Inspiroitua, lainata tai varastaa

Luin juuri tietofinlandialla kruunatun Iida Turpeinen kirjan Elolliset (2023). Pidin siitä, se oli elävästi kirjoitettu ja aiheeltaan tärkeä. Kirja kuvaa saksalaista luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleriä, joka osallistui kapteeni Vitus Beringin johtamaan kohtalokkaaseen tutkimusretkeen Siperian ja Alaskan väliselle merialueelle vuosina 1740-42. Retkikunnan alus haaksirikkoutui autioksi osoittautuneelle saarelle. Bering kuoli saarella, mutta sinnikäs miehistö onnistui rakentamaan haaksirikkoutuneen aluksen hylyn osista veneen, jolla eloonjääneet retkikunnan jäsenet pelastautuivat. Steller itse kuoli kuumetautiin muutaman vuoden kuluttua.

Kirjan keskeinen hahmo, jos niin voi sanoa, on merilehmä-niminen merinisäkäs, jonka retkikunta löysi saarelta, ja josta Steller laati seikkaperäisen kuvauksen. Tuo eläin on valtava, se on hylkeitä paljon suurempi, jopa kymmenen tonnin painoinen, ja kuuluu outoon ja vähälajiseen sireenieläinten lahkoon. Ikävä kyllä, tuo merileviä ravinnokseen käyttävä eläin oli luonteeltaan säyseä ja ilmeisen tyhmä ja avuton, niin että se tapettiin sukupuuttoon alle 30 vuodessa. Varsinaista taloudellista hyötyä siitä ei saatu, mutta koska sen liha ja rasva olivat hyvänmakuisia, turkismetsästäjät ja tutkimusmatkailijat söivät sen pois maailmasta. Monelle sukupuuttoon kuolleelle eläinlajille on käynyt samoin. Mikä vain vahvistaa, että ihminen on planeettamme vaarallisin eläin.

Sitten sain käsiini vuosia aikaisemmin ilmestyneen Aura Koivisto kirjan Mies ja merilehmä (2019). Tämäkin kirja kertoo Stellerin ja merilehmän tarinan, mutta paljon perusteellisemmin. Pidin tästä kirjasta vielä menemän, sekin oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä. Jostain syystä Koiviston kirja ei aikanaan herättänyt minkäänlaista huomiota. Sitä se kuitenkin olisi todella ansainnut.

Muitakin asioita tuli mieleen. Turpeisen kirja on tietokirjaksi siinä mielessä hankala, että siinä ei mainita käytettyjä lähteitä, eikä siinä ole viitteitä. Ehkä se voisi kulkea nimellä ”tietofiktio”. Ainakin itse toivon, että tietokirjailijat mainitsevat käytetyt lähteet, ja noudatan periaatetta omissa kirjoissani. 

Voisin kuvitella, että kun joku intoutuu tutkimaan Stelleriä tai merilehmää, hän väistämättä törmää heti Koiviston kirjaan, ja varmaan inspiroituu siitä. Kirjaa ei kuitenkaan mainita esipuheessa eikä kiitoksissa. Koiviston kirjassa on mukana vaikuttavan runsas lähdeluettelo. Stellerin tapauksesta, merilehmästä, Siperian historiasta ja vaikkapa kapteeni Vitus Beringistä kiinnostuneiden kannattaakin hankkia Koiviston kirja.

Turpeisen kirja ei missään tapauksessa ole plagiaatti. Se on itsenäinen ja hyvin omalla äänellä kirjoitettu viehättävä kirja. Se on suppeampi, mutta toisaalta siinä kuvataan myös muita kiinnostavia henkilöitä. Suomalainen Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lahjoittaa hyvin harvinaisen merilehmän luurangon ystävälleen, se on nyt nähtävissä Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Kirjassa vilahtaa myös Siperiassa piipahtanut ”tanssiva pappi” Uno Cygnaeus ja tieteellisenä kuvittaja toiminut Hilda Olson (ennen valokuvauksen vakiintumista taiteilijat olivat olennainen osa luonnontiedettä).

Ja sitten toinen hieman vastaava tapaus. Saksa oli 1800-luvulla hajaantunut suureen määrään enemmän tai vähemmän sopuisia pikkuvaltioita. Saksan yhdistämisestä kuitenkin haaveiltiin, ja juuri kieli on vahva yhdistävä tekijä. Niinpä päätettiin laatia kattava saksankielen sanakirja, Deutsches Wörterbuch. Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet mainetta ja vaurautta kansanperinteen kerääjinä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. He saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Hanke käynnistyi vuonna 1838. Teoksen ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Sattumalta luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja politiikan saralla: omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana.

Ja sitten yöpöydälleni päätyi toinen kirja: Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa kattavan sanakirja luomisprosessia, joka vietiin läpi suunnilleen samaan aikaan kuin saksankielen hanke. Kirja syntyi vastaavasta tarpeesta kehittää englannin kieltä. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Tämäkin kirja on sekä kiinnostava että viehättävä. Se etenee Grassin kirjan tapaan hieman sanakirjamaisesti, kirjain kirjaimelta. Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Willams oli inspiroitunut Grassin kirjasta, joka oli ilmestynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Ei hän kuitenkaan Grassia millään lailla mainitse.

Muuten, Grimmin veljekset eivät hyväksyneet saksankielen tapaa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella. Ilmeisesti sanakirjan kustantaja oli kuitenkin eri mieltä.

Rakkaus numeroihin, kirjaimiin - ja kirjoihin

 Tehdessäni Sudokuja olen huomannut vähitellen oudon ilmiön. Ilmeisesti suhtaudun numeroihon tunteellisesti. Ei kai se niin voi olla, numerothan ovat vain sanoja tai merkkejä, jotka eivät tarkoita muuta kuin määrättyjä lukumääriä, siis aivan abstrakteja asioita. Mutta olen ehkä ollut väärässä. Ajattelumme kun ei oikeastaan voi mitenkään kohdistua abstrakteihin käsitteisiin, se on aina jollain tapaa sidottu käytännöllisiin asioihin, Aivojemme toiminta ja sen tuottama käyttäytyminen ja tunne-elämä on oudompaa kuin osaamme kuvitella.

Joten palaan Sudokuun. Olen huomannut, että pidän joistakin numeroista, ja joistakin – en oikeastaan. Ykkönen on suosikkini, ainakin Sudokussa. Koska ne erottuvat tavattoman helposti. Ne seisovat yksinäisinä ja ryhdikkäinä, ja nopealla vilkaisulla selviää heti, missä neliöissä ja riveissä on ykkösiä. Tosin ykkösen voi joskus piirtää huolimattomasti, ne voivat olla ovat vinossa tai kaarevia. Tällaiset ykköset harmittavat minua. Ne ovat pettäneet luottamukseni.

Eniten pidän ehkä kolmosesta. Kaksi kaunista kaarta, ne on miellyttävä piirtää. Kolmosen sukulaisia on kakkonen ja viitonen. Kaunista kaarta, mutta myös kulmikkuutta, Tuo poikkeama kaarimuodosta on hieman huolestuttava. Näissä numeroissa on jännitettä, en pidä niistä yhtä paljon.

Vaikka nelonen on kulmikas, se miellyttää minua. Se on nurinpäin piirretty tuoli, ja sen jalat antavat sille vakautta, vaikka tuoli onkin väärin päin. Neloseen voisi kaikesta huolimatta ajatella istahtavansa. ”Da lässt sich gut sitzen” sanoi aikanaan saksankielen opettajani. Siihen on hyvä istua!

