Huonoa musiikkia

Kuten niin usein on, tämä kirjoitus ei ole mitenkään ajankohtainen. Se kertoo ajattelutavasta, joka on kauan sitten hylätty - vai onko? Ehkä me vain kierrämme kehää. Niinpä ajattelin tuoda esiin ajankuvaa yli puolen vuosisadan takaa. Se on opettavaista. Ja ehkä itse asia ei olekaan vanhentunut.

No niin, sukelletaan nyt aikaan, jolloin niin sanottu kevyt musiikki alkoi häiritä vakavasti kulttuurielämää. Eli menemme kauas 1960-luvulle. Musiikki oli silloin ankaraa kaunotaidetta. Eli se oli sinfoniaa ja oopperaa ja oratorioita ja liediä ja sen sellaista. Puhdasta taidetta, ja vakavaa. Puhuttiin todellakin ”vakavasta” musiikista ja joskus klassisesta musiikista, joka oli yhtä vakavaa. Meillä oli Sibeliuksemme ja Merikantomme ja Melartinimme, ja oli myös Mozart tai Beethoven tai Bach tai Wagner. Arvokkuuden ja vakavuuden pyramidin huipulla paistattelivat suuret säveltäjät. Lähes jumalankaltaisia hahmoja.

No nyt tietysti liioittelen, tai ainakin esitän puolitotuuksia. Sillä maailma ei ole mustavalkoinen, aina on harmaan sävyjä. Eli oli toki myös vähemmän arvostettua ”kevyttä musiikkia”. Oli kansanlauluja, pelimannimusiikkia, tanssimusiikkia ja kaiken pohjimmaisena niin sanottua ”rillumareimusiikkia”. Se oli vähemmän arvokasta, siis vähemmän vakavaa, koska sitä harrasti ”tavallinen kansa”.  

Ja nyt pitää muistuttaa, että tuon ajan Suomi oli luokkayhteiskunta, paljon enemmän kuin se on sitä nyt. Ei tietenkään sellainen luokkayhteiskunta kuin joku Englanti. Luokan määrittäjinä eivät meillä olleet aatelisarvot, syntyperä, palatsit tai pukeutuminen tai käytöskoodit tai muu kimallus. Suomessa luokkaportaiden askelmina olivat toisaalta ihailun ja toisaalta kateuden ja halveksunnan eri asteet. Raha siinä tietysti oli takana, mutta siitä ei sopinut puhua äänen. Ja sivistys: ylemmillä luokilla sitä oli jostain syystä runsaasti, alemmilla ei niinkään.

Melkein eksyin aiheesta, joten takaisin musiikkiin. Annoin ehkä kevyestä musiikista hieman väärän kuvan. Vaikka sitä väheksyttiin, sitä myös siedettiin, ehkä siitä jopa pidettiin. Sillä se oli ollut niin pitkään osana arkielämää. Toinen huomautus liittyy toimijuuteen. Keitä olivat ”ne”, jotka jakoivat musiikin vakavaan ja kevyeen, tai hyvään ja huonoon. Kulttuuria näyttivät arvostavan aivan erityiset asiantuntijat, kuka vain ei saanut sanoa vakavia mielipiteitä musiikista. Kulttuuriin kuuluu siis eräänlainen elitismi. Vain pieni eliitti pystyy ymmärtämään kulttuuria ja nauttimaan siitä. Ja vielä pienempi eliitin osa saa arvottaa sitä, heitä sanotaan kriitikoiksi. Mikä tekee tämän eliitin niin päteväksi? Se, että heidän ominaisuuksiinsa kuuluu sivistys – jota niin sanotulla suurella yleisöllä ei ole.

Tässä tuli aika paljon asiaa, ja myös kärjistetysti. En nyt selitä enempää, luulen että tulen ymmärretyksi. Joten mennään nyt tarkemmin kevyeen musiikkiin. Se voidaan määritellä monella tavalla. Eräs tapa tai syyllinen on äänilevyteollisuus. Kun levyjä opittiin valmistamaan, syntyi aivan uudenlaiset musiikkimarkkinat. Musiikki piti paketoida sopivan pituisiin esityksiin, joita oli suhteellisen helppo kuunnella ja ymmärtää.  

