sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Baker-Miller pink

Baker-Miller pink lienee useimmille outo käsite. Ja se oli sitä minullekin, kunnes törmäsin siihen romaanin sivuilla. Ryhdyin selvittämään, mistä on oikein kysymys, ja siitä avautuikin moneen suuntaan polveileva kertomus. Joten aloitetaan siitä mistä kaikki alkoi.

Tuo sanayhdistelmä tarkoittaa tietynlaista vaaleanpunaista väriä. 1960- luvun lopulla Washingtonin valtiossa toiminut psykologi Alexander Schauss teki kokeita värien vaikutuksesta ihmisen psyykeen ja fysiologiaan. Sveitsiläinen psykiatri Max Lüscher teoretisoi, että ihmisen mieltymys tiettyihin väreihin heijastaisi hänen persoonallisuutta. Schauss päätteli, että asia voisi olla myös toisin päin, eli värit vaikuttaisivat persoonallisuuteen. Jostain syystä hän päätyi esittämään, että eräs aivan tietty vaaleanpunaisen sävy vaikuttaisi rauhoittavasti. Tuo väri saatiin aikaan sekoittamalla yhteen gallonaan (vajaa 4 litraa) vakoista lateksimaalia yksi pinttti (vajaa puoli litraa) punaista sävytysmaalia. Värille annettiin koodi P-168. Sille on olemassa myös RGB- värijärjestelmän mukainen määritys R:255, G:145, B:175.

Vuonna 1979 Schauss sai Seattlessa sijaitsevan laivaston rangaistuslaitoksen johtajat vakuuttumaan teorioistaan. Tehtiin suuren mittakaavan koe: tiettyjen vankiosastojen seinät maalattiin juuri tällä vaaleanpunaisella värillä. Niin kuin tällaisessa tapauksessa yleensä käy, koe oli suuri menestys. Väkivaltaisuudet ja hyökkäävä käytös vähenivät merkittävästi. Väitettiin jopa, että häiriökäyttäytyminen loppui kokonaan, ja että jo 15 minuutin altistuminen vaaleanpunaisille seinille rauhoitti vangit. Ilmeinen läpimurto vankeinhoidossa oli tapahtunut. Kiitollinen Schauss antoi värilleen vankilan johtajien mukaan nimen Baker-Miller pink, ja se tunnetaan myös kesijänsä mukaan nimellä Schauss pink.

Ilmeisesti sana alkoi levitä vankila- ja poliisipiireissä, ja rangaistusosastot alkoivat saada uuden väri-ilmeen. Ja tietenkin erityisesti juoppoputkat olivat sopiva kokeilukohde, ovathan ne pieniä ja erillisiä kohteita, joihin sijoitetaan levottomia ja usein aggressiivisia asiakkaita. Siksi tuo tietty vaaleanpunainen tunnetaan kansan suussa myös nimellä Drunk tank pink. Niin, aivan oikein, juoppoputkat eivät suinkaan ole mikään suomalainen ilmiö. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä alkoholin juominen on yleinen tapa, syntyy myös tarve rakentaa tällaisia palvelulaitoksia.

Tarinan jatko ei ole yhtä onnellinen. Seuraava laajempi vankilakokeilu tuotti hämmentävästi aivan päinvastaisen tuloksen. Näytti jopa siltä, että vaaleanpunaiset seinät saivat vangit raivoamaan. Uudet ja huolellisemmat kokeet himmensivät vaaleanpunaisten seinien menestyksen. Seinien värillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta ihmisten psykologiaan. Ei ainakaan sellaista vaikutusta, joka nousisi esiin erillisenä ilmiönä huolellisessa tilastollisessa analyysissä. Myös kuvaukset Schaussin toiminnasta herättävät heti epäilyksiä. Maalin resepti tuntuu täysin mielivaltaiselta. Otetaan vakiopönttö valkoista ja vakiopurkki punaista ja sekoitetaan. Ja silti juuri oikeaa sävyä kovasti korostettiin. Tieteen sosiologeille ilmiö on tuttu. Tutkija innostuu ylen määrin omasta ideastaan varsinkin silloin kun saa sille tukea alustavista kokeista. Schaussin tapauksessa teoreettinen tausta näyttää tarkoituksenmukaisesti poimitulta. Ja kun itse kokeet tehdään vailla kunnollista kontrollia ja verrokkiryhmiä, tuloksiin vaikuttavatkin aivan muut tekijät kuin ne joita oli tarkoitus tutkia. Tunnetusti jo sellainen tieto tai edes aavistus, että ollaan tekemässä jonkinlaista koetta voi vaikuttaa radikaalisti koehenkilöiden käyttäytymiseen.

Kuinka suureessa määrin huono tieteelinen käytäntö on psykologian valtavirtaa esimerkiksi tänä päivänä? Tekisi mieli varoittaa asiasta, sillä psykologiasta on tullut nykyään jonkinlainen suosikkitiede. Luemme jatkuvasti uutisia hämmästyttävistä psykologien havainnoista sekä sanomalehdistä että populaaritieteellisistä lehdistä. Itsehoito-oppaat ja bisneskirjat tulvivat teorioita ja väitteitä, jotka kriittisesti tarkastellen tuntuvat epäilyttäviltä. On hyvä muistaa, että psykologia on erittäin vaikea tiede, koska ihminen on sekä yksilönä että ryhmissä äärimmäisen monimutkainen kohde. Vahvatkin teoriat ovat usein intuitiivisia, ja niiden pysyvämpi uskottavuus voi syntyä vain huolellisista ja kontrolloiduista kokeista.

Uskomus vaaleanpunaisen värin hämmästyttävistä vaikutuksista levisi yllättävän nopeasti, se otettiin todella vakavasti. Kyseessä ei ollutkaan vain yksittäinen väärä tai huolimaton väittämä, vaan asialla on laaja tausta, jota voisi pitää juuri laajuuden takia vakuuttavana. Värien vaikutuksia fysiologiaan ja psyykeen on tutkittu pitkään – ja tutkitaan edelleen (en tiedä pitäisikö jatkaa ”ikävä kyllä”). Luulen, että jonkinlaista psykologista värioppia sisällytetään edelleenkin arkkitehtien koulutukseen. Kaukainen ja erittäin vahva vaikuttaja on saksalainen yleisnero ja ihmishengen tuotteiden viljelyn moniottelija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Goethe piti itseään ennen kaikkea tiedemiehenä, ja piti tärkeimpänä teoksenaan laajaa värioppia, jossa värejä lähestytään myös kokemuksen näkökulmasta. Wikipedian pääartikkeli tosin vaikenee häveliäästi koko väriopista. Värioppi on vaikuttanut laajasti käsityksiin nimenomaan luojansa arvovallan kautta. Vaikka sen tieteellinen arvo on vähäinen, sitä ei voi nollata kokonaan: värien aistiminen on modernissa kokeellisessa ja neuropsykologiassa osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi.

Psykologiassa väreihin on ehkä Goethen esimerkin mukaan pitkään liitetty erilaisia ”vaikutuksia”. Huolellisissa tutkimuksissa on saatu kuitenkin ristiriitaisia tai heikkoja tuloksia. Ammattimaisen psykologian reuna-alueilla, erilaisissa uskomusjärjestelmissä ja terapialiikkeissä värit ovat kuitenkin vahvassa rolissa. Steinerilanen antroposofia, joka on selkeä valetiede, vannoo vahvasti Goethen väriopin nimeen ja soveltaa sitä pedagogiikassa. Eräs esimerkki väriopin irvokkaista sovelluksista on esoteerisiin liikkeisiin lukeutuva oppi chakroista. Ne ovat kehon energiakeskuksia, ja niillä on vaikutuksia kasveja, eläimiä ja ihmisiä ympäröivään energiakenttään. Kullakin seitsemästä päächakrasta on myös oma värinsä. Sanat energia ja kenttä ovat jo sinänsä tässä kontekstissa epätieteellisessä käytössä, ja niiden vahvat väripainotukset ovat yhtä lailla pohjaa vailla.

Tämä kirjoitus aiheutui siitä, kun törmäsin Parker-Miller pinkkiin William Gibsonin tieteisromaanissa Agency. Eräs sen henkilöistä maalasi tällä värillä lastenhuoneen seinät, vaikka hänellä oli vain yksi vauvaikäinen lapsi. Kirjailija halusi selvästi kertoa jotain henkilönsä luonteesta, mutta koska en tuntenut koko käsitettä, kirjailijan vihje meni ohi.

