Psykologia-niminen tiede on varsin uusi tulokas tieteiden maailmassa. Vai onko sittenkään? Kaikkien tieteiden esiäiti eli filosofia on toki ottanut asiakseen pohtia myös ihmismielen salaisuuksia. Ja taiteet, eli runous, näytelmät ja kirjallisuus kunnostautuvat jatkuvasti tällä saralla. Mutta tuo pohdinta oli kovin monimuotoista ja epämääräistä. Kun luonnontieteet aloittivat voittokulkunsa, oli aivan luonnollista etsiä täsmällisempää otetta myös ihmismielen tutkimukseen.
Ehkä psykologian täsmällisin teoria oli ikivanha humoraalioppi, eli oudot käsitykset ihmisruumiin nesteistä. Sen mukaan ihmisruumiin tärkeät nesteet ovat veri, vihreä sappi, musta sappi ja lima. Jokin noista nesteistä on ihmisessä vallitseva, ja silloin tuo neste määrittää myös luonteen. Toki ihmisruumiista tuon kaltaisia nesteitä löytyy, mutta mitään kokeellista evidenssiä teorian puolesta ei ole olemassa. Se on puhdasta spekulaatiota, jonka ainoa oikeutus on, että antikin viisaat kuten Hippokrates ja Galenos ovat muutama tuhat vuotta sitten sellaista esittäneet. No, auktoriteettiin vetoaminen on kyllä keskeinen metodi filosofiassa, mutta uuden ajan kynnyksellä tutkijat kaipasivat jotain täsmällisempää. Varsin ihmeellistä on kuitenkin, että vielä 1960-luvulla lukion psykologian oppikirjassani esiteltiin selvästi humoraalioppia mustuttava Kretschmerin luonnetypologia vuodelta 1921. Siinä vain ruumiinnesteet oli korvattu yhtä stereotyyppisillä ruumiinrakennemalleilla. No, tieteellistä arvoa ei tälläkään teorialla enää ole.
Koetan nyt luonnostella psykologian alkujuuria, ja joudun aloittamaan varsin yleisillä luonnehdinnoilla. Renessanssi ja sitä seurannut luonnontieteellinen ajattelu nostivat ihmisen aivan uudenlaiseen kunniaan ja tutkimuksen kohteeksi. Uteliaan ihmisen loistava malli oli Leonardo da Vinci: taiteilija, luonnontutkija ja insinööri. Ja uuden ajan koittaessa ihmisen uteliaisuuden kohteena olivatkin ihminen, luonto – ja nuo ihmeelliset koneet! Toinen yhtä lailla monipuolinen ihmisnero oli ranskalainen oppinut René Descartes (1596 – 1650). Hän päätyi ihmisen perusolemuksen osalta päätelmään: ihminen, samoin kuin eläimet, on olennaisesti – kone! Hän ei eritellyt asiaa tarkemmin, hän säilytti mallissaan sielun, ja oletti sen vaikuttavan ihmisen kokonaisuuteen, asiaa tarkemmin kuvaamatta. On arveltu, että hän ei jatkanut ajatustaan, koska pelkäsi inkvisitiota.
Minuun teki suuren vaikutuksen George Makarin teos ”Soul machine” (2015). Siinä hän kuvaa sitä prosessia, jossa sielun käsite vähitellen suljetaan tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Se on kiehtovaa kulttuurihistoriaa, mutta en erittele sitä tarkemmin. Sen sijaan aion edetä suoraviivaisesti psykologian käytäntöihin. Hermosto on ollut tunnettu pitkään, jopa antiikin ajoista, vaikka sen roolia käyttäytymisessä voitiin vain aavistella. Ehkä ihmisen mieltä tulisikin tutkia luonnontieteen esimerkin mukaan mahdollisimman konkreettisesti, tarkoin suunniteltujen kokeiden ja mittausten avulla, ja hermosto voisikin olla kaivattu avain mielen salaisuuksiin. Saksalainen fyysikko ja lääkäri Hermann von Helmholtz onnistui mittaamaan hermoimpulssin etenemisnopeuden, ja hänen oppilaansa Wilhelm Wundt perusti ensimmäisen kokeellisen psykologian laboratorion vuonna 1879. Tieteellinen psykologia oli näin syntynyt.
Nyt alettiin tutkia hermoston välittämiä automaattisia refleksejä eli heijasteita. Venäläinen fysiologi Ivan Setšenov teki eläinkokeita, ja huomasi, että lihasrefleksi nopeutuu, kun lihaksesta aivojen suuntaan johtuva hermo katkaistaan. Se oli paradoksaalista. Hän tiivisti havainnon näin: "Kyky estää liikettä antaa ihmiselle kyvyn ajatella”. Vielä kuuluisampi venäläinen, Ivan Pavlov keksi refleksien ehdollistamisen: kun automaattinen reaktio yhdistettiin samanaikaiseen merkityksettömään signaaliin, reaktio saadaan aikaan myös ilman alkuperäistä herätettä. Tämä oli sielun kannalta vielä huolestuttavampaa: nähtävästi aivot osallistuvat automaattisten toimintojen tuottamiseen.
Tällaisten havaintojen inspiroimana Yhdysvalloissa kehittyi jyrkkä psykologinen suuntaus: behaviorismi, joka keskittyi vain selvästi havaittavan käyttäytymisen tutkimiseen. Sen kehittäjä Burrhus F. Skinner Skinner katsoi, että korkeammat ajattelun ja tuntemisen muodot ovat illuusio, opittuja automaattisia reaktioita. Skinner kehitti kekseliäitä välineitä, joiden avulla hän opetti palkkion ja rangaistuksen periaatteella eläimille mutkikkaitakin asioita. Skinner kehuskeli voivansa opettaa tällä menetelmällä eläimille, kyyhkysille ja rotille mitä tahansa – ja tarvittaessa jopa ihmisille.
Ja nyt päästään psykologian laajaan sotilaalliseen hyödyntämiseen. Korean sodan aikana amerikkalaiset upseerit huolestuivat sotilaidensa heikon taistelumenestyksen takia. He havaitsivat, että taistelun aikana sotilaat vain kyyhöttivät poteroidensa pohjalla ja ammuskelivat ilmaan – voidakseen raportoida ammusten kulutuksesta. Avuksi päätettiin ottaa behaviorismi. Eikö sotilaitakin voisi kouluttaa samoin kuin kyyhkysiä ja rottia. Sotilaat oli ehdollistettava taistelemaan, ja kaikki oma ajattelu oli karsittava pois, se vain saisi heidät pelkäämään. Ja oikeastaan tunteet eivät edes ole todellisia!
Behavioristien menetelmät otettiin täyteen käyttöön sotilaskoulutuksessa. Sotilaat oli murrettava henkisesti, heistä piti tehdä aivottomia tappokoneita. Tällaista sotilaskoulusta kuvataan Stanley Kubrickin elokuvassa ”Full metal jacket” (1987). Elokuvassa kuvattua raakaa koulutusta pidetään todenmukaisena, elokuvan tekoon osallistui itsekin sotilaskouluttajana toiminut henkilö. Vietnamin sodassa näitä oppeja alettiin toteuttaa, on kuitenkin vaikea sanoa, oliko niistä hyötyä. Murskaavasta ylivoimasta huolimatta voittoa ei tullut, ja lopulta amerikkalaiset vetäytyivät lähes paniikissa.
Samaan aikaan behaviorismikin alkoi olla historiaa, eräs tieteen harhapolku. Oli oikeastaan aika luonnollista, että sotilaat ihastuivat siihen. Upseerin ammatti kun vetää puoleensa autoritäärisiä luonteita, ja kurilla on armeijoissa ikivanhat juuret. Se on toki ollut tarpeenkin, kun on koetettu hallita usein hyvinkin epätasaista ja heikosti motivoitunutta sotilasainesta. Amerikkalaisessa sotilaskoulutuksessa ehdollistaminen vietiin äärimmäiselle rajalle näennäistieteen tuottamalla uskonnon kaltaisella varmuudella. Seuraukset voi arvata. Ensin sotilaat traumatisoidaan koulutuksessa, ja sen jälkeen he traumatisoituvat uudelleen sodassa – sillä eihän sotiminen mitenkään vastaa sitä kuvaa, mikä koulutuksessa koetetaan antaa. Ja juuri tämä kaksoisprosessi käydään läpi myös Kubrickin elokuvassa.
Armeijan sotimiskäytännön hyödyllisempi versio tavataan Väinö Linnan ”Tuntemassa sotilaassa”. Linna ei suinkaan ollut saanut behavioristista herätystä, vaan hän nojasi selväjärkiseen omakohtaiseen sotakokemukseensa. Pienen maan armeijalla ei ole varaa haaskata sotilaitaan: sodankäynti opitaan parhaiten sotimalla ja ruohonjuuritasolla. No, ylemmän tason upseerit ovat tietenkin asia erikseen. Olen sodasta ja johtamisesta kirjoittanutkin tässä blogissa.
Linnan kirjan valossa ja yleisen syvällisen näkemyksen mukaan ammattisotilaiden ajatteluun näyttää kuuluvan yritys tehdä sotilaista samankaltaisia, karsia yksilöllisyys ja itsenäisyys. Tämähän on myös ehdollistamisen eräs tekniikka. Samaa kuvastaa myös univormun käsite: sotilaat on puettava samanlaisiin vaatteisiin, ja myös heidän hiusmuotinsa pakotetaan samaan kaavaan. Ja eivätkö tieteiskirjallisuuden diktaattorit, ja miksei oikeatkin, haaveile kloonatuista sotilaista, jotka olisivat toistensa tarkkoja kopioita?
Nykytiedon valossa ja myös Linnan kirjan mukaan tällainen pyrkimys on ristiriitainen, todellisuudessa se heikentää ja vaarantaa sotilaallisen suorituskyvyn. Se on jopa modernin biologian mukaan haitallista. Sillä juuri yhdessä toimivien yksilöiden erlaisuus on voimavara. Sitä tarvitaan muutostilanteissa ja yllättävissä käänteissä, juuri erilaisuus on luovan toiminnan arvokas resurssi.
Entä miten psykologian teoriapohja kehittyi behaviorismin hiivuttua? Uusi aatteellinen pohja löytyi psykoanalyysistä, jolla oli vahvat yhteydet länsimaiseen kristilliseen kulttuuriperinteeseen, ja erityisesti rippiin. Olen kirjoittanut myös psykoanalyysista tällä palstalla. Psykoanalyysilla oli valtava vaikutus erityisesti elokuvaan ja viihdekulttuuriin. Psykologian kannalta valitettavaa on, että sekin oli tieteellinen harhapolku. Sen jäljet näkyvät edelleen kulttuurissa, ja myös populaarissa käsityksessä psykologiasta.
Mistä sitten löytyy realistisempi psykologian viitekehys? Ehkä on kierretty kehää, ja on syytä palata takaisin Descartesiin ja luonnontieteellisen psykologian laboratoriokäytäntöihin. Lyhyesti: olemme koneita. Tämä on tosi rankka näkemys, jonka ovat kehittäneet rationaalisesti ajattelevat evoluutiopsykologit ja neuropsykologit. Edellinen lausuma vaatii kuitenkin tarkennusta: olemme tavattoman monimutkaisia, hienostuneita ja uskomattoman tarkoituksenmukaisesti toimivia koneita. Onko meillä sitten tunteita, moraalia, empatiaa ja kaikkea muuta vastaavaa, mitä sanotaan inhimillisyydeksi? Kyllä, meillä on kaikkea tuota, ja vähitellen alamme ymmärtää, miten se on meihin kehittynyt ja miten se toimii. Tämä on myös se näkemys, jota olen koettanut tutkia, selittää ja kehittää kirjassani ”Robottipuisto” (Momentum 2023).