Edellä mainitsin, että 1960-luvulla oli jo opittu sietämään ja jopa hieman ymmärtämään kotimaisia kevyen musiikin tallenteita. Mutta sitten ulkomailta alkoi tulla kauppoihin aivan uudenlaista kevyttä musiikkia. Siitä käytettiin erilaisia nimiä, kuten twist tai shake tai jive - tai ennen kaikkea rock. Ja se oli kauheaa. Se synnytti tavattoman voimakkaan vastareaktion. Ei riittänyt, että se tuomittiin huonoksi, se haluttiin torjua, se oli moraalitonta ja turmelevaa. Se oli vieraslaji, joka piti hävittää.

On kiinnostavaa, että niin sanotut vakavat musiikkikriitikot eivät juurikaan vaivautuneet tuomitsemaan sitä, ehkä sitä ei otettu edes vakavasti. Ylipäätään kulttuurin puitteissa kritiikki oli tuohon aikaan hyvin vakavaa ja ankaraa. Legendaarisin oli Helsingin Sanomien arvostettu kriitikko Seppo Heikinheimo (1938 – 1997). Hänkään ei vaivautunut tuomitseman rokkia, itse asiassa hän inhosi eniten kansanmusiikkia ja haitarinsoittoa. Hän oli ankara, mutta vielä ankarampi itseään kohtaan, ja ehkä siksi ajautui itsemurhaan. Hänen kirjansa ”Mätämunan muistelmat” on järkyttävää ja raastavaa luettavaa.

Kovin tuomio rock-musiikkia vastaan tulikin muualta. Se tuli TV-ohjelmasta ”Levyraati”. Se oli puolileikillinen ohjelma, jossa kevyttä musiikkia sai murjoa surutta. Ohjelmassa jopa särjettiin ”surkeimpia” levyjä. Olen miettinyt, miksi juuri rock tuomittiin niin ehdottomasti. Ehkä syynä oli Suomen eristyneisyys. Meillä ei ollut kokemusta gospel- tai blues-musiikista, eikä juuri jazzistakaan. Vei ehkä kymmenisen vuotta, ennen kuin suhteemme tähän musiikin lajiin normalisoitui. 

Olen taaskin hieman yksipuolinen. Itse asiassa eräät musiikkitieteilijät todella alkoivat arvioida vakavasti rock-musiikkia. Tuomio oli tosin tyly. He kiinnittivät huomiota kappaleiden yksinkertaiseen rakenteeseen, lyhyyteen, runsaaseen toistoon ja siihen, että kappaleen edetessä ne eivät ”kehittyneet”. Eräät jopa esittivät, että koska asteikolla on rajattu määrä säveliä, ja koska tunnistettavat teemat ovat lyhyitä, kaikki mahdollinen on pian kuultu. Itse asiassa kevyt musiikki suorastaan tappaa musiikin. Tolkuton väite, en kumoa vaan totean, että nuo kriitikot eivät tainneet osata matematiikkaa…

Ja nyt kerron, mistä sain aiheen tähän kirjoitukseen. Sattumalta kuuntelin noin tunnin verran Beatles-yhtyeen soittolistaa. Ja äkkiä oivalsin, kuinka valtavan vaikuttavat, kauniit ja vaihtelevat melodiat, tunteikkaat laulut ja loistavat sovitukset seurasivat toinen toistaan. Pohdiskelin asiaa ja ymmärsin, että useimmat menestyneet yhtyeet ja solistit olivat oikeasti suunnattoman lahjakkaita, taitavia, ja ammattitaitoisia. Miksi sitä ei heti huomattu? 

Ja sitten kokemusnäkökulma, sehän on nykyaikaista, eikä kenenkään kokemusta voi kiistää. Elin itse nuorena tuon rock-vallankumouksen. Miltä se tuntui? Lyhyesti: hyvältä. Ihastuin heti Beatlesiin. Toisaalta, se oli hieman liian pliisua. Olin radikaali ja romanttinen nuori. Minulle sopi paremmin Rolling Stones. Tai Moody Blues tai Led Zeppelin tai Black Sabbath tai John Mayall tai Eric Clapton. Ja Jimi Hendricks oli minulle suorastaan kotijumala. Kapinaa, perkele! Highway to hell! Sympathy for the Devil!