Kahdeksikon pyöreys on ylenpalttista: kaksi ympyrää päällekkäin. En kumminkaan pidä siitä niin paljon kun kolmosesta. Sen piirtäminen on jollain lailla hankalaa, viiva ei jatku kauniisti ympyrästä toiseen. Aikanaan koneenpiirustuksen opettajani neuvoi piirtämään kahdeksikon kahtena ympyränä. Se ei ratkaise epämukavuutta, päinvastoin, sillä ympyröitä on vaikea saada sivuamaan toisiaan kauniisti. Siksi pidän nollasta enemmän, vaikka en yhtä paljon kuin kolmosesta. Nollaa ei tosin Sudokussa ole.

Kuutosessa ja yhdeksikössä on myös mukavaa pyöreyttä, ja ne on helppo piirtää. Mutta yhdeksikkö kiusaa minua. Sen painava yläosa tekee siitä epävakaan, se saattaa koska vain keikahtaa nurin.

Lopulta hylkiöksi jää seitsemän, Se on kuin joku risu tai pitkäkoipinen hyönteinen. Se on epämuoto, ja asiaa pahentaa, että ei oikein ole vakiintunut, piirretäänkö se väliviivalla vai ei. Se myös riitelee ykkösen kanssa, johon joskus piirretään sitä seiskaan lähentävä väkänen. Seiskan negatiivisen puolelle menevä tunneväri on paradoksi, sillä seitsemän tunnetaan myös onnennumerona.

Jollain lailla tapani suhtautua numeroihin tunteellisesti muistuttaa synestesiaa. Se on aistipoikkeama, jossa numerot nähdään eri värisinä. Sitä en ole kokenut, se olisi kyllä jännittävää.

Kolmosesta pääsemme kirjaimiin, sillä se tuo mieleeni arabiankielisen kirjoituksen. Se on ihanan pyöreää, sulavaa ja lennokasta. Ja kolmosessa on jotain samaa, ovathan numerot tulleet Eurooppaan arabien välittämänä. Alkuperäiset numeroiden muodot tulevat jopa kauempaa, Intiasta. Persialainen matemaatikko al-Khwarizmi (780–850) esitteli islamilaiselle maailmalle nämä numerot ja meille niin tutun kymmenjärjestelmän kirjassaan ”Hindunumeroilla laskeminen”. Al-Khwarizmin nimestä tulee myös sana algoritmi.

En kuitenkaan haikaile arabialaisen kirjoituksen perään, se on konsonanttikirjoitusta, ja tuskin soveltuisi sellaisenaan vokaalirikkaan suomenkielen kirjoittamiseen.

Arabialaisen ja eurooppalaisen kirjoitusmerkistön välillä näyttäisi häilyvän myös sulavalinjainen pikakirjoitus. Opiskelin sitä lukiossa, mutta en oppinut, koska en pitänyt opettajasta. Se on vahinko, koska se olisi kyllä ollut hyödyllinen taito. Jos tarkkoja ollaan, pikakirjoituksen nopeus ei perustu vain sulavalinjaisuuteen. Siinä kirjaimia merkitään myös vahvennuksilla, sijainnilla ja viivojen venytyksillä. Lisäksi se käyttää suurta määrää tavallisten sanojen lyhennyksiä.

Ja nyt päästäänkin kirjaimiin. Toisin kun numeroiden kohdalla, en suhtaudu yksittäisiin kirjaimiin yhtä tunteellisesti. Ehkä siksi, että niitä on paljon, eikä niitä yleensä käytetä irrallisina, vaan sanoiksi yhdistettynä. Kirjaimet ovat ikivanhoja. Ne perustuvat kreikkalaisiin kirjaimiin, jotka muokattiin foinikialaisista aakkosista ehkä 800-luvulla eaa. Oikeastaan pidän kreikkalaisista aakkosista enemmän kuin nykyisin käyttämistämme latinalaisista, opettelin ne aikanaan osana matematiikan opiskelua. Kreikan aakkosissa on mukavaa pyöreyttä ja sulavuutta. Myöhemmin opettelin slaavilaissa kielissä käytetyt kyrilliset kirjaimet. Ne ovat myös viehättäviä, ne leijuvat jossain laitinalaisten ja kreikkalaisten aakkosten välissä. Roomalaiset muokkasivat nykyiset latinalaiset aakkoset kreikkalaisten aakkosten pohjalta. Ilmeisesti kirjoituksia haluttiin hakata tasataltalla kivitauluihin, siksi niissä on paljon kulmia ja suoria viivoja.

Kirjapainon keksimisen jälkeen kirjainten muotoilusta tuli graafista taidetta. Puhutaan kirjasintyypeistä eli fonteista. Fonttien taideluonne ilmenee myös siten, että joidenkin fonttien käytöstä peritään lisenssimaksu. Kirjaimet jakautuvat kahteen luokkaan: päätteellisiin ja päätteettömiin. Päätteet, serif otettiin käyttöön jo antiikin Roomassa, kun kirjoituksia hakattiin kivitauluihin. Pääte on pieni poikkiviiva, joka lyödään taltalla pitkän viivan ylä- ja alapäähän. Se tekee kirjoituksesta ryhdikästä ja juhlavaa. Päätteellisiä tyylejä sanotaankin antiikvaksi, niitä ovat esimerkisi Roman, Garamond ja Baskerville. Päätteettömiä fontteja eli groteskeja ovat mm Arial, Helvetica ja Calibri. Päätteelliset kirjaimet ovat erittäin helppolukuisia, ja suuret kirjaimet ovat koristeellisia. Päätteetön teksti on ilmavaa, mutta ei yhtä miellytävää lukea.

Fontteja on tuhansittain, vanhimmat ovat 1500-luvulta, ja uusiakin suunnitellaan edelleen. Tietokoneiden yleistyttyä monistettavan tekstin tuottaminen tuli kaikkien ulottuville. Tottumattomat painotuotteiden suunnittelijat sortuvat helposti erilaisten fonttien ja kirjainkokojen liialliseen käyttöön. Lopputulos on helposti sekava ja jopa koominen. 

Usein sanotaan, että niin sanottu fraktuura eli goottilainen kirjaintyyli on vanhaa kirjoitusta. Näin ei ole, vaan se on vain noin 500 vuoden ikäistä. Ehkä se jäljittelee musteella ja metalliterällä syntyvää tekstausta, ja Gutenberg muotoili ensimmäiset kirjasimensa juuri fraktuura-aakkosten mukaan. Fraktuuraa on ikävä lukea, olen kyllä opetellut sitäkin. Yleissivistyksen vuoksi sitä kannattaisikin opetella, fraktuuran lukeminen on tietynlainen elämys sekin. Mutta onneksi tämä hankalalukuinen kirjaintyyppi hävisi käytöstä 1900-luvun alussa.

Kirja on enemmän kuin tekstiä, se on kokonaistaideteos. Sen ovat luoneet kirjailija, graafinen suunnittelija eli taittaja, kirjansitoja, ja myös nykyiset ja muinaiset kirjainten muotoilijat. Lukija kokee kirjan äärellä esteettisiä tunteita, etenkin jos kirja on huolellisesti suunniteltu. Kirja ei siis ole vain abstraktia kielen käyttöä, vaan kokonaisvaltainen elämys. Kirjan kohdalla voidaan puhua myös ylivoimaisesta käyttöliittymästä. Pitämällä kirjaa kädessään ja selaamalla sitä lukija tutustuu teokseen jo alustavasti ennen varsinasta lukutapahtumaa. Tekstiä on helppo selata ja palata siihen tarvittaessa uudelleen. Esineenä kirjalla on erilaisia merkityksiä ja tunnetiloja herättäviä piirteitä. Siksi oikea kirja jättää painavan, elämyksellisen ja pitkään kestävän muisti- ja kokemusjäljen, toisin kuin e-kirja. Esineenä painettu ja sidottu kirja vie meidät myös vaikka muinaisiin kirjastoihin ja sidonta- ja ladontatyön kulttuurisiin kerrostumiin.

