Kelvotonta tekniikkaa

Vanha kunnon hehkulamppu on jo suunnilleen lopettelemassa yli 150-vuotista palvelustaan ihmiskunnan hyödyksi. Tilalle tuli ensin pienoisloistelamppu (CFL – compact fluorecence lamp), jokaa hyvin nopeasti sai väistyä LED- lamppujen tieltä. Ja on syytäkin, sillä LED säästää 80 – 90% energiaa saman kirkkauden tarjoavaan hehkulamppuun verrattuna. Lisäksi sillä on häkellyttävän pitkä elinikä. Yleisesti mainitaan arvo 50 000 tuntia, kun taas hehkulampulle vakioitu elinikä on 1000 tuntia. (Tähän hehkulampun rajattuun elinikään liittyy yleinen väärinkäsitys. Totta, se on suunniteltu elinikä, mutta suunnittelu ei johdu teollisuuden ahneudesta vaan optimoinnista. Lampun tehtävä on muuttaa sähköenergia valoenergiaksi, joten optimoinnissa tasapainotetaan lampun hinta ja energian hinta. Näin tietyllä rahamäärällä saadaan mahdollisimman paljon valoa).

Takaisin LED-lamppuihin. 50 000 tunnin elinikä tarkoittaa noin kuutta vuotta jatkuvaa käyttöä. Jos lamppua poltettaisiin noin kuusi tuntia päivässä, se kestäisi ainakin 25 vuotta. Aika mahtavaa, monia kodin lamppuja ei ehkä tarvitsisi vaihtaa omistajan eliniän aikana.

Tarkastellaan nyt, mitä tuo LED-lampun elinikä tarkoittaa. Toisin kun hehkulamppu, LED-lamppu ei lopeta toimintaansa äkillisesti, vaan se hiipuu hiljalleen. Niinpä tuo 50 000 tunnin elinikä ilmenee käytännössä siten, että tuon ajan kuluttua lampun kirkkaudesta on jäljellä enää 80 % (se on muutos, jonka ihmissilmä pystyy havaitsemaan).

Lamppuja luonnehtimaan tarvitaan toinenkin luku, joka kuvaa laadun tasaisuutta. Esimerkiksi, että 70% lampuista antaa eliniän tultua täyteen vielä ainakin 80 % alkuperäisestä valomäärästä. Mutta mistä tiedämme, että lamput todella kestävät näin pitkään? Testaushan veisi enemmän aikaa kun jonkun lamppumalln kaupallinen elinkaari? Ratkaisu on kiihdytetyt elinikätestit. Elektroniikan ikääntymiseen vaikuttaa lämpötila. Siksi elinikätesteissä testataan suuri määrä laitteita korkeassa lämpötilassa.

Elinikään vaikuttaa myös sytytysten lukumäärä. Vaikka LED-lampussa ei ole mekaanisia kuluvia osia, virran kyteminen ja katkaiseminen aiheuttavat lämpötilamuutoksia, ja ne puolestaan tuottavat mekaanista stressiä komponenttien sisäisiin ja niiden välisiin liitoksiin. Vaikutus ei ole kovin suuri, ehkä tilastollisesti lamppu vanhenee muutaman tunnin per sytytys. Toisaalta tällainen kuluminen aiheuttaa äkillisen vian, lamppu pimenee kerralla.

Kuluttajapakkauksiin ei paineta elinikätietoja, ehkä siksi että ne ovat vaikeaselkoisia. Jos eliniän suuruusluokka kiinnostaa, sen voisi ajatella olevan valmistajasta riippuen 10 000 – 100 000 tuntia.

Ja nyt sitten hiukan ikävämpää asiaa. Olen havainnut, että omassa asunnossani joutuu vaihtamaan muutaman LED-lampun vuodessa. Eihän se niin pitäisi olla! Nämä lamput eivät hiivu, vaan ne joko sammuvat tai muuttuvat vilkkumajakoiksi. Syynä on liitäntäelektroniikka, joka kytkee LED-komponentit sähköverkkoon. Liitäntälaitteessa on 5-10 elektroniikan komponenttia. Oma näkemykseni on, että tällaisen laitteen keskimääräisen vikavälin pitäisi olla useita vuosisatoja. Se ei näytä toteutuvan. Käytännössä luotettava LED - tekniikka pilataan kehnolaatuisella liitäntälaitteella. Jos kärjistäisin, niin varsinaiset LED – komponentit valmistetaan suurissa tuotantolaitoksissa, joissa prosessit ovat kontrolloituja ja laadunvalvonta tehokasta. Kuluttajalle menevät lamput sitten ilmeisesti kyhätään erilaisissa pajoissa, oletettavasti jossain Aasiassa.

   - - -

Tästä tuli näköjään todella tylsä kirjoitus.

Pyydän anteeksi.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti!

 

Roope Ankka ja Karl Marx

Silmiini sattui ingressi kuuluisan ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn uusimmasta juuri käännetystä teoksesta Pääoma ja ideologia (Into 2024). Kirjan luonnehdinta oli seuraava. Yleiseksi vitsaukseksi koettu tuloerojen jatkuva kärjistyminen ja varallisuuden kasaantuminen pienelle eliitille ei olekaan talouden mekanismien tuottama ”väistämätön” sivuvaikutus. Se on ideologinen valinta. Ja oikeastaan asialle olisi tehtävä jotain.

Hetkinen, onpa radikaali idea! Ja samalla intuitio nosti päätään ja kuiskasi: pahus, ehkä mies on oikeassa!

Niin, intuitio, se ei ole mikään pikku juttu. Aivotutkimus on paljastanut, kuinka aivan keskeinen rooli intuitiolla on ajattelussamme. Olen oppinut kunnioittamaan sitä! Toisaalta tiedän, että se on usein väärässä. Joten asiaa pitää tutkia tarkemmin.

Thomas Piketty on taloustieteen supertähtiä, ja tunnettu perusteellisesta tausta-aineiston käytöstä. Hän ei ole marxilainen, ei kai niitä enää olekaan. Häntä kuitenkin pidetään vasemmistolaisena, ehkä siksi, että hän tutkii talouden vaikutusta yhteiskuntaan. Lisäksi hän leikittelee mielellään poliittisesti leimautuneilla termeillä. Hänen edellinen suurteoksensa, Pääoma 2000-luvulla kohautti erityisesti Yhdysvalloissa. Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan se aiheutti siellä suoranaisen paniikin.

Joten Pikettyn uuden kirjan radikaali idea aiheuttaa varmaan myös paniikkia. Ehkä sitä osoittaa, että valtalehti Helsingin Sanomat tilasi kirja-arvostelun, jonka toimeksiantona näyttää olevan kirjan mitätöinti ja murskaaminen (HS 29.6.2024). Asialle pantiin ”ekonomisti” Heikki Pursiainen, minulle tuntematon henkilö, kuulemma markkinaliberalisti. En paljon kostunut tuosta arvioinnista. Kriitikko otti aseekseen tunnetun argumentointivirheen, olkinuken. Siinä asetetaan keksittyjä ajatuksia ja lausahduksia Pikettyn päähän tai asetellaan niitä hänen kirjaansa, ja hyökätään sitten niitä vastaan. Kirjaa ei kuulemma kannata lukea koska se on kelvoton. Voi voi, olisin odottanut hieman älykkäämpää käsittelyä.