Lyhyesti: rakastin musiikkia, vaikka en oikeastaan ymmärtänyt rakastavani. Joten muusikkoa minusta ei tullut. Mutta musiikki kehittyi minussa, ja minä kehityin musiikissa. Ylioppilaselämä tarjosi myös jazz-konsertteja, ja omin jazzin heti. Sattumalta sain käyttää puoli vuotta anopin kausikorttia Finladia-taloon, ja Ravelin G-duuripianokonsertto teki minusta klassisen musiikin ystävän. Ostin halvan huilun ja kunnostin sen soittokelpoiseksi – ja opettelin itse soittamaan. Ja ostin tenorisaksofonin, sitä soittaa siinä missä huiluakin. Kymmenisen vuotta soittelin silloin tällöin jazzia ja progea kirjavassa kaveriporukassa. Se oli ihanaa. Nyt soitan huilua 30 soittajan puhallinorkesterissa. Ja kas: sekin on ihanaa.

Kaikkea ei voi ymmärtää

Ymmärtäminen on tärkeää. Se on keskeisenä osana kaikessa: osallistumisessa, oppimisessa, ja ylipäätään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Olen kirjoittanutkin esseen ymmärtämisestä, ja siitä, mitä se pohjimmiltaan on. Eli mielestäni ymmärtämisessä on kysymys merkitysten antamisesta eri asioille, ja erilaisten merkitysten vertailusta. 

Mutta kaikkea ei voi ymmärtää. Siihen ei aina ole edellytyksiä. Koska ymmärtäminen riippuu taustastamme. Kaikesta siitä, mitä olemme aiemmin kokeneet, lukeneet, nähneet tai kuulleet. Ymmärtäminen on kulttuurisidonnaista. Kulttuuri on se viitekehys, joka antaa meille kyvyn ymmärtää. Ja nyt en tarkoita taidetta tai korkeakulttuuria, vaan käytän sanaa laajassa merkityksessä. Yhteisesti jakamaamme elämisen ja kokemisen tapaa.

Entä jos joku ei ymmärrä, ei ole siihen edellytyksiä. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että tuo ”joku” olisi tyhmä. Asia on paljon yksinkertaisempi. Hänen kulttuurikokemuksestaan voi puuttuu jokin osa. Ja nyt on parasta ottaa selventävä esimerkki. 

Luin juuri Kari Sallamaan kirjoittamaa Raoul Palmgrenin elämäkertaa ”Kosmoksen leikkaaja”. Kirjassa kerrotaan, kuinka Palmgren 1940-luvun vankila-aikanaan kirjoitti wc-paperille erilaisia tärkeitä asioita. Ja vaikka hänelle saatettiinkin antaa myös oikeaa paperia, monet poliittiset vangit 1920-1950 luvuilla käyttivät wc-paperia kirjeenvaihtoon ja kirjallisiin töihin. Sitähän vangeille sentään annettiin, ja kynä oli helppo kätkeä.

Ihmiset, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla ja sen jälkeen, eivät oikein tätä ymmärrä. Ei ole edellytyksiä. Eihän wc-paperille kerta kaikkiaan voi kirjoittaa, varsinkaan lyijykynällä. Kokeilkaa vaikka!

Se kulttuurikokemus, joka heiltä puuttuu, on wc-paperi! Eli millaista se oli 1960-luvulle asti. Ei ollenkaan mitään pehmokreppiä, vaan siisti pinkka nelikulmaisia sileitä ohuita papereita. Yhdessä paketissa saattoi olla satakunta arkkia. Mainiota tasaista kirjoitusalustaa, yksi paketti olisi pienellä käsialalla riittänyt vaikka pienen romaaniin!