Suomi ei ole ollut kehitysmaa

Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen, jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta, varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus. Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.

Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa. Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?

Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus, joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa. Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen esikuvanaan Britannian BBC:tä.

Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo – ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit. Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä itsenäistymiseen tunnetaan meillä kultakautena. Eikä se tarkoita vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen. Kirja on jo vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.

Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa. Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle. Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.

Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa. Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia, puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.

Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.

Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle: siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma. Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana. Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino, Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.

Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen, kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat. Merkittäviä lähteitä olivat Luther, Schiller ja Goethe. Aloitteen sanakirjasta teki kustantaja Reimer & Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen, Deutsches Wörterbuch, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus  (Teos 2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla: Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen, mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin onnistunut mainiosti.

Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna 1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa Oxford English Dictionaryn luomisprosessia. On hieman häkellyttävää, että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter Grassin Grimmin sanoissa. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama, mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin kirja on erinomainen!

Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla. Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä. Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto. Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut blogitekstissäni Kieli on kulttuuriympäristö.

Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt laajempi sanakirja on Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, sen toimitti Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.

1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin harppaus pidemmälle.

Sekä sanakirjojen että monien muidenkin sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden. Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers. Eli sanakirja, jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890. Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin ”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina 1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta kirjoituksessani Kuinka tietokirjat rakensivat…)

Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, Nykysuomen sanakirja, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!

Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä. Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret kultturimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.

Bulkista virtaa

Aiemmin kirjoitin, kuinka halveksitun bulkin tuottamiseksi piti hankkia tavattoman kalliita ja monimutkaisia paperikoneita. Ja koska nuo koneet todella olivat kalliita, niitä ryhdyttiin myös meillä Suomessa rakentamaan itse. Ensimmäinen paperikone rakennettiin Viipurin konepajalla vuonna 1904, ja niitä alettiin myös suunnitella Suomessa vuonna 1948. Näillä päätöksillä oli kauaskantoisia seurauksia.

Olen kai aiemmin hieman kuvannut tällaisen koneen toimintaa. Märkä paperiliemi ajetaan liikkuvalle seulakankaalle eli viiralle. Siitä muodostetaan paperirata, joka tiivistetään ja kuivataan sitten kymmenien pyörivien telojen avulla. Kuulostaa yksinkertaiselta. Ja sitähän se on periaatteessa, mutta käytännössä se onkin yllättävän vaikeaa. Paperikoneen pitää olla tehokas. Niinpä nykyaikaisen paperikoneen paperiradan leveys on kymmenisen metriä, ja tuo rata liikkuu yli 100 km tuntinopeudella. Paperi on haurasta ja helposti repeävää, joten tuon jättiläiskoneen täytyy käsitellä sitä hellävaraisesti, ja joka tilanteessa, ryömintävauhdista huippunopeuteen. Eikä siinä vielä kaikki. Kulkiessaan koneen läpi paperi venyy aavistuksen verran, joten jokaisen telan täytyy pyöriä aina hieman edeltävää nopeammin.

Vanhimpien paperikoneiden käyttövoiman jakelu noudatti oman aikansa teollista käytäntöä. Koneen rinnalla kulki pitkä valta-akseli, josta voima siirrettiin eri telaryhmille hihnojen välityksellä. Pitkän päälle ja koneiden nopeuden kasvaessa tällainen voimansiirto ei ollut riittävän tarkka. Siksi hihnat korvattiin täsmällisemmin toimivilla hammaspyörävaihteilla.

Mutta miten saadaan helpoiten toteutettua eri telaryhmien käyntinopeuserot? Valtion tykkitehtaasta oli tullut sodan jälkeen valtion konepajayhtiö Valmet, ja se rakensi ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1953. Valmetin hammaspyöräosasto keksi ratkaisun mekaaniseen voimansiirtoon. Se on differentiaalivaihde, josta olen aiemmin kertonut. Hitaasti pyörivä ylimääräinen akseli syöttää kuhunkin vaihteeseen tarvittavan nopeuseron.

Kehitys ei tietenkään loppunut tähän. Sähköinen käyttövoima, jossa olisi moottorit erikseen kullekin kullekin telaryhmälle, mahdollistaisi sekä tarkan että hyvin joustavan paperikoneen ajon kaikissa erilaisissa tilanteissa. Strömbergin tehdas oli erikoistunut valmistamaan suuria sähkökoneita, ja yhtiö kehitti innolla moottoreiden elektronista säätöä. Paperikone olisi lupaava sovelluskohde. Sen laitteisto olisi hyvin kallis, joten siitä saataisiin mukavasti liikevaihtoa. Tosin kohde oli myös hyvin haastava. Paperikoneen nopeuden sähköinen säätö kuitenkin onnistui, ja paransi omalta osaltaan paperikoneita valmistavien yhtiöiden kilpailukykyä.

Kyky valmistaa korkealuokkaisia suuria sähkökoneita yhdistyi luontevalla tavalla niiden sähköiseen ohjaukseen. Strömbergistä tuli nopeasti tehoelektroniikan huippuosaaja, joka oli jopa vuosia edellä alan muista toimijoista. Eräs hyvin merkittävä toimiala olivat laivojen sähkökäytöt. Erityisesti jäänsärkijöissä sähköiset potkurikoneistot tarjoavat merkittäviä etuja vaikeissa talviolosuhteissa. Tuotelinjaa jatkavia menestystuotteita ovat laivojen Azipod- ruoripotkurit. Myös yhteistyö Valmetin kanssa hyödytti molempia osapuolia. Hyviä esimerkkejä ovat – paperikoneiden ja muiden puunjalostuskoneiden ohella – raitiovaunut, veturit ja rautateiden lähiliikennejunat.

Helsingin metro oli erityisen tärkeä yhteistyökohde. Hanke oli myöhässä aikataulusta, ja se antoi Strömbergille mahdollisuuden kehittää siihen aivan uudenlainen moottorielektroniikka: taajuusmuuttaja eli invertteri. Sen ansiosta suurten koneiden ja kulkuneuvojen moottoreina voidaan käyttää teollisuudessa yleisiä oikosulkumoottoreita. Ne ovat yksinkertaisia, halpoja ja lähes huoltovapaita. Tuolle tehoelektroniikan keksinnölle annettiin nimeksi SAMI (Strömbergin Asynkroni Moottori Invertterikäyttö). Tällaisen laiteen rakentamista suurille tehoille – jopa tuhansille kilowateille- pidettiin aikanaan mahdottomana, mutta se onnistui. Invertteristä tuli teollisuudessa vakioratkaisu aina, kun tarvittiin tarkkaa ja joustavaa moottorien tehon ja nopeuden säätöä: kuluttajan pesukoneista ja lämpöpumpuista aina juniin ja laivoihin asti. Kun moottoreita voidaan säätää tarkasti ja käyttää vain sellaisella teholla kuin kulloinkin tarvitaan, energian säästöt ovat todella suuria, Suomessakin usean voimalaitoksen verran.

Tarinan johtopäätös on ristiriitainen. Yksinkertaisen bulkin tekeminen nosti maamme edistyneiden teollisuusmaiden eturiviin. Kaikki on mahdollista, kunhan suhtaudutaan vakavasti.

 

Azipod-ruoripotkureita laivan pohjassa. Kuva: ABB

 

Oivaltamisesta

Perinteinen psykologia erottelee toisistaan hitaan oppimisen ja oivaltamisen. Eräs tällaisen erottelun tarkoitus näyttää olevan korostaa ihmisen ainutlaatuisuutta verrattuna eläimiin. Mutta onko todella niin, eivätkö eläimet muka voi oivaltaa? En ole asiasta lainkaan varma. Sitä paitsi uudempi aivotutkimukseen nojaava psykologia, neuropsykologia ei näytä edes mainitsevan oivaltamista. Tai ainakaan se ei erotu erillisenä ”kognition lajina”, niin kuin hienosti sanotaan.