Nyt en kyllä ehdikään lukea, koska Pikettyn edellinenkin kirja on minulla kesken. Mutta koetan ajatella tuota ideaa muulla tavoin. Ja tutkia tuota intuitiotani.

Aloitetaan taloustieteestä. Sellainen on kuulemma olemassa, ja erityisesti Pursiaisen mukaan on olemassa jokin ”valtavirtataloustiede”, jota kaikkien on ajattelussaan kumarrettava. Tämä ei kuitenkaan vastaa omaa käsitystäni, pikemminkin tämä taloutta ruotivan ajattelun laji näyttää kompastelevan teoriasta toiseen enemmän tai vähemmän kömpelösti (kulmiaan rypistävälle lukijalleni voin kertoa että olen väitellyt tohtoriksi teollisuustalouden alalta, klassikot on siis luettu, ja toki uudempiakin). Vakavan eli formalisoidun taloustieteen juuret ovat pitkälle uhkapelien maailmassa. No, sieltähän tulee myös tilastotiede, joka onkin ihan oikea, hyvämaineinen ja hyödyllinen tiede. Jätän auki kysymyksen, onko taloustiede tiede ollenkaan - ainakaan luonnontieteen kriteerein. Senhän pitäisi osata sekä selittää että ennustaa. No, ehkä luen sen humanistisiin tieteisiin.

Teoreettisen taustansa mukaisesti talous näyttää olevan jonkinlainen uhkapeli, jossa erilaiset pelurit asettelevat panoksiaan alati muuttuvalle pelilaudalle ja koettavat kampittaa toisiaan maksimoidakseen oman varallisuutensa. No pahus, tämä näky kyllä sopii Pikettyn ideaan.

Katsotaan muutamaa muuta taloustieteen perusasiaa. Keskeinen asia on ilmeisesti arvo, mutta mistä arvo syntyy? Marxin mukaan se syntyy työstä, tai vähintäänkin ”yhteiskunnalle hyödyllisestä” työstä. Työ ei kuitenkaan ole yhteismitallista, ja yhteiskunnallinen hyödyllisyyskin on hankala käsite. Pikemminkin on kysymys siitä, mitä halutaan, ja mitä on saatavissa ja millä hinnalla. Siis mukaan tulee erilaisia rooleja, ja kaupankäyntiä eli vaihdantaa. Arvoteoria on vaikea, enkä aio enempää ruotia sitä, vaan katsotaan muita asioita.

Palkat on yhtä vaikea asia. Tuloeroja selitetään sillä, että hyvä palkka maksetaan kannattavasta työstä. Siis siitäkö, mikä tuottaa enemmän arvoa. Ja taas törmättiin arvoihin, ja niistähän on vaikea saada selkoa. Ehkä otan esimerkin. Lääkäri tai insinööri saattaa saada palkkaa 3-5 kertaa enemmän kuin sosiaalialan perustyöntekijä – jonka työ on kuitenkin ilman muuta hyödyllistä. Toisaalta pörssiyhtiön johtaja saattaa ansaita sata kertaa enemmän kuin insinööri. Jokainen ymmärtää, ettei hänen työnsä ole sata kertaa tuottavampaa. Jostain muusta on kysymys.

Entä mikä on jonkun yrityksen ”arvo”? Talousuutiset puhuvat jonkinlaisesta pörssiarvosta, eli osakkeiden myynti- ja ostohinnoista summaamalla muodostetusta teoreettisesta arvosta. Mutta jos vaikka puoletkaan osakkeista haluttaisi myydä välittömästi, tuo arvo romahtaisi murto-osaan. Puhutaan myös substanssiarvosta. Se saadaan summaamalla toimitilojen, kalusteiden, tuotantokoneiden, ohjelmistojen, sopimusten, sitoumusten, velkojen ja muun omaisuuden käypä hinta. Menestyvillä yrityksillä substanssiarvo on tavallisesti mitätön verrattuna osakkeista laskettuun arvoon.

Mukaan pitäisi tietysti ottaa myös inhimillinen pääoma, eli yrityksessä toimivien ihmisten osaaminen. Se tuskin riittää tilkitsemään osakearvon ja substanssiarvon välistä rakoa. Ja lisäksi inhimillinen pääoma on arvokasta vain silloin, kun ihmiset toimivat vakiintuneena organisaationa. Jos työntekijät hajautetaan ympäri maailmaa ja katkaistaan heidän keskinäiset yhteytensä, inhimillisen pääoman arvo per henkilö putoaa murto-osaan.

Joka tapauksessa, mikään työn arvoon, osaamiseen tai työn tuottavuuteen sidottu logiikka ei näytä selittävän suuria tuloeroja. En ihmettele, ihmiskunnan etevimmät taloustieteilijätkään eivät siihen näköjään pysty. Myös Thomas Piketty nostaa tässä kohden kätensä pystyyn. Tuloerot ovat kuitenkin totta. Jotain pitää ehkä tehdä (ihmiskunnan onnen takia). Pikettyllä on joukko ehdotuksia, en mene niihin, koska en ole niitä lukenut, paitsi Pursiaisen epäluotettavan referaatin.

Sen sijaan heitän pari ylimalkaista havaintoa.

Ajatus taloudesta suurena uhkapelinä, jossa pelurit asettavat panoksiaan ja kampittavat toisiaan, tuntuu edelleen varsin uskottavalta.

Tärkeimmät pelaajat, ne rahakkaimmat, muodostavat keskenään klaaneja, jotka pitävät yhtä, täydentävät itseään ja puolustavat jäseniään.

Jotenkin koko juttu muistuttaa keskiaikaista feodaalijärjestelmää. Koko systeemiä ylläpitävää yksinvaltiasta, joka oikeuttaa ja turvaa pikkuruhtinaiden vallan, edustaa ideologia, joka vakuuttaa että kaikki tämä on ihan oikein, ja köyhätkin siitä iloitsevat.

Pahus, ehkä Piketty on kuitenkin jäljillä.

Inspiroitua, lainata tai varastaa

Luin juuri tietofinlandialla kruunatun Iida Turpeinen kirjan Elolliset (2023). Pidin siitä, se oli elävästi kirjoitettu ja aiheeltaan tärkeä. Kirja kuvaa saksalaista luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleriä, joka osallistui kapteeni Vitus Beringin johtamaan kohtalokkaaseen tutkimusretkeen Siperian ja Alaskan väliselle merialueelle vuosina 1740-42. Retkikunnan alus haaksirikkoutui autioksi osoittautuneelle saarelle. Bering kuoli saarella, mutta sinnikäs miehistö onnistui rakentamaan haaksirikkoutuneen aluksen hylyn osista veneen, jolla eloonjääneet retkikunnan jäsenet pelastautuivat. Steller itse kuoli kuumetautiin muutaman vuoden kuluttua.

Kirjan keskeinen hahmo, jos niin voi sanoa, on merilehmä-niminen merinisäkäs, jonka retkikunta löysi saarelta, ja josta Steller laati seikkaperäisen kuvauksen. Tuo eläin on valtava, se on hylkeitä paljon suurempi, jopa kymmenen tonnin painoinen, ja kuuluu outoon ja vähälajiseen sireenieläinten lahkoon. Ikävä kyllä, tuo merileviä ravinnokseen käyttävä eläin oli luonteeltaan säyseä ja ilmeisen tyhmä ja avuton, niin että se tapettiin sukupuuttoon alle 30 vuodessa. Varsinaista taloudellista hyötyä siitä ei saatu, mutta koska sen liha ja rasva olivat hyvänmakuisia, turkismetsästäjät ja tutkimusmatkailijat söivät sen pois maailmasta. Monelle sukupuuttoon kuolleelle eläinlajille on käynyt samoin. Mikä vain vahvistaa, että ihminen on planeettamme vaarallisin eläin.

Sitten sain käsiini vuosia aikaisemmin ilmestyneen Aura Koivisto kirjan Mies ja merilehmä (2019). Tämäkin kirja kertoo Stellerin ja merilehmän tarinan, mutta paljon perusteellisemmin. Pidin tästä kirjasta vielä menemän, sekin oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä. Jostain syystä Koiviston kirja ei aikanaan herättänyt minkäänlaista huomiota. Sitä se kuitenkin olisi todella ansainnut.

Muitakin asioita tuli mieleen. Turpeisen kirja on tietokirjaksi siinä mielessä hankala, että siinä ei mainita käytettyjä lähteitä, eikä siinä ole viitteitä. Ehkä se voisi kulkea nimellä ”tietofiktio”. Ainakin itse toivon, että tietokirjailijat mainitsevat käytetyt lähteet, ja noudatan periaatetta omissa kirjoissani. 

Voisin kuvitella, että kun joku intoutuu tutkimaan Stelleriä tai merilehmää, hän väistämättä törmää heti Koiviston kirjaan, ja varmaan inspiroituu siitä. Kirjaa ei kuitenkaan mainita esipuheessa eikä kiitoksissa. Koiviston kirjassa on mukana vaikuttavan runsas lähdeluettelo. Stellerin tapauksesta, merilehmästä, Siperian historiasta ja vaikkapa kapteeni Vitus Beringistä kiinnostuneiden kannattaakin hankkia Koiviston kirja.

Turpeisen kirja ei missään tapauksessa ole plagiaatti. Se on itsenäinen ja hyvin omalla äänellä kirjoitettu viehättävä kirja. Se on suppeampi, mutta toisaalta siinä kuvataan myös muita kiinnostavia henkilöitä. Suomalainen Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lahjoittaa hyvin harvinaisen merilehmän luurangon ystävälleen, se on nyt nähtävissä Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Kirjassa vilahtaa myös Siperiassa piipahtanut ”tanssiva pappi” Uno Cygnaeus ja tieteellisenä kuvittajana toiminut Hilda Olson (ennen valokuvauksen vakiintumista taiteilijat olivat olennainen osa luonnontiedettä).

Ja sitten toinen hieman vastaava tapaus. Saksa oli 1800-luvulla hajaantunut suureen määrään enemmän tai vähemmän sopuisia pikkuvaltioita. Saksan yhdistämisestä kuitenkin haaveiltiin, ja juuri kieli on vahva yhdistävä tekijä. Niinpä päätettiin laatia kattava saksankielen sanakirja, Deutsches Wörterbuch. Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet mainetta ja vaurautta kansanperinteen kerääjinä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. He saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Hanke käynnistyi vuonna 1838. Teoksen ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Sattumalta luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja politiikan saralla: omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana.

Ja sitten yöpöydälleni päätyi toinen kirja: Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa kattavan sanakirja luomisprosessia, joka vietiin läpi suunnilleen samaan aikaan kuin saksankielen hanke. Kirja syntyi vastaavasta tarpeesta kehittää englannin kieltä. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Tämäkin kirja on sekä kiinnostava että viehättävä. Se etenee Grassin kirjan tapaan hieman sanakirjamaisesti, kirjain kirjaimelta. Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Willams oli inspiroitunut Grassin kirjasta, joka oli ilmestynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Ei hän kuitenkaan Grassia millään lailla mainitse.

Muuten, Grimmin veljekset eivät hyväksyneet saksankielen tapaa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella. Ilmeisesti sanakirjan kustantaja oli kuitenkin eri mieltä.

Rakkaus numeroihin, kirjaimiin - ja kirjoihin

 Tehdessäni sudokuja olen huomannut vähitellen oudon ilmiön. Ilmeisesti suhtaudun numeroihin tunteellisesti. Ei kai se niin voi olla, numerothan ovat vain sanoja tai merkkejä, jotka eivät tarkoita muuta kuin määrättyjä lukumääriä, siis aivan abstrakteja asioita. Mutta olen ehkä ollut väärässä. Ajattelumme kun ei oikeastaan voi mitenkään kohdistua abstrakteihin käsitteisiin, se on aina jollain tapaa sidottu käytännöllisiin asioihin, Aivojemme toiminta ja sen tuottama käyttäytyminen ja tunne-elämä on oudompaa kuin osaamme kuvitella.

Joten palaan sudokuun. Olen huomannut, että pidän joistakin numeroista, ja joistakin – en oikeastaan. Ykkönen on suosikkini, ainakin sudokussa. Koska ne erottuvat tavattoman helposti. Ne seisovat yksinäisinä ja ryhdikkäinä, ja nopealla vilkaisulla selviää heti, missä neliöissä ja riveissä on ykkösiä. Tosin ykkösen voi joskus piirtää huolimattomasti, ne voivat olla ovat vinossa tai kaarevia. Tällaiset ykköset harmittavat minua. Ne ovat pettäneet luottamukseni.

Eniten pidän ehkä kolmosesta. Kaksi kaunista kaarta, ne on miellyttävä piirtää. Kolmosen sukulaisia on kakkonen ja viitonen. Kaunista kaarta, mutta myös kulmikkuutta, Tuo poikkeama kaarimuodosta on hieman huolestuttava. Näissä numeroissa on jännitettä, en pidä niistä yhtä paljon.

Vaikka nelonen on kulmikas, se miellyttää minua. Se on nurinpäin piirretty tuoli, ja sen jalat antavat sille vakautta, vaikka tuoli onkin väärin päin. Neloseen voisi kaikesta huolimatta ajatella istahtavansa. ”Da lässt sich gut sitzen” sanoi aikanaan saksankielen opettajani. Siihen on hyvä istua!

Kahdeksikon pyöreys on ylenpalttista: kaksi ympyrää päällekkäin. En kumminkaan pidä siitä niin paljon kun kolmosesta. Sen piirtäminen on jollain lailla hankalaa, viiva ei jatku kauniisti ympyrästä toiseen. Aikanaan koneenpiirustuksen opettajani neuvoi piirtämään kahdeksikon kahtena ympyränä. Se ei ratkaise epämukavuutta, päinvastoin, sillä ympyröitä on vaikea saada sivuamaan toisiaan kauniisti. Siksi pidän nollasta enemmän, vaikka en yhtä paljon kuin kolmosesta. Nollaa ei tosin Sudokussa ole.

Kuutosessa ja yhdeksikössä on myös mukavaa pyöreyttä, ja ne on helppo piirtää. Mutta yhdeksikkö kiusaa minua. Sen painava yläosa tekee siitä epävakaan, se saattaa koska vain keikahtaa nurin.