Asia tuli mieleeni, kun tapasin itseäni hieman vanhemman diplomi-insinöörin. Hän oli joutunut keskelle kulttuurimurrosta. Hän meni valmistuttuaan töihin paperitehtaalle, ja kertoi, miten vanhemmat paperi-insinöörit olivat kuohuksissaan. Heidän kun piti ruveta valmistamaan wc-paperia kreppipaperista! Mikä outo ajatus.

Ruotsin ja muiden sodat

Ehkä ajattelemme, että sotien syyt ovat hyvin mutkikkaita. Ja ehkä tuo kuvitelma juontuu ensimmäisestä maailmansodasta, jota on mietitty todella paljon. Vaikka tuota sotaa kunka miettisi, ja vaikka koettaisi palauttaa mieliin elokuvia tai vaikka historian oppikirjoja, sota tuntuu täysin järjettömältä. Ja se suurin järjettömyys on tässä: kaikki tuntuivat haluavan sitä, suorastaan luonnonvoimaisesti. Erityisen hämmentävää on, että tavalliset ihmiset ja varsinkin taiteilijat ja muu sivistyneistö intoilivat sodasta. Osa oli lähes epätoivoisia, sotahan saattaisi ehtiä päättyä ennen kuin he ehtisivät värväytyä.

Thomas Mann kirjoitti "Taikavuori" -romaaninsa lopussa, kuinka sodan sytyttyä tuberkuloosiparantolan potilaat unohtivat tautinsa ja kiirehtivät värväytymään. He kaipasivat yksitoikkoiseen potilaselämäänsä jotain vaihtelua, eli todellista merkitystä. 

Ei se ihan niin sujunut. Toisin kuin älymystö kuvitteli, sota ei ollutkaan nopeasti ohi menevä, ylevöittävä ja kansojen moraalia rakentava elämys. Siitä tulikin vuosia kestänyt verinen teurastus, jossa tapettiin 8,5 miljoonaa ihmistä. Ja huomattava osa oli juuri noita nuoria ja malttamattomia sotaintoilijoita. 

Voisi kuvitella, että sodasta olisi nyt saatu jokin opetus. Olihan ensimmäinen maailmansota juuri se sota, jonka piti lopettaa kaikki sodat. Mutta aivan toisin kävi. Vain parikymmentä vuotta, ja oltiin jo valmiita seuraavaan suureen sotaan. Ja nyt olikin opittu sen verran, että sotaa käytiin entistä ammatillisemmin ja tehokkaammin. Ilmeisesti sodan tarkoitus, jos sellaista ylipäätään pystyy kuvittelemaan, on tappaa ihmisiä. Ja jos sotaa ajattelee liiketoimintana, kustannustehokkainta on tappaa siviilejä. Niinpä sodassa tapetuista noin 62 miljoonasta ihmisestä 37 miljoonaa oli siviileitä. Ja sama trendi voimistui äärimmäisen kustannustehokkaissa Korean ja Vietnamin sodissa, kummassakin kuoli miljoonia. 

Toisesta maailmansodasta on joskus syytetty hulluja diktaattoreita, ennen kaikkea turhautunutta taideopiskelijaa Hitleriä. Vaikka hääräsi siellä myös Franco ja Mussolini. Ja pappisseminaarin kasvatti Stalin, joka tosin ensin luettiin ”hyviksiin”. Ja joka oikeastaan keskittyi oman kansansa murhaamiseen, ei hän siihen edes olisi sotaa tarvinnut. Ja seuraavissa sodissa, Koreassa ja Vietnamissa ei hullu diktaattori edes näyttäytynyt, vaan Yhdysvaltojen presidentit. 

Jotenkin hullujen diktaattorien teoria on turhan yksioikoinen – ja sitä paitsi, miksi ihmeessä kansat ylipäätään sietävät hulluja diktaattoreja? Se on oma lukunsa, enkä ruodi sitä nyt.

Jonkinlaisia vihjeitä paremmasta selityksestä sain, kun luin Tatu Vaaskiven vaikuttavan romaanin ”Loistava Armfelt”. Sen päähenkilö on suomalainen kreivi Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814). Kirja johdattaa kuninkaiden ja vallasta ja sotilasurasta haaveilevien aatelisten maailmaan. Armfeltin elämä oli lähes uskomaton sekoitus juonitteluja ja sattumuksia. Kaoottisen poliittisen aikakauden voimanlähteenä oli aateliston yleinen tyytymättömyys asemaansa ja kuningas Kustaa III:n ja Kustaa IV:n sotapolitiikkaan.

Armfelt itse oli mukana useammassakin salaliitossa. Hän, ja useat muut aateliset pyrkivät myös irrottamaan Suomen alueen Ruotsista, mahdollisti liittämällä sen Venäjään. Aatelisten motiivina oli eräänlainen urasuunnittelu: Kustaiden hallitsemassa Ruotsissa ei näyttänyt olevan riittävän kunniakkaita mahdollisuuksia. Armfelt itse saavutti lopulta merkittävän aseman Aleksanteri I:n kenraaliadjutanttina Pietarissa. Ja Venäjän vallattua Suomen vuonna 1809 hänen kanssajuonittelijansa Yrjö Maunu Sprengtporten oli mm Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Pelkästään Armfeltin elämän aikana Ruotsissa ehdittiin suunnitella ja käydä useitakin sotia. Pengoin hieman asiaa, ja sain selville, että viikinkiajan jälkeen Ruotsi kävi noin 150 sotaa. Luku on uskomaton, tosin ei tietenkään aivan tarkka. Ei ole aivan selvää, mikä tapahtuma luetaan sodaksi. Onhan mukana esimerkiksi kaksi ristiretkeä Suomeen, joista ei paljoa tiedetä.
Joka tapauksessa Ruotsi näyttää olleen Euroopan sotaisimpia ja aggressiivisimpia maita, jonkinlaisena huipentumana äärimmäisen kauhea 30-vuotinen sota. Hieman ironisesti, Suomen menetyksen jälkeen Ruotsi alkoi vähitellen kehitellä itselleen rauhankyyhkyn roolia. 

Vaaskiven kirja kuvaa mielestäni aika osuvasti sitä, miten sodat syntyvät. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja jos kuningas ei siinä onnistu, häneen ollaan tyytymättömiä. Mutta eihän hän siinä yksin toimi, vaan avuksi tarvitaan melkoinen lauma hännystelijöitä ja pyrkyreitä, jotka tietenkin ajavat omaa asiaansa.

Joten toistan: kuninkaiden tehtävä on käydä sotia, mutta he tarvitsevat apulaisia, jotka luulevat tavalla tai toisella hyötyvänsä. Tämä on vaarallinen meemi. Mutta pitääkö se edelleen paikkansa? Nykyajan vaarallisia kuninkaita ovat ennen kaikkea herrat Putin ja Trump. Entä mikä on demokratian ja sodan suhde?

Entä jos logiikka, psykologia tai valtiotiede (mitä se muuten on) eivät riitä, löytyykö sodille selitystä systeemiteoriasta? Lukija varmaan arvaa, että syiden ketju on monimutkainen. Ehkä emme osaa edes kirjoittaa tarvittavia yhtälöitä, kuten Markovin verkkoja. Ja jos osaamme, emme ehkä osaisi ratkaista niitä. Ratkaiseminen on yleensä kertaluokkaa vaikeampaa kuin ongelman kuvaus.

Kirjailijapäiväkirja

No niin, nyt kirjoitan vaihteeksi henkilökohtaista tekstiä. Ja siihen on syynsä. Olen ajatellut ryhtyä pitämään eräänlaista kirjailijapäiväkirjaa. Ja siihenkin on syynsä, mitkä kohta kerron. 

Kehtaisiko sitä sanoa itseään kirjailijaksi? Jotenkin tuossa nimityksessä on hankala sävy. Mutta vähitellen olen tottunut tuohonkin nimitykseen. Ehkä siinä on jotain perää.  

Tekijänoikeusjärjestö Sanaston tietokannassa minulla on 18 kirjaa (helmikuussa 2026), joista pari myös E-kirjana. Olen jäsen myös Suomen tietokirjailijat ry:ssä ja Oulun kirjailijaseurassa. Joten ehkä voisin lopettaa turhan kainostelun. 

Edellisestä kappaleesta voi ehkä päätellä, että on minulla muitakin ammatteja. Peruskoulutukseni on diplomi-insinööri, ja olen todella tuossa ammatissa toiminutkin pitkään teollisuuden palveluksessa. Ja sitten olen toiminut vielä pidempään tutkijana. Ammatin tueksi suoritin tekniikan tohtorin tutkinnon. Eihän se välttämätöntä ole, tutkijan työhön kun ei ole virallista pätevyysvaatimusta (minkä rohkaisuna tuon julki). Mutta toki tohtorintutkinto antaa uskottavuutta ja helpottaa tutkijayhteisöissä toimimista, samoin kun työpaikka yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa. Ja onhan tohtorin tutkinto aika voimallinen koulutuspaketti! 

Ja lisään tähän tärkeän näkökulman. Eletty elämä antaa aineksia kirjailijantyöhön. Insinöörin ura tuottaa varsin elämyksellistä materiaalia. Tutkijan työ on vähän tylsempää ja vähemmän elämyksellistä (toki subjektiivinen käsitys), mutta toisaalta tutkijan ammatti antaa tietokirjailijalle loistavan väylän ja tehokkaat työkalut penkoa mitä tahansa tietoa. 

Kirjailijan hommat alkoivat siis vähitellen, ne versoivat aluksi tutkijana kirjoittamistani julkaisuista. Insinöörintyön ohessa kirjoittamiani koulutusjulkaisuja ei ole Sanaston luettelossa, eikä ole väliksikään, ne ovat jo aika vanhentuneita. Nyt olen jo eläkkeellä, ja sehän antaa sekä taloudellista varmuutta että aikaa työskentelyyn kirjailijan epävarman ammatin tueksi (ja tämänkin tuon rohkaisuna julki)

Tästä kehityspolusta voi päätellä, että olen kirjoittanut enimmäkseen tietokirjoja. Jossain vaiheessa aloin pitää tätä blogia. Se on minulle sekä eräänlaista vapaamman kirjoittamisen harjoittelua, ja samalla uusien ideoiden kehittelyä. Blogini aiheet liittyvät tietoon, mutta siitä löytyy myös kulttuuriesseitä. Kaunokirjallisuutta en ole kirjoittanut, nuorena kyllä runoja, jotka olen tuhonnut. Kirjoitin kyllä yhden tieteisnovellin nimeltä Turingin testi, siihen en ole kovin tyytyväinen.

Niin, ja muutaman vuoden takaisessa kirjassani Robottipuisto on myös kaunokirjallinen osa, jossa kerrotaan robottipuiston rakentamisesta. Tuo kirja on parhaitani, eräänlainen Opus Magnum. Suosittelen lukemaan, etenkin kun se esittelee myös tärkeitä tosiasioita tekoälystä, en tunne tarvetta edelleenkään muuttaa tuota tekstiä.

Ja nyt kerron syyn tähän kirjoitukseeni. Ajattelin perustaa julkisen päiväkirjan, johon laitan tietoja kirjallisten töitteni edistymisestä. Koska pidän nykyisiä hankkeitani tärkeinä, ja todella haluan, että ne valmistuisivat. Haluan siis luoda tuekseni moraalista ja ehkä myös sosiaalista painetta. Tarkoitus on kirjata kirjojeni edistymisestä, ainakin viikoittain. En halua että siihen kuluu turhaa aikaa, joten kommentit ovat lyhyitä, ja luultavasti kirjailijapäiväkirjani löytyy lähiaikoina viestipalvelu X:stä

Tämä selvää, joten pitää vielä kertoa, mitä nämä hankkeet ovat. Tässä tulee.

1. Apinataloustiede. Tietokirja, en ole suorastaan taloustieteilijä, mutta olen väitellyt tohtoriksi taloustieteestä, ja aika paljon olen sen jälkeenkin siihen perehtynyt. Kirja kommentoi ennen kaikkea talouskeskustelua ja sen tasoa. Kirjaa on inspiroinut kolme tärkeää teosta: Sonja Koski, Simpanssi sisällämme; Emma Holten, Kuluerä; Georg Henrik von Wright, Hyvän muunnelmat.
2. Mehiläinen (työnimi). Tieteisromaani, joka sijoittuu tekoälyn jälkeiseen lähitulevaisuuteen. Kirjassa tohtori Peter Karlow alias Monsteri joutuu pulaan ja yrittää saada selville, mikä on totta. Kirja ammentaa kokemuksistani teollisuudesta ja tutkimusmaailmasta.
3. On screen (työnimi).  Nuortenromaani. Kertoo ryhmästä yläaste/lukioikäisiä. Kirje ei edes yritä olla ajankohtainen, sen taustalla on oma kouluaikani, lapseni ja lapsenlapseni. Asiaan liittyy Mark Twainin kommentti: joka koettaa löytää opetuksia tästä kirjasta, asetetaan syytteeseen. Hän tiesi ja muisti, millaista on olla nuori. 

Kaikki kirjat on aloitettu. Parhaiten edistyy Apinataloustiede, jolle on myös sosiaalinen tilaus.

Kullervo – barbaari

Vuoden 2026 tammikuussa sai ensi-iltansa Antti J. Jokisen ohjaama ja Kalevalaan perustuva elokuva Kullervon tarina. Elokuvan budjetti oli suomalaisittain suuri 4,9 miljoonaa euroa. Ilmeisesti on pyritty tekemään elokuva, joka näyttää samalta kuin amerikkalaiset elokuvat – siis on satsattu visuaaliseen näyttävyyteen, ja ehkä myös toimintaelokuvan mielikuvaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä elokuvien kaupalliset markkinat sijaitsevat ihan muualla kuin Suomessa. Toisaalta toimintaelokuva ei ole ainoa mahdollinen strategia. Aki Kaurismäen elokuvat ovat aivan eri näköisiä. Ja juuri nämä elokuvat ovat ne, jotka ovat jo pitkään luoneet suomalaista elokuvamainetta

Jotenkin elokuvan mainos toi mieleeni Conan barbaarin. Tarkoitukseni ei nyt ole mitenkään rinnastaa tai verrata Kullervoa Conan barbaariin, vaan seuloa niitä mielikuvia, joita äkkiä syntyi. 

Conan barbaari on yhdysvaltalaisen kirjailijan Robert E. Howardin kirjoittamien miekka ja magia -kirjojen sankari. Howard kirjoitti yhteensä 26 Conan-tarinaa, ja useimmat tarinat ilmestyivät alun perin Weird Tales -lehdessä joulukuun 1932 ja lokakuun 1936 välillä. Niistä tuli erittäin suosittuja, ja Conanista onkin tehty sarjakuvia, kolme televisiosarjaa, televisioelokuvia, lautapelejä, roolipelejä ja jopa kuuluisa elokuva (1982), jonka pääosaa näyttelee Arnold Schwarzenegger. Ja pari jatkoelokuvaa, kuinkas muuten. 

Conanin tarinat sijoittuvat kauas muinaisuuteen, kuvitteelliseen maahan, ja niissä on myös fantasiapiirteitä, kuten taikuutta ja erilaisia hirviöitä. Toisin kuin voisi kuvitella, Conanin alkuperäiset tarinat ovat psykologisesti kiinnostavia. Vaikka Conaista kehittyy varttuessaan jonkinlainen kiertelevä taistelija, asetelma on mutkikas. Esimerkiksi Conan vertautuu toiseen hieman aiemmin (1912) luotuun sankariin, Tarzaniin. Vaikka Tarzan seikkailee realistisessa viidakossa, Tarzanin tarina on paljon vähemmän uskottava kuin fantasiamaailmaan sijoittuvan Conanin. Se on kyllä paradoksi. Tämä on tosin toisen käden tietoa, sillä Conan-tarinoita en ole lukenut, tarzaneita kyllä.

Katsotaanpa tarkemmin Conan-elokuvaa, jonka olen joskus nähnyt. Seikkailut ajoittuvat fantasialla maustettuun muinaisuuteen. Luultavasti siinä eletään pronssikautta, sillä elokuvassa näytetään, kuinka Conanin miekka valmistetaan. Se tehdään muottiin valamalla, sillä pronssia ei voi takoa. Valamisen jälkeen miekat sitten viimeisteltiin hiomalla. Conanin miekka on pitkä ja raskas kahden käden miekka. Se ei kuitenkaan ole realistinen, sillä pronssi on haurasta, tällainen miekka katkeaisi helposti. Oikeat pronssikauden miekat olivat lyhyempiä ja kevyempiä pistomiekkoja. 

Muuten Conanin miekka kuitenkin sopii tarinaan, sillä Conanista tulee kiertelevä ammattitaistelija. Kahden käden miekkoja alettiin käyttää siinä vaiheessa, kun sodankäynnissä alkoi esiintyä kevyesti haarniskoituja sotilaita. Raskas miekka tehosi hyvin nahasta ja metallilevyistä sommiteltuihin panssareihin. Ja tällaisen kevyen armeijan johtaja saattaisi hyvinkin palkata Conanin kaltaisia taistelijoita. 

Siirrytäänpä sitten Kullervoon. Voisi hyvin ajatella, että tarinassa eletään rauta-aikaa. Ajoitus – eli jonkinlaiset vanhat tarinan juuret sopisivat viikinkiaikaan. Suomesta ei juurikaan ole löydetty pronssimiekkoja, vaan rautamiekkoja. Viikinkiajan miekka oli suora ja kevyt, noin 70 cm mittainen rautamiekka. Ne olivat näppäriä ja tehokkaita suojatonta tai kevyesti varustettua vihollista vastaan. 

Elokuvan Kullervo esiintyy kevyesti nahkaan haarniskoituna, ja hänellä on raskas kahden käden rautamiekka. Se on näyttävä, ja ilmeisesti tällaisia miekkoja todella kulkeutui myös Suomeen ritariajan Euroopasta. Kullervossa käydään kuitenkin pienimuotoisia sukukahakoita, tällaiselle miekalle tuskin oli tarvetta. Kahden käden miekka oli tosin käytössä pyövelin miekkana, mutta sellaiseen virkamieheen ei Kalevalassa koskaan viitata. 

Eräs soraääni tällaiseen tukintaan kuitenkin löytyy Kalevalasta. Kalevan kansa joutuu kahakkaan Pohjolaa vastaan, ja Lemminkäinen lyö miekallaan Pohjolan isännän pään poikki ”kuin naatin nauriista”. Väkevä kuvaus, varmaan tarkoitus on korostaa Lemminkäisen luonnetta. 

Kullervon mainoskuva tuo jotenkin mieleen Conan barbaarin. Kullervon raskaan miekan kahva nuppeineen sojottaa joidenkin katsojien mielestä sopimattomasti, vaikka se tuskin oli kuvaajan tarkoitus. Itse Kullervolla on kuvassa kevyt nahkavarustus, jossa on runsaasti solkia ja niittejä. Ne eivät ole rauta-aikaisia solkia, vaan hyvinkin moderneja. Oikeastaan Kullervo muistuttaa jotain goottityylistä hevirokkaria.

Näin myytit sulautuvat nykyaikaiseen folkloreen ja sankarikuvastoon. Emme oikeastaan kovin tarkaan tiedä, miltä entiset sankarit tai vaikka muinaiset vaatteet ja asumukset näyttivät. Teemme virheitä, emme tahallamme vaan huolimattomuudesta, tietämättömyydestä - tai sitten muista syistä. Eikä siinä minusta oikeastaan ole mitään moitittavaa. Kulttuurimme sulautuu jatkuvasti vanhoihin tarinoihin, ja uusia kertomuksia syntyy. Pääasia, on, että edelleenkin keromme vanhoja tarinoita ja luomme uusia.

Entä olenko minä ilonpilaaja, kun pohdiskelen tällaisia? Mielestäni en ole. Uuden tiedon ja vanhan perinteen yhdistely ja sen pohtiminen on minusta vain hauskaa.