tiistai 13. huhtikuuta 2021

​Eliitti on jaloa ja viisasta

On erilaisia syitä, miksi joku yhteiskuntaluokka pääsee valta-asemaan. Ja siihen kannattaa todellakin pyrkiä. Sillä valta tuo mukanaan kaikkea mukavaa. Valta tuo hyvää ruokaa ja ennen kaikkea tarpeeksi ruokaa. Valta tuo seksiä eli runsaasti parittelumahdollisuuksia. Valta tarjoaa myös mukavaa joutilaisuutta, tai ainakin mahdollisuutta suunnitella töitään ja toimiaan itse. Ja vallalla on toinenkin ulottuvuus, eli se on sosiaalista valuuttaa. Valta tuo mukanaan yhteisön arvostusta ihailua ja palvontaa. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu.

Tällainen analyysi ihmiskunnasta voi tuntua karkealta, mutta se on ehdottoman totta ja se on perustavan laatuista. Eläinten käyttäytymisen tutkijoiden eli etologien havainnot simpanssien tai paviaanien laumakäyttäytymisestä näyttävät meille täsmälleen samanlaisen ihmisyhteisöjen kuvan, vaikkakin vailla korkeakulttuurin röyhelöitä ja parfyymiä. Ja me ihmiset olemme oikein tyypillisiä ja hyviä apinoita. Joten katsokaa vaikka television uutisia ja kuvitelkaa sen kertova apinoiden toilailusta. Näette ihmiskunnan tuorein ja terävin silmin.

Oikeastaan vallan sosiaaliset seuraukset, arvostus ja ihailu ovat kaikkein olennaisimmat. Legendaarinen amerikkalainen psykologi William James (1842 – 1910) on tehnyt terävän havainnon: ”ihmisen syvin tarve on tarve tulla arvostetuksi”. Olen samaa mieltä, olemme ennen kaikkea sosiaalisia eläimiä. Joten unohtakaa Maslowin tarvehierarkia. Unohtakaa seksi ja ruoka, ne ovat kuitenkin toisella sijalla.

Vallalla on vielä eräs ulottuvuus, joka liittyy sosiaalisuuteen. Valta antaa ihmiselle mahdollisuuden ottaa vapauksia psykologisista velvoitteista, eli siitä, mitä pidetään sopivana ja luvallisena käyttäytymisenä. Kun ihmisellä on valtaa, hän voi manipuloida, kiusata, uhkailla, riistää ja kiduttaa lähimmäisiään vain itseään huvittaakseen. Vaikka se on oikeastaan turhaa, vallan mekanismi tarjoaisi muutenkin jo kaiken hyvän ilman turhaa lähimmäisten kiusaamista. Mutta kun ihmisellä on nämä psykologisen pätemisen tarpeet. Joten valtias on väistämättä ahne, julma, manipuloiva ja himokas. Valtias käyttäytyy enemmän tai vähemmän huonosti, oli hän sitten ylipappi, professori, poliitikko tai diktaattori. Se on ihmisen luonto.

Toisaalta ihmisten käyttäytymistä ohjaavat aina erilaiset pidäkkeet, oli hänellä sitten paljon valtaa tai vain vähän. Käytämme niistä erilaisia nimityksiä, kuten omatunto, sosiaaliset normit tai arvot. Pidäkkeet saavat meidät hillitsemään julmuuttamme tai ainakin perustelemaan sitä. Valtias uskoo usein, että hänen valtansa ja julmuutensa palvelee yleistä hyvää, ja että julmuus on tarpeen vallan turvaamiseksi. Valitettavasti valtaan aikaa myöten tottuu, vähitellen tarve perustella julmuutta vähenee ja julmuus lisääntyy. Sanotaan, että valta turmelee, ja se tuntuu olevan ikävällä tavalla totta.

Valtaan liittyy piirre, josta harvoin puhutaan. Valta määrittelee myös tietojamme ja uskomuksiamme. Se, mitä pidämme maailmassa totena ja se mitä arvostamme imee voimaansa vallasta. Asiaa voisi tarkastella historiallisesti. Kuten alussa kuvattu apinalauma-analogia pyrki kuvaamaan, valta on ihmiskunnalla vanha laumapiirre. Dramaattinen käänne syntyi siinä vaiheessa kun ihmiskunta alkoi siirtyä organisoituun maatalouteen. Syntyi erittäin suuria ja hyvin organisoituja yhteisöjä, kansoja. Samalla valta keskittyi voimakkaasti. Ilmeisesti se vaati tuekseen myös voimakkaan uskomusjärjestelmän. Tuon alan valtiaita olivat kuninkaat, jolla oli tukenaan väkivaltakoneisto. Papisto hallitsi puolestaan tiedollista valtaa. Uskonto antoi sekä selityksen että oikeutuksen kuninkaiden vallalle. Monet suuret uskonnot pitävät edelleen sisällään tämän piirteen.

Vähitellen valta alkoi luoda uusia tiedollisia rakenteita. Eräs tällainen rakenne on oikeusjärjestelmä. Se on tietenkin valtiaiden sanelema, mutta se tähtää myös vallan säilymiseen. Oikeusjärjestelmä tekee vallasta yksilön silmissä oikeutetun, ja parhaimmillaan se tuottaa turvallisuutta. Vähitellen se alkoi suojella myös valtaa. Oikeutta ei enää jaeltu käräjäkivillä, vaan eliitin valitsemat tuomarit alkoivat suojella eliittiä.

Valtiailla täytyi tietenkin olla asemansa tueksi ihmisen järkeen vetoavia perusteluja, pelkkä väkivallalla uhkaaminen ei ollut riittävän vakuuttavaa. Siksi valtiaat esiteltiin täysin poikkeavina ihmisinä. Kuninkaat olivat tuhansia vuosia suoraan jumalien valtuuttamia ja siten siunattuja ylimaallisen jaloilla ominaisuuksilla. Eräät valtiaat olivat suorastaan jumalolentoja, kuten Egyptin muinaiset faraot tai Kiinan keisarit. Japanin keisari oli jumala jopa 1900-luvun puoliväliin asti. Erityinen jalous levisi myös vallan alemmille portaille. Sen kuvaava ilmentymä oli aateliston käsite. Koska aateli sai nauttia etuoikeuksista ja rikkauksista, sen täytyi olla myös aivan poikkeavaa ihmisainesta. Äärimmäisen jaloa ja hyveellistä, esikuvallista kaikelle rahvaalle.

Modernissa teollisessa yhteiskunnassa ei enää ole aatelistoa, tai ainakaan aatelisarvosta ei seuraa automaattisia etuoikeuksia. Joten mistä tulevat meille suunnannäyttäjät? Ketä meidän tulee seurata, totella ja uskoa? Kun kuninkaat eivät enää jaa aatelisarvoja tai läänityksiä, valtiaiden kannukset pitää ansaita muilla keinoin. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa huipulle valtiaiden seuraan johtaa kaksi tietä. Rahan reitti on yksinkertaisin. Jos joku onnistuu hankkimaan suuria rikkauksia, hänen täytyy olla erityisen jalo ja viisas. Toinen tie on politiikan reitti. Vanha kuninkaasta ja hänen alaisenaan toimineesta hierarkiasta muodostunut valtajärjestelmä on purkautunut, ja sen tilalle on rakentunut poliittinen edustuksellinen eliitti. Sen periaatteena on ollut valtiaiden tilapäisyys ja vaihdettavuus. Käytännössä tämä ei useinkaan toteudu, vaan poliittinen eliitti saattaa olla jopa yhtä staattinen kuin kuningas- ja feodaalivaltaan nojannut järjestelmä. Vanhasta tottumuksesta oletamme, että myös poliittinen eliitti on erityinen, eli jalo ja viisas.

Nämä rahaan ja politiikkaan nojaavat valtarakennