perjantai 17. kesäkuuta 2016

Länsimetro ja projektien kurjuus

Julkiset rakennushankkeet ovat osoittautuneet poikkeuksellisen vaikeiksi, koska niihin yleensä liittyy eri suuntaisia intressejä. Viime aikoina ovat puhuttaneet mm. länsimetron ja Helsingin kehäradan kustannusylitykset. Mutta katsotaan asiaa pidemmällä perspektiivillä. Helsingin Töölönlahden rannalle on kerääntynyt useita hyviä esimerkkejä. Alvar Aallon suunnittelema konsertti- ja kongressitalo eli Finlandia-talo valmistui vuonna 1971. On ehkä yllätys, että erikoinen rakennus tehtiin lähes budjetin puitteissa - kustannukset kasvoivat 35 miljoonan markan urakkasummasta 39 miljoonaan.

Onkohan jotain muuttunut tavassa tehdä julkisia hankkeita, sillä Oopperatalon rakentaminen oli jo kokonaan toinen juttu, ja sen kohdalla kohu tuntuu jopa perustellulta. Kustannukset nousivat alkuperäisestä 160 miljoonan markan arviosta (vuonna 1977) huikeaan 768 miljoonan markan loppusummaan talon valmistuttua vuonna 1993. Myös Musiikkitalo koki kovaa kritiikkiä ja monta suunnitteluvaihetta. Vuonna 1995 lähdettiin liikkeelle noin 50 miljoonan euron arviosta. Kun rakennusurakkaan päästiin, kustannusarvio oli 106 miljoonaa, ja talon valmistuessa vuonna 2010 lopullisiksi kustannuksiksi muodostui laskutavasta riippuen 150 – 170 miljoonaa.

Vaikka rakennukset olivat vaativia kohteita, ne olivat kuitenkin perinteisiä rakennushankkeita. Eivät mutkikkaita moniteknisiä järjestelmiä, jotka upotetaan osin tuntemattomaan ja yllätyksiä tuottavaan maaperään, kuten kehärata tai metro. Siksi länsimetron tai kehäradan aikataulu- ja kustannusylityksiä ei mitenkään voi pitää dramaattisina. Ylikuumennut mediadebatti kuvastaakin enemmän liikenneinfrastruktuureihin ja metropolipolitiikkaan liittyviä poliittisia intohimoja.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei projektien kustannushallintaa kannattaisi pohtia. Saattaahan myös olla, että suurin osa ylityksistä saattaakin olla näennäisiä. Ne eivät johdukaan suunnittelijoiden ja projektijohdon osaamattomuudesta, vaan seurausta tavasta ajatella hankkeita PROJEKTEINA, ja tähän liittyvistä peliteoreettisista asetelmista.

Arviointivirhe saattaa olla sinänsä ymmärrettävä, onhan kyseessä eräänlainen ennustamisen muoto, ja ennustaminen on tunnetusti epävarmaa. Näyttää siltä, että projektin alkuvaiheessa tehdyt ennusteet säännöllisesti epäonnistuvat. Syynä on mahdollisesti projektien vahva asema ajattelussamme, ja niiden todistettu toimivuus monimutkaisissa ja monivuotisissa rakennushankkeissa. 

Projektijohtamisen konsepti on nimenomaan työnjohdollinen. Se ei ole kovinkaan tehokas väline ohjaamaan sitä, mitä tapahtuu ennen projektin käynnistymistä. Projektin suunnittelu jää olennaiselta osaltaan projektikäytäntöjen ulkopuolelle. Sille tarjotaan muodollinen puite, mutta todellinen asiantuntemus olisi projektiryhmässä, jota suunnitteluvaiheessa ei vielä ole muodostettu. Eikä voidakaan muodostaa, koska tiukat vaatimukset hankkeiden kilpailutuksesta estävät tehokkaan tiedon kulun ja asiantuntemuksen käytön. Tässä kohtaa meillä on, muotisanaa käyttäen, rakenteellinen ongelma.

Entä miten tämä johtaa projektin eskalaatioon? Miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? Eräs syy on, että käyntiin lähtenyt projekti on kapseloitu kilpailutusprosessin tuloksena syntyneen sopimuskuoren taakse. Tilaajalla ei ole tehokasta työkalua projektin avaamiseksi ja korjaamiseksi. Sanktioiden pelossa toimittaja pyrkii näyttämään ulospäin kaunisteltua kuvaa. Siksi tilaaja ei huomaa ongelmia, ennen kuin ollaan edetty jo hyvin pitkälle.

Tappiota ei haluta myöntää, vaan hanketta jatketaan varoitussignaaleista huolimatta. Siihen on syynsä. Voihan olla, että projektin tuloksen todellinen arvo saattaakin olla paljon suurempi kuin sille aluin perin asetettu hinta. Voiko esimerkiksi metron tai kulttuurilaitoksen todellista arvoa ylipäätään arvioida rahassa? Otetaan toinen esimerkki. Helsingin klassisen monumentaalisen keskustan arvo kaupungille on mittaamaton. 1800-luvun puolivälissä tehty satsaus oli kaupungin kokoon ja Suomen resursseihin suhteutettuna mieletön - tosin sen maksoi pääosin Venäjän hallitus. Kun kävelee Senaatintorin poikki, ei ainakaan katuminen tule mieleen.

Pikemminkin liiallinen "säästäminen" voi kaduttaa, Musiikkitalon suurta koserttisalia pienennettiin ja puristettiin kokoon "säästösyistä". Sitä katuvat nyt ainakin ne vanhemmat tai huonosti liikkuvat ihmiset, joilla on vaikeuksia kiivetä paikoilleen päätähuimaavan jyrkkään katsomoon. Länsimetrossa "säästettiin" lyhentämällä asemia. Tämän säästön lopulliset kustannukset ovat vasta hahmottumassa, mutta joka tapauksessa ne ovat valtavat.

Ei mitenkään ole syytä väheksyä talousajattelun ja kustannusvalvonnan tärkeyttä. Ne ovat tosin monessa suhteessa sokeita, karkeita ja lyhytnäköisiä työkaluja - mutta juuri sen parempia helposti käytettäviä keinoja meillä ei ole. Onneksi talous on ajan lapsi. Vuosikymmenien kuluttua nautimme sujuvasta kaupunkiliikenteestä ja kulttuuripalveluista, niistä nousseet talouskiistat ovat kauan sitten menettäneet merkityksensä.

Nämä samat asiat askarruttivat minua kahdeksan vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa kirjaani Projektitoiminnan musta kirja (2010). Edellä olen referoinut osittain kirjan tekstiä. Huomaan, että kirjani on edelleen ajankohtainen. Se kuvaa projektien johtamisen ongelmia ja ratkaisuja. Eikä siinä kaikki, vaan kirja kuvaa myös, miten yksisilmäinen ja väärin ymmärretty projektiajattelu aiheuttaa taloudellisia katastrofeja, pilaa työyhteisöjä, saa aikaan kelvottomia tuotteita ja palveluja ja kahlehtii ihmisten luonnollisen luovuuden. Mutta radikaaleja vaihtoehtoja on vaikea löytää ja vielä vaikeampi panna toimeen. Siksi olen osaltani koettanut viitoittaa tietä kohti parempia projekteja.

Olin kirjassani myös turhan optimistinen. Ruodin Olkiluoto III ydinvoimaprojektia, ja arvelin että se valmistuu aikaisintaan vuonna 2013 ja maksaa pari miljardia euroa yli kustannusarvion. Ilmeisesti siihen pitää lisätä viisi vuotta, ja kustannuksetkin nousevat yli viiden miljardin. Se mitä sanoin edellä projektien kapseloinnista vaikeasti läpäistävän sopimuskuoren sisään pätee erityisesti tässä hankkeessa.