Arkipuheessa käytämme kuitenkin tätä sanaa. Ilmeisesti tällainen ilmiö on ainakin kokemisen tasolla olemassa. Mistä siis on kysymys? Koetan avata asiaa, ainakin itselleni.

Ehkä pitäisi avata hieman mielen mekanismeja. Keskeisiä mielen resursseja ovat muisti ja merkitys. Muistissa on oikeastaan mielemme olennaisin osa, ihminen erottuu yksilönä muistinsa sisällön kautta, Muisti tallentaa, hyvin tiiviissä muodossa, koko kokemushistoriamme. Se ei tallenna vain kielellistä historiaa eli ”tekstejä”, vaan kaikkea kokemaamme: aistimuksia ja tunnetiloja. Tietoisesti käytössä olevaan muistiimme tallentuu asioita, jotka olemme kokeneet merkityksellisiksi. Ja itse asiassa muistiin tallentuu myös aistimuksia, jotka eivät ole käyneet tietoisuudessamme. 

Aina kun koemme jotain, se herättää mielessämme merkityksen tuntemuksia. Tuo merkityksen tunteminen lähtee siitä, että aistimuksemme ja tunnetilamme herättävät henkiin aiemmin tallennettuja muistikuvia. Jos nuo muistikuvat ovat voimakkaita, kokemuksemme voimistuu ja tallentuu muistimme uudeksi sisällöksi. Koko mielemme toiminta on tällaista merkityspeliä, merkitysten kalkyyliä.

Tämä voi tuntua oudolta, tai monimutkaiselta, tai miksei se voi tuntua myös luonnolliselta tai yksinkertaiselta. Joka tapauksessa se on hieman erilaista, mitä voimme lukea psykologian kirjoista. Asiaan voi tutustua tarkemmin uudesta kirjastani Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä (Momentum 2023).

Nyt pääsemme vähitellen oivaltamisen. Neurologian kannalta ymmärrän sen näin: oivallus on voimakkaasti ja äkillisesti koettu merkityksen tunne. Usein puhutaan ”ahaa-elämyksestä”. Asioiden merkitys ikään kuin paljastuu. ”Näin se onkin”. Oivallus voi syntyä lukiessa, seurassa, työskennellessä, tai itsestään, jopa nukkuessa. Se voidaan selittää siten, että suuri joukko heikkoja muistivihjeitä kytkeytyy mielessämme uudella tavalla. Usein tuo kytkeytyminen on itseään vahvistava: syntyy uusi yhteys, joka puolestaan kutsuu esiin muita muistivihjeitä, ja syntyy vyörymäinen muistivihjeiden tulva. Tämä itseään vahvistava prosessi selittää, miksi oivalluksen tunne on usein niin voimakas, nopea ja elämyksellinen.

Tästä oivalluksen selityksestä voidaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä, jotka arkikokemuksemme vahvistaa. Oivallus voi olla voimakas, mutta se voi olla myös heikko, ja se voi edetä vaiheittain, sarjana isompia ja pienempiä oivalluksia. Tärkeä asia on, että oivallus ei aina ole kieleen liittyvä, vaan se voi koskea tunteita tai havaintoja. Usein koemme oivalluksen, mutta emme osaa pukea sitä sanoiksi. Oivallus voi olla myös heikko, ja sen takia emme voi tehdä selvää rajaa oivaltamisen ja muun ajattelun välillä. Voimme myös antaa vastauksen kysymykseen, johon viittasin alussa. Voiko eläin oivaltaa? Ilman muuta, koska oivallukset eivät läheskään aina liity kieleen.

No niin, nyt on teoretisoitu aika lailla, ehkä on syytä siirtyä lähemmäs käytäntöä. Oivallus on nimittäin selittämätön. Emme voi käskeä muistissamme olevia mielikuvia järjestymään jollain tietyllä tavallas. Ja tämä liittyy opettamiseen. Oppikirjoissa yritetään yleensä välittää joku oivallus: opetettava asia tulee oivalta näin. Mutta koska oivallusta ei voi selittää, oppikirjan tekijät esittelevät sellaista materiaalia, josta oivallus voisi muodostua. Hyvät opettajat koettavat saada oppilaansa oivaltamaan. Mutta he eivät voi selittää ”rautalangasta vääntäen”, miten pitää oivaltaa. Siksi kokemukseni mukaan hyvät opettajat ovat laaja-alaisia. He kuvaavat asioita monelta näkökulmalta, ja usein he kertovat myös kaikenlaisia tarinoita, jotka eivät tunnu edes liittyvän asiaan. Ja jotenkin, kaikesta moninaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia, oivallus sitten syntyy. Koska me ihmiset olemme erilaisia, ja koemme ja oivallamme eri tavoin.

Nyt voimme siirtyä vielä konkreettisempiin esimerkkeihin. Jos jollakin on kiinnostusta pohtia mekaanisia laitteita, voisin esitellä tasauspyörästön. Se löytyy kaikista autoista, ja tuon laitteen ansiosta moottorin voima siirtyy kaarteessa vetäville pyörille tasaisesti, vaikka ne pyörivätkin eri nopeudella. Se on tärkeä ominaisuus, sillä muuten vetävien pyörien renkaat kuluisivat voimakkaasti. Siksi tasauspyörästö, toiselta nimeltään differentiaalivaihde, keksittiin jo 1800-luvulla.

Mutta en voi kertoa, miten tasauspyörästö toimii, sillä sen oivaltamista ei voi selittää. Tasauspyörästön kuvia löytyy helposti netistä. Jos lukija ei aiemmin ole pohtinut tasauspyörästön ideaa, kehotan tutkimaan erilaisia periaatekuvia huolellisesti. Ehkä oivallus syntyy, ja se tuntuu aika hauskalta.

Mutta kaikilla ei ole taipumusta näin hankaliin mekanismeihin. Silloin voi harjoitella vaikka yksinkertaisemmalla planeettavaihteella. Miten ja miksi sillä voi muuttaa pyörimisnopeutta.

Tai kiinnostava harjoituskohde voisi olla Möbiuksen nauha. Sillä on vain yksi reuna ja yksi puoli! Voiko sitä selittää? Lukija voi askarrella paperista tällaisen nauhan, viimeistään silloin se oivaltaa. Entä jos nauhan tekee kääntämällä sen päitä koko kierroksen, ennen kuin ne liimaa yhteen? Vaikea kuvitella, mutta kokeilemalla se selviää.

Itselleni tuli aikanaan hieno oivallus, kun insinööriopinnoissa tuli vastaan ns. Fourier-muunnos (sen avulla voidaan muodostaa signaalin spektri). Muunnos voidaan esittää kaavana, ja ymmärsin toki helposti tuon kaavan, se on aika yksinkertainen. Mutta en oivaltanut, mitä tuo muunnos tekee. Oivalsin sen vasta, kun harjoitustyönä kirjoitin ohjelman, joka tekee muunnoksen.

Amerikkalainen filosofi ja kirjailija Robert Pirsig kirjoitti 1970- luvulla legendaarisen kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kirja käsittelee muiden asioiden ohella myös moottoripyöriä. Ja Pirsig teki musertavan havainnon. Moottoripyörän huolto-oppaat tai alan oppikirjat eivät pysty selittämään, miten moottoripyörän moottori toimii. Sen oivaltaminen syntyy vain omasta kokemuksesta sekä keskusteluista toisten pyöräilijöiden ja korjaamojen kanssa.