Lopulta hylkiöksi jää seitsemän, Se on kuin joku risu tai pitkäkoipinen hyönteinen. Se on epämuoto, ja asiaa pahentaa, että ei oikein ole vakiintunut, piirretäänkö se väliviivalla vai ei. Se myös riitelee ykkösen kanssa, johon joskus piirretään sitä seiskaan lähentävä väkänen. Seiskan negatiivisen puolelle menevä tunneväri on paradoksi, sillä seitsemän tunnetaan myös onnennumerona.

Jollain lailla tapani suhtautua numeroihin tunteellisesti muistuttaa synestesiaa. Se on aistipoikkeama, jossa numerot nähdään eri värisinä. Sitä en ole kokenut, se olisi kyllä jännittävää.

Kolmosesta pääsemme kirjaimiin, sillä se tuo mieleeni arabiankielisen kirjoituksen. Se on ihanan pyöreää, sulavaa ja lennokasta. Ja kolmosessa on jotain samaa, ovathan numerot tulleet Eurooppaan arabien välittämänä. Alkuperäiset numeroiden muodot tulevat jopa kauempaa, Intiasta. Persialainen matemaatikko al-Khwarizmi (780–850) esitteli islamilaiselle maailmalle nämä numerot ja meille niin tutun kymmenjärjestelmän kirjassaan ”Hindunumeroilla laskeminen”. Al-Khwarizmin nimestä tulee myös sana algoritmi.

En kuitenkaan haikaile arabialaisen kirjoituksen perään, se on konsonanttikirjoitusta, ja tuskin soveltuisi sellaisenaan vokaalirikkaan suomenkielen kirjoittamiseen.

Arabialaisen ja eurooppalaisen kirjoitusmerkistön välillä näyttäisi häilyvän myös sulavalinjainen pikakirjoitus. Opiskelin sitä lukiossa, mutta en oppinut, koska en pitänyt opettajasta. Se on vahinko, koska se olisi kyllä ollut hyödyllinen taito. Jos tarkkoja ollaan, pikakirjoituksen nopeus ei perustu vain sulavalinjaisuuteen. Siinä kirjaimia merkitään myös vahvennuksilla, sijainnilla ja viivojen venytyksillä. Lisäksi se käyttää suurta määrää tavallisten sanojen lyhennyksiä.

Ja nyt päästäänkin kirjaimiin. Toisin kun numeroiden kohdalla, en suhtaudu yksittäisiin kirjaimiin yhtä tunteellisesti. Ehkä siksi, että niitä on paljon, eikä niitä yleensä käytetä irrallisina, vaan sanoiksi yhdistettynä. Kirjaimet ovat ikivanhoja. Ne perustuvat kreikkalaisiin kirjaimiin, jotka muokattiin foinikialaisista aakkosista ehkä 800-luvulla eaa. Oikeastaan pidän kreikkalaisista aakkosista enemmän kuin nykyisin käyttämistämme latinalaisista, opettelin ne aikanaan osana matematiikan opiskelua. Kreikan aakkosissa on mukavaa pyöreyttä ja sulavuutta. Myöhemmin opettelin slaavilaissa kielissä käytetyt kyrilliset kirjaimet. Ne ovat myös viehättäviä, ne leijuvat jossain laitinalaisten ja kreikkalaisten aakkosten välissä. Roomalaiset muokkasivat nykyiset latinalaiset aakkoset kreikkalaisten aakkosten pohjalta. Ilmeisesti kirjoituksia haluttiin hakata tasataltalla kivitauluihin, siksi niissä on paljon kulmia ja suoria viivoja.

Kirjapainon keksimisen jälkeen kirjainten muotoilusta tuli graafista taidetta. Puhutaan kirjasintyypeistä eli fonteista. Fonttien taideluonne ilmenee myös siten, että joidenkin fonttien käytöstä peritään lisenssimaksu. Kirjaimet jakautuvat kahteen luokkaan: päätteellisiin ja päätteettömiin. Päätteet, serif otettiin käyttöön jo antiikin Roomassa, kun kirjoituksia hakattiin kivitauluihin. Pääte on pieni poikkiviiva, joka lyödään taltalla pitkän viivan ylä- ja alapäähän. Se tekee kirjoituksesta ryhdikästä ja juhlavaa. Päätteellisiä tyylejä sanotaankin antiikvaksi, niitä ovat esimerkisi Roman, Garamond ja Baskerville. Päätteettömiä fontteja eli groteskeja ovat mm Arial, Helvetica ja Calibri. Päätteelliset kirjaimet ovat erittäin helppolukuisia, ja suuret kirjaimet ovat koristeellisia. Päätteetön teksti on ilmavaa, mutta ei yhtä miellytävää lukea.

Fontteja on tuhansittain, vanhimmat ovat 1500-luvulta, ja uusiakin suunnitellaan edelleen. Tietokoneiden yleistyttyä monistettavan tekstin tuottaminen tuli kaikkien ulottuville. Tottumattomat painotuotteiden suunnittelijat sortuvat helposti erilaisten fonttien ja kirjainkokojen liialliseen käyttöön. Lopputulos on helposti sekava ja jopa koominen. 

Usein sanotaan, että niin sanottu fraktuura eli goottilainen kirjaintyyli on vanhaa kirjoitusta. Näin ei ole, vaan se on vain noin 500 vuoden ikäistä. Ehkä se jäljittelee musteella ja metalliterällä syntyvää tekstausta, ja Gutenberg muotoili ensimmäiset kirjasimensa juuri fraktuura-aakkosten mukaan. Fraktuuraa on ikävä lukea, olen kyllä opetellut sitäkin. Yleissivistyksen vuoksi sitä kannattaisikin opetella, fraktuuran lukeminen on tietynlainen elämys sekin. Mutta onneksi tämä hankalalukuinen kirjaintyyppi hävisi käytöstä 1900-luvun alussa.

Kirja on enemmän kuin tekstiä, se on kokonaistaideteos. Sen ovat luoneet kirjailija, graafinen suunnittelija eli taittaja, kirjansitoja, ja myös nykyiset ja muinaiset kirjainten muotoilijat. Lukija kokee kirjan äärellä esteettisiä tunteita, etenkin jos kirja on huolellisesti suunniteltu. Kirja ei siis ole vain abstraktia kielen käyttöä, vaan kokonaisvaltainen elämys. Kirjan kohdalla voidaan puhua myös ylivoimaisesta käyttöliittymästä. Pitämällä kirjaa kädessään ja selaamalla sitä lukija tutustuu teokseen jo alustavasti ennen varsinasta lukutapahtumaa. Tekstiä on helppo selata ja palata siihen tarvittaessa uudelleen. Esineenä kirjalla on erilaisia merkityksiä ja tunnetiloja herättäviä piirteitä. Siksi oikea kirja jättää painavan, elämyksellisen ja pitkään kestävän muisti- ja kokemusjäljen, toisin kuin e-kirja. Esineenä painettu ja sidottu kirja vie meidät myös vaikka muinaisiin kirjastoihin ja sidonta- ja ladontatyön kulttuurisiin kerrostumiin.

Suomi ei ole ollut kehitysmaa

Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen, jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta, varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus. Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.

Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa. Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?

Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus, joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa. Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen esikuvanaan Britannian BBC:tä.

Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo – ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit. Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä itsenäistymiseen tunnetaan meillä kultakautena. Eikä se tarkoita vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen. Kirja on jo vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.

Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa. Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle. Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.

Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa. Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia, puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.

Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.

Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle: siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma. Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana. Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino, Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.

Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen, kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat. Merkittäviä lähteitä olivat Luther, Schiller ja Goethe. Aloitteen sanakirjasta teki kustantaja Reimer & Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen, Deutsches Wörterbuch, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus  (Teos 2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla: Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen, mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin onnistunut mainiosti.

Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna 1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa Oxford English Dictionaryn luomisprosessia. On hieman häkellyttävää, että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter Grassin Grimmin sanoissa. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama, mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin kirja on erinomainen!

Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla. Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä. Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto. Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut blogitekstissäni Kieli on kulttuuriympäristö.

Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt laajempi sanakirja on Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, sen toimitti Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.

1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin harppaus pidemmälle.

Sekä sanakirjojen että monien muidenkin sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden. Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers. Eli sanakirja, jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890. Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin ”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina 1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta kirjoituksessani Kuinka tietokirjat rakensivat…)

Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, Nykysuomen sanakirja, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!

Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä. Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret kultturimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.

Bulkista virtaa

Aiemmin kirjoitin, kuinka halveksitun bulkin tuottamiseksi piti hankkia tavattoman kalliita ja monimutkaisia paperikoneita. Ja koska nuo koneet todella olivat kalliita, niitä ryhdyttiin myös meillä Suomessa rakentamaan itse. Ensimmäinen paperikone rakennettiin Viipurin konepajalla vuonna 1904, ja niitä alettiin myös suunnitella Suomessa vuonna 1948. Näillä päätöksillä oli kauaskantoisia seurauksia.

Olen kai aiemmin hieman kuvannut tällaisen koneen toimintaa. Märkä paperiliemi ajetaan liikkuvalle seulakankaalle eli viiralle. Siitä muodostetaan paperirata, joka tiivistetään ja kuivataan sitten kymmenien pyörivien telojen avulla. Kuulostaa yksinkertaiselta. Ja sitähän se on periaatteessa, mutta käytännössä se onkin yllättävän vaikeaa. Paperikoneen pitää olla tehokas. Niinpä nykyaikaisen paperikoneen paperiradan leveys on kymmenisen metriä, ja tuo rata liikkuu yli 100 km tuntinopeudella. Paperi on haurasta ja helposti repeävää, joten tuon jättiläiskoneen täytyy käsitellä sitä hellävaraisesti, ja joka tilanteessa, ryömintävauhdista huippunopeuteen. Eikä siinä vielä kaikki. Kulkiessaan koneen läpi paperi venyy aavistuksen verran, joten jokaisen telan täytyy pyöriä aina hieman edeltävää nopeammin.

Vanhimpien paperikoneiden käyttövoiman jakelu noudatti oman aikansa teollista käytäntöä. Koneen rinnalla kulki pitkä valta-akseli, josta voima siirrettiin eri telaryhmille hihnojen välityksellä. Pitkän päälle ja koneiden nopeuden kasvaessa tällainen voimansiirto ei ollut riittävän tarkka. Siksi hihnat korvattiin täsmällisemmin toimivilla hammaspyörävaihteilla.

Mutta miten saadaan helpoiten toteutettua eri telaryhmien käyntinopeuserot? Valtion tykkitehtaasta oli tullut sodan jälkeen valtion konepajayhtiö Valmet, ja se rakensi ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1953. Valmetin hammaspyöräosasto keksi ratkaisun mekaaniseen voimansiirtoon. Se on differentiaalivaihde, josta olen aiemmin kertonut. Hitaasti pyörivä ylimääräinen akseli syöttää kuhunkin vaihteeseen tarvittavan nopeuseron.

Kehitys ei tietenkään loppunut tähän. Sähköinen käyttövoima, jossa olisi moottorit erikseen kullekin kullekin telaryhmälle, mahdollistaisi sekä tarkan että hyvin joustavan paperikoneen ajon kaikissa erilaisissa tilanteissa. Strömbergin tehdas oli erikoistunut valmistamaan suuria sähkökoneita, ja yhtiö kehitti innolla moottoreiden elektronista säätöä. Paperikone olisi lupaava sovelluskohde. Sen laitteisto olisi hyvin kallis, joten siitä saataisiin mukavasti liikevaihtoa. Tosin kohde oli myös hyvin haastava. Paperikoneen nopeuden sähköinen säätö kuitenkin onnistui, ja paransi omalta osaltaan paperikoneita valmistavien yhtiöiden kilpailukykyä.

Kyky valmistaa korkealuokkaisia suuria sähkökoneita yhdistyi luontevalla tavalla niiden sähköiseen ohjaukseen. Strömbergistä tuli nopeasti tehoelektroniikan huippuosaaja, joka oli jopa vuosia edellä alan muista toimijoista. Eräs hyvin merkittävä toimiala olivat laivojen sähkökäytöt. Erityisesti jäänsärkijöissä sähköiset potkurikoneistot tarjoavat merkittäviä etuja vaikeissa talviolosuhteissa. Tuotelinjaa jatkavia menestystuotteita ovat laivojen Azipod- ruoripotkurit. Myös yhteistyö Valmetin kanssa hyödytti molempia osapuolia. Hyviä esimerkkejä ovat – paperikoneiden ja muiden puunjalostuskoneiden ohella – raitiovaunut, veturit ja rautateiden lähiliikennejunat.

Helsingin metro oli erityisen tärkeä yhteistyökohde. Hanke oli myöhässä aikataulusta, ja se antoi Strömbergille mahdollisuuden kehittää siihen aivan uudenlainen moottorielektroniikka: taajuusmuuttaja eli invertteri. Sen ansiosta suurten koneiden ja kulkuneuvojen moottoreina voidaan käyttää teollisuudessa yleisiä oikosulkumoottoreita. Ne ovat yksinkertaisia, halpoja ja lähes huoltovapaita. Tuolle tehoelektroniikan keksinnölle annettiin nimeksi SAMI (Strömbergin Asynkroni Moottori Invertterikäyttö). Tällaisen laiteen rakentamista suurille tehoille – jopa tuhansille kilowateille- pidettiin aikanaan mahdottomana, mutta se onnistui. Invertteristä tuli teollisuudessa vakioratkaisu aina, kun tarvittiin tarkkaa ja joustavaa moottorien tehon ja nopeuden säätöä: kuluttajan pesukoneista ja lämpöpumpuista aina juniin ja laivoihin asti. Kun moottoreita voidaan säätää tarkasti ja käyttää vain sellaisella teholla kuin kulloinkin tarvitaan, energian säästöt ovat todella suuria, Suomessakin usean voimalaitoksen verran.

Tarinan johtopäätös on ristiriitainen. Yksinkertaisen bulkin tekeminen nosti maamme edistyneiden teollisuusmaiden eturiviin. Kaikki on mahdollista, kunhan suhtaudutaan vakavasti.

 

Azipod-ruoripotkureita laivan pohjassa. Kuva: ABB

 

Oivaltamisesta

Perinteinen psykologia erottelee toisistaan hitaan oppimisen ja oivaltamisen. Eräs tällaisen erottelun tarkoitus näyttää olevan korostaa ihmisen ainutlaatuisuutta verrattuna eläimiin. Mutta onko todella niin, eivätkö eläimet muka voi oivaltaa? En ole asiasta lainkaan varma. Sitä paitsi uudempi aivotutkimukseen nojaava psykologia, neuropsykologia ei näytä edes mainitsevan oivaltamista. Tai ainakaan se ei erotu erillisenä ”kognition lajina”, niin kuin hienosti sanotaan.

Arkipuheessa käytämme kuitenkin tätä sanaa. Ilmeisesti tällainen ilmiö on ainakin kokemisen tasolla olemassa. Mistä siis on kysymys? Koetan avata asiaa, ainakin itselleni.

Ehkä pitäisi avata hieman mielen mekanismeja. Keskeisiä mielen resursseja ovat muisti ja merkitys. Muistissa on oikeastaan mielemme olennaisin osa, ihminen erottuu yksilönä muistinsa sisällön kautta, Muisti tallentaa, hyvin tiiviissä muodossa, koko kokemushistoriamme. Se ei tallenna vain kielellistä historiaa eli ”tekstejä”, vaan kaikkea kokemaamme: aistimuksia ja tunnetiloja. Tietoisesti käytössä olevaan muistiimme tallentuu asioita, jotka olemme kokeneet merkityksellisiksi. Ja itse asiassa muistiin tallentuu myös aistimuksia, jotka eivät ole käyneet tietoisuudessamme. 

Aina kun koemme jotain, se herättää mielessämme merkityksen tuntemuksia. Tuo merkityksen tunteminen lähtee siitä, että aistimuksemme ja tunnetilamme herättävät henkiin aiemmin tallennettuja muistikuvia. Jos nuo muistikuvat ovat voimakkaita, kokemuksemme voimistuu ja tallentuu muistimme uudeksi sisällöksi. Koko mielemme toiminta on tällaista merkityspeliä, merkitysten kalkyyliä.

Tämä voi tuntua oudolta, tai monimutkaiselta, tai miksei se voi tuntua myös luonnolliselta tai yksinkertaiselta. Joka tapauksessa se on hieman erilaista, mitä voimme lukea psykologian kirjoista. Asiaan voi tutustua tarkemmin uudesta kirjastani Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä (Momentum 2023).

Nyt pääsemme vähitellen oivaltamisen. Neurologian kannalta ymmärrän sen näin: oivallus on voimakkaasti ja äkillisesti koettu merkityksen tunne. Usein puhutaan ”ahaa-elämyksestä”. Asioiden merkitys ikään kuin paljastuu. ”Näin se onkin”. Oivallus voi syntyä lukiessa, seurassa, työskennellessä, tai itsestään, jopa nukkuessa. Se voidaan selittää siten, että suuri joukko heikkoja muistivihjeitä kytkeytyy mielessämme uudella tavalla. Usein tuo kytkeytyminen on itseään vahvistava: syntyy uusi yhteys, joka puolestaan kutsuu esiin muita muistivihjeitä, ja syntyy vyörymäinen muistivihjeiden tulva. Tämä itseään vahvistava prosessi selittää, miksi oivalluksen tunne on usein niin voimakas, nopea ja elämyksellinen.

Tästä oivalluksen selityksestä voidaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä, jotka arkikokemuksemme vahvistaa. Oivallus voi olla voimakas, mutta se voi olla myös heikko, ja se voi edetä vaiheittain, sarjana isompia ja pienempiä oivalluksia. Tärkeä asia on, että oivallus ei aina ole kieleen liittyvä, vaan se voi koskea tunteita tai havaintoja. Usein koemme oivalluksen, mutta emme osaa pukea sitä sanoiksi. Oivallus voi olla myös heikko, ja sen takia emme voi tehdä selvää rajaa oivaltamisen ja muun ajattelun välillä. Voimme myös antaa vastauksen kysymykseen, johon viittasin alussa. Voiko eläin oivaltaa? Ilman muuta, koska oivallukset eivät läheskään aina liity kieleen.

No niin, nyt on teoretisoitu aika lailla, ehkä on syytä siirtyä lähemmäs käytäntöä. Oivallus on nimittäin selittämätön. Emme voi käskeä muistissamme olevia mielikuvia järjestymään jollain tietyllä tavallas. Ja tämä liittyy opettamiseen. Oppikirjoissa yritetään yleensä välittää joku oivallus: opetettava asia tulee oivalta näin. Mutta koska oivallusta ei voi selittää, oppikirjan tekijät esittelevät sellaista materiaalia, josta oivallus voisi muodostua. Hyvät opettajat koettavat saada oppilaansa oivaltamaan. Mutta he eivät voi selittää ”rautalangasta vääntäen”, miten pitää oivaltaa. Siksi kokemukseni mukaan hyvät opettajat ovat laaja-alaisia. He kuvaavat asioita monelta näkökulmalta, ja usein he kertovat myös kaikenlaisia tarinoita, jotka eivät tunnu edes liittyvän asiaan. Ja jotenkin, kaikesta moninaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia, oivallus sitten syntyy. Koska me ihmiset olemme erilaisia, ja koemme ja oivallamme eri tavoin.

Nyt voimme siirtyä vielä konkreettisempiin esimerkkeihin. Jos jollakin on kiinnostusta pohtia mekaanisia laitteita, voisin esitellä tasauspyörästön. Se löytyy kaikista autoista, ja tuon laitteen ansiosta moottorin voima siirtyy kaarteessa vetäville pyörille tasaisesti, vaikka ne pyörivätkin eri nopeudella. Se on tärkeä ominaisuus, sillä muuten vetävien pyörien renkaat kuluisivat voimakkaasti. Siksi tasauspyörästö, toiselta nimeltään differentiaalivaihde, keksittiin jo 1800-luvulla.

Mutta en voi kertoa, miten tasauspyörästö toimii, sillä sen oivaltamista ei voi selittää. Tasauspyörästön kuvia löytyy helposti netistä. Jos lukija ei aiemmin ole pohtinut tasauspyörästön ideaa, kehotan tutkimaan erilaisia periaatekuvia huolellisesti. Ehkä oivallus syntyy, ja se tuntuu aika hauskalta.

Mutta kaikilla ei ole taipumusta näin hankaliin mekanismeihin. Silloin voi harjoitella vaikka yksinkertaisemmalla planeettavaihteella. Miten ja miksi sillä voi muuttaa pyörimisnopeutta.

Tai kiinnostava harjoituskohde voisi olla Möbiuksen nauha. Sillä on vain yksi reuna ja yksi puoli! Voiko sitä selittää? Lukija voi askarrella paperista tällaisen nauhan, viimeistään silloin se oivaltaa. Entä jos nauhan tekee kääntämällä sen päitä koko kierroksen, ennen kuin ne liimaa yhteen? Vaikea kuvitella, mutta kokeilemalla se selviää.

Itselleni tuli aikanaan hieno oivallus, kun insinööriopinnoissa tuli vastaan ns. Fourier-muunnos (sen avulla voidaan muodostaa signaalin spektri). Muunnos voidaan esittää kaavana, ja ymmärsin toki helposti tuon kaavan, se on aika yksinkertainen. Mutta en oivaltanut, mitä tuo muunnos tekee. Oivalsin sen vasta, kun harjoitustyönä kirjoitin ohjelman, joka tekee muunnoksen.

