Tieteisfiktion juurilla

Näin juuri nostalgisen elokuvaesityksen: Friz Langin Metropolis 35 mm kopiona ja 1950-luvun projektorilla esitettynä. Kyseessä ei ollut Langin alkuperäinen vuoden 1927 versio. Itse asiassa tuo kunnianhimoinen 210 minuutin elokuva lyhennettiin ja leikattiin kaupallista USA:n levitystä varten lähes käsittämättömäksi – ja useimmat ovat varmaan nähneet tämän version. Elokuvasta on myöhemmin tehty entisöintiversioita. Vuonna 1984 italialainen tuottaja ja säveltäjä Giorgio Moroder tuotti siitä loisteliaan teatterielokuvan, jossa on 1980-luvun popmusiikista koottu ääniraita. Näkemäni versio oli juuri Moroderin, mutta onneksi elokuvaa säesti yhtye, jonka säveltämä musiikki oli sovitettu saumattomasti elokuvan tunnelmaan. 

Mutta kiinnostavaa oli seuraava: elokuvassa hullu tiedemies rakentaa ihmistä muistuttavan robotin. Sitten robotille kopioidaan Metropoliksen alistettujen työläisten henkisen johtajan, Marian kasvot ja olemus. Kohtaus on ikoninen: Maria on kahlittu makuuasentoon lasiseen arkkuun, hullu tiedemies vääntelee laitteidensa vipuja, ja sähkönpurkaukset räiskyvät. Täsmälleen samalla tavalla tehty kohtaus on kopioitu amerikkalaiseen elokuvaan Frankenstein (1930). Siinä kuolleiden ruumiinosista rakennettu keinoihminen herätetään henkiin sähköllä. 

Tämä ei tietenkään ole sattumaa, Metropolikseen luotu kohtaus kun on vain niin kertakaikkisen vaikuttava, että se oli käytettävä uudelleen. Ajatukseni lähtivät lentämään. Tieteisfiktiot eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat osa kulttuurista jatkumoa, ja siksi täynnä viitteitä ja lainauksia. Joten tarkastellaan lähemmin tuota jatkumoa. Se yltää hämmästyttävästi kauas historiaan. 

Metropoliksen tärkeä edeltäjä tieteisfiktion saralla on Mary Shelleyn romaani Frankenstein – uusi Prometheus (1818-1831). Tästä saammekin uuden vihjeen. Prometheus vie meidät kaukaiseen menneisyyteen. Kertomus Prometheuksesta on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja.  

Prometheusta juhlittiin antiikin aikoina erityisesti käsityöläisten suojelijana. Samalla sai alkunsa kulttuurin repeämä, jonka tunnistamme edelleen tänäkin päivänä. Monet filosofit paheksuivat Prometheuksen juhlintaa, koska he pitivät käytännön taitoja vähäarvoisina, ne kuuluisivat ennen kaikkea orjien tehtäviin. Vain filosofien tuottama abstrakti viisaus on jaloa. Siksi hyödyllisen tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia. 

Paljon myöhemmin kristinuskon keskeisiin perustajiin lukeutuva kirkkoisä Tertullianus (155–230) arveli, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana, ja oli siis paholainen. Kristinuskon viitoittamana Euroopassa alkoi kehittyä uudenlainen mielenmaisema. Siinä uuden tiedon tavoittelu ja tekniset taidot leimattiin epäilyttäviksi ja jopa vahingolliseksi. Tämä henkisen perinteen pirstoutuminen on monessa suhteessa näkyvissä vielä tänäkin päivänä. 

Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) ”löysi” Prometheuksen henkisen perinnön uudelleen ja yhdisti sen orastavien luonnontieteiden aatepohjaan. Bacon oli myös varhainen tieteiskirjailija. Hänen keskeneräinen teoksensa Uusi Atlantis (The New Atlantis) on klassisia utopiaromaaneja. Siinä kuvaillaan kaukaiselta mereltä löydettyä saarivaltiota, missä lääkärit ovat nujertaneet sairaudet ja tiedemiehet alistaneet luonnon ihmisen palvelukseen. 

Eräs tieteisfiktion keskeinen teema on tekoäly ja robotit. Myös näiden ideoiden tausta löytyy muinaisuudesta. Jo antiikin Kreikassa rakenneltiin itsestään liikkuvia laitteita (painovoiman, vesivoiman tai jousien liikuttamina). Ne ovat aina kiehtoneet voimakkaasti ihmisen mieltä, ja kreikan kielen sana automaton tarkoittaa oikeastaan ”itsestään ajatteleva”. Kreikan mytologiassa tapaamme jopa mekaanisen soturin. Talos oli jättiläismäinen pronssisoturi, joka vartioi kuningas Minoksen palatsia. Ihmistä muistuttavia koneita, androideja rakenneltiin lisääntyvällä taidolla 1500-luvulta alkaen. Olen kuvannut tätä ”itsestään liikkuvien koneiden” kulttuurihistoriaa kirjassani Robottipuisto (2023). 

Koneellisen ajattelun kulttuurihistoriaa en nyt selosta lähemmin, sekin löytyy tästä kirjastani. 

Robotit ilmaantuivat voimalla tieteisfiktioon Karel Čapekin näytelmässä R.U.R. - Rossum’s Universal Robots (1920), ja myös sana ”robotti” on peräisin tuosta teoksesta. Frankensteinin luoma olento ei vielä ole robotti, mutta Metropoliksen hullun keksijän luomus on ehdottomasti sellainen. Elokuvassa toistuu myös eräs Čapekin näytelmän keskeinen idea, joka tuli jäädäkseen: robottien ja tekoälyn kurittomuus. Ne eivät välttämättä pysy luojiensa kontrollissa. Kuten tekoäly Hal elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968). 

Tieteisfiktion keskiset ideat ja arkkityypit kypsyivät nopeasti muutaman vuosikymmenen kuluessa 1900-luvun alussa. On sekä kiinnostavaa että viihdyttävää etsiä ja löytää niitä elokuvista ja kirjoista. Nämä ideat ovat sekä visuaalisia että syvällisiä: mikä on ihmisen ja koneen suhde, mikä on ihmisen syvin olemus, mitä on inhimillisyys, jne. 

Luettelen eräitä viittauksia. Robotti C3PO elokuvassa Tähtien sota (1977) muistuttaa ulkonäöltään kovasti Metropoliksen mekaanista robottia. Elokuva Blade Runner (1982) alkaa jylhällä lintuperspektiivin kamera-ajolla, joka tuo mieleen Metropoliksen tornikaupungin huimat näkymät. Elokuvassa tapaamme myös kurittomat androidit, joiden suunnittelija Tyrell on puolestaan olemukseltaan kuin Metropoliksen valtias. Ja "hullu keksijä" on suorastaan tieteisfiktion peruskalustoa.

Jätän nyt tällaisten klassikkoyhteyksien etsimisen tieteisfiktioista lukijoideni huviksi.

Keskusteluja tekoälyn kanssa

Sattui niin, että tilasin erään suhteellisen halvan tuotteen kotimaisesta verkkokaupasta. Melkein unohdin koko asian, mutta sitten huomasin, että ostoksestani ei ollut kuulunut mitään, vaikka siitä oli jo monta viikkoa. Aloin selvittää asiaa. Se oli valaisevaa, ja juutuin pitkään viestinvaihtoon tekoälyn kanssa. 

Myöhemmin huomasin, että chatbotti säilyttää keskusteluhistorian asiakastililläni, joten samalla syntyikin kiinnostava dokumentti. Ja ehkä jopa sivusta seuraten jotain viihdyttävää. En kuitenkaan julkista keskusteluamme pelkästään huvittaakseni lukijaa, vaan siksi, että se ehkä valottaa yleisemmin tekoälyjen toimintatapaa. Palaan tähän näkökulmaan lopussa.

Seuraavassa tekstissä olen merkinnyt kursiivilla itse keskustelun, joten lukija voi erottaa toisistaan viestinvaihdon ja oman kommentointini tuohon keskusteluun. Joten aletaan siitä, mistä kaikki alkoi. 

Kauppa tiedotti asiakaspalvelustaan seuraavasti:

Botti palvelee 24/7.
Asiakaspalvelijat ma-pe 9-17, viikonloput ja pyhät kiinni.

 
Kun tutkin tarkemmin asiaa, huomasin, että asiakaspalveluun ei todellakaan saa suoraa yhteyttä. Asiakaspalvelulla ei ollut puhelinnumeroa eikä suoraa sähköpostiosoitetta. Asiakaspalvelun linkki johti ohjesivulle, jossa kerrottiin itsestään selviä asioita. Kerron tämän, koska sillä on yleistä merkitystä. Juuri näin yritykset näköjään haluavat jatkossa asiakkaitaan palvella. Siis mahdollisimman vähällä vaivalla ja halvalla. Onhan se ymmärrettävää.

Oli siis käännyttävä tekoälyn puoleen. Sekään ei ollut helppoa, ennen kuin sivusto ilmoitti, että minun on hyväksyttävä ensin evästeasetukset. Sitten botti, joka ilmoitti nimekseen Ilmari, heräsi toimintaan.

15. kesäkuuta klo 10.50
Ilmari: Olen botti Ilmari ja täällä apunasi!
En voi tehdä päätöksiä, tarjouksia tai luvata hintoja. Voimassa ovat aina verkkosivuilla näkyvät hinnat ja ehdot. Katso ajankohtaiset tarjoukset ja uutuudet.

Minä: Tilaukseni numero xxxxxxx on tehty kuukausi sitten. Onko todella niin, että tätä tuotetta ei ole saatavissa?

Ilmari : Tähän en osaa vastata tarkemmin. 

Minä: Ei pitäisi olla vaikea kysymys.

lmari : Voisitko lähettää minulle suoran linkin siihen tuotesivuun, jonka saatavuutta haluat tarkistaa? Linkin pitäisi osoittaa suoraan kyseisen tuotteen sivulle

Minä: Annoin jo tilausnumeron, se kertoo, mistä on kysymys.

Ilmari: Kiitos tilausnumerosta! Tarvitsisin kuitenkin vielä suoran linkin tuotesivulle, jotta voin tarkistaa tuotteen saatavuuden. Voisitko liittää tähän kyseisen tuotteen sivun osoitteen (URL)?

Hämmästyttävää. Tekoäly ei näköään osaa avata tilausta, vaikka tilattu tuote tietenkin selviäisi tilausnumeron kautta. Miksi ihmeessä se sitten ylipäätään kysyy tilausnumeroa?

Minä: https://www.xxxxxxx

Ilmari : Tämä tuote on nyt loppu varastosta, eikä sitä löydy varastosta tällä hetkellä. Arvioitu saatavuus on noin 1–1,5 viikon päästä. Jos teet tilauksen nyt, toimitus onnistuu vasta, kun saamme seuraavan erän varastoon. Voit seurata tuotteen tilannetta täältä: https://xxxxx

Miten voin auttaa sinua?

Minä: tilaus on jo tehty kuukausi sitten.

Ilmari : Voisitko tarkentaa, onko tilauksesi odottamassa tuotteen saapumista varastoon vai oliko tuote heti saatavissa?

Minä: Tilanne oli ”odottaa tuotteen saapumista”, on odottanut 12.5. asti

Ilmari: Pahoittelut viiveestä! Tilanteen tarkistamiseen tarvitsen vain tuotteen tuotesivun linkin, kuten tämän: https://xxxxx. Tuotesivulta näet aina ajantasaisen saatavuustiedon ja voit seurata, milloin tuote on taas varastossa. 

Miten voin auttaa sinua vielä tilaukseesi tai tuotteeseesi liittyen?

Minä: Haluan yhteyden oikeaan ihmiseen koska olet näköjään ääliö!

No niin, päätin siis solvata tekoälyä nähdäkseni, miten se reagoi. Sillä itse keskustelu näytti juuttuneen paikalleen.

Kauppa sanoo: Keskustelu siirtyy nyt asiakaspalveluun. Tilausnumero: xxxxxx. Botti on poistunut tästä keskustelusta ja olet jonossa asiakaspalveluun. Arvioitu jonotusaika on noin 6 minuuttia ja edelläsi on tällä hetkellä 10 asiakasta.

Ahaa. Näköjään ainakin 10 ihmistä on jumittunut samaan tilanteeseen kuin minä. Tekoälyn solvaamisesta oli siis ainakin se hyöty, että saatan saada yhteyden oikeaan ihmiseen.

Kauppa sanoo: Pidä chat aktiivisena vastaamalla viesteihin, jos et saa vastausta 10 minuutissa, lähetämme sinulle sähköpostia. Voit nopeuttaa palvelua kirjoittamalla kysymyksesi uudelleen tähän chattiin – näin löydämme sen helposti.

Minä: tilaukseni xxxxx on tehty kuukausi sitten. Onko todella niin, että tätä tuotetta ei ole saatavissa?

Kauppa sanoo: Asiakaspalvelija on nyt liittynyt keskusteluun ja jatkaa tästä eteenpäin. '

Olli: Olli tässä, terve! Pieni hetki, niin selvitän asian ja vastaan sinulle pian.
Tämän saatavuudella on ollut jotain haasteita.Voin selvittää milloin saamme lisää näitä. Käykö että palaan asiaan sähköpostilla kun pystyn paremmin vastaamaan tähän?

Minä: OK.

Jään siis odottamaan viestiä. Olli kuitenkin haluaa olla edelleen hyödyllinen.

Olli: Onko muuta missä voin olla avuksi?

Näyttää siltä, ettet ole enää paikalla, joten suljen tämän keskustelun.

Tässä vaiheessa Olli kuitenkin lähetti minulle sähköpostilla tuotesivulta löytyvän vakioviestin, jonka olin jo lukenut moneen kertaan. Kun mitään muuta asiaa selventävää ei vähään aikaan kuulunut, otin uudelleen yhteyttä chatin kautta.

Minä: Asiakaspalvelija "Olli" lupasi pari päivää sitten selvittää, missä tilaukseni viipyy,kun olen odottanut jo melkein kuukauden. Mitään ei ole kuulunut.

Ilmari: Voisitko vahvistaa, mikä tilauksesi tämänhetkinen tilanne on? Odottaako se vielä tuotteen saapumista varastollemme vai onko tuote jo varastossa ja valmis toimitettavaksi? '

Minä: Odottaa lähettämistä.

Ilmari: Tarkoittaako tämä sitä, että tuote on jo meidän varastossa ja odottaa vain lähetystä, vai odotetaanko vielä tuotteen saapumista varastolle ennen kuin se voidaan lähettää sinulle? 

Minä: Odottaa tuotteen lähettämistä valmistajalta tai toimittajalta, ei näköjään ole teillä.  

Ilmari: Pahoittelut viiveestä! Jotta voin tarkistaa tilanteen tarkemmin, tarvitsen vain sen tuotteen tuotesivun linkin, jota odotat toimitettavaksi. Kun jaat tuotesivun linkin meidän sivuiltamme, saat lisätietoa saatavuudesta ja toimituksesta. Voisitko lähettää sen tuotteen linkin tai kertoa, miten haluat jatkaa? 

Minä: Oletko menettänyt muistisi? 

Ilmari: Pahoittelen, jos keskustelussa on ollut epäselvyyksiä. Kuinka voin auttaa teitä tilauksenne kanssa eteenpäin? 

Minä: Tuotesivu https://www.xxxxxxxxx

Ilmari: Toimituksen viivästyminen johtuu yleensä siitä, että tuote ei ole vielä saapunut toimittajalta tai valmistajalta varastoomme, jolloin alkuperäinen arvioitu toimitusaika ylittyy. Jos tila on "Lähetettävissä: Viivästynyt", tuote ei ole varastossa, mutta sitä voi olla myymälässä ja toimitus on viivästynyt. Jos tila on "Lähetettävissä: Ei tiedossa", toimitusaika voi venyä jopa kuukausiksi. Ajantasaiset arviot löytyvät aina verkkosivuiltamme.

Ilmari. Miten arvioisit chat-palveluamme?

Minä: Palvelu on ala-arvoinen.  

Ilmari: Voit antaa palautetta toiminnastamme suoraan chatissa. Käytämme palautetta palvelumme kehittämiseen ja arvostamme sitä kovasti. Tämä onnistuu painamalla "Anna palautetta" painiketta. 

Jos tarvitset apua tietyn ongelman ratkaisuun, kerro minulle, mistä ongelmasta on kyse niin ratkaistaan se yhdessä.

Minä: Haluan tietää milloin tilaamani tuote saapuu, Jos ette osaa vastata, haluan rahani takaisin.

Ilmari: Avoimet- ja toimitetut tilaukset löytyvät omilta välilehdiltä asiakastililtäsi. Anna sen tilauksen tilausnumero, josta sinulla on kysymyksiä niin päästään jatkamaan.

Minä: xxxxxxx, "odottaa tuotetta". 

Ilmari: Missä tilassa tilauksesi on asiakastililläsi?     

Minä: Odottaa tuotetta. 

Ilmari:Tuote on tällä hetkellä loppu varastosta ja odotamme täydennystä varastoon ennen kuin voimme lähettää tilauksen. Näet arvion toimitusajasta tilauksen tiedoista, jos sellainen on meillä tiedossa. 

Minä: Tilattu 12.5.2026 klo 21.37. Tuotesivun mukaan toimitusaika 3-5 pv. 

Ilmari: Haluatko peruuttaa tilauksesi tai pyytää palautusta viivästyneen toimituksen takia, vai onko sinulla jokin muu toive tähän tilaukseen liittyen?  

Minä: Tuo arvio toimitusajasta ei siis ole totta? Se on sivullanne tällä hetkellä.  

Ilmari: Tarkistan toimitusaika-arvion paikkansapitävyyden, odotathan hetken. 

Ilmari: Tuotesivulla näkyvä 3–5 päivän toimitusaika on arvio, ei sitova lupaus. Toimitusaika voi muuttua esimerkiksi, jos tavarantoimittajan toimitus viivästyy tai tuotetta ei ole varastossa. Ennakkotilaustuotteissa toimitus pyritään tekemään julkaisupäiväksi, mutta saatavuus voi vaikuttaa aikatauluun. Tilauksia käsitellään saapumisjärjestyksessä. Jos toimitus viivästyy yli viikon arvioidusta, pyydän ottamaan yhteyttä asiakaspalveluumme. 

Minä: Minähän olen ottanut yhteyttä asiakaspalveluun. 

Ilmari: Miten voin auttaa? Haluatko perua tilauksen, kysyä toimitusajasta vai onko mielessä jotain muuta?  

Minä: Minähän juuri kysyin toimitusajasta. 

Ilmari: Haluatko lisätietoa tilauksesi toimitusajasta vai peruuttaa tilauksen? Voinko auttaa jossain muussa?
 

Tässä vaiheessa lopetin jankuttamisen tekoälyn kanssa, minulle riitti. Löysin asiakassivulta ohjeet tilauksen peruuttamiseen. Se todella onnistui ilman tekoälyn kanssa sähläämistä. Ja rahat palautettiin tililleni jo samana päivänä.

Johtopäätösten aika. On totta, että kiusasin tekoälyä turhankin pitkään, mutta halusin nähdä, miten pitkälle sen kanssa pääse. Kirjaamastani keskustelusta käy epäsuorasti ilmi, että tekoäly operoi yllättävän suppean tietovaraston pojalta. Siitä huolimatta se ylläpitää sitkeästi keskustelua, yrittäen parhaansa mukaan luoda sellaista vaikutelmaa, että kommunikointi olisi asiapitoista - tai jopa älykästä. Samalla se koettaa mielistellä keskustelukumppania ja teeskentelee kovasti haluavansa olla hyödyllinen.

Tässä tapauksessa alaston totuus paljastuu pian. Mutta kuvitellaan nyt hieman mutkikkaampi tilanne, jossa tekoälyn tietovaranto on isompi. Tekoäly käyttäytyisi edelleen samoin kuin Ilmari, mutta käyttäjä kuvittelee helposti olevansa tekemisissä älykkään toimijan kanssa. Laajemman aineiston takia käyttäjä ei helposti huomaisi keskustelun juuttuneen paikalleen. Tosiasiassa toimintatapa on kuitenkin sama: sisällöltään aivan yhtä tyhjänpäiväistä tekstin venytystä eri suuntiin rajallisen perusaineiston pohjalta.

Ja vielä toinen havainto. Ilmarin avuksi rientävä ihmisapuri Olli on ilmeisesti oppinut Ilmarilta huonoja tapoja. Hän on laiskistunut, eikä viitsi vaivautua käyttämään inhimillistä ymmärryskykyään. Pikemminkin Olli näyttää jäljittelevän Ilmaria.

Tai sitten - myös Olli on tekoäly.

Huonoa musiikkia

Kuten niin usein on, tämä kirjoitus ei ole mitenkään ajankohtainen. Se kertoo ajattelutavasta, joka on kauan sitten hylätty - vai onko? Ehkä me vain kierrämme kehää. Niinpä ajattelin tuoda esiin ajankuvaa yli puolen vuosisadan takaa. Se on opettavaista. Ja ehkä itse asia ei olekaan vanhentunut.

No niin, sukelletaan nyt aikaan, jolloin niin sanottu kevyt musiikki alkoi häiritä vakavasti kulttuurielämää. Eli menemme kauas 1960-luvulle. Musiikki oli silloin ankaraa kaunotaidetta. Eli se oli sinfoniaa ja oopperaa ja oratorioita ja liediä ja sen sellaista. Puhdasta taidetta, ja vakavaa. Puhuttiin todellakin ”vakavasta” musiikista ja joskus klassisesta musiikista, joka oli yhtä vakavaa. Meillä oli Sibeliuksemme ja Merikantomme ja Melartinimme, ja oli myös Mozart tai Beethoven tai Bach tai Wagner. Arvokkuuden ja vakavuuden pyramidin huipulla paistattelivat suuret säveltäjät. Lähes jumalankaltaisia hahmoja.

No nyt tietysti liioittelen, tai ainakin esitän puolitotuuksia. Sillä maailma ei ole mustavalkoinen, aina on harmaan sävyjä. Eli oli toki myös vähemmän arvostettua ”kevyttä musiikkia”. Oli kansanlauluja, pelimannimusiikkia, tanssimusiikkia ja kaiken pohjimmaisena niin sanottua ”rillumareimusiikkia”. Se oli vähemmän arvokasta, siis vähemmän vakavaa, koska sitä harrasti ”tavallinen kansa”.  

Ja nyt pitää muistuttaa, että tuon ajan Suomi oli luokkayhteiskunta, paljon enemmän kuin se on sitä nyt. Ei tietenkään sellainen luokkayhteiskunta kuin joku Englanti. Luokan määrittäjinä eivät meillä olleet aatelisarvot, syntyperä, palatsit tai pukeutuminen tai käytöskoodit tai muu kimallus. Suomessa luokkaportaiden askelmina olivat toisaalta ihailun ja toisaalta kateuden ja halveksunnan eri asteet. Raha siinä tietysti oli takana, mutta siitä ei sopinut puhua äänen. Ja sivistys: ylemmillä luokilla sitä oli jostain syystä runsaasti, alemmilla ei niinkään.

Melkein eksyin aiheesta, joten takaisin musiikkiin. Annoin ehkä kevyestä musiikista hieman väärän kuvan. Vaikka sitä väheksyttiin, sitä myös siedettiin, ehkä siitä jopa pidettiin. Sillä se oli ollut niin pitkään osana arkielämää. Toinen huomautus liittyy toimijuuteen. Keitä olivat ”ne”, jotka jakoivat musiikin vakavaan ja kevyeen, tai hyvään ja huonoon. Kulttuuria näyttivät arvostavan aivan erityiset asiantuntijat, kuka vain ei saanut sanoa vakavia mielipiteitä musiikista. Kulttuuriin kuuluu siis eräänlainen elitismi. Vain pieni eliitti pystyy ymmärtämään kulttuuria ja nauttimaan siitä. Ja vielä pienempi eliitin osa saa arvottaa sitä, heitä sanotaan kriitikoiksi. Mikä tekee tämän eliitin niin päteväksi? Se, että heidän ominaisuuksiinsa kuuluu sivistys – jota niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole.

Tässä tuli aika paljon asiaa, ja myös kärjistetysti. En nyt selitä enempää, luulen että tulen ymmärretyksi. Joten mennään nyt tarkemmin kevyeen musiikkiin. Se voidaan määritellä monella tavalla. Eräs tapa tai syyllinen on äänilevyteollisuus. Kun levyjä opittiin valmistamaan, syntyi aivan uudenlaiset musiikkimarkkinat. Musiikki piti paketoida sopivan pituisiin esityksiin, joita oli suhteellisen helppo kuunnella ja ymmärtää.  

Edellä mainitsin, että 1960-luvulla oli jo opittu sietämään ja jopa hieman ymmärtämään kotimaisia kevyen musiikin tallenteita. Mutta sitten ulkomailta alkoi tulla kauppoihin aivan uudenlaista kevyttä musiikkia. Siitä käytettiin erilaisia nimiä, kuten twist tai shake tai jive - tai ennen kaikkea rock. Ja se oli kauheaa. Se synnytti tavattoman voimakkaan vastareaktion. Ei riittänyt, että se tuomittiin huonoksi, se haluttiin torjua, se oli moraalitonta ja turmelevaa. Se oli vieraslaji, joka piti hävittää.

On kiinnostavaa, että niin sanotut vakavat musiikkikriitikot eivät juurikaan vaivautuneet tuomitsemaan sitä, ehkä sitä ei otettu edes vakavasti. Ylipäätään kulttuurin puitteissa kritiikki oli tuohon aikaan hyvin vakavaa ja ankaraa. Legendaarisin oli Helsingin Sanomien arvostettu kriitikko Seppo Heikinheimo (1938 – 1997). Hänkään ei vaivautunut tuomitseman rokkia, itse asiassa hän inhosi eniten kansanmusiikkia ja haitarinsoittoa. Hän oli ankara, mutta vielä ankarampi itseään kohtaan, ja ehkä siksi ajautui itsemurhaan. Hänen kirjansa ”Mätämunan muistelmat” on järkyttävää ja raastavaa luettavaa.

Kovin tuomio rock-musiikkia vastaan tulikin muualta. Se tuli TV-ohjelmasta ”Levyraati”. Se oli puolileikillinen ohjelma, jossa kevyttä musiikkia sai murjoa surutta. Ohjelmassa jopa särjettiin ”surkeimpia” levyjä. Olen miettinyt, miksi juuri rock tuomittiin niin ehdottomasti. Ehkä syynä oli Suomen eristyneisyys. Meillä ei ollut kokemusta gospel- tai blues-musiikista, eikä juuri jazzistakaan. Vei ehkä kymmenisen vuotta, ennen kuin suhteemme tähän musiikin lajiin normalisoitui. 

Olen taaskin hieman yksipuolinen. Itse asiassa eräät musiikkitieteilijät todella alkoivat arvioida vakavasti rock-musiikkia. Tuomio oli tosin tyly. He kiinnittivät huomiota kappaleiden yksinkertaiseen rakenteeseen, lyhyyteen, runsaaseen toistoon ja siihen, että kappaleen edetessä ne eivät ”kehittyneet”. Eräät jopa esittivät, että koska asteikolla on rajattu määrä säveliä, ja koska tunnistettavat teemat ovat lyhyitä, kaikki mahdollinen on pian kuultu. Itse asiassa kevyt musiikki suorastaan tappaa musiikin. Tolkuton väite, en kumoa vaan totean, että nuo kriitikot eivät tainneet osata matematiikkaa…

Ja nyt kerron, mistä sain aiheen tähän kirjoitukseen. Sattumalta kuuntelin noin tunnin verran Beatles-yhtyeen soittolistaa. Ja äkkiä oivalsin, kuinka valtavan vaikuttavat, kauniit ja vaihtelevat melodiat, tunteikkaat laulut ja loistavat sovitukset seurasivat toinen toistaan. Pohdiskelin asiaa ja ymmärsin, että useimmat menestyneet yhtyeet ja solistit olivat oikeasti suunnattoman lahjakkaita, taitavia, ja ammattitaitoisia. Miksi sitä ei heti huomattu? 

Ja sitten kokemusnäkökulma, sehän on nykyaikaista, eikä kenenkään kokemusta voi kiistää. Elin itse nuorena tuon rock-vallankumouksen. Miltä se tuntui? Lyhyesti: hyvältä. Ihastuin heti Beatlesiin. Toisaalta, se oli hieman liian pliisua. Olin radikaali ja romanttinen nuori. Minulle sopi paremmin Rolling Stones. Tai Moody Blues tai Led Zeppelin tai Black Sabbath tai John Mayall tai Eric Clapton. Ja Jimi Hendricks oli minulle suorastaan kotijumala. Kapinaa, perkele! Highway to hell! Sympathy for the Devil!

Lyhyesti: rakastin musiikkia, vaikka en oikeastaan ymmärtänyt rakastavani. Joten muusikkoa minusta ei tullut. Mutta musiikki kehittyi minussa, ja minä kehityin musiikissa. Ylioppilaselämä tarjosi myös jazz-konsertteja, ja omin jazzin heti. Sattumalta sain käyttää puoli vuotta anopin kausikorttia Finladia-taloon, ja Ravelin G-duuripianokonsertto teki minusta klassisen musiikin ystävän. Ostin halvan huilun ja kunnostin sen soittokelpoiseksi – ja opettelin itse soittamaan. Ja ostin tenorisaksofonin, sitä soittaa siinä missä huiluakin. Kymmenisen vuotta soittelin silloin tällöin jazzia ja progea kirjavassa kaveriporukassa. Se oli ihanaa. Nyt soitan huilua 30 soittajan puhallinorkesterissa. Ja kas: sekin on ihanaa.

Kaikkea ei voi ymmärtää

Ymmärtäminen on tärkeää. Se on keskeisenä osana kaikessa: osallistumisessa, oppimisessa, ja ylipäätään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Olen kirjoittanutkin esseen ymmärtämisestä, ja siitä, mitä se pohjimmiltaan on. Eli mielestäni ymmärtämisessä on kysymys merkitysten antamisesta eri asioille, ja erilaisten merkitysten vertailusta. 

Mutta kaikkea ei voi ymmärtää. Siihen ei aina ole edellytyksiä. Koska ymmärtäminen riippuu taustastamme. Kaikesta siitä, mitä olemme aiemmin kokeneet, lukeneet, nähneet tai kuulleet. Ymmärtäminen on kulttuurisidonnaista. Kulttuuri on se viitekehys, joka antaa meille kyvyn ymmärtää. Ja nyt en tarkoita taidetta tai korkeakulttuuria, vaan käytän sanaa laajassa merkityksessä. Yhteisesti jakamaamme elämisen ja kokemisen tapaa.

Entä jos joku ei ymmärrä, ei ole siihen edellytyksiä. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että tuo ”joku” olisi tyhmä. Asia on paljon yksinkertaisempi. Hänen kulttuurikokemuksestaan voi puuttuu jokin osa. Ja nyt on parasta ottaa selventävä esimerkki. 

Luin juuri Kari Sallamaan kirjoittamaa Raoul Palmgrenin elämäkertaa ”Kosmoksen leikkaaja”. Kirjassa kerrotaan, kuinka Palmgren 1940-luvun vankila-aikanaan kirjoitti wc-paperille erilaisia tärkeitä asioita. Ja vaikka hänelle saatettiinkin antaa myös oikeaa paperia, monet poliittiset vangit 1920-1950 luvuilla käyttivät wc-paperia kirjeenvaihtoon ja kirjallisiin töihin. Sitähän vangeille sentään annettiin, ja kynä oli helppo kätkeä.

Ihmiset, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla ja sen jälkeen, eivät oikein tätä ymmärrä. Ei ole edellytyksiä. Eihän wc-paperille kerta kaikkiaan voi kirjoittaa, varsinkaan lyijykynällä. Kokeilkaa vaikka!

Se kulttuurikokemus, joka heiltä puuttuu, on wc-paperi! Eli millaista se oli 1960-luvulle asti. Ei ollenkaan mitään pehmokreppiä, vaan siisti pinkka nelikulmaisia sileitä ohuita papereita. Yhdessä paketissa saattoi olla useita satoja arkkeja. Mainiota tasaista kirjoitusalustaa, yksi paketti olisi pienellä käsialalla riittänyt vaikka pienen romaaniin!

Asia tuli mieleeni, kun tapasin itseäni hieman vanhemman diplomi-insinöörin. Hän oli joutunut keskelle kulttuurimurrosta. Hän meni valmistuttuaan töihin paperitehtaalle, ja kertoi, miten vanhemmat paperi-insinöörit olivat kuohuksissaan. Heidän kun piti ruveta valmistamaan wc-paperia kreppipaperista! Mikä outo ajatus.

Ruotsin ja muiden sodat

Ehkä ajattelemme, että sotien syyt ovat hyvin mutkikkaita. Ja ehkä tuo kuvitelma juontuu ensimmäisestä maailmansodasta, jota on mietitty todella paljon. Vaikka tuota sotaa kunka miettisi, ja vaikka koettaisi palauttaa mieliin elokuvia tai vaikka historian oppikirjoja, sota tuntuu täysin järjettömältä. Ja se suurin järjettömyys on tässä: kaikki tuntuivat haluavan sitä, suorastaan luonnonvoimaisesti. Erityisen hämmentävää on, että tavalliset ihmiset ja varsinkin taiteilijat ja muu sivistyneistö intoilivat sodasta. Osa oli lähes epätoivoisia, sotahan saattaisi ehtiä päättyä ennen kuin he ehtisivät värväytyä.

Thomas Mann kirjoitti "Taikavuori" -romaaninsa lopussa, kuinka sodan sytyttyä tuberkuloosiparantolan potilaat unohtivat tautinsa ja kiirehtivät värväytymään. He kaipasivat yksitoikkoiseen potilaselämäänsä jotain vaihtelua, eli todellista merkitystä. 

Ei se ihan niin sujunut. Toisin kuin älymystö kuvitteli, sota ei ollutkaan nopeasti ohi menevä, ylevöittävä ja kansojen moraalia rakentava elämys. Siitä tulikin vuosia kestänyt verinen teurastus, jossa tapettiin 8,5 miljoonaa ihmistä. Ja huomattava osa oli juuri noita nuoria ja malttamattomia sotaintoilijoita. 

Voisi kuvitella, että sodasta olisi nyt saatu jokin opetus. Olihan ensimmäinen maailmansota juuri se sota, jonka piti lopettaa kaikki sodat. Mutta aivan toisin kävi. Vain parikymmentä vuotta, ja oltiin jo valmiita seuraavaan suureen sotaan. Ja nyt olikin opittu sen verran, että sotaa käytiin entistä ammatillisemmin ja tehokkaammin. Ilmeisesti sodan tarkoitus, jos sellaista ylipäätään pystyy kuvittelemaan, on tappaa ihmisiä. Ja jos sotaa ajattelee liiketoimintana, kustannustehokkainta on tappaa siviilejä. Niinpä sodassa tapetuista noin 62 miljoonasta ihmisestä 37 miljoonaa oli siviileitä. Ja sama trendi voimistui äärimmäisen kustannustehokkaissa Korean ja Vietnamin sodissa, kummassakin kuoli miljoonia. 

Toisesta maailmansodasta on joskus syytetty hulluja diktaattoreita, ennen kaikkea turhautunutta taideopiskelijaa Hitleriä. Vaikka hääräsi siellä myös Franco ja Mussolini. Ja pappisseminaarin kasvatti Stalin, joka tosin ensin luettiin ”hyviksiin”. Ja joka oikeastaan keskittyi oman kansansa murhaamiseen, ei hän siihen edes olisi sotaa tarvinnut. Ja seuraavissa sodissa, Koreassa ja Vietnamissa ei hullu diktaattori edes näyttäytynyt, vaan Yhdysvaltojen presidentit. 

Jotenkin hullujen diktaattorien teoria on turhan yksioikoinen – ja sitä paitsi, miksi ihmeessä kansat ylipäätään sietävät hulluja diktaattoreja? Se on oma lukunsa, enkä ruodi sitä nyt.

Jonkinlaisia vihjeitä paremmasta selityksestä sain, kun luin Tatu Vaaskiven vaikuttavan romaanin ”Loistava Armfelt”. Sen päähenkilö on suomalainen kreivi Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814). Kirja johdattaa kuninkaiden ja vallasta ja sotilasurasta haaveilevien aatelisten maailmaan. Armfeltin elämä oli lähes uskomaton sekoitus juonitteluja ja sattumuksia. Kaoottisen poliittisen aikakauden voimanlähteenä oli aateliston yleinen tyytymättömyys asemaansa ja kuningas Kustaa III:n ja Kustaa IV:n sotapolitiikkaan.

Armfelt itse oli mukana useammassakin salaliitossa. Hän, ja useat muut aateliset pyrkivät myös irrottamaan Suomen alueen Ruotsista, mahdollisti liittämällä sen Venäjään. Aatelisten motiivina oli eräänlainen urasuunnittelu: Kustaiden hallitsemassa Ruotsissa ei näyttänyt olevan riittävän kunniakkaita mahdollisuuksia. Armfelt itse saavutti lopulta merkittävän aseman Aleksanteri I:n kenraaliadjutanttina Pietarissa. Ja Venäjän vallattua Suomen vuonna 1809 hänen kanssajuonittelijansa Yrjö Maunu Sprengtporten oli mm Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Pelkästään Armfeltin elämän aikana Ruotsissa ehdittiin suunnitella ja käydä useitakin sotia. Pengoin hieman asiaa, ja sain selville, että viikinkiajan jälkeen Ruotsi kävi noin 150 sotaa. Luku on uskomaton, tosin ei tietenkään aivan tarkka. Ei ole aivan selvää, mikä tapahtuma luetaan sodaksi. Onhan mukana esimerkiksi kaksi ristiretkeä Suomeen, joista ei paljoa tiedetä.
Joka tapauksessa Ruotsi näyttää olleen Euroopan sotaisimpia ja aggressiivisimpia maita, jonkinlaisena huipentumana äärimmäisen kauhea 30-vuotinen sota. Hieman ironisesti, Suomen menetyksen jälkeen Ruotsi alkoi vähitellen kehitellä itselleen rauhankyyhkyn roolia. 

Vaaskiven kirja kuvaa mielestäni aika osuvasti sitä, miten sodat syntyvät. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja jos kuningas ei siinä onnistu, häneen ollaan tyytymättömiä. Mutta eihän hän siinä yksin toimi, vaan avuksi tarvitaan melkoinen lauma hännystelijöitä ja pyrkyreitä, jotka tietenkin ajavat omaa asiaansa.

Joten toistan: kuninkaiden tehtävä on käydä sotia, mutta he tarvitsevat apulaisia, jotka luulevat tavalla tai toisella hyötyvänsä. Tämä on vaarallinen meemi. Mutta pitääkö se edelleen paikkansa? Nykyajan vaarallisia kuninkaita ovat ennen kaikkea herrat Putin ja Trump. Entä mikä on demokratian ja sodan suhde?

Entä jos logiikka, psykologia tai valtiotiede (mitä se muuten on) eivät riitä, löytyykö sodille selitystä systeemiteoriasta? Lukija varmaan arvaa, että syiden ketju on monimutkainen. Ehkä emme osaa edes kirjoittaa tarvittavia yhtälöitä, kuten Markovin verkkoja. Ja jos osaamme, emme ehkä osaisi ratkaista niitä. Ratkaiseminen on yleensä kertaluokkaa vaikeampaa kuin ongelman kuvaus.