Kirja ei välttämättä aukea aivan helposti, tai sitten se menee maalin ohi. Kannattaa kuitenkin yrittää. Olen kertonut kirjasta blogissani vuonna 2019 (Zen ja äärimmäinen laatukirja). Ehkä kirjaa kuvaa, että Pirsig tarjosi käsikirjoitusta ensin turhaan 121 kustantajalle. Sitten siitä tuli menestys.

Lisää bulkkia

Olen aiemmin kirjoittanut niin halveksitusta bulkista: massatuotteesta jonka valmistus estää niin sanottujen hienompien ja kannattavampien tuotteiden valmistuksen. Ehkä tällainen väheksyntä on peräisin kolonialismin ajoista, jolloin siirtomaat alistettiin tuottamaan raaka-aineita teollistuneille maille, ja niiden omaehtoinen talous tukahdutettiin. Niin, ehkä bulkin äärimmäinen muoto oli orjakauppa.

Mutta ajatusta ei saa yleistää liikaa. Olen kuvannut, kuinka äärimmäisen vaikeaa ja haastavaa on Suomessa harjoitettu paperin tuotanto. Se on suorastaan korkeaa teknologiaa, ja tuolla teollisuuden alalla oli oma tärkeä roolinsa maamme modernisaatiossa.

Otan nyt käsittelyyn toisen massatuotteen, selluloosan. Ja suorastaan kuulen korvissani ”talousasiantuntijoiden” tuhahduksen: ”miksi tuollaista bulkkia pitää valmistaa”! Unohdetaan nyt tuo asenne. Katsotaan, mitä selluloosa oikein on ja miksi meillä ”ajauduttiin” sen tuottamiseen.

Kaiken takana on valistusajasta lähtenyt viestintävallankumous, ja sen tuottama kyltymätön paperin tarve. Paperi valmistetaan orgaanisista kuiduista, ja lumppujen rajallisen saatavuuden takia 1800-luvulla siirryttiin valmistamaan paperia puusta . Puu koostuu hieman yksinkertaistaen kahdesta komponentista, joita puussa on suunnilleen yhtä paljon. Siinä on selluloosakuituja, jotka ligniiniksi sanottu aine liimaa yhteen. Paperiteollisuus alkoi käyttää raaka-aineena puuhioketta. Hiomoissa vedessä pehmennetyt pölkyt jauhettiin painamalla niitä tahkokiveä vasten.

Hiokepaperi oli laadultaan heikompaa kuin lumppupaperi. Sen lujuus kärsi, koska hionnassa selluloosakuidut pilkkoutuivat ja ligniini oli siinä mukana. Hioke soveltui sanomalehtipaperiin, mutta hienompia laatuja varten massaan piti lisätä lumppukuituja ja täyteaineita. Lukija ehkä arvaa jatkon. Jos selluloosakuidut voitaisiin erottaa kemiallisesti ligniinistä, saataisiin aikaan paperin kannalta optimaalisia pitkiä kuituja.

Selluteollisuus toimii juuri näin. Puu pilkotaan muutaman sentin kokoisiksi lastuiksi, ja ne keitetään veden ja kemikaalien sekä lämmön ja paineen avulla massaksi. Ligniini liukenee keittoliemeen, sitten sellukuidut erotellaan mekaanisesti, sekä pestään ja valkaistaan. Sellu kuivataan paperikoneen kaltaisessa koneessa ja pakataan arkkipaaleiksi. Ellei lähellä ole paperitehdasta, joka voisi ottaa sen vastaan märkänä massana.

Selluteollisuus käyttää lähinnä emäksistä sulfaattimenetelmää, siinä vaikuttavat kemikaalit saadaan soodasta ja natriumsulfaatista, ja ne ovat halpoja raaka-aineita. Lisäksi prosessi perustuu kemikaalien kierrätykseen. Keitossa ligniini liukenee keittonesteeseen. Tämä neste, ns. mustalipeä väkevöidään ja poltetaan soodakattilassa. Kemikaalit jäävät kuonaan, ja ne puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Puussa on lähes puolet ligniiniä, ja sen poltto tuottaa runsaasti energiaa, paljon enemmän kuin itse sellutehdas käyttää.

Mutta tällä teollisuudella on pimeä puolensa. Selluteollisuus käsittelee suuria määriä raaka-aineita vesiliuoksina. Kun massa- ja selluteollisuus sai alkunsa, ympäristövaikutuksista ei puhuttu. Ympäristöstä ei yksinkertaisesti välitetty. Erilaisia tuotannossa syntyviä hukkavirtoja ja jopa ylimääräistä tuotantoa laskettiin surutta vesistöihin. Tavalliset ihmiset kyllä ymmärsivät, mitä tapahtuu, mutta viranomaiset eivät siitä piitanneet. Kalakannat tuhoutuivat, vesistöjen virkistysarvot romahtivat ja asumisviihtyvyys tehtaiden lähellä kärsi. Rikkipitoisten kemikaalien käyttö aiheutti piinaavia hajuhaittoja. Vasta vähitellen heräävä ympäristötietoisuus, kansalaisliikkeiden painostus ja ulkomaiset esimerkit saivat poliitikot ja viranomaiset havahtumaan. Teollisuusalan päästöt on saatu suurimmaksi osaksi siedettävälle tasolle.

Erityisen haitalliseksi osoittautui hapanta menetelmää eli rikkihapoketta käyttävä sulfiittiteollisuus, jossa ei ollut luontevaa kemikaalien kierrätystä. Tehtaiden kaasupäästöt tuhoisivat jopa kasvillisuutta laajalta alueelta tehtaiden ympäriltä, ja pääosa keiton jätelientä laskettiin vesitöihin. Jätelientä hyödynnettiin kuitenkin sulfiittispriin valmistuksessa. Takavuosina suomalaisten tuntema ns. tikkuviina (pöytäviina ja karhuviina) tuli näistä tehtaista, Alkon jalosti sen juomakelpoiseksi. Sulfiittisellun valmistus on nyt lopetettu kannattamattomana.

Kemiallisesti tuotettu selluloosa on tärkeä paperin raaka-aine. Sitä käytetään korkealuokkaisen paperin valmistuksessa lisäämään paperin lujuutta. Se on kallis raaka-aine, jota käytetään säästeliäästi, selluloosa on kalliimpaa kuin valmis paperi. Paperin tuotanto on alkanut vähentyä, median digitalisoituessa. Ei kuitenkaan ole odotettavissa, että paperin ja pahvin tuotanto loppuisi.

Selluloosalla on eräs omalaatuinen käyttötapa. Siitä voidaan valmistaa typpihapolla käsittelemällä nitroselluloosaa. Se puolestaan on erään varhaisen muovin, selluloidin raaka-aine. Selluloidista on valmistettu muun muassa elokuvafilmejä, biljardipalloja ja erilaisia esineitä, kuten kampoja. On sanottu, että selluloidin keksiminen pelasti norsut sukupuutolta, koska pianon koskettimet ja biljardipallot valmistettiin aikaisemmin norsujen syöksyhampaista. Selluloidia ei enää juuri käytetä sen tulenarkuuden takia, se on korvattu muilla muoveilla. Nitroselluloosaa käytetään kuitenkin suuria määriä räjähdysaineiden ja savuttoman ruudin valmistamiseen.

Niin, selluloosan tuottamien vaatii raskasta koneistoa ja prosessin huolellista hallintaa. Sellu on arvokas materiaali. Kemiallisesti se on sokerin sukuinen pitkäketjuinen molekyyli, ja se on vallitseva ainesosa kaikissa kasveissa. Pohjoisten metsien puista valmistettu selluloosa on erityisen korkealuokkaista, ja sitä on opittu valmistamaan tehokkaasti, ja tuotannon ympäristövaikutukset voidaan hallita - jos vain halutaan. Selluloosalla onkin uutta potentiaalia tekstiiliteollisuuden raaka-aineena.