Jälkiviisautta, 22.11.2016

Kun länsimetron valmistuminen pitkittyy edelleen ja projektijohtaja sai potkut, lisää tietoa hankkeesta on tullut julkisuuteen. Huomaan olleeni hieman sinisilmäinen. En olisi uskonut, että näin isoa hanketta voitaisiin enää nykymaailmassa johtaa täysin amatöörimäisesti ja kaoottisesti. Olin kyllä oikeilla jäljillä. Liian mutkikas organsiaatio, hankala sopimusrakenne ja huono suunnittelu ovat edelleen päätekijät. Mutta oli muutakin. Omistaja ei tukenut projektia eikä pystynyt tekemään tarvittavia päätöksiä suunnitelman muutoksista ja lisätöistä. Kallista aikaa kului, työmiehiä ja kalliita koneita seisotettiin päätöksenteon hitauden takia. Rahaa kului huonosta suunnittelusta johtuviin lisätöihin, muutostöihin ja uudelleentekemiseen. Mutta ennen kaikkea, projektipäällikkö ei tuntunut lainkaan tietävän, mitä projektissa tapahtui. Miten ihmeessä hän sai aikansa kulumaan?

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Katastrofaalisen päätöksenteon anatomia

"Suuret projektit epäonnistuvat aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus - tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta. Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden uudelleensuunnitteluun.

Usein hankkeet kuitenkin joutuvat vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia, kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon kaikkien yhteistä etua. 

Kysymyksessä on inhimillinen ajatus- ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden" periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.

Talvivaara
Kun kaivosta perustettiin, se oli investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä varastoimalla ylimääräinen vesi. 

Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti ne pettivät.

Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa, eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran) minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.

Länsimetro
Tuore kriisi koskee Helsingin länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.

Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.

Automaation kohtalo oli ensimmäinen varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.

Metron lupaavasti uudelleen alkanut automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin. Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.

Mitä Talvivaarasta ja länsimetrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Filosofian kolmet kasvot

Mitä on filosofia? Useimmilla meistä lienee filosofiasta samanlainen käsitys, kuin minullakin on ollut. Se on jonkinlainen akateeminen ja pölyttynyt oppiaine. Sillä on toki kunniakas historia, mutta silti filosofia vaikuttaa aikansa eläneeltä ja aika hyödyttömältä. Filosofit sopivat enintään jonkinlaisiksi koomisiksi hahmoiksi, jotka pohtivat kaiken turhuutta. Kuten muumikirjojen Piisamirotta. Tätä kuvaa eivät paljoakaan heilauta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtavat tähtifilosofit kuten Pekka Himanen tai Slavoj Žižek. Sillä harvat yrityksemme saada jotain tolkkua heidän teksteistään eivät yleensä tuota merkittäviä oivalluksia.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Opiskelijana luin läpi Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicuksen" - enkä ymmärtänyt siitä mitään. Olin pettynyt. Erilaisista sattumuksista johtuen ryhdyin kuitenkin työni takia perehtymään teknologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan - ja sitä kautta yleisemminkin ajattelun historiaan ja tekemisen filosofiaan. Sitten, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen kaivoin uudelleen esiin Tractatuksen, ja luin sen läpi yhdeltä istumalta. Kirja oli nyt naurettavan helppo ja jopa hauska lukea. Mitä kummaa tässä oli tapahtunut?

Filosofia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa laadusta*. Eräs laatukirjan innoittaja oli Georg Henrik von Wrightin teos "Hyvän muunnelmat". Oivalsin nimittäin, että von Wrightin kirjassa käsitelty "ei-moraalinen hyvä" itse asiassa tarkoittaakin laatua. Omassa kirjassani käyn laatuaiheisia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden kanssa, joista eräs on filosofi. Minä, aiempi filosofian väheksyjä olinkin kirjoittanut filosofisen teoksen.