Amerikkalainen filosofi ja kirjailija Robert Pirsig kirjoitti 1970- luvulla legendaarisen kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kirja käsittelee muiden asioiden ohella myös moottoripyöriä. Ja Pirsig teki musertavan havainnon. Moottoripyörän huolto-oppaat tai alan oppikirjat eivät pysty selittämään, miten moottoripyörän moottori toimii. Sen oivaltaminen syntyy vain omasta kokemuksesta sekä keskusteluista toisten pyöräilijöiden ja korjaamojen kanssa.

Kirja ei välttämättä aukea aivan helposti, tai sitten se menee maalin ohi. Kannattaa kuitenkin yrittää. Olen kertonut kirjasta blogissani vuonna 2019 (Zen ja äärimmäinen laatukirja). Ehkä kirjaa kuvaa, että Pirsig tarjosi käsikirjoitusta ensin turhaan 121 kustantajalle. Sitten siitä tuli menestys.

Lisää bulkkia

Olen aiemmin kirjoittanut niin halveksitusta bulkista: massatuotteesta jonka valmistus estää niin sanottujen hienompien ja kannattavampien tuotteiden valmistuksen. Ehkä tällainen väheksyntä on peräisin kolonialismin ajoista, jolloin siirtomaat alistettiin tuottamaan raaka-aineita teollistuneille maille, ja niiden omaehtoinen talous tukahdutettiin. Niin, ehkä bulkin äärimmäinen muoto oli orjakauppa.

Mutta ajatusta ei saa yleistää liikaa. Olen kuvannut, kuinka äärimmäisen vaikeaa ja haastavaa on Suomessa harjoitettu paperin tuotanto. Se on suorastaan korkeaa teknologiaa, ja tuolla teollisuuden alalla oli oma tärkeä roolinsa maamme modernisaatiossa.

Otan nyt käsittelyyn toisen massatuotteen, selluloosan. Ja suorastaan kuulen korvissani ”talousasiantuntijoiden” tuhahduksen: ”miksi tuollaista bulkkia pitää valmistaa”! Unohdetaan nyt tuo asenne. Katsotaan, mitä selluloosa oikein on ja miksi meillä ”ajauduttiin” sen tuottamiseen.

Kaiken takana on valistusajasta lähtenyt viestintävallankumous, ja sen tuottama kyltymätön paperin tarve. Paperi valmistetaan orgaanisista kuiduista, ja lumppujen rajallisen saatavuuden takia 1800-luvulla siirryttiin valmistamaan paperia puusta . Puu koostuu hieman yksinkertaistaen kahdesta komponentista, joita puussa on suunnilleen yhtä paljon. Siinä on selluloosakuituja, jotka ligniiniksi sanottu aine liimaa yhteen. Paperiteollisuus alkoi käyttää raaka-aineena puuhioketta. Hiomoissa vedessä pehmennetyt pölkyt jauhettiin painamalla niitä tahkokiveä vasten.

Hiokepaperi oli laadultaan heikompaa kuin lumppupaperi. Sen lujuus kärsi, koska hionnassa selluloosakuidut pilkkoutuivat ja ligniini oli siinä mukana. Hioke soveltui sanomalehtipaperiin, mutta hienompia laatuja varten massaan piti lisätä lumppukuituja ja täyteaineita. Lukija ehkä arvaa jatkon. Jos selluloosakuidut voitaisiin erottaa kemiallisesti ligniinistä, saataisiin aikaan paperin kannalta optimaalisia pitkiä kuituja.

Selluteollisuus toimii juuri näin. Puu pilkotaan muutaman sentin kokoisiksi lastuiksi, ja ne keitetään veden ja kemikaalien sekä lämmön ja paineen avulla massaksi. Ligniini liukenee keittoliemeen, sitten sellukuidut erotellaan mekaanisesti, sekä pestään ja valkaistaan. Sellu kuivataan paperikoneen kaltaisessa koneessa ja pakataan arkkipaaleiksi. Ellei lähellä ole paperitehdasta, joka voisi ottaa sen vastaan märkänä massana.

Selluteollisuus käyttää lähinnä emäksistä sulfaattimenetelmää, siinä vaikuttavat kemikaalit saadaan soodasta ja natriumsulfaatista, ja ne ovat halpoja raaka-aineita. Lisäksi prosessi perustuu kemikaalien kierrätykseen. Keitossa ligniini liukenee keittonesteeseen. Tämä neste, ns. mustalipeä väkevöidään ja poltetaan soodakattilassa. Kemikaalit jäävät kuonaan, ja ne puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Puussa on lähes puolet ligniiniä, ja sen poltto tuottaa runsaasti energiaa, paljon enemmän kuin itse sellutehdas käyttää.

Mutta tällä teollisuudella on pimeä puolensa. Selluteollisuus käsittelee suuria määriä raaka-aineita vesiliuoksina. Kun massa- ja selluteollisuus sai alkunsa, ympäristövaikutuksista ei puhuttu. Ympäristöstä ei yksinkertaisesti välitetty. Erilaisia tuotannossa syntyviä hukkavirtoja ja jopa ylimääräistä tuotantoa laskettiin surutta vesistöihin. Tavalliset ihmiset kyllä ymmärsivät, mitä tapahtuu, mutta viranomaiset eivät siitä piitanneet. Kalakannat tuhoutuivat, vesistöjen virkistysarvot romahtivat ja asumisviihtyvyys tehtaiden lähellä kärsi. Rikkipitoisten kemikaalien käyttö aiheutti piinaavia hajuhaittoja. Vasta vähitellen heräävä ympäristötietoisuus, kansalaisliikkeiden painostus ja ulkomaiset esimerkit saivat poliitikot ja viranomaiset havahtumaan. Teollisuusalan päästöt on saatu suurimmaksi osaksi siedettävälle tasolle.

Erityisen haitalliseksi osoittautui hapanta menetelmää eli rikkihapoketta käyttävä sulfiittiteollisuus, jossa ei ollut luontevaa kemikaalien kierrätystä. Tehtaiden kaasupäästöt tuhoisivat jopa kasvillisuutta laajalta alueelta tehtaiden ympäriltä, ja pääosa keiton jätelientä laskettiin vesitöihin. Jätelientä hyödynnettiin kuitenkin sulfiittispriin valmistuksessa. Takavuosina suomalaisten tuntema ns. tikkuviina (pöytäviina ja karhuviina) tuli näistä tehtaista, Alkon jalosti sen juomakelpoiseksi. Sulfiittisellun valmistus on nyt lopetettu kannattamattomana.

Kemiallisesti tuotettu selluloosa on tärkeä paperin raaka-aine. Sitä käytetään korkealuokkaisen paperin valmistuksessa lisäämään paperin lujuutta. Se on kallis raaka-aine, jota käytetään säästeliäästi, selluloosa on kalliimpaa kuin valmis paperi. Paperin tuotanto on alkanut vähentyä, median digitalisoituessa. Ei kuitenkaan ole odotettavissa, että paperin ja pahvin tuotanto loppuisi.

Selluloosalla on eräs omalaatuinen käyttötapa. Siitä voidaan valmistaa typpihapolla käsittelemällä nitroselluloosaa. Se puolestaan on erään varhaisen muovin, selluloidin raaka-aine. Selluloidista on valmistettu muun muassa elokuvafilmejä, biljardipalloja ja erilaisia esineitä, kuten kampoja. On sanottu, että selluloidin keksiminen pelasti norsut sukupuutolta, koska pianon koskettimet ja biljardipallot valmistettiin aikaisemmin norsujen syöksyhampaista. Selluloidia ei enää juuri käytetä sen tulenarkuuden takia, se on korvattu muilla muoveilla. Nitroselluloosaa käytetään kuitenkin suuria määriä räjähdysaineiden ja savuttoman ruudin valmistamiseen.

Niin, selluloosan tuottamien vaatii raskasta koneistoa ja prosessin huolellista hallintaa. Sellu on arvokas materiaali. Kemiallisesti se on sokerin sukuinen pitkäketjuinen molekyyli, ja se on vallitseva ainesosa kaikissa kasveissa. Pohjoisten metsien puista valmistettu selluloosa on erityisen korkealuokkaista, ja sitä on opittu valmistamaan tehokkaasti, ja tuotannon ympäristövaikutukset voidaan hallita - jos vain halutaan. Selluloosalla onkin uutta potentiaalia tekstiiliteollisuuden raaka-aineena.

Maailman tekstiiliteollisuuden yleisin raaka-aine on puuvilla. Valitettavasti puuvillan kasvatus on voimakkaasti ympäristöä kuormittavaa. Kemiallisesti puuvilla on selluloosaa, ja se voidaankin korvata teollisella sellulla. Suomessakin on valmistettu sellupohjaista tekokuitua: keinosilkkiä, sillaa ja säteriä. Kehräämistä varten selluloosa on liuotettava sopivaan liuottimeen. Valitettavasti tuo vanha prosessi käytti haitallista rikkihiili-nimistä liuotinta, ja siksi sellun kehrääminen piti lopettaa. Muualla maailmassa valmistetaan edelleen kehrättyjä selluloosakankaita, mm bambusta. Ja samalla kehitetään valmistusmenetelmiä, jotka olisivat ympäristölle vaarattomia ja taloudellisesti tehokkaita. Suomessakin tehdään tällaista tutkimusta.

Pitäää vielä mainita eräs kiinnostava tuote, sellun keiton sivutuotteena syntyvän ligniini. Nykyisin se poltetaan energiaksi, mutta se on kiinnostava raaka-aine, jonka käyttöä kemianteollisuudessa tutkitaan.

Suomen Rembrandt

Maailmassa on paljon ihanuuksia, joista emme tiedä mitään. Luulenpa, että useimmille lukijoille taidemaalari Alexander Lauréus (1783–1823) on täysin tuntematon. Turkulainen papinpoika oli taitava piirtäjä, ja valtavan innostunut taiteesta. Niinpä paikalliset keräsivät rahaa saattaakseen hänet opin tielle. Lahjoituksen turvin Lauréus aloitti vuonna 1802 opinnot Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa Tukholmassa.

Lauréuksesta tuli uskomattoman taitava maalari ja piirtäjä. Hän on täysin taiteen suurien mestarien veroinen, vaikka ei koskaan noussut pysyvästi kansainväliseen kuuluisuuteen. Omana aikanaan hän saavutti kuitenkin paikallista mainetta. Hän oli 1800-luvun alun aktiivisin näytteillepanija Tukholmassa. Vuonna 1811 Lauréukselle myönnettiin kuninkaallisen hovimaalarin arvo. Suomeen Lauréus palasi tiettävästi vain kerran. Siitä kertoo muotokuva taiteilijan äitipuolesta Maria Juliana Lauréuksesta poikineen (1806). Vuonna 1817 Lauréukselle myönnettiin kolmivuotinen stipendi, jonka turvin hän matkusti Pariisiin elämänkumppaninsa Margaretha Charlotta Thyneliuksen (1786–1834) kanssa. Sieltä matka jatkui vuonna 1820 Roomaan.

Lauréuksen ura sijoittuu yhteiskunnalliseen murroskohtaan, jossa vaurastuva porvaristo nousi hovin ja kirkon rinnalle taiteen ostajina. Taiteilijoista tuli eräänlaisia yrittäjiä, joiden oli tehtävä teoksiaan kysynnän mukaan. Muotokuvien ohella hän maalasi jylhiä maisemia, mutta ennen kaikkea häntä näytti kiinnostavan tavallisten ihmisten elämä. Vaikka auringon paahtama katu joka vilisee ihmisiä. Tai ihmisiä kodeissa ja kapakoissa ja juhlissa. Kohteitaan hän on kuvannut eläytyen tunnelmaan tai tapahtumaan. 

Lauréuksen katse on usein lempeä mutta myös humoristinen. Liikaa väkijuomaa nauttinut herra täytyy taluttaa kapakasta kotiin, ja apupappi tempautuu niin tanssin huumaan, että ohi kulkevan piian kantamat posliinikupit lentävät. Monien kuvien valo tulee vain kynttilöistä, soihduista, lyhdyistä ja kuutamosta. Kuvat ovat täynnä salaperäisiä yksityiskohtia. Mieleen tullee väkisinkin Rembrandt. Lauréus ihailikin suuresti Rembrandtia, ja teki itselleen kopion hänen omakuvastaan.

Lauréuksen aikana vallitseva taidesuunta oli romantiikka, ja Lauréus todella otti siitä kaiken irti. Hänen maalauksensa nostavat mieleen syviä ja usein hieman uhkaavia tai nostalgisia tunteita. Tuo taidesuunta on merkillinen. Maalaukset eivät esitä maisemia sellaisina kun ne ovat, vaan sellaisina, miltä niiden pitäisi näyttää. Monet ovat varmaan nähneet tuon ajan maisemakuvia Suomesta. Niissä voi olla jopa tuttuja paikkoja, mutta ne ovat oudosti vieraan tuntuisia Eikä luontokaan tuo mieleen omaa luontoamme, vaan pikemminkin Saksan tai Italian.

Tutustuin Lauréuksen taiteeseen Sinebrychoffin museon näyttelyssä keväällä 2023. Tämä jo päättynyt lumoavan ihana näyttely dokumentoi vahvan romanttisesti ja kaihoisasti kiehtovan ja salaperäisen maailman vain hetkeä ennen kuin se katosi modernisoituvan maailman melskeisiin. Samalla siinä on surullinen sävy, sillä Lauréus kuoli kuumetautiin vain 40 vuoden ikäisenä, viimeistellessään suurta tauluaan Roomaan katunäkymästä, missä puoskari myy ihmelääkettä ihailevalle ja myös epäuskoiselle ihmisjoukolle.

Lauréus tuli yllättäen mieleeni, kun näin sattumalta ikonisen kuvan kapusiinimunkista viinikellarissa. Tuo maalaus oli myös näyttelyssä, ja olen nähnyt kuvan aikoja sitten jossain koulukirjassa. Valkeaan pukeutunut munkki valtavien viiritynnyreiden edessä, ja vanhan linnan kellarin jylhät rauniot. Jokin tuossa kuvassa on painunut syvälle sieluun, en ymmärrä, miksi.