Maailman tekstiiliteollisuuden yleisin raaka-aine on puuvilla. Valitettavasti puuvillan kasvatus on voimakkaasti ympäristöä kuormittavaa. Kemiallisesti puuvilla on selluloosaa, ja se voidaankin korvata teollisella sellulla. Suomessakin on valmistettu sellupohjaista tekokuitua: keinosilkkiä, sillaa ja säteriä. Kehräämistä varten selluloosa on liuotettava sopivaan liuottimeen. Valitettavasti tuo vanha prosessi käytti haitallista rikkihiili-nimistä liuotinta, ja siksi sellun kehrääminen piti lopettaa. Muualla maailmassa valmistetaan edelleen kehrättyjä selluloosakankaita, mm bambusta. Ja samalla kehitetään valmistusmenetelmiä, jotka olisivat ympäristölle vaarattomia ja taloudellisesti tehokkaita. Suomessakin tehdään tällaista tutkimusta.

Pitäää vielä mainita eräs kiinnostava tuote, sellun keiton sivutuotteena syntyvän ligniini. Nykyisin se poltetaan energiaksi, mutta se on kiinnostava raaka-aine, jonka käyttöä kemianteollisuudessa tutkitaan.

Suomen Rembrandt

Maailmassa on paljon ihanuuksia, joista emme tiedä mitään. Luulenpa, että useimmille lukijoille taidemaalari Alexander Lauréus (1783–1823) on täysin tuntematon. Turkulainen papinpoika oli taitava piirtäjä, ja valtavan innostunut taiteesta. Niinpä paikalliset keräsivät rahaa saattaakseen hänet opin tielle. Lahjoituksen turvin Lauréus aloitti vuonna 1802 opinnot Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa Tukholmassa.

Lauréuksesta tuli uskomattoman taitava maalari ja piirtäjä. Hän on täysin taiteen suurien mestarien veroinen, vaikka ei koskaan noussut pysyvästi kansainväliseen kuuluisuuteen. Omana aikanaan hän saavutti kuitenkin paikallista mainetta. Hän oli 1800-luvun alun aktiivisin näytteillepanija Tukholmassa. Vuonna 1811 Lauréukselle myönnettiin kuninkaallisen hovimaalarin arvo. Suomeen Lauréus palasi tiettävästi vain kerran. Siitä kertoo muotokuva taiteilijan äitipuolesta Maria Juliana Lauréuksesta poikineen (1806). Vuonna 1817 Lauréukselle myönnettiin kolmivuotinen stipendi, jonka turvin hän matkusti Pariisiin elämänkumppaninsa Margaretha Charlotta Thyneliuksen (1786–1834) kanssa. Sieltä matka jatkui vuonna 1820 Roomaan.

Lauréuksen ura sijoittuu yhteiskunnalliseen murroskohtaan, jossa vaurastuva porvaristo nousi hovin ja kirkon rinnalle taiteen ostajina. Taiteilijoista tuli eräänlaisia yrittäjiä, joiden oli tehtävä teoksiaan kysynnän mukaan. Muotokuvien ohella hän maalasi jylhiä maisemia, mutta ennen kaikkea häntä näytti kiinnostavan tavallisten ihmisten elämä. Vaikka auringon paahtama katu joka vilisee ihmisiä. Tai ihmisiä kodeissa ja kapakoissa ja juhlissa. Kohteitaan hän on kuvannut eläytyen tunnelmaan tai tapahtumaan. 

Lauréuksen katse on usein lempeä mutta myös humoristinen. Liikaa väkijuomaa nauttinut herra täytyy taluttaa kapakasta kotiin, ja apupappi tempautuu niin tanssin huumaan, että ohi kulkevan piian kantamat posliinikupit lentävät. Monien kuvien valo tulee vain kynttilöistä, soihduista, lyhdyistä ja kuutamosta. Kuvat ovat täynnä salaperäisiä yksityiskohtia. Mieleen tullee väkisinkin Rembrandt. Lauréus ihailikin suuresti Rembrandtia, ja teki itselleen kopion hänen omakuvastaan.

Lauréuksen aikana vallitseva taidesuunta oli romantiikka, ja Lauréus todella otti siitä kaiken irti. Hänen maalauksensa nostavat mieleen syviä ja usein hieman uhkaavia tai nostalgisia tunteita. Tuo taidesuunta on merkillinen. Maalaukset eivät esitä maisemia sellaisina kun ne ovat, vaan sellaisina, miltä niiden pitäisi näyttää. Monet ovat varmaan nähneet tuon ajan maisemakuvia Suomesta. Niissä voi olla jopa tuttuja paikkoja, mutta ne ovat oudosti vieraan tuntuisia Eikä luontokaan tuo mieleen omaa luontoamme, vaan pikemminkin Saksan tai Italian.

Tutustuin Lauréuksen taiteeseen Sinebrychoffin museon näyttelyssä keväällä 2023. Tämä jo päättynyt lumoavan ihana näyttely dokumentoi vahvan romanttisesti ja kaihoisasti kiehtovan ja salaperäisen maailman vain hetkeä ennen kuin se katosi modernisoituvan maailman melskeisiin. Samalla siinä on surullinen sävy, sillä Lauréus kuoli kuumetautiin vain 40 vuoden ikäisenä, viimeistellessään suurta tauluaan Roomaan katunäkymästä, missä puoskari myy ihmelääkettä ihailevalle ja myös epäuskoiselle ihmisjoukolle.

Lauréus tuli yllättäen mieleeni, kun näin sattumalta ikonisen kuvan kapusiinimunkista viinikellarissa. Tuo maalaus oli myös näyttelyssä, ja olen nähnyt kuvan aikoja sitten jossain koulukirjassa. Valkeaan pukeutunut munkki valtavien viiritynnyreiden edessä, ja vanhan linnan kellarin jylhät rauniot. Jokin tuossa kuvassa on painunut syvälle sieluun, en ymmärrä, miksi.

 

Bulkkia, bulkkia!

Aika usein kuulee taloudesta puhuvien virkamiesten ja poliitikkojen moittivan Suomen teollista struktuuria. Tuotamme näiden ”asiantuntijoiden” mielestä aivan liikaa bulkkia. Pitäisi sen sijaan tuottaa ”pitkälle jalostettuja tuotteita”. Kuinka fiksulta tuo ”arvio” kuulostaakaan, on niin helppo olla samaa mieltä. Vaikka asia ei ole ollenkaan yksinkertainen. Itse asiassa, useimmiten tällainen lausahdus on täysin väärä, ja se perustuu lähinnä laiskaan ajatteluun ja ymmärryksen puutteeseen. Joten mietitäänpä vähän tarkemmin.

Ensin ihan yksinkertainen ja miksei myös ärsyttävä esimerkki. Maatalous tuottaa bulkkia, eli ihan niitä peruselintarvikkeita, joilla me elämme. Onko se paha asia? Eikö sen kuitenkin kannattaisi erikoistua, eli nostaa jalostusastetta? Markkinoinnin termein se tarkoittaisi, että fokusoidaan kapeammille markkinasegmenteille. Viljelijöiden kannattaisi fokusoitua vaikka perunalastuihin, ja kanalan omistajien tuottaa viiriäisenmunia. Mutta segmentin kaventaminen tuottaa herkkyyden häiriöille. Entä jos munien syöjät eivät haluaisikaan maksaa enää statuslisää tai menettäisivät uskon viiriäisen munien ja viriiliyden yhteyteen. Tai terveystietoisuuden kasvu tai viranomaismääräykset leikkaisivat perunalastujen kysynnän? Sitten vain etsimään uusia segmenttejä?

Ehkä on kumminkin syytä kääntää katse teollisiin innovaatioihin. Meillä Suomessa on perinteisesti tuotettu paperia, siihen on meillä sopiva raaka-ainepohja. Mutta paperin kysyntä ei ole mikään luontainen tarve. Itse asiassa tuo tarve on monimutkainen. Johannes Gutenberg kehitti irtokirjasimiin perustuvan kirjanpainamisen noin vuonna 1452. Se mullisti tekstin levittämisen perin pohjin. Erityisesti suuresti laajentunut kirkko tarvitsi raamattuja ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta. Ensimmäinen painettu kirja olikin raamattu. Se ei ollut halpa. Sen hinta vastasi papin kolmen vuoden palkkaa. Mutta tarve oli suuri. Ensimmäiset kirjat painettiin eläinten nahasta valmistetulle pergamentille, mutta pian tuli käyttöön paljon halvempi paperi. Paperi oli jo tunnettua Euroopassa, sitä valistettiin jauhamalla kasvikuiduista ja käytetyistä tekstiileistä eli lumpuista, se oli bulkkia. Sata vuotta myöhemmin, uskonpuhdistuksen myötä sekä lumppujen että painettujen kirjojen tarve kasvoivat. Nyt painettiin kansankielistä uskonnollista kirjallisuutta.

Ehkä lukija alkaa jo arvailla, mistä on kysymys: tässähän lähti käyntiin viestinnän vallankumous. Luonnontieteet ja kaupungistuminen kiihdyttivät prosessia edelleen, nyt paperille painettiin myös tieteellistä tietoa, poliittisia kirjoituksia, ja syntyi sanomalehdistö. Tarvittiin aina vain lisää bulkkia. Vaivalloinen paperin valmistus tehostui suuresti, kun 1800-luvun alussa Ranskassa ja Englannissa keksittiin paperikone. Lumppujen saatavuus alkoi tulla ongelmaksi, ja paperia alettiin valmistaa puusta 1800-luvun puolivälissä. Lumppupaperi jäi kuitenkin käyttöön hienoimpien paperituotteiden kuten setelien raaka-aineena.

Ja tässä on suorastaan pakko mainita ranskalaisen kirjailijan Honore de Balzacin pääteoksiin lukeutuva ”Kadonneet illuusiot” (1837–1843). Teos kuvaa kiihkeää painoteollisuuden murrosaikaa. Se heijastaa kirjailijan omia, katkeriakin kokemuksia kustantajana, paperinvalmistuksen innovaatioita unohtamatta.

Bulkki siis synnytti nykyaikaisen monipuolisen viestinnän – ja myös päinvastoin! Ja se synnytti myös suomalaisen korkean teknologian teollisuuden. Tarkastellaan nyt keskeistä suomalaista innovaatiota, eli modernia paperikonetta. Siihen johtanutta kehitystyötä ajoi tarve tuottaa bulkkia eli paperia aina vain tehokkaammin. Kilpailu on ollut kovaa, maailmassa on enää kaksi paperikoneiden valmistajaa: toinen on monikansallinen Voith ja toinen suomalainen Metso, entinen Valmet.

Nykyaikainen paperikone on valtava laite, se on suurimpia ja kalleimpia teollisuudessa käytettäviä tuotantokoneita. Kerron siitä hieman. Tämä ei perustu syvään asiantuntemukseen, vaan kuvailu on tehty sivusta seuraavan automaatioinsinöörin silmin.

Paperikoneen periaate on aika suoraviivainen. Koneen alkupäässä levitetään kuituja sisältävää liuosta, massasulppua liikkuvalle seulakankaalle eli viiralle. Tuo alkuliuos on vettä, jossa on mukana noin prosentin verran kuituja. Viiralla osa vedestä valuu pois, näin muodostuu liikkuva paperiraina. Viiralta paperiraina menee puristustelojen väliin, siellä massasta puristetaan enintään puolet vedestä pois – enempää ei paperin rakenne kestä. Puristimen jälkeen jälkeen paperiraina kulkee kuivausosan läpi. Siellä suuri määrä, jopa 50 suurta pyörivää kuumennettua telaa kuivaa paperin varastointikosteuteen. Lopussa on rullainosa, paperiraina rullataan teräsakselin päälle suureksi konerullaksi, sellainen voi painaa täytenä jopa useita kymmeniä tonneja. Tämä ei vielä ole lopputuote. Konerulla viedään pituusleikkurille, joka leikkaa paperin asiakasrulliksi. Ne painavat kukin muutamasta sadasta kilosta muutamaan tonniin.

Koska paperikone on hyvin kallis, tuotantotehon on oltava suuri. Se merkitsee suuria mittoja ja nopeuksia. Tehokkaan koneen pituus voi olla sadan metrin luokkaa, rainan leveys on kymmenen metrin luokkaa, ja koneen ajonopeus on jopa 2000 metriä minuutissa ˗ siis 120 kilometriä tunnissa! Ja koneen on toimittava ilman keskeytyksiä vuorokaudet ympäri. Lukija ehkä aavistaa, että tällaisen koneen käynnistäminen ja kiihdytys täyteen ajonopeuteen ei ole ihan pikku juttu. Olen nähnyt muutaman käynnistyksen eli ”pään ajon”. Se voi olla aika dramaattista, etenkin jos sitä on edeltänyt jonkun häiriön aiheuttama ratakatkos.

Vaikka kone on periaatteessa yksinkertainen, sen jokainen toiminnan vaihe on herkkä ja vaikea, niiden kehittäminen on vaatinut valtavan määrän tutkimusta, laboratoriotyötä ja prototyyppikokeita. Massa syötetään viiralle niin sanotussa märässä päässä, ja siihen liittyy vaikeasti hallittavia fysikaalisia ilmiöitä. Jostain historiallisesta syystä tätä koneen alkupään osaa nimitetään joskus perälaatikoksi. Puristinosa ei myöskään ole lainkaan yksinkertainen, siinä saattaa olla useita erikoisrakenteisia teloja. Puristusvoima on valtava, paperi ei kuitenkaan saa siinä vahingoittua. Tästä osasta käytetään nimeä ”nippi”. Kuivausosan eräs haaste on sen pituus: kymmenien telojen kautta kulkiessaan paperi hieman venyy, ja silti se on pidettävä kireällä. Rullaimessa valmis paperi kääritään tiiviiksi konerullaksi, ja kun edellinen konerulla täyttyy, raina vaihdetaan vauhdissa uudelle akselille, Syystä, jota en ole saanut selville, rullaimesta käytetään nimeä ”pope”, ja konerulla on nimeltään ”tampuuri”.

Moni lukija on varmaan nähnyt kuvia paperitehtaasta. Niissä tuo valtava kone hyrrää hiljakseen steriilin näköisessä hallissa. Koneen vieressä on eristetty valvomo, jossa paperikoneen hoitajat seuraavat, meneekö kaikki hyvin. Nuo julkisuudessa usein mollatut Paperi-Pasit, jotka saavat turhan hyvää palkkaa helposta hommastaan. Tosiasiassa heidän vastuullaan on eräs teollisen maailman kalleimmista ja monimutkaisimmista koneista. Ja ehkä on jo käynyt selväksi, ettei koneen häiriötön toiminta todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. On tuhansia asioita, jotka voivat mennä pieleen, ja joskus menevätkin. Ja silloin pitää tietää, miten siinä edetään.

Eikä edellisessä kuvauksessa suinkaan ole koko totuus paperikoneesta. Valtava konesalin alla kellarissa on vielä suurempi tila: lukemattomien putkien, pumppujen, säiliöiden, moottorien, sekoittimien, venttiilien ja muiden laitteiden muodostama hydraulis-mekaaninen konehelvetti. Siellä on myös suuret altaat, pulpperit, jotka nielaisevat koneesta joskus karkuun pyrkivän paperin. Niitä tarvitaan, kun jokin häiriö katkaisee paperirainan, ja niitä tarvitaan käynnistyksessä eli pään ajossa. Tuo hukkaan menevä tavara pyritään jauhamaan veden kanssa liemeksi, joka syötetään takaisin prosessiin.

Miksi Suomessa ylipäätään alettiin kehittää paperikoneita, eikä hankittu niitä ulkomailta? Tuskin se oli kovin tietoinen valinta. Ehkä nuo koneet tuntuivat turhan kalliilta. Pääomaa oli vaikea haalia kokoon. Ei ehkä haluttu tulla riippuvaisiksi ulkomaisista asiantuntijoista ja yhtiöistä. Eivätkä varhaiset paperikoneet niin kovin monimutkaisilta tuntuneet. Suomalaiset insinöörit arvelivat, että kyllähän noita osattaisi itsekin tehdä. Itse asiassa Suomi teollistui muillakin toimialoilla juuri tällä tavalla. Oppia otettiin ja haettiin ulkomailta, mutta samalla haluttiin olla riippumattomia. Tärkeää oli myös, että 1800-luvun suurista aatteista meillä otettiin erityisen hyvin vastaan kansansivistys ja tasa-arvoinen koulutus yli sukupuoli- ja luokkarajojen. Niin, ylipäätään omaksuttiin koulutus- ja sivistysihanne. Se oli onnistunut strategia- jos strategiasta nyt voi puhua, kun toimittiin pikemminkin vaistomaisesti. Noin sadassa vuodessa Suomi muuttui kehitysmaasta eturivin teolliseksi valtioksi.

Vähitellen vaatimukset paperikoneiden tehokkuudelle kiristyivät. Koneista tuli yhä monimutkaisempia ja nopeampia. Mutta kehityksessä pysyttiin mukana, vieläpä yli odotusten. Paperikoneista tuli nimittäin myös tärkeä vientituote.

Kyllä, on totta, että Suomen teollistuminen ja vaurastuminen nojasi vahvasti bulkkitavaran eli paperin valmistamiseen. Mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että bulkin valmistus vaatii tietoa, taitoa ja osaamista, ja sen perustana on tavattoman suuri määrä kasaantunutta henkistä pääomaa, sekä tietona, että materialisoituneena prosesseihin, koneisiin ja ylipäätään tekniseen infrastruktuuriin.

Puunjalostuksen ympärille kasautunut intensiivinen tutkimus ja tuotekehitys tuotti myös laajempaa osaamista. Se synnytti uusia teollisuuden aloja ja lisää tietoa ja vaurautta. Tähän palaan pian kahden uuden kirjoituksen kautta. Ja laajempi analyysi löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen” (Avain 2012), kirja on jo vanha mutta ei vanhentunut. 

 

Musta jengi ja pikipöksyt

Maailmamme jakautuu tarkasteltavaksi monin eri tavoin. Erästä tarkastelukulmaa kuvaa sanonta ”kahden kerroksen väkeä”. Havainnollistetaan sitä historiallisesti. Kuvitellaan mielessämme suuri höyrylaiva 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Laiva kuljettaa varakkaita ihmisiä valtameren yli, tai muuten vain huviristeilyllä ympäri maailman meriä. Tämän porukan mielikuvissa laiva on merellä liikkuva loistohotelli ja ravintola. Se on suljettu yhteisö, jossa ihmisten luonteet ja ihmisten väliset suhteet korostuvat. Eräänlainen koe-eläinlaboratorio. Merellinen ympäristö antaa muuten yksítoikkoiseen oleskeluun jännitystä ja hohtoa, ja laivan korkein päällystö luo läsnäoloillaan tunteen järjestyksestä ja turvallisuudesta. Laiva on kuin jumalten johtama täydellinen maailma. Ja matkustajien ylin kerrostuma pääsee jopa syömään kapteenin (eli jumalten) pöytään. Oikeastaan tunnemme tämän maailman varsin hyvin, vaikka se on jo melkein menneisyyttä. Olemme tavanneet sen lukuisissa romaaneissa ja elokuvissa.

Aivan toisenlainen maailma sijaitsee matkustajien jalkojen alla, syvällä laivan konehuoneessa. Siellä puolihämärässä ja hohkaavassa kuumuudessa ahertavat lämmittäjät, joiden tehtävä on lapioida jatkuvasti hiiltä höyrykattiloiden ahnaaseen kitaan. Hiili lossataan säiliöstä eli koliboksista kattilahuoneeseen, ja kattiloiden pohjalta kuuma tuhka lapioidaan tuhkalaatikkoon ja nostetaan vaarallisella vintturilla alemmalle kannelle ja heitetään mereen. Höyrykoneille syötettävä tulikuuma korkeapaineinen höyry ja ajoittaiset putkivuodot ovat jatkuva muistutus maailman hauraudesta ja äkillisen kuoleman mahdolisuudesta. Työ jatkuu vuorokauden ympäri, sillä valtamerellä ei pysähdellä. Hiilipöly värjää miesten ihon mustaksi, merimiesslangilla he ovat musta jengi, vaikka kaikki eivät olisikaan olleet alun perin tummaihoisia. Mustaan jengiin törmäämme harvemmin meriromaaneissa, joskus toki. Heihin voi tutustua B. Travenin vaikuttavassa romaanissa ”Kuolemanlaiva”.

Ja tietysti noiden maailmojen välissä saattoi joskus sijaita Danten runoelmasta tuttu helvetin ensimmäinen piiri. Suuria ikkunattomia hyttejä, ahdettuna täyteen toiveikkaita tai epätoivoisia siirtolaisia, matkalla uuteen maahan ja erilaiseen tulevaisuuteen.

Myös ennen höyrykoneiden aikakautta tarvittiin kahden kerroksen väkeä. Valtamerien työjuhtia olivat suuret rahtilaivat: fregatit, parkit, parkkilaivat, prikit, kuunarit ja mitä kaikkea niitä olikaan. Laivat olivat varhaisen kapitalismin tehokkaita tuotantovälineitä. Niiden valtavat ruumat ahdettiin täyteen viljaa, hiiltä, rautaa, lannoitteita, suolaa tai muuta tarpeellista kuljetettavaa. Päällystön ja muun miehistön määrä minimoitiin, mutta toisen kerroksen väkeä tarvittiin paljon enemmän kuin mustaa jengiä höyrylaivassa, suuri laiva saattoi tarvita jopa 30 merimiestä nostamaan, laskemaan ja säätämään purjeita ja puomeja. Työ oli vaihtelevaa. Tasaisessa pasaatituulessa se oli leppoisaa, myrskyssä se oli kauheaa ja hengenvaarallista. Ja satamiin saatettiin juuttua pitkiksi ajoiksi. Romaanien tarjoama tieto tuosta maailmasta hukkuu paljolti meriromantiikkaan, mutta realismiakin löytyy. Eräs valaiseva teos on Yrjö Kaukiaisen kirja ”Laiva Toivo, Oulu”.

Merimiesten iho paahtui etelän auringossa kahvinruskeaksi. Vanhaan merimiestapaan kuului, että laivoilla päällystö ja jopa miehistö saattoi pukeutua valkoisiin työvaatteisiin. Olihan merenkulku jotain erityistä. Vanhat purjelaivat rakennettiin puusta, ja sekä kylkien että kansien lankkujen saumat tiivistettiin eli rivettiin tervatulla hampulla. Vähitellen terva tietenkin päätyi myös miehistön vaatteisiin, se todella erottui valkeasta kankaasta. Siksi purjelaivan merimiehen lempinimi olikin pikipöksy.