Kaikkea ei voi ymmärtää

Ymmärtäminen on tärkeää. Se on keskeisenä osana kaikessa: osallistumisessa, oppimisessa, ja ylipäätään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Olen kirjoittanutkin esseen ymmärtämisestä, ja siitä, mitä se pohjimmiltaan on. Eli mielestäni ymmärtämisessä on kysymys merkitysten antamisesta eri asioille, ja erilaisten merkitysten vertailusta. 

Mutta kaikkea ei voi ymmärtää. Siihen ei aina ole edellytyksiä. Koska ymmärtäminen riippuu taustastamme. Kaikesta siitä, mitä olemme aiemmin kokeneet, lukeneet, nähneet tai kuulleet. Ymmärtäminen on kulttuurisidonnaista. Kulttuuri on se viitekehys, joka antaa meille kyvyn ymmärtää. Ja nyt en tarkoita taidetta tai korkeakulttuuria, vaan käytän sanaa laajassa merkityksessä. Yhteisesti jakamaamme elämisen ja kokemisen tapaa.

Entä jos joku ei ymmärrä, ei ole siihen edellytyksiä. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että tuo ”joku” olisi tyhmä. Asia on paljon yksinkertaisempi. Hänen kulttuurikokemuksestaan voi puuttuu jokin osa. Ja nyt on parasta ottaa selventävä esimerkki. 

Luin juuri Kari Sallamaan kirjoittamaa Raoul Palmgrenin elämäkertaa ”Kosmoksen leikkaaja”. Hänkin taisi kertoa, kuinka hän 1940-luvun vankila-aikanaan kirjoitti wc-paperille erilaisia tärkeitä asioita. Ja vaikka hänelle saatettiinkin antaa myös oikeaa paperia, monet poliittiset vangit 1920-1950 luvuilla käyttivät wc-paperia kirjeenvaihtoon ja kirjallisiin töihin. Sitähän vangeille sentään annettiin, ja kynä oli helppo kätkeä.

Ihmiset, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla ja sen jälkeen, eivät oikein tätä ymmärrä. Ei ole edellytyksiä. Eihän wc-paperille kerta kaikkiaan voi kirjoittaa, varsinkaan lyijykynällä. Kokeilkaa vaikka!

Se kulttuurikokemus, joka heiltä puuttuu, on wc-paperi! Eli millaista se oli 1960-luvulle asti. Ei ollenkaan mitään pehmokreppiä, vaan siisti pinkka nelikulmaisia sileitä ohuita papereita. Yhdessä paketissa saattoi olla satakunta arkkia. Mainiota tasaista kirjoitusalustaa, yksi paketti olisi pienellä käsialalla riittänyt vaikka pienen romaaniin!

Asia tuli mieleeni, kun tapasin itseäni hieman vanhemman diplomi-insinöörin. Hän oli joutunut keskelle kulttuurimurrosta. Hän meni valmistuttuaan töihin paperitehtaalle, ja kertoi, miten vanhemmat paperi-insinöörit olivat kuohuksissaan. Heidän kun piti ruveta valmistamaan wc-paperia kreppipaperista! Mikä outo ajatus.

Ruotsin ja muiden sodat

Ehkä ajattelemme, että sotien syyt ovat hyvin mutkikkaita. Ja ehkä tuo kuvitelma juontuu ensimmäisestä maailmansodasta, jota on mietitty todella paljon. Vaikka tuota sotaa kunka miettisi, ja vaikka koettaisi palauttaa mieliin elokuvia tai vaikka historian oppikirjoja, sota tuntuu täysin järjettömältä. Ja se suurin järjettömyys on tässä: kaikki tuntuivat haluavan sitä, suorastaan luonnonvoimaisesti. Erityisen hämmentävää on, että tavalliset ihmiset ja varsinkin taiteilijat ja muu sivistyneistö intoilivat sodasta. Osa oli lähes epätoivoisia, sotahan saattaisi ehtiä päättyä ennen kuin he ehtisivät värväytyä.

Thomas Mann kirjoitti "Taikavuori" -romaaninsa lopussa, kuinka sodan sytyttyä tuberkuloosiparantolan potilaat unohtivat tautinsa ja kiirehtivät värväytymään. He kaipasivat yksitoikkoiseen potilaselämäänsä jotain vaihtelua, eli todellista merkitystä. 

Ei se ihan niin sujunut. Toisin kuin älymystö kuvitteli, sota ei ollutkaan nopeasti ohi menevä, ylevöittävä ja kansojen moraalia rakentava elämys. Siitä tulikin vuosia kestänyt verinen teurastus, jossa tapettiin 8,5 miljoonaa ihmistä. Ja huomattava osa oli juuri noita nuoria ja malttamattomia sotaintoilijoita. 

Voisi kuvitella, että sodasta olisi nyt saatu jokin opetus. Olihan ensimmäinen maailmansota juuri se sota, jonka piti lopettaa kaikki sodat. Mutta aivan toisin kävi. Vain parikymmentä vuotta, ja oltiin jo valmiita seuraavaan suureen sotaan. Ja nyt olikin opittu sen verran, että sotaa käytiin entistä ammatillisemmin ja tehokkaammin. Ilmeisesti sodan tarkoitus, jos sellaista ylipäätään pystyy kuvittelemaan, on tappaa ihmisiä. Ja jos sotaa ajattelee liiketoimintana, kustannustehokkainta on tappaa siviilejä. Niinpä sodassa tapetuista noin 62 miljoonasta ihmisestä 37 miljoonaa oli siviileitä. Ja sama trendi voimistui äärimmäisen kustannustehokkaissa Korean ja Vietnamin sodissa, kummassakin kuoli miljoonia. 

Toisesta maailmansodasta on joskus syytetty hulluja diktaattoreita, ennen kaikkea turhautunutta taideopiskelijaa Hitleriä. Vaikka hääräsi siellä myös Franco ja Mussolini. Ja pappisseminaarin kasvatti Stalin, joka tosin ensin luettiin ”hyviksiin”. Ja joka oikeastaan keskittyi oman kansansa murhaamiseen, ei hän siihen edes olisi sotaa tarvinnut. Ja seuraavissa sodissa, Koreassa ja Vietnamissa ei hullu diktaattori edes näyttäytynyt, vaan Yhdysvaltojen presidentit. 

Jotenkin hullujen diktaattorien teoria on turhan yksioikoinen – ja sitä paitsi, miksi ihmeessä kansat ylipäätään sietävät hulluja diktaattoreja? Se on oma lukunsa, enkä ruodi sitä nyt.

Jonkinlaisia vihjeitä paremmasta selityksestä sain, kun luin Tatu Vaaskiven vaikuttavan romaanin ”Loistava Armfelt”. Sen päähenkilö on suomalainen kreivi Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814). Kirja johdattaa kuninkaiden ja vallasta ja sotilasurasta haaveilevien aatelisten maailmaan. Armfeltin elämä oli lähes uskomaton sekoitus juonitteluja ja sattumuksia. Kaoottisen poliittisen aikakauden voimanlähteenä oli aateliston yleinen tyytymättömyys asemaansa ja kuningas Kustaa III:n ja Kustaa IV:n sotapolitiikkaan.

Armfelt itse oli mukana useammassakin salaliitossa. Hän, ja useat muut aateliset pyrkivät myös irrottamaan Suomen alueen Ruotsista, mahdollisti liittämällä sen Venäjään. Aatelisten motiivina oli eräänlainen urasuunnittelu: Kustaiden hallitsemassa Ruotsissa ei näyttänyt olevan riittävän kunniakkaita mahdollisuuksia. Armfelt itse saavutti lopulta merkittävän aseman Aleksanteri I:n kenraaliadjutanttina Pietarissa. Ja Venäjän vallattua Suomen vuonna 1809 hänen kanssajuonittelijansa Yrjö Maunu Sprengtporten oli mm Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Pelkästään Armfeltin elämän aikana Ruotsissa ehdittiin suunnitella ja käydä useitakin sotia. Pengoin hieman asiaa, ja sain selville, että viikinkiajan jälkeen Ruotsi kävi noin 150 sotaa. Luku on uskomaton, tosin ei tietenkään aivan tarkka. Ei ole aivan selvää, mikä tapahtuma luetaan sodaksi. Onhan mukana esimerkiksi kaksi ristiretkeä Suomeen, joista ei paljoa tiedetä.
Joka tapauksessa Ruotsi näyttää olleen Euroopan sotaisimpia ja aggressiivisimpia maita, jonkinlaisena huipentumana äärimmäisen kauhea 30-vuotinen sota. Hieman ironisesti, Suomen menetyksen jälkeen Ruotsi alkoi vähitellen kehitellä itselleen rauhankyyhkyn roolia. 

Vaaskiven kirja kuvaa mielestäni aika osuvasti sitä, miten sodat syntyvät. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja jos kuningas ei siinä onnistu, häneen ollaan tyytymättömiä. Mutta eihän hän siinä yksin toimi, vaan avuksi tarvitaan melkoinen lauma hännystelijöitä ja pyrkyreitä, jotka tietenkin ajavat omaa asiaansa.

Joten toistan: kuninkaiden tehtävä on käydä sotia, mutta he tarvitsevat apulaisia, jotka luulevat tavalla tai toisella hyötyvänsä. Tämä on vaarallinen meemi. Mutta pitääkö se edelleen paikkansa? Nykyajan vaarallisia kuninkaita ovat ennen kaikkea herrat Putin ja Trump. Entä mikä on demokratian ja sodan suhde?

Entä jos logiikka, psykologia tai valtiotiede (mitä se muuten on) eivät riitä, löytyykö sodille selitystä systeemiteoriasta? Lukija varmaan arvaa, että syiden ketju on monimutkainen. Ehkä emme osaa edes kirjoittaa tarvittavia yhtälöitä, kuten Markovin verkkoja. Ja jos osaamme, emme ehkä osaisi ratkaista niitä. Ratkaiseminen on yleensä kertaluokkaa vaikeampaa kuin ongelman kuvaus.

Kirjailijapäiväkirja

No niin, nyt kirjoitan vaihteeksi henkilökohtaista tekstiä. Ja siihen on syynsä. Olen ajatellut ryhtyä pitämään eräänlaista kirjailijapäiväkirjaa. Ja siihenkin on syynsä, mitkä kohta kerron. 

Kehtaisiko sitä sanoa itseään kirjailijaksi? Jotenkin tuossa nimityksessä on hankala sävy. Mutta vähitellen olen tottunut tuohonkin nimitykseen. Ehkä siinä on jotain perää.  

Tekijänoikeusjärjestö Sanaston tietokannassa minulla on 18 kirjaa (helmikuussa 2026), joista pari myös E-kirjana. Olen jäsen myös Suomen tietokirjailijat ry:ssä ja Oulun kirjailijaseurassa. Joten ehkä voisin lopettaa turhan kainostelun. 

Edellisestä kappaleesta voi ehkä päätellä, että on minulla muitakin ammatteja. Peruskoulutukseni on diplomi-insinööri, ja olen todella tuossa ammatissa toiminutkin pitkään teollisuuden palveluksessa. Ja sitten olen toiminut vielä pidempään tutkijana. Ammatin tueksi suoritin tekniikan tohtorin tutkinnon. Eihän se välttämätöntä ole, tutkijan työhön kun ei ole virallista pätevyysvaatimusta (minkä rohkaisuna tuon julki). Mutta toki tohtorintutkinto antaa uskottavuutta ja helpottaa tutkijayhteisöissä toimimista, samoin kun työpaikka yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa. Ja onhan tohtorin tutkinto aika voimallinen koulutuspaketti! 

Ja lisään tähän tärkeän näkökulman. Eletty elämä antaa aineksia kirjailijantyöhön. Insinöörin ura tuottaa varsin elämyksellistä materiaalia. Tutkijan työ on vähän tylsempää ja vähemmän elämyksellistä (toki subjektiivinen käsitys), mutta toisaalta tutkijan ammatti antaa tietokirjailijalle loistavan väylän ja tehokkaat työkalut penkoa mitä tahansa tietoa. 

Kirjailijan hommat alkoivat siis vähitellen, ne versoivat aluksi tutkijana kirjoittamistani julkaisuista. Insinöörintyön ohessa kirjoittamiani koulutusjulkaisuja ei ole Sanaston luettelossa, eikä ole väliksikään, ne ovat jo aika vanhentuneita. Nyt olen jo eläkkeellä, ja sehän antaa sekä taloudellista varmuutta että aikaa työskentelyyn kirjailijan epävarman ammatin tueksi (ja tämänkin tuon rohkaisuna julki)

Tästä kehityspolusta voi päätellä, että olen kirjoittanut enimmäkseen tietokirjoja. Jossain vaiheessa aloin pitää tätä blogia. Se on minulle sekä eräänlaista vapaamman kirjoittamisen harjoittelua, ja samalla uusien ideoiden kehittelyä. Blogini aiheet liittyvät tietoon, mutta siitä löytyy myös kulttuuriesseitä. Kaunokirjallisuutta en ole kirjoittanut, nuorena kyllä runoja, jotka olen tuhonnut. Kirjoitin kyllä yhden tieteisnovellin nimeltä Turingin testi, siihen en ole kovin tyytyväinen.

Niin, ja muutaman vuoden takaisessa kirjassani Robottipuisto on myös kaunokirjallinen osa, jossa kerrotaan robottipuiston rakentamisesta. Tuo kirja on parhaitani, eräänlainen Opus Magnum. Suosittelen lukemaan, etenkin kun se esittelee myös tärkeitä tosiasioita tekoälystä, en tunne tarvetta edelleenkään muuttaa tuota tekstiä.

Ja nyt kerron syyn tähän kirjoitukseeni. Ajattelin perustaa julkisen päiväkirjan, johon laitan tietoja kirjallisten töitteni edistymisestä. Koska pidän nykyisiä hankkeitani tärkeinä, ja todella haluan, että ne valmistuisivat. Haluan siis luoda tuekseni moraalista ja ehkä myös sosiaalista painetta. Tarkoitus on kirjata kirjojeni edistymisestä, ainakin viikoittain. En halua että siihen kuluu turhaa aikaa, joten kommentit ovat lyhyitä, ja luultavasti kirjailijapäiväkirjani löytyy lähiaikoina viestipalvelu X:stä

Tämä selvää, joten pitää vielä kertoa, mitä nämä hankkeet ovat. Tässä tulee.

1. Apinataloustiede. Tietokirja, en ole suorastaan taloustieteilijä, mutta olen väitellyt tohtoriksi taloustieteestä, ja aika paljon olen sen jälkeenkin siihen perehtynyt. Kirja kommentoi ennen kaikkea talouskeskustelua ja sen tasoa. Kirjaa on inspiroinut kolme tärkeää teosta: Sonja Koski, Simpanssi sisällämme; Emma Holten, Kuluerä; Georg Henrik von Wright, Hyvän muunnelmat.
2. Mehiläinen (työnimi). Tieteisromaani, joka sijoittuu tekoälyn jälkeiseen lähitulevaisuuteen. Kirjassa tohtori Peter Karlow alias Monsteri joutuu pulaan ja yrittää saada selville, mikä on totta. Kirja ammentaa kokemuksistani teollisuudesta ja tutkimusmaailmasta.
3. On screen (työnimi).  Nuortenromaani. Kertoo ryhmästä yläaste/lukioikäisiä. Kirje ei edes yritä olla ajankohtainen, sen taustalla on oma kouluaikani, lapseni ja lapsenlapseni. Asiaan liittyy Mark Twainin kommentti: joka koettaa löytää opetuksia tästä kirjasta, asetetaan syytteeseen. Hän tiesi ja muisti, millaista on olla nuori. 

Kaikki kirjat on aloitettu. Parhaiten edistyy Apinataloustiede, jolle on myös sosiaalinen tilaus.

Kullervo – barbaari

Vuoden 2026 tammikuussa sai ensi-iltansa Antti J. Jokisen ohjaama ja Kalevalaan perustuva elokuva Kullervon tarina. Elokuvan budjetti oli suomalaisittain suuri 4,9 miljoonaa euroa. Ilmeisesti on pyritty tekemään elokuva, joka näyttää samalta kuin amerikkalaiset elokuvat – siis on satsattu visuaaliseen näyttävyyteen, ja ehkä myös toimintaelokuvan mielikuvaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä elokuvien kaupalliset markkinat sijaitsevat ihan muualla kuin Suomessa. Toisaalta toimintaelokuva ei ole ainoa mahdollinen strategia. Aki Kaurismäen elokuvat ovat aivan eri näköisiä. Ja juuri nämä elokuvat ovat ne, jotka ovat jo pitkään luoneet suomalaista elokuvamainetta

Jotenkin elokuvan mainos toi mieleeni Conan barbaarin. Tarkoitukseni ei nyt ole mitenkään rinnastaa tai verrata Kullervoa Conan barbaariin, vaan seuloa niitä mielikuvia, joita äkkiä syntyi. 

Conan barbaari on yhdysvaltalaisen kirjailijan Robert E. Howardin kirjoittamien miekka ja magia -kirjojen sankari. Howard kirjoitti yhteensä 26 Conan-tarinaa, ja useimmat tarinat ilmestyivät alun perin Weird Tales -lehdessä joulukuun 1932 ja lokakuun 1936 välillä. Niistä tuli erittäin suosittuja, ja Conanista onkin tehty sarjakuvia, kolme televisiosarjaa, televisioelokuvia, lautapelejä, roolipelejä ja jopa kuuluisa elokuva (1982), jonka pääosaa näyttelee Arnold Schwarzenegger. Ja pari jatkoelokuvaa, kuinkas muuten. 

Conanin tarinat sijoittuvat kauas muinaisuuteen, kuvitteelliseen maahan, ja niissä on myös fantasiapiirteitä, kuten taikuutta ja erilaisia hirviöitä. Toisin kuin voisi kuvitella, Conanin alkuperäiset tarinat ovat psykologisesti kiinnostavia. Vaikka Conaista kehittyy varttuessaan jonkinlainen kiertelevä taistelija, asetelma on mutkikas. Esimerkiksi Conan vertautuu toiseen hieman aiemmin (1912) luotuun sankariin, Tarzaniin. Vaikka Tarzan seikkailee realistisessa viidakossa, Tarzanin tarina on paljon vähemmän uskottava kuin fantasiamaailmaan sijoittuvan Conanin. Se on kyllä paradoksi. Tämä on tosin toisen käden tietoa, sillä Conan-tarinoita en ole lukenut, tarzaneita kyllä.

Katsotaanpa tarkemmin Conan-elokuvaa, jonka olen joskus nähnyt. Seikkailut ajoittuvat fantasialla maustettuun muinaisuuteen. Luultavasti siinä eletään pronssikautta, sillä elokuvassa näytetään, kuinka Conanin miekka valmistetaan. Se tehdään muottiin valamalla, sillä pronssia ei voi takoa. Valamisen jälkeen miekat sitten viimeisteltiin hiomalla. Conanin miekka on pitkä ja raskas kahden käden miekka. Se ei kuitenkaan ole realistinen, sillä pronssi on haurasta, tällainen miekka katkeaisi helposti. Oikeat pronssikauden miekat olivat lyhyempiä ja kevyempiä pistomiekkoja. 

Muuten Conanin miekka kuitenkin sopii tarinaan, sillä Conanista tulee kiertelevä ammattitaistelija. Kahden käden miekkoja alettiin käyttää siinä vaiheessa, kun sodankäynnissä alkoi esiintyä kevyesti haarniskoituja sotilaita. Raskas miekka tehosi hyvin nahasta ja metallilevyistä sommiteltuihin panssareihin. Ja tällaisen kevyen armeijan johtaja saattaisi hyvinkin palkata Conanin kaltaisia taistelijoita. 

Siirrytäänpä sitten Kullervoon. Voisi hyvin ajatella, että tarinassa eletään rauta-aikaa. Ajoitus – eli jonkinlaiset vanhat tarinan juuret sopisivat viikinkiaikaan. Suomesta ei juurikaan ole löydetty pronssimiekkoja, vaan rautamiekkoja. Viikinkiajan miekka oli suora ja kevyt, noin 70 cm mittainen rautamiekka. Ne olivat näppäriä ja tehokkaita suojatonta tai kevyesti varustettua vihollista vastaan. 

Elokuvan Kullervo esiintyy kevyesti nahkaan haarniskoituna, ja hänellä on raskas kahden käden rautamiekka. Se on näyttävä, ja ilmeisesti tällaisia miekkoja todella kulkeutui myös Suomeen ritariajan Euroopasta. Kullervossa käydään kuitenkin pienimuotoisia sukukahakoita, tällaiselle miekalle tuskin oli tarvetta. Kahden käden miekka oli tosin käytössä pyövelin miekkana, mutta sellaiseen virkamieheen ei Kalevalassa koskaan viitata. 

Eräs soraääni tällaiseen tukintaan kuitenkin löytyy Kalevalasta. Kalevan kansa joutuu kahakkaan Pohjolaa vastaan, ja Lemminkäinen lyö miekallaan Pohjolan isännän pään poikki ”kuin naatin nauriista”. Väkevä kuvaus, varmaan tarkoitus on korostaa Lemminkäisen luonnetta. 

Kullervon mainoskuva tuo jotenkin mieleen Conan barbaarin. Kullervon raskaan miekan kahva nuppeineen sojottaa joidenkin katsojien mielestä sopimattomasti, vaikka se tuskin oli kuvaajan tarkoitus. Itse Kullervolla on kuvassa kevyt nahkavarustus, jossa on runsaasti solkia ja niittejä. Ne eivät ole rauta-aikaisia solkia, vaan hyvinkin moderneja. Oikeastaan Kullervo muistuttaa jotain goottityylistä hevirokkaria.

Näin myytit sulautuvat nykyaikaiseen folkloreen ja sankarikuvastoon. Emme oikeastaan kovin tarkaan tiedä, miltä entiset sankarit tai vaikka muinaiset vaatteet ja asumukset näyttivät. Teemme virheitä, emme tahallamme vaan huolimattomuudesta, tietämättömyydestä - tai sitten muista syistä. Eikä siinä minusta oikeastaan ole mitään moitittavaa. Kulttuurimme sulautuu jatkuvasti vanhoihin tarinoihin, ja uusia kertomuksia syntyy. Pääasia, on, että edelleenkin keromme vanhoja tarinoita ja luomme uusia.

Entä olenko minä ilonpilaaja, kun pohdiskelen tällaisia? Mielestäni en ole. Uuden tiedon ja vanhan perinteen yhdistely ja sen pohtiminen on minusta vain hauskaa.

Miten kielille käy?

Sosiaalinen media on herättänyt useita huolenaiheita. Lasten ja nuorten lukuharrastus on vähentynyt, kun sosiaalinen media on täyttänyt vapaa-ajan. Sen sisältöhän on lähinnä kuvia, lyhyitä videoita ja musiikkia – ja jonkin verran pitkälle yksinkertaistettua ja tunteilla ladattua kielellistä viestintää. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Lasten kyky ymmärtää ja tuottaa kirjoitettua tekstiä on selvästi heikentynyt, se näkyy sekä erilaisissa testeissä että oppimistuloksissa. 

Toinen huoli koskee kielten asemaa ja tulevaisuutta. Sosiaalisen median valtakieli on englanti. Englannin käyttö alkaa jo vaikuttaa muunkielisten ihmisten elämään. Sanastoon tulee englannista uusia sanoja ja rakenteita. Ja oikeastaan myös tapa käyttää kieltä muuttuu, koska sosiaalisen median kieli on pelkistettyä ja nopeaa. Se koostuu lyhyistä lausahduksista, hokemista ja keksityistä sanoista, sekä uusista sanojen käyttötavoista. Entä onko myös puhuttu kieli muuttumassa? Kielen mallina kun ei enää ole asiatekstiä ja kaunokirjallisuutta, jossa lauseet ovat pitkiä. 

Tekstimuotoisessa kielenkäytössä sanat muodostuvat toisiinsa kytkeytyviä ja mutkikkaita ajatuskulkuja välittäviä rakenteita. Kun esikuvana ei enää ole teksti, heikkeneekö silloin myös ajattelukyky? Uhka ei ehkä ole välitön, koska pikkulasten kasvatuksen hoitaa kirjoitus- ja ajattelutaitoinen sukupolvi. Mutta entä sitten, kun sosiaalisen median kasvattama sukupolvi alkaa saada lapsia?

Ehkä huoli kielen, kirjoitustaidon ja ajattelutaidon puolesta on turhaa. Sosiaalisen median tuomat muutokset ovat olleet hyvin nopeita, ja trenditkin vaihtuvat nopeasti. Ehkä käy jopa niin, että tekoäly tuhoaa sosiaalisen median ja koko sen digitaalisen maailman jonka nyt tunnemme. Joten en lähde ennustamaan. Sen sijaan otan lohdullisen esimerkin kielten kehityksestä.

Kun brittiläinen imperiumi otti valtaansa suuren osan maailmaa, se toi mukanaan myös englannin kielen. Uudet alamaiset eivät puhuneet englantia, joten syntyi kommunikaatio-ongelma. Tietenkään siirtomaaherrat eivät halunneet opetella alusmaiden kieliä, joten palvelusväelle ja työläisille piti opettaa englantia. Enemmän tai vähemmän tietoisesti englannista kehitettiin yksinkertaistettuja versioita, niin sanottuja pidgin-kieliä. Ajateltiin, että ymmärrykseltään rajoittuneet alkuasukkaat eivät pysty oppimaan kielen hienouksia, heitä varten riitti pelkistetty komentelukieli.

Oikeastaan tämä on tuttu asia myös Suomessa. Takavuosina herrasväki oli ruotsinkielistä, kun taas palveluskunta oli yleensä suomenkielistä. Syntyi käsite "kyökkiruotsi".

Sitten kävi niin, että Britannia joutui luopumaan siirtomaistaan. Ja vasta useita vuosia siirtomaavallan loppumisen jälkeen lopetettiin myös siirtomaahallinto (häkellyttävä esimerkki byrokratian sitkeähenkisyydestä). Mitä tapahtui pidgin-kielelle, kun alusmaiden asukkaat alkoivat puhua sitä keskenään ja opettivat sitä myös lapsilleen? Kielitieteilijät ovat tutkineet asiaa, ja he havaitsivat, että kieliin oli syntynyt kehittyneitä kieliopillisia rakenteita, kuten aikamuotoja ja tapamuotoja. Pidgin-kielistä oli tullut aivan oikeita ja ilmaisuvoimaisia kieliä. Tällaisia kieliä sanotaan kreolikieliksi. 

Tarinan opetus on mielenkiintoinen. Kieli on äärimmäisen tärkeä inhimillisen kanssakäymisen väline. Niinpä ihmiset muokkaavat ja kehittävät sitä tarvittaessa omia tarpeitaan varten. Tarkemmin ajatellen, juuri näin täytyikin tapahtua. Siitä todistaa kielten suuri lukumäärä ja monimuotoisuus. Kun ihmisryhmät ovat historian kulussa joutuneet toisistaan erilleen, he ovat kehittäneet puhumaansa kieltä edelleen, muuttuvien olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Niinpä ihmiskunnan joskus puhumaa alkukieltä ei ole pystytty tunnistamaan ja konstruoimaan. Kaikki kielet ovat yhtä lailla toimivia ja käyttökelpoisia. Tunnemme oikeastaan hyvin tämän asian. Aikanaan epäiltiin vakavasti suomen kielen sopivuutta tieteen, hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Nykyisin tuskin kukaan epäilee sitä.

Kielten moninaisuus on koettu myös ongelmaksi. Olisihan helpompaa, jos kaikki kansat ymmärtäisivät toistensa kieltä. Ongelman ratkaisemiseksi on kehitetty keinotekoisia kieliä. Silloin mikään kieliryhmä ei olisi etuoikeutetussa asemassa. Ja ehkä samalla kieli voitaisiin muotoilla muita tehokkaammaksi. Tiedämme, että tämä ei ole onnistunut. Keinotekoiset kielet kuten esperanto ja volapük jäivät kuriositeeteiksi, eikä mikään keksitty kieli ole osoittautunut luonnollisia kieliä paremmaksi. Keinotekoiset kielet myös taantuvat, koska natiiveja puhujia on liian vähän.

Aivan toisenlainen ongelma on luonnollisten kielten epätarkkuus ja joustavuus. Sehän saattaa aiheuttaa kommunikoinnissa jopa virheitä, kun sanat ja merkitykset voidaan tulkita eri tavoin. Joissain suuryrityksissä on koetettu luoda standardoitua kieltä, sellaisen kielen avulla kannattaisi laatia tekninen dokumentaatio ja vaikka erilaiset kuluttajan ohjekirjat. Eräs esimerkki on Caterpillar-englanti. Yritykset ovat epäonnistuneet. Luultavasti kielen käyttöönotto oli liian vaikeaa. Ja ehkä kieltä ei saatu käyttökelpoiselle tasolle. Itse uskon, että ongelmaksi koettu kielten joustavuus onkin niiden supervoima. Kieli soveltuu kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin, myös sellaisiin, joita kielen syntyessä ei ollut olemassakaan. 

Kielten yhteys ajatteluun tuntuu minusta itsestään selvältä. Enkä ole ainoa näin ajatteleva. Esimerkki löytyy George Orwellin kirjasta 1984. Siinä eletään Oseaanian diktatuurivaltiossa, jossa pahin rikos on ajatusrikos: väärällä tavalla ajattelu. Kirjan päähenkilö Winston Smith työskentelee valtion virastossa, jonka tehtävänä on poistaa kielestä sopimattomat sanat. Kun tällainen sana tunnistetaan, se poistetaan kaikista painetuista teoksista. Tavoitteena on muuttaa kieli lopulta sellaiseen muotoon, että väärin ajattelu on mahdotonta, sen ilmaisemiseen sopivia sanoja ei enää ole. 

On jokseenkin farssimaista, että Yhdysvaltain hallinto koettaa suitsia väärää ajattelua tieteestä. Se on jopa laatinut kiellettyjen sanojen luettelon. Valtion tukea saavat yliopistot eivät saa rahoittaa tutkimuksia, jos kiellettyjä sanoja on käytetty tutkimussuunnitelmassa. Tämä on jo niin naurettavaa, ettei se edes huvita, puhdasta Orwellia

Asiassa on kuitenkin jotain perää. Tieteen rahoittajat ja tieteentekijät puhuvat hieman eri kieltä. Ja tieteen rahoitukseen todella kohdistuu poliittista ohjausta, myös Suomessa. Poliitikkojen ja median käymä tiedekeskustelu on myös altista muodeille ja trendisanoille. Tutkijoiden kielenkäyttö puolestaan syntyy tiedeyhteisöjen sisällä. Se on jäykempää ja hitaampaa muuttumaan, koska tiedeyhteisö on laaja ja täysin kansainvälinen. Tutkijat joutuvat kuitenkin kirjoittamaan tutkimushakemuksensa rahoittajien puhumalla kielellä. Se johtaa jonkinlaisen kaksoisstandarin soveltamiseen.