 

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Älä silmä pieni katso minne vain

Jostain tarttui korvaani tuo laulu. ”Älä silmä pieni katso minne vain ….” Sitten se jatkuu: "Älä korva pieni kuule mitä vain…” ”Älä käsi pieni koske minne vain. …” Kiellot vain jatkuvat, kunnes lopulta kielletään ajatteleminenkin: ”Älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä Isä taivainen näkee lapsen sydämen…” Laulu vielä lauletaan ärsyttävällä sävelellä, joka muistuttaa lapsien pilkallisia lällätyslauluja. Kyseessähän on pyhäkoululaulu. Muistan sen lapsuudesta, sillä jossain vaiheessa vanhempani laittoivat minut pyhäkouluun. Eivät he uskonnollisia olleet, mutta ajattelivat kai, että siitä olisi jotain kasvatuksellista hyötyä.

Laulu oli minusta karmea ja kauhistuttava. Jossain vaiheessa todella uskoin, että Isä Jumala vahtii taukoamatta tekojani ja ajatuksiani. Erityisesti ajatus kosmisesta ajatuspoliisista oli pelottava. Koetin olla ajattelematta pahoja ajatuksia, ja juuri silloin sellaisia ajatuksia vasta syntyykin. Kun koetin kuvitella millaisia ajatuksia ei missään tapauksessa saisi ajatella, niin kas, siinähän ne tulikin samalla ajateltua. Se oli aika ahdistava henkinen tila. 

Koko juttu tuo mieleen vanhan sadun mahtavasta kalifista, jonka vallalla ei ollut mitään rajoja. Viisas filosofi sanoi kalifille, että vaikka tämä on maailman mahtavin ihminen, hän ei kuitenkaan pysty mihin tahansa. Kun kalifi kysyi asiaa, mitä hän ei voida tehdä, filosofi vastasi: ”et voi mitenkään olla ajattelematta krokotiilin vasenta silmää”. ”Sehän on helppoa”, tokaisi kalifi. Mutta ei se ollut. Krokotiilin vasen silmä alkoi pyöriä kalifin ajatuksissa yhä kiivaammin. Öisinkin hän saattoi herätä siihen, että oli pohtinut krokotiilin silmää. Lopulta hän oli täysin uuvuksissa, ja hänen oli pakko myöntää että filosofi oli oikeassa.

Pelottelulaulu on olemukseltaan mustaa kasvatusta. Lasta täytyy painostaa ja uhkailla pysyttelemään jollain lailla kilttinä, ja pahinta on, ettei laulussa edes vihjata, mitä kaikkea ei saa katsoa tai kuulla. Etsin lauluun liittyvää nettikeskustelua, ja yleisesti keskustelijat pitivät karmeana. Mutta selvä poikkeama olivat uskonnolliset sivustot, siellä laulun sanoma koettiin oudolla tavalla hyvänä asiana. Keskustelijat ylistivät, kuinka rauhoittavaa ja turvallista on olla tämän kosmisen poliisin herkeämättömän vakoilun kohteena.

Tämä vedenjakaja on kummallinen, en voi tajuta sitä. Ikään kuin olisi olemassa ihmislajeja, joiden järjenjuoksu ja logiikka on kokonaan toiselta planeetalta. Kiinnostavasti laulu näyttää olevan kosketuksissa vakavaan filosofiseen ongelmaan: kysymykseen vapaasta tahdosta. Voinko todella tehdä, ajatella ja katsella, mitä tahdon? Olen käsitellyt vapaan tahdon ongelmaa uudessa kirjassani, jonka aihe on neuropsykologia ja tekoäly. Entä mihin olen päätynyt? Voin tässä paljastaa, että kyseessä on näennäisongelma. Kun siihen kohdistetaan tieteen valokeila, se katoaa. Perustelut eivät tähän mahdu, joten toivon että saisin kirjani pian julkisuuteen.

Pyhäkoulu saattoi minut siis jo lapsena suuren ahdistuksen valtaan ja vakavien filosofisten kysymysten äärelle. Toinen kauhistuttava ajatus oli iankaikkinen elämä, jota pyhäkoulussa myös kaupiteltiin. Pohdin niitä lapsen tavoin, vailla filosofista koulutusta, ja lopulta ymmärsin nuo asiat jollain tavalla epäolennaiseksi. Pyhäkoulu taisi tehdä minut jo varhain ateistiksi. Kun meille sitten opetettiin seuraava laulunrenkutus, ”Musta Saara”, pidin sitä jo pelkästään kornina. Tuohon aikaan en vielä älynnyt, että  se on myös rasistinen ja kolonialistinen.  Rippikoulunkin kävin myöhemmin, ja jo täysin kyynisenä. Rippipappini, jonka nimeä en halua mainia, oli minusta pelkästään säälittävä.

Näin meni laulun opetus perille.

Keskustelua nopeasti ja hitaasti

Keskustelu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Keskustelemalla haetaan yhteistä pohjaa ja ymmärrystä. Keskustelun kuluessa tuodaan esille erilaisia näkökulmia ja siihen osallistuvat saavat uutta tietoa. Tai näin asioiden pitäisi sujua.

Keskustelun merkityksen pohtiminen ei ole mikään uusi asia, pikemminkin päinvastoin. Keskustelun taito oli merkittävä osa klassista koulutusta jo antiikin ajoista alkaen. Sivistykseen katsottiin kuuluvan niin sanotut vapaat taidot. Kaiken pohjana on trivium (kolme tietä), joka sisältää kieliopin, puhetaidon ja väittelytaidon. Sitä täydensi sitten neljän erityistaidon opiskelu, kvadrivium. Siihen saattoi vanhimmissa kouluissa kuulua esimerkiksi aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki. Jostain syystä, koulutusjärjestelmien laajentuessa ja avautuessa, väittelyn ja keskustelun taidot jäivät pois. Se ei ole hyvä asia. Tarvitsisimme edelleen noita taitoja, ja niitä pitäisi ilman muuta opettaa jo koulussa!

Ikivanhaa retoriikan eli väittelyn taitoa on tietenkin myös tutkittu vakavasti jo antiikin aikana. Erityisen mielenkiintoisia ovat argumentointivirheet. Väittelijän pitäisi pystyä perustelemaan väitteitään, mutta nuo perustelut eli argumentit voivat olla perin pohjin virheellisiä. Argumentointivirheitä ja huonoja tapoja keskustella on tunnistettu suuri määrä, niistä noin kymmenkunta on varsin yleisiä. Suuri osa nykyajan nettikeskustelijoista näyttää kuitenkin turvautuvan vain kahteen pahamaineiseen argumentointivirheeseen: ad hominem ja olkinukke. Ne ovat todellakin isoja virheitä, sillä niillä ei ole mitään todellista kykyä puolustaa esittäjänsä mielipiteitä. Pikemminkin ne ovat todiste käyttäjiensä sivistymättömyydestä.

Ad hominem tarkoittaa henkilökohtaisuuksiin menemistä. Sen sijaan, että kritisoitaisiin vastustajan mielipidettä, käydäänkin hänen kimppuunsa henkilökohtaisesti. Vastustajan toiminta järkevänä ja harkitsevana olentona kiistetään, ja pahimmillaan hänen koko ihmisarvonsa kiistetään. Ei ole mitään merkitystä, mitä hän väittää, koska hän on henkilönä arvoton. Olkinukke eli strawman tarkoittaa, että vastustajan väitteestä muodostetaan vääristely irvikuva, ja sitten hyökätään tuon itse luodun kuvatuksen kimppuun. Argumentti on tietysti mitätön, koska se ei kohdistu vastustajan todellisiin väitteisiin. Jos keskustelijat olisivat opiskelleet väittelytaitoa, he tunnistaisivat heti erilaiset argumentointivirheet, ja osaisivat suhtatua nihin.

Mutta takaisin perusasiaan eli keskustelun tarkoitukseen. Näen sillä ainakin kaksi tarkoitusta, ja kumpikin tarkoitus liittyy laajempaan tavoitteeseen, joka on yhteisöllinen. Keskustelujen avulla pystymme toimimaan yhdessä muiden kanssa. Vaikkapa pareina, ryhminä, kursseina, luokkina heimoina, työporukoina, yrityksinä, puolueina, kansoina. Ihmiset voivat toimia yhdessä lukemattomilla tavoilla, mutta aina yhteistyö edellyttää tietopohjaa, kuten sääntöjä, periaatteita ja arvoja. Mainitsin keskustelun kaksi tarkoitusta. Toinen on ymmärryksen luominen: tieto siitä mitä muut ryhmässä tietävät ja pitävät oikeana. Toinen tarkoitus on merkitysten löytäminen tai määrittely: mitkä asiat ovat ryhmälle tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Näiden ylevien asioiden rinnalla kulkee synkempi ja täysin vastakkaisiin tavoitteisiin tähtäävä sivujuoni. Keskusteluissa nimittäin myös lietsotaan vastakkainasettelua ja maalataan viholliskuvia. Yhteisen edun edistäminen tietoisesti voi muuttua politiikaksi, ja jonkinlainen traaginen luonnonlaki näyttää silloin tuottavan erilaisia ”puolueita”.

Keskustelu kasvotusten tai netin välityksellä on viimeinen vaihe siinä pitkässä prosessissa, joka tuottaa meille ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Keskustelu edustaa toimeenpanovaihetta, missä tietoa sovelletaan käytäntöön, eli se muuttuu päätöksiksi ja toiminnaksi. (Keskustelulla on toki myös itseisarvoa, suuri osa keskusteluista käydään ilman sen syvempää tarkoitusta, kiinnostavuuden ja viihdyttävyyden takia). Sitä voisi sanoa nopeaksi tietoprosessiksi, sillä väitteet ja niihin reagointi tapahtuvat nopeimmillaan sekuntien aikaskaalassa.

Jotta ihminen voisi keskustella, hänellä pitää olla tietoa. Ihmisen pitää ensin oppia, ja oppiminen on elinikäinen ja vuosia kestävä prosessi. Oppimisessa otetaan henkilökohtaiseen käyttöön ja hallintaan väistämättä hyvin kapea ja ohut viipale ihmiskunnan tietovarantoa. Tuon tietovarannon luominen on vielä hitaampi prosessi, joka ulottuu yli sukupolvien ja kansakuntien rajojen. Tämä tietovaranto muodostuu tieteestä, sen tuottamiseen ja hyödyntämiseen liittyvistä käytännöistä, käytännön taloudesta, alkutuotannosta, teollisuudesta, sosiaalisista käytännöistä ja paljosta muusta. Siihen liittyy myös sellaisia kulttuuriksi sanottuja, elementtejä joita emme miellä tiedoksi. Toisaalta tätä tietovarantoa voisi myös sanoa kokonaisuudessaan kulttuuriksi.

Aloitimme puhumalla keskustelusta, ja päädymme kuvaamaan ihmiskunnan laajuista tietoprosessia. Oikeastaan tätä valtavaa systeemiä voitaisiin nimittää keskusteluksi, koska siinä on kysymys ihmisten välisestä dialogista erilaisilla aikaskaaloilla. Uutta tietoa tuotetaan eniten hitaassa vaiheessa, tosin sitä syntyy koko ajan ja myös opiskelussa ja nopeassa keskustelussa. Yksilökohtaisen oppimisen aikaskaalaa voisi sanoa ihmisen oman elämän rakentamiseksi. Nopeassa keskustelussa tietoa ja ymmärrystä siirretään sosiaalisiin puitteisiin, siksi sen mekanismeja ovat yksilötasolla vaikuttavat sosiaalisen kanssakäymisen lainalaisuudet ja tunnetason reaktiot. Ne ovat kovin erilaisia kuin hitaan tiedon tuottamisen yhteisölliset mekanismit, jotka rakentavat jaettua ymmärrystä. Tämä tuntuu jopa traagiselta, mutta se johtuu biologisista rajoituksistamme. Tämän parempaan tai enempään me ihmiset emme pysty. Parasta mitä voimme koettaa tehdä on ymmärtää tämä asiantila.


perjantai 2. heinäkuuta 2021

Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Vain näin voidaan selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin taas erilaisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.

torstai 17. kesäkuuta 2021

Merkkejä älykkyydestä

Älykkyys on tärkeä ja tavoiteltava inhimillinen kyky. Mutta lähemmin tarkastellen, emme lainkaan tiedä, mistä siinä on kysymys. Tämä on paradoksi, jota olen pohtinut aiemmassa kirjoituksessani Älykkyys– laajempi näkökulma. Älykkyys on syvästi kulttuuriimme kietoutunut käsite, joka on meillä jokapäiväisessä käytössä. Silti emme tiedä siitä juuri mitään. Se näyttää jopa lähes tyhjältä sanalta. Se on illuusio, se on lumetta. Käytämme sitä vain siksi, että se on kätevä ja hyödyllinen monen asian selittämisessä.

Ja kuitenkin: emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen ilman tuota sanaa, koska olemme varmoja, että sen taustalla on jotain merkittävää. Emme vain tiedä, mitä tuo tärkeä ja merkittävä on. On jonkinlainen paradoksi, että käsitteelliset vaikeutemme älykkyyden kanssa alkoivat vasta, kun sitä opittiin mittaamaan täsmällisesti. On intuitiivisesti uskottavaa, että epämääräisesti määriteltävissä oleva älykkyys ilmenee kykynä selviytyä ongelmallisissa tilanteissa. Tämän idean pohjalta ranskalainen psykologi Alfred Binet kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäiset älykkyystestit vuonna 1903. Tarkoitus oli löytää koululaisia, jotka tarvitsisivat tukiopetusta, siis koulutuksen tasa-arvoisuuden kehittäminen. Vähitellen osoittautui, että testit ovat yllättävän luotettavia, ja että ihmisen älykkyys on varsin pysyvä ja vakaana säilyvä kyky. Älykkyyden mittaamisesta tulikin kokeellisen psykologian suuri menestystarina.

Älykkyystestejä alettiin soveltaa mitä erilaisimmilla aloilla, kuten ammatinvalinnassa, rekrytoinnissa ja psyykkisen soveltuvuuden arvioinnissa. Vanhastaan on ajateltu, että on olemassa erilaisia älyn lajeja. On esimerkiksi kielellistä älykkyyttä, kuvallista älykkyyttä ja matemaattista älykkyyttä. Tarkemmissa tutkimuksissa löydettiin myös salaperäinen yleisälykkyyden tekijä eli g-faktori. Osoittautui, että jos henkilöllä mitataan korkea g-faktori, se ennustaa suoriutumista hyvinkin erilaisissa ”älyä vaativissa tehtävissä”. G-faktoria mitataan varsin abstrakteilla kuviotehtävillä. Vähitellen alkoi kuitenkin kiteytyä outo ongelma. Älykkyyttä pystytään selvästi mittaamaan, mutta mitä ihmettä siinä oikein mitataan?

Ikivanha, jo antiikin filosofien tuntema ajatus on, että älykkyys on kykyä suoriutua loogisessa päättelyssä. Entä jos asetelmaa hieman kyseenalaistetaan: miten ”standarditesteillä” määritelty älykkyys mahtaa korreloida loogisen päättelykyvyn kanssa? Osoittautuu, että ei niin hyvin kuin voisi luulla. Kaikki älykkäät eivät ole taitavia logiikassa, kun taas vähemmän älykkäät voivat suoriutua hyvin. Matematiikan suhteen tilanne on hieman saman kaltainen. Korkea mitattu yleisälykkyys ei välttämättä ennusta hyviä matematiikan taitoja. Tilanne on ehkä vielä oudompi, kun tarkastellaan shakkipeliä. Shakissa vallitsee pelitaitojen mukaan määräytyvä luokitus, johon kuuluu eri tasoisia mestareita. Shakki on siis hyvä vertailukohde. Shakkia pidetään yleisesti suurta älykkyyttä vaativana pelinä. Shakin suurmestareiden keskuudessa tehty tutkimus tuottaa kuitenkin yllättävän tuloksen. Shakin suurmestareiden mitattu älykkyys ei poikkea lainkaan väestön keskimääräisestä älykkyydestä, tosin eräissä testeissä he ovat aavistuksen verran keskimääräistä älykkäämpiä.

Tämä kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Älykkyys ei kuvaa ihmisen henkistä toimintaa tyhjentävästi. Harjaantuminen ja oppiminen ovat käytännössä vähintään yhtä tärkeitä kuin synnynnäiset kyvyt. Älykkyyden rinnalle tai täydennykseksi on kehitetty muitakin ihmisen mielen mittareita. Älykkyys, mitä ikinä se onkin, on erittäin arvostettua, mutta sen yhteys sosiaalisuuteen on epäselvä. Sitä varten on kehitetty persoonallisuutta kuvaavia piirteitä, erityisen kuuluisa on niitä sanottu big five. Sen osatekijät ovat avoimuus, tunnollisuus, ekstroverttisyys, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Nämä nimitykset kuvaavat varsin hyvin, mistä on kysymys. Niiden mittaaminen ei kuitenkaan ole lainkaan niin suoraviivaista tai luotettavaa kuin älykkyyden testaaminen.

Älykkyyden vakaa mitattavuus ja sen korkea sosiaalinen arvostus houkuttelevat testitulosten konkreettiseen soveltamiseen. On ilmeistä, että älykkyydestä on vaara tulla eräänlainen ihmisarvon mitta. Siitä on vain pieni askel rodunjalostukseen, ja älykkyys tuntuu epäilemättä paremmalta kriteeriltä kuin kovin subjektiivisesti arvioitavat ulkonäön piirteet. Natsien hallitsemassa Saksassa pantiin toimeen eugeniikkaohjelmia, joissa ihmisiä steriloitiin ja jopa tuhottiin vähäisen älyn perusteella. Myös tieteiskirjallisuus on käsitellyt samaa teemaa, älykkäiden ihmisten utopiayhteiskunnat on yleensä lopulta paljastettu dystopioiksi.

Älykkyyden kulttuurihistoriaan näyttää siis liittyvän synkkä sivujuoni. Ehkä se saa suhtautumaan varovaisuudella älykkyystestien laajempaan yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Niitä ei käytetä valittaessa opiskelijoita kouluihin ja korkeakouluihin, vaikka älykkyystestit aikanaan kehitettiinkin ennustamaan koulumenestystä. Niille on kyllä muita sovelluksia. Eräät rekrytointiyritykset eli head hunterit käyttävät älykkyystestejä valitessaan rekrytoitavia. Yleisesti testaukseen liitetään myös persoonallisuutta mittaavia testejä. Siihen voi vain todeta, että menettely on sekä kyseenalaista että vailla tieteellistä pohjaa. Monet asiantuntijat pitävät sekä älykkyyden että persoonallisuuden mittauksen relevanssia olemattomana. Asia on jopa kiusallinen, sillä rekrytointiyrityksissä toimii paljon koulutettuja psykologeja.

Mitattu älykkyys ei juurikaan kehity iän myötä eikä harjoittelemalla. Tämä ei tosin ole täysin totta. Pitkällä aikavälillä mitattuna teollistuneiden maiden väestöjen älykkyyden on havaittu kasvaneen tasaisesti koko 1900-luvun ajan. Sitä sanotaan keksijänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Muutos on sen verran nopeaa, että sen täytyy johtua biologisen evoluution sijasta aivan muista syistä: muutoksista ravitsemuksessa, perherakenteissa, arvoissa, työelämässä ja koulutusjärjestelmissä. Toisaalta eräissä teollistuneissa maissa havaittiin älykkyyden lähteneen uudelleen pienenemään 1990- luvun lopulta alkaen.

Eräs kiinnostava älykkyyden piirre on sen tarjoama pitkittäisvalotus: miten älykkyys muuttuu ihmisen elämän aikana. Älykkyyden vanha perusteoria on, että älykkyys ei juurikaan muutu aikuisiällä. Tämä pitää jossain määrin paikkansa älykkyyden yleistekijän suhteen. Sen sijaan monet älykkyyden osatekijät kehittyvät jatkuvasti koko elämän ajan. Yleistekijän suhteellinen vakaus on hyödyllinen ilmiö kliinisessä diagnostiikassa. Sen heikkeneminen voi olla ensimmäinen oire joissakin vakavissa sairauksissa.

Tämän kirjoituksen eräs heräte on viimeaikainen keskustelu matematiikan arvosanojen merkityksestä ja niiden painoarvosta korkeakoulujen pääsykokeissa (esimerkiksi artikkeli Helsingin sanomien tiedepalstalla 10.6.2021). Asiaan liittyy erilaisia käsityksiä matematiikasta. Eräs yleinen väite on, että matematiikan opiskelu kehittää lapsien älykkyyttä. Se ei näytä pitävän paikkaansa, kuten edellä todettiin. Matematiikan ja älykkyyden välillä ei ole selvää yhtäläisyysmerkkiä. Sen sijaan matematiikan opiskelu kehittää matematiikan taitoja ja valmiuksia oppia lisää ja vaikeampaa matematiikkaa. Ja ennen kaikkea matematiikka on välttämätöntä työelämässä. Se on välttämätöntä jo kaupankäynnissä, talouden hoidossa ja käsityöläisammateissa. Jopa niin sanotut ihmistieteet, lääketiede ja yhteiskunnalliset tieteet nojaavat matematiikkaan. Tutkimusdataa käsitellään tilastotieteen menetelmin, eikä tutkimustulosten ymmärtäminen ja tulkinta edes onnistu ilman tilastomatematiikan perustietoja. Luonnontieteitä tai tekniikkaa puolestaan ei voi edes kuvitella ilman matematiikkaa.

Vaikka matematiikka ei juurikaan edistä mitattavaa älykkyyttä, sillä on kuitenkin kehittävä vaikutus mielen taitoihin. Matematiikka nimittäin kehittää niin sanottua metakognitiota. Se tarkoittaa kykyä arvioida kriittisesti omaa ajattelua. Ihmisen ajattelu perustuu vahvasti intuitioon, välittömään oivallukseen. Mutta onko intuitio kuitenkaan oikea? Sen arviointi ja kyseenalaistaminen on tärkeä ajattelun taito. Ensimmäiseksi mieleen tuleva vastaus tai vaihtoehto ei välttämättä ole oikein.

Toinen matematiikkaa sivuava aihepiiri on opeteltujen kykyjen siirtyminen erilaisten henkisen toiminnan alueiden välillä. Yleisesti ajatellaan, että matemaattisilla taidoilla on yhteyksiä musikaalisuuden ja kielellisten kykyjen kanssa. Niiden suoraa vaikutusta toisiinsa on kuitenkin vaikea osoittaa. Asiaa hämärtää myös se, että älykkyyden mitattavissa oleva yleistekijä, g-faktori näyttää selvästi liittyvän suoriutumiseen edellä mainituilla aloilla. Edellä väitettiin, että älykkyys ei ole sama asia kuin matemaattiset taidot. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi, jokin yhteys siinä näyttää kuitenkin olevan.

Mitä tästä kaikesta voisi päätellä? Eräs asia jä usein mainitsematta. Huippusuorittajien omissa lausunnoissa se kyllä tulee esiin, mutta se näyttää väistävän systemaattista tieteellistä valotusta. Tuo tekijä on palava innostus tai intohimo. Hyväksi shakinpelaajaksi oppii vain tiiviillä harjoittelulla. Sama pätee matematiikkaan, sanataiteisiin ja erityisesti musiikkiin. Toinen suoriutumiseen vaikuttava tekijä on vieläkin heikommin tunnettu, ainakin tässä yhteydessä. Ajatteluun ja päätöksentekoon näyttää liittyvän esteettinen vaisto. Jopa matemaatikot ja tieteentekijät kuvaavat onnistumisiaan sanalla ”kauneus”. Aivan ilmeisesti sillä on jotain tekemistä intuitiivisen ajattelun kanssa. Mutta ”kaunis” tuntuu olevan jotain muuta ja ehkä myös jotain enemmän kuin vain ”hyvä” tai ”onnistunut”.

Matematiikan korostunutta roolia esimerkiksi opiskelupaikkojen jaossa on myös arvosteltu, ja aivan syystä. Ihmisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Kaikki eivät koe ymmärtävänsä matematiikkaa eikä se välttämättä sytytä henkistä paloa. Ja sama koskee musiikkia, taiteita tai halua tietää ja oppia uusia asioita. Olen yllä pyrkinyt selventämään, kuinka matematiikka tai älykkyys eivät riitä kuvaamaan ihmisen henkisten kykyjen koko loistoa ja kirjoa. Esimerkiksi käden taidot, kielen taidot ja sosiaaliset kyvyt jäävät helposti luokitusten ja arviontien ulottumattomiin. Ihmiset eivät myöskään ole muuttumattomia. Kiinnostukset ja kyvyt kehittyvät ajan myötä. Jotkut löytävät itselleen kapeita keskittymisen kohteita, toiset ovat renessanssi-ihmisiä, jotkut kulkevat elämän läpi kepein askelin ja ihmetellen, ja toiset välinpitämättöminä, masentuneina tai ahdistuneina. Tärkeää olisi, ettei mikään valinta tai päätös sulje ovia lopullisesti. Jotta löytyisi uusia ovia avattavaksi ja uusia polkuja kuljettaviksi.



maanantai 7. kesäkuuta 2021

Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan. Hän  ei välttämättä pidä uskontoja totena, vaikka rakensikin novellin Raamatun lauseen ympärille. Nämä kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä. 

 

lauantai 29. toukokuuta 2021

Uhka avaruudesta

Vuonna 1985 Suomi oli aktivoimassa avaruustoimintaansa. Silloisessa työpaikassani VTT:llä käynnistettiin avaruustekniikan tutkimusohjelma, ja minut pyydettiin sen ohjausryhmään. Ilman muuta esiin nousi kysymys, mitä hyötyä tällaisesta voisi olla. Suomella oli perinteisesti varsin vähän aktiviteetteja tällä alalla. Tietysti meillä oli perinteitä tähtitieteessä, ja pohjoisen sijaintimme ansioista harjoitimme merkittävää revontulitutkimusta. Se tarkoittaa siis yläilmakehän, aurinkotuulen ja maan magneettikentän vuorovaikutuksien havainnoimista ja mallintamista. Mutta tiede on kokonaan oma maailmansa, ja avaruustekniikka on jotain aivan muuta: kehitetään tekniikkaa, jonka avulla voidaan poistua planeettamme pinnalta maan kiertoradalle tai jopa kauemmaksi, tai ainakin valmistetaan laitteita, joita voisi sinne lähettää.

Avaruustekniikkaan päätettiin lähteä koska se oli uutta, se tarkoittaisi oppimista ja kontaktiverkkojen laajenemista. Ennen kaikkea meitä kiinnosti tieteellisten mittalaitteiden rakentaminen. Se sijaan kantoraketit ja avaruusalukset ei niinkään, ne tulivat lähemmäs ohjustekniikkaa ja hävittäjiä, eikä niitä meillä kehitelty. Jälkiviisautena voisi todeta, että avaruustekniikka osoittautui varsin konservatiiviseksi: oppia saatiin materiaalitekniikassa sekä luotettavuustekniikassa, laatutekniikassa, lämpösuunnittelussa ja suurten hankkeiden johtamisessa.

Kotimaisissa seminaareissa jouduin vastaamaan kysymyksiin, miksi avaruustoimintaan pitäisi lähteä ja mitä hyötyä siitä olisi. Oli helppoa luetella hyödyllisiä satelliittisovelluksia. Navigointi, kaukokartoitus, luonnonvarojen kartoitus ja seuranta sekä tietoliikenne. Elämämme olisi paljon vaikeampaa ja köyhempää ilman näitä avaruustekniikan luomuksia. Myös tiede, eli tähtitiede, kosmologia, planeettatutkimus, astrobiologia ja perusfysiikka hyödyntävät kasvavassa määrin avaruuteen vietäviä laitteistoja. Mutta halusin nostaa esille myös strategisemman tavoitteen. Ihmiskunnan tulee kehittää itselleen kyky liikkua vaivattomasti ja tehokkaasti lähiavaruudessa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tulee eteen tarve torjua planeettaamme uhkaava kosminen katastrofi. Se tarkoittaa luultavimmin komeetan tai asteroidin törmäystä maapalloon. Lievemmissä tapauksissa se tarkoittaa tuhoutuneita rakennuksia ja ihmishenkien menetyksiä sadoista miljooniin. Pahimmassa tapauksessa törmäys vahingoittaa ekosysteemiä niin pahasti, että ihmiskunta ei siitä selviä.

Torjuaksemme tällaisen uhan tarvitsemme tehokkaita laukaisulaitteita ja aluksia, jotka saadaan nopeasti lähtövalmiiksi ja laukaistuiksi hyvin erilaisille radoille, suurilla nopeuksilla ja raskaillakin hyötykuormilla. Nykyinen rakettitekniikka ei ole lähelläkään tällaista kapasiteettia. Tarvitaan muun muassa uudelleentankattavia, ilmaa hengittäviä ja erittäin tehokkaita avaruuslentokoneita. Ne eivät ole utopiaa, niiden tekniikasta tiedetään paljon, mutta tarvittaviin investointeihin ei ole poliittista tahtoa. Ei ainakaan vielä.

Entä mitä muuta tarvitsemme torjuaksemme uhkan avaruudesta? Tarvitaan valvontajärjestelmä, joka havaitsee suuret törmäyskurssilla olevat kappaleet niin aikaisessa vaiheessa, että meille jää aikaa suunnitella torjuntatoimenpiteitä. Luultavasti se tarkoittaa kauas, syvälle aurinkokuntaan lähetettyjä valvontasatelliitteja.

Entä mitä teemme, kun uhkaava kappale on havaittu? Suoraviivainen ja usein esiin otettu ajatus on räjäyttää se tehokkaalla ydinpommilla. Ajatus on kuitenkin äärimmäisen huono kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on, että ydinaseet ovatkin avaruudessa varsin tehottomia. Maan pinnalla ydinaseen tuhovaikutus johtuu siitä, että sen säteilyenergia muuttaa pommin lähellä olevan ilman ja muun materian ääntä nopeammin leviäväksi superkuumaksi plasmapalloksi. Tuho aiheutuu plasman lämpösäteilystä ja paineaallosta. Avaruudessa ei ole väliainetta, joten pommi pitäisi räjäyttää hyvin lähellä törmäävää kappaletta, ja sen vaikutus kohteeseen jäisi epävarmaksi. Toinen ongelma on, että jos asteroidi tai komeetta räjäytetään kappaleiksi, nuo osaset jatkavat etenemistään lähes entisellä radalla. Uhkaava kappale muuttuu luodista hauliparveksi.

Parempi keino on muuttaa hieman uhkaavan kappaleen rataa niin että törmäys vältetään. Ratamuutokseen ei itse asiassa tarvita suurtakaan energiaa, kunhan se aloitetaan ajoissa. Erilaisia keinoja on ehdotettu. Kappaleen pinnalle voidaan vedä pieni moottori. Tai kappaleeseen kiinnitetään peili tai aurinkopurje. Saattaa jopa riittää, että kappale tai sen osa maalataan valkoiseksi. Ehtona onnistumiselle on että toimenpiteet aloitetaan aikaisin ja että torjunta-alukset voivat liikkua nopeasti ja hyvin erilaisilla radoilla. Mahdollisesti torjunta-aluksia jouduttaisiin ”ankkuroimaan” valmiiksi avaruuteen odottamaan erilaisilla radoilla.

Poliittinen päätös torjuntajärjestelmän rakentamiseksi on hankala. Pitääkö valmistautua uhkaan jonka todennäköisyyttä emme tunne, mutta jonka seuraukset voivat vaihdella lievistä äärimmäisiin. Historiallisella ajalla on tapahtunut muutama tunnettu suuren meteoriitin törmäys. Tunguskan törmäys vuonna 1908 tapahtui asumattomalla seudulla: tuhot olivat valtavat, mutta vain muutama ihminen menehtyi. Meteoriitin halkaisijaksi on arvioitu noin 100 metriä. Tšeljabinskin meteoriitti vuonna 2013 oli kooltaan ehkä 15 metriä ja se räjähti korkealla ilmakehässä. Tuhansia rakennuksia vaurioitui ja tuhatkunta ihmistä sai vammoja. Useita ”läheltä piti”- tilanteita on myös koettu. Eräiden tutkijoiden mukaan tuhoisan törmäyksen todennäköisyys on jopa kymmeniä kertoja korkeampi kuin aiemmin on arvioitu.

Omasta mielestäni maapalloa suojaavan järjestelmän rakentaminen on syytä aloittaa mahdollisimman pian. Se on looginen jatkumo tähänastiselle avaruustoiminnalle ja se on ihmiskuntaa yhdistävä ylevä ja tärkeä tavoita. Eikä se edes tulisi erityisen kalliiksi. Sitä paitsi ei ole olemassa varamaapalloa. Siirtokunnan perustaminen avaruuteen tai vaikka Marsiin on toivoton ja virheellinen ajatus. Ihmiskunta ei tule pitkään toimeen ilman monipuolista ekosysteemiä, ja riittävän suurta ja vakaata ekosysteemiä ihmiset eivät voi ottaa mukaansa tai luoda paikan päällä. Biosfääri 2- koe oli varoittava esimerkki.

Ilmastonmuutos eli globaali ilmakehän kuumeneminen on toisenlainen uhkaava katastrofi. Toisin kuin asteroidin törmäys, se on täysin varma ja pitkän päälle erittäin tuhoisa. Siitä alkaa olla olemassa tieteellinen ja jopa poliittinen konsensus. Päätöksenteko toimenpiteistä on kuitenkin ollut tuskastuttavan hidasta, ja päätetyt toimenpiteet ovat täysin riittämättömiä. Ilmastonmuutoksen torjuminen avaruuteen viedyillä varjostimilla on niin mutkikas ja ristiriitainen mahdollisuus, että en aio pohtia sitä tässä. Nykyisillä tiedoilla en suosittelisi. Kysymys ei ole vain lämpötilasta, on myös turvattava monipuolinen ja riittävän vakaa ekosysteemi ja se työ pitää aloittaa heti.

 

maanantai 24. toukokuuta 2021

​Ihmeellinen kultakausi

Meillä tunnetaan hyvin taiteemme kultakausi. Sen aikaisista maalauksista Aino-triptyykki on juhlapaikalla Ateneumissa, Wright-veljesten lintumaalaukset ja ennen kaikkea ikoninen Taistelevat metsot ovat rakastettuja, ja Kansallismuseon pääaulassa voimme ihailla Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongin freskojen kopioita. Oikeastaan juuri nyt esillä oleva Ilja Repin-näyttelykin littyy asiaan, taiteilijahan asui Suomen puolella Kuokkalassa, ja hänellä oli läheiset suhteet suomalaiseen taiteilijayhteisöön.

Kultakausi on tosin käsitteenä ikivanha, se tunnettiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Se on vahvaa nostalgiaa. Sen mukaan joskus kauan sitten on vallinnut myyttinen ja onnellinen suuruuden ja kukoistuksen aika, jota nykyisen ahdistavan ajan ihmiset voivat vain kaihota. Kultakausi on olennaisesti myyttinen sepite vailla todellisuuspohjaa. Se on kulttuuriimme juurtunut ja varmaan ihmisen luonnolle ominainen arkkityyppi.

Suomen taiteen kultakausi ei kuitenkaan ole mytologiaa, siihen se on liian tuore, ja se on jättänyt jälkeensä aivan konkreettisia ja edelleen ihailtuja taideaarteita. Siinä mielessä kultakausi on kuitenkin myyttinen, että sillä oli tehtävä: luoda kansakunnalle kuviteltu menneisyys ja historia ihailtuine sankareineen. Usein kultakausi rajataan juuri tällä tavoin, kansallisen heräämisen ja sortokauden nostattamaksi toimeliaisuuden kaudeksi, ja silloin se usein rajataan vuosiin 1880-1916. Vastaavasti kultakauden taiteilijoiden kaanoniin luetaan pieni joukko miespuolisia kuvataiteilijoita ja säveltäjiä.

Kultakauden luomisvoiman laajuus ja sen tulosten korkea laatu hämmästyttävät edelleen, ne ovat hieman tympeää luonnehdintaa käyttäen ”kansanvälistä tasoa”. Miten näin nopeasti saattoi vähäisistä resursseistamme nousta jotain näin ainutlaatuista ja suurta? Eräs selitys on vedota suomalaisten poikkeavaan geneettiseen luovuuteen, mutta ei sellaiseen enää kukaan tosissaan usko. Voimme myös tarkastella kriittisesti tuon aikakauden taideluomuksia. Silloin käsitys niiden kansallisesta ainutkertaisuudesta ja omintakeisuudesta laimenee. Näemme niiden taustalla kansainvälisiä esikuvia, malleja ja aatesuuntauksia. Ja näin asia onkin, sillä taideteosten korkea laatu ja niiden teemat ovat pitkälle seurausta taiteilijoiden opiskelusta Euroopassa ja parhaitten eurooppalaisten mestareiden johdolla. Kansallinen onkin myös kansainvälistä.

Mutta asiassa on muutakin. Taiteilijamme olivat kiistatta omaperäisiä ja osasivat ammentaa töihinsä jotain sellaista, joka vetoaa suomalaiseen yleisöön herättämällä aivan erityisiä tunteita. Kultakaudeksi luettu muutama vuosikymmen ei kuitenkaan olisi ehtinyt tuottaa niin suurta mullistusta taide-elämään. Taiteilijat ponnistivat laajemmalta ja pidempään vaikuttaneelta kansalliselta pohjalta, joka koostui koulutus- ja sivistysarvoista, kirjallisesta kulttuurista, tieteestä ja teknologiasta sekä oikeus- ja hallintojärjestelmästä. Koko 1800-luvun jälkipuolisko Suomessa elettiin kiihkeää edistyksen ja henkisen nousun ajanjaksoa, joka kosketti jokaista. Se oli Suomen todellinen ja edelleen ylittämätön kultakausi. Ja jostain syystä se tunnetaan meillä edelleen kovin huonosti.

Tähän kultakauteen vaikutti useita ulkoisia tekijöitä. Suomen sodan tuhoista oli selvitty ja oli alkanut pitkä rauhan kausi, suomalaisilla ei edes ollut pakollista sotapalvelusta. Suomi oli saanut selvät rajat, ja alkoi muotoutua käsitys yhtenäisestä ja yhdistyvästä Suomen valtakunnasta. Ruotsin ajalta säilyi osittain rahajärjestelmä, paikallinen hallintotapa ja oikeuskäytäntö. Uskonpuhdistuksen perintönä oli saatu koulutusmyönteisyys ja lukemisen opetus oli jo pitkään tapahtunut omalla Agricolan määrittelemällä kirjakielellä ja oman aapiskirjan avulla.

1800- luvulla teollistuminen oli kiihtyvässä vauhdissa Euroopassa ja Venäjällä, ja tuo vauhti tarttui myös Suomeen. Poliittisista syistä Venäjä oli päättänyt nostaa Helsingin pääkaupungiksi Turun edelle. Uuden keskustan rakentamiseen satsattiin suuria summia ja Carl Engel kutsuttiin sen suunnittelijaksi. Uljaaseen suunnitelman kuului luterilainen kirkko, yliopistorakennus kirjastoineen, sairaala, Senaatin rakennus ja Tähtitorninmäen observatorio. 

Helsinki haluttiin yhdistää Pietariin rautatiellä, mikä innosti suomalaiset suunnittelemaan kansallista rataverkkoa. Suomalaiset poliitikot, etenkin senaattori Snellman ajoivat kiihkeästi rautateiden rakentamista. Jo 1800-luvulla Suomessa rakennettiinkin 3000 km rataverkkoa ja hankittiin 300 höyryveturia, joista puolet valmistettiin Suomessa, sekä 800 henkilövaunua ja 9000 tavaravaunua. Saimaan kanava yhdisti sisä-Suomen vesistöt Suomenlahteen. Se oli valtava rakennushanke, joka toteutettiin osin ruotsalaisin voimin, mutta se herätti huomiota, innostusta ja uskoa teknologiaan. Työmaalle matkattiin kuin turistikohteeseen, ja siellä ihailtiin ennennäkemättömiä työkoneita. Toki suomalaisia asiantuntijoita ja alihankkijoita osallistui työhän, esimerkiksi kallion louhinnassa tarvittu ruuti valmistettiin Suomessa.

Teollistuva Suomi tarvitsi insinöörejä, ja teknikoiden ja insinöörien koulutus käynnistyi useissa kaupungeissa jo 1800-luvun puolivälissä. Suomi teollistui perinteiseen tapaan metsien tuottamana puun varassa, ja ymmärrettiin myös, että teollisuus tarvitsee paljon sähköä. Insinööri Gottfried Strömberg kävi Saksassa Werner von Siemensin opissa. Hän, Daniel Wadén ja Paul Wahl loivat sähköinfrastruktuurin perustaa. Venäläiset olivat jo rakentaneet rannikkoa myötäilevän optisen lennätinverkon Ahvenanmaalle asti. Nyt kasvoi uusi sähköinen lennätinverkko rautateitä seuraillen, teknologian toimitti Siemens-yhtiö. Lennätin palveli Venäjän sotilaallista turvallisuutta, mutta se oli pääasiassa siviilikäytössä. Myös sellainen ihme kuin langaton lennätin eli radio otettiin käyttöön, venäläinen fyysikko Aleksander Popov kuului radion keksijöihin.

Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana oli olennainen. Suomi hoiti itsenäisesti monia hallinnollisia asioita ja talouttaan. Venäläiset rahoittivat osan infrastruktuurihankkeista, muuten rahoitusta tuli pääosin veroista ja maksuista, sijoittajilta ja ulkomaisilta pankeilta. Näissä oloissa korkein opetus suunnattiin ennen kaikkea hallinnon ja oikeusjärjestelmän tarpeisiin. Suomalaisten piti pystyä toimittamaan päteviä virkamiehiä hallintotehtäviin – jotta siellä toimisi suomalaisia eikä venäläisiä. Suomi ei suorastaan ollut mikään suuri tiedemaa, mutta tieteet kehittyivät myös kiertotietä, teknisen koulutuksen kautta. Esimerkiksi Kaisaniemeen rakennettiin magneettinen observatorio, ja perustettiin hienomekaaninen työpaja valmistamaan instrumentteja niin teollisuuden kuin tieteen käyttöön.

Itsenäisen toiminnan ajatus ja mahdollisuus levisi myös henkiseen elämään. 1800 luvun loppua kohti kulttuurielämä kehittyi tavattoman vilkkaaksi. Valtakunnassa toimi kymmenittäin sanomalehtiä ja kirjankustantajia, ja kirjoja kirjoitettiin, käännettiin ja julkaistiin hämmästyttäviä määriä. Syntyi upea kansallinen kirjallisuus. Taide-elämässä toimi kymmenittäin kuoroja, teattereita, orkestereja ja soittokuntia. Esiin nousi suuria säveltäjiä, kuten Merikanto ja Sibelius. Taidetta harrastettiin eri yhteiskuntaluokissa ja erilaisen taustan omaavien ihmisten keskuudessa. Törmäsin sattumalta uutiseen, missä aikansa tunnettu laulajatar Anna Sarlin esitti laulua insinööri Werner Ryselinin kanssa vuonna 1906. Ryselin kutsuttiin sitten Tampereelle suunnittelemaan vetureita, ja myöhemmin Lokomon konepajan johtajaksi. (Samaisen insinöörin poika John Ryselin kehitti yhdessä Petri Bryckin kanssa 1960-luvulla Outokummun liekkisulatusmenetelmän kuparin ja nikkelin jalostusta varten, se lienee kaikkien aikojen menestynein suomalainen innovaatio).

Kultakauden menestystarinassa oli myös ikävämpi vaihe. Huonot sääolot johtivat viljasatojen menetykseen 1866-1868. Viranomaisten myöhästynyt ja epäonnistunut toiminta aiheuttivat nälkäkatastrofin, johon menehtyi 10% väestöstä. Tämäkään ei pysäyttänyt edistyksen kiihtyvällä vauhdilla pyörivää pyörää.

Kultakausi oli suurien aatteiden ja ajatusten aikaa. Kansansivistysaate, raittiusliike ja naisliike ajoivat uudistuksia, ja vähitellen työväenliikkeestä tuli suurin poliittinen voima. Aikakauden olennaisin muutos oli poliittinen. Sen alussa Suomi oli sääty-yhteiskunta, missä vain mitätön osa kansaa sai vaikuttaa poliittisesti, mutta aikakauden lopussa oli siirrytty kansalaisyhteiskuntaan ja yleiseen äänioikeuteen. Kansallisaatteen nousu tapahtui suomalaisuuden merkeissä eli fennomaanisena liikkeenä. Jopa ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomen kieltä, ja suomen kieli sai aseman virallisena kielenä. Itsenäisyys Venäjästä ei kuitenkaan ollut liikkeen tavoitteena, Venäjä oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti aivan liian tärkeä. Tilanne muuttui nopeasti, kun autoritäärinen ja harvainvaltainen Venäjä aloitti venäläistämis- ja sortotoimet.

Tiedämme, kuinka kultakausi päättyi nopeasti ja dramaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan ja kansalaissotaan. Sen raunioista nousi aivan erilainen Suomi. Kyräilevä ja vähemmän kansainvälinen, mutta yhtä lailla itsepäinen. Vasta 1990- luvulla Suomi alkoi toden teolla avata uudelleen ikkunoita muuhun maailmaan.

Olen kirjoittanut kirjan Tervanpoltosta innovaatiotalouteen, jossa olen kuvannut myös Suomen kultakautta ja sen jälkeistä aikaa, ja koettanut sijoittaa sen laajempaan, tieteellisen vallankumouksen ja teollistumisen globaaliin kehikkoon.

 


 

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Kamala luonto

On monenlaisia käsityksiä luonnosta. On hyvä pohtia, onko sellaista asiaa kuin luonto alun perin edes ollut kulttuurissa, ainakaan siinä mielessä kun se nykyään ymmärretään. Luonnon ihastelu tuntuu jotenkin liittyvän elinympäristöstä vieraantumiseen. Kaupunkilainen voi mennä luontoon ihastelemaan metsää, niittyä tai järvenselkää. ”Maalaisille” ne ovat itsestään selviä, ne ovat toimeentulon lähteitä, mutta myös riesoja, uhkia ja vastustajia. Kirjailijoilla ja taiteilijoilla on ollut tapana romantisoida ulkosaariston karuilla luodoilla eläneitä kalastajayhteisöjä. Kalastajille tämä ympäristö on sekä liikkumisen este että suoranainen uhka. Se tappaa monet asukkaistaan ennenaikaisesti, ja ainoastaan kalastuksesta saatava toimeentulo saa heidät elämään näin kauheassa paikassa. Maissa eläminen näännyttäisi eri tavalla, hitaammin muutta varmemmin.

Ja kuitenkin, ihmisillä näyttää olevan aivan erityinen suhde luontoon. Ihannointi tai palvonta ei ole aivan oikea sana kuvaamaan sitä. Siihen kuuluu ihmeen, ainutlaatuisuuden ja jopa pyhyyden kokemisen tunne. Tunnistan sen itsessäni, vaikka olen syntyperäinen kaupunkilainen. Luonto puhuttelee minua voimallisesti, erityisesti metsä, meri ja pohjoisen tunturiluonto. Jo nuorena hakeuduin joskus yksikseni luontoon, aistimaan sitä, mutta myös ymmärtääkseni, mitä se minulla haluaa kertoa. Vasta vähitellen aloin ymmärtää, että se ei kerro minulle yhtään mitään. Se ei piittaa minusta vähääkään. Tove Jansson kertoo samanlaisesta kokemuksesta kirjassaan Muumipappa ja meri. Mistä tässä luonnon ihannoimisessa oikein on kysymys? Minussa asuva luonnontieteilijä selittää, että kysymyksessä on evoluutiossa syntynyt sopeutuma. Se tuottaa aktiivisen ja positiivisella tunteella ladatun suuntautumisen maailmaan ja uusiin asioihin. Ihmisluontoon kuuluu kokeilu, tutkiminen ja uusille alueille levittäytyminen. Samanlainen utelias asenne kohdistuu myös vieraisiin kansoihin ja kulttuureihin – silloin kun niitä ei koeta uhkaavina. Ihminen ei ole pelkästään valloittaja ja tuhoaja, vaan myös kaupankäyjä ja yhteistyön rakentaja.