Joten tällä kokemuksella voisin palata alun kysymykseen: mitä on filosofia?

Vastaan kolmella tavalla. Ensiksi, filosofia on juuri sitä, mitä kuvittelemmekin sen olevan. Se on tieteen alkujuurta, tapa hankkia tietoa ajattelemalla - ja myös melkoinen joukko tällä tapaa tuotettuja ideoita. Ja koska meille tutun filosofian juuret ovat antiikin Kreikassa, filosofia on nimenomaan teoreettista pohdiskelua. Kreikkalaiset nimittäin halveksuivat kaikkea käytännöllistä, se on jotain, mikä kuuluu orjille (ei ole ihan totta, vaikka näin meille on opetettu). Tähän siis melkein sisältyy ajatus, että filosofian pitää olla hyödytöntä. Antiikin filosofia tuotti hämmästyttävän ja rikkaan tietoaarteiston - mutta 1600- luvulla kehittynyt luonnontiede otti sen paikan maailman selittäjänä. Tästä keikauksesta lienee peräisin käsityksemme, että filosofia on aikansa elänyt tiede, joka nykyisin lähinnä tutkii itseään.

Sitten vastaus kaksi: filosofia ei olekaan kuollut, vaan jatkaa olemassaoloaan. Nyt emme näekään filosofiaa lopullisen tiedon tuottajana, vaan pikemmin kielellisenä metodina. Se on eräänlaista tutkijan yksinpuhelua, missä hän kinastelee itsensä ja muiden tutkijoiden kanssa (katso kirjoitukseni "filosofien kanssa kellarissa"). Erityisen selvästi tämä tulee esiin lukiessa filosofien kirjoittamia teoksia. Mutta jokainen tieteenharjoittaja tekee sitä samaa. Tämä on erityisen silmiinpistävää ns. "vaikeissa" tieteissä, kuten fysiikassa, kosmologiassa ja neurotieteissä. Tutkijat itse eivät yleensä juuri arvosta omasta tieteestään filosofointia, mutta tekevät sitä silti. Olen varma, että esimerkiksi suhteellisuusteoriasta on kirjoitettu tekstissä mitaten paljon enemmän pohdiskelevia ja spekulatiivisia filosofisia juttuja kuin fysiikan standardin mukaisia tiedepapereita.

Vastaus kolme: filosofia ei kuulu (vain) oppineille, vaan se on yleinen ja kaikille ihmisille tyypillinen kielellinen työkalu. Se on merkitysten antamista asioille ja ideoille. Me kaikki harrastamme sitä. Filosofia tuottaa merkityksiä pukiessaan ajatuksiamme kielen muotoon. siksi se on kielellinen työkalu. Kun siis purimme aidat filosofian ympäriltä, näimme yleisemmän kuvion. Tässä tulee myös vastaan harmaa alue: missä vaiheessa yksityinen pohdinta eli filosofointi alkaa sulautua jaettuun ja kollektiiviseen dialogiin? Selvää rajaa eri tietenkään ole. Filosofia laajenee osaksi ihmiskunnan yleistä ja yhteistä kulttuuria.

Entä se kumma juttu? Miksi Tractatus oli aluksi käsittämätön, ja myöhemmin aivan selkeä? Tuskin olin itse mitenkään viisastunut. Luulen, että kysymys on osittain tottumisesta lukemaan erilaisia tekstejä. Mutta ennen kaikkea lienee kysymys asenteesta. Nuori opiskelija pyrkii kiihkeästi löytämään totuuksia - joita ei sitten valmiina löydäkään. Kokeneempana suhtauduin kirjaan avoimesti ja uteliaasti: mitähän tämä oikein on? Joten en löytänytkään valmista totuutta, vaan mielenkiintoisia ja pohtivia näkökulmia.

*) tätä kirjoitettaessa laatukirja etsii vielä kustantajaa. Sen työnimenä on "Alaston laatu" tai "Kirkastettu laatu".