Kulttuuri ja luonto elävät kiinnostavassa, jännitteisessä ja oikeastaan perin pohjin virheellisessä suhteessa toisiinsa. Me inhimillistämme luonnon: erityisesti eläimet, mutta jossain määrin myös kasvit ja elottoman luonnon. Sen taustalla vaikuttaa edellä kuvattu luontainen ja myönteinen perussuhtautuminen. Mutta kulttuuri haluaa kuvata tämän suhteen symbolisella kielellä. Luonnon ihailu puetaan erilaisten kertomusten, satujen ja vertauskuvien muotoon. Tällä luonnon kulttuurisella haltuunotolla on myös synkempi puolensa. Luonnosta haetaan oikeutusta myös kyseenalaisille, ristiriitaisille ja vahingollisille käytännöille. Luonnosta on haettu perusteita valtahierarkioille ja sorrolle. Luonnonjärjestyksellä perustellaan uskontoja, orjuutta, eriarvoisuutta ja rasismia. Kun evoluutio vakiintui käsitteenä, siitä haettiin tukea myös kapitalistiselle talous- ja yhteiskuntafilosofialle. Evoluution perusajatus, joustavuuden, sopeutumisen ja muuttumisen tarjoama eloonjäämisetu väännettiinkin uuteen irvokkaaseen talouskilpailua imitoivaan muotoon: aggressiiviset ja voimakkaimmat selviävät. Tämän mallin tyypillinen ilmentymä on Afrikkaan sijoittuva luontodokumentti, joka glorifioi leijonan ja julistaa sen jopa eläinten kuninkaaksi. Fyysisesti vahva leijona herättääkin vaistomaista ihailua, emme välttämättä pidä sitä rosvona ja raadonsyöjänä, mikä on mitalin toinen puoli.

Luonnontutkijat tuottavat vähitellen todellisempaa ja uskottavampaa kuvaa luonnosta. Me ihmiset kun haluamme välttämättä luoda itsellemme jonkinlaista kokonaisnäkemystä. Halumme ymmärtää asioita vaatii sitä. Tieteen luoma luonnon kuva on kuitenkin hyvin monimutkainen ja jopa ristiriitainen, ainakin silloin kun koetamme sovittaa sitä kulttuurimme vakiintuneiden käsitysten kehikkoon. Otan siitä tarinallisen esimerkin. Charles Darwin on kertonut menettäneensä uskon hyvän Jumalan olemassaoloon tutkittuaan petopistiäisiä. Hänen mielestään hyvä Jumala ei voisi luoda niin hirvittäviä eläimiä. Petopistiäiset munivat munansa hyönteisiin ja niiden toukkiin iskemällä keihäsmäisen munanasettimensa niiden ruumiin kuoren läpi. Munista kuoriutuvat toukat hyödyntävät isäntäeläintään erilaisilla tavoilla. Joskus pistiäinen myrkyttää saaliinsa ja vaivuttaa sen lamaantuneeksi zombiksi. Toisinaan isäntäeläin jää toimintakykyiseksi, kunnes sen sisusta jäytävät pistiäistoukat ovat syöneet viimeisetkin hermo- ja lihassäikeiden rippeet. Tärkeää on pitää isäntäeläin hengissä mahdollisimman pitkään, jotta tämä ruokavarasto ei pilaantuisi. Ja joskus isäntäeläin jää jopa henkiin kun loiset jättävät sen ruumiin. Tämä on tehokasta kauhuelokuvan kuvastoa. Elokuvassa Alien- kahdeksas matkustaja avaruushirviön esikuvana on ollut petopistiäinen. Jopa sen fyysinen ulkomuoto ja elokuvan lavasteet on lainattu hyönteismaailmasta. Hyönteisten ilmeinen toiseus nisäkkäisiin ja lintuihin verrattuna herättää monissa ihmisissä kammotuksen tunteita. Perinteisen kulttuurisen luontosuhteen rakentajilla ei ollut käytössään suurennuslasia.

Ehkä suuri kuva luonnosta on helpompi jäsentää aloittamalla aivan perusasioista. Elollisen luonnon perusta on energia, tai oikeastaan energiatasojen erot. Energian pyrkimys siirtyä korkeammalta tasolta matalammalle ruokkii kemiallisia reaktioita. Planeettamme elämänmuodot hyödyntävät ennen kaikkea auringon säteilyä. Kasvit hyödyntävät auringonvaloa suoraan, ja muut eliöt joko syövät kasveja tai toisiaan. Saalistaminen näyttää olevan vallitseva tapa tulla toimeen. Loisiminen saattaa kuitenkin olla vielä tavallisempaa. Loisen ja isännän suhteet ovat mutkikkaita. Loinen ei välttämättä ole vakava haitta isännälleen, usein suhteesta saadaan molemmille osapuolille hyötyä. Ihminen ei tulisi edes toimeen ilman suolistobakteereitaan.

Loisen ja isännän tai isäntien suhteet voivat olla hämmentävän mutkikkaita. Erityisen outoa on eräiden loisien kyky kontrolloida isäntiään. Lampaan maksamadon väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava muurahainen käyttäytyy päivät normaalisti, mutta yöllä se muuttuu eräänlaiseksi zombiksi. Se kiipeää ruohonkorren kärkeen ja pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa lammasta. Jos lammas ei syökään sitä, se muuttuu aamulla takaisin normaaliksi muurahaiseksi. Vielä oudompi on kissoissa loisiva alkueläin, toksoplasma. Sen väli-isäntiä ovat jyrsijät. Näyttäisi siltä, että loinen kontrolloi niitä mentaalisesti. Ne muuttuvat pelottomiksi, ja joutuvat siten helposti kissan saaliiksi. Näin alkueläimen hyvinvointi ruokkii myös isännän hyvinvointia. Myös ihminen voi saada tartunnan, joka voi olla vahingollinen raskaana olevan naisen sikiölle. Joissain maissa suuri osa väestöstä kantaa tätä loista. Arvellaan, että toksoplasma manipuloi myös ihmisen käyttäytymistä. Toksoplasmoosin psyykkisiä seurauksia tutkitaan eri puolilla maailmaa.

Huolellinen tutustuminen luontoon järkytti aluksi Darwinia, mutta ilmeisesti elollisen luonnon moninaisuus herättivät sitäkin voimakkaampaa ihmettelyä, kiinnostusta ja ihailua. Tarinan mukaan merirokkojen lisääntymiskäyttäytyminen lumosi Darwinin niin että hän oli laiminlyödä kirjansa viimeistelyn. Darwin suuntasi terävän katseensa myös tunteisiin ja jopa elottomaan luontoon.

Luonnosta saatu tieteellinen tieto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme luonnosta. Inhimillinen moraali ja ihmismäinen käytös ovat ihmiselle suotua ylellisyyttä, joilla ei ole suurta roolia eläinmaailmassa. Toisaalta luonto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme myös ihmisestä, olemmehan samojen lakien ja prosessien alaisia. Jaamme saman kaltaisen tunne-elämän kuin mutkikkaammat eläimet. Ja jopa eräitä etiikan muotoja, sillä simpansseilla näyttää olevan käsitys reiluudesta.

Kuolemalla on aivan erityinen rooli ihmisen kulttuurissa, näemme sen lähes puhtaasti yksilöperspektiivistä. Luonnossa kuolema on jokapäiväistä, se on tavattoman tärkeä ja hyödyllinen ilmiö. Eliöt hyödyttävät toisia eliötä kuolemalla, ja kuoleman edellyttämä  syntyvyys tuo uutta materiaalia ja vaihtelua geeniperimään. Mitä lyhyempi elinikä eliöllä on, sitä tehokkaammin sen evoluutio etenee. Toisaalta pitkä elinikä antaa mahdollisuuden kartuttaa lajiyhteisön oppimispääomaa. Evoluutio optimoi lajille sopivan eliniän. Ihminen voi tuntea eettistä vastenmielisyyttä eläimen tappamiseen, esimerkiksi metsästämiseen. Tappamisen voi toki aina delegoida muille, se voi rauhoittaa mieltä. Kuolema tulee joka tapauksessa saaliseläimen osaksi. Luonnossa se merkitsee usein, että vanhuuden, sairauden tai loukkaantumisen heikentämä eläin tulee jyrsityksi, revityksi tai nokituksi. Metsästäjän käsiin kuolemista voisi pitää jopa onnellisena kohtalona – vaikka ei luonnossa sellaista käsitettä olekaan.

Buddhalaiset näkevät kaiken elämän kärsimyksenä. Oivallus tuntuu länsimaista luontokäsitystä syvällisemmältä. Buddhalaisten johtopäätöksistä en kuitenkaan osaa sanoa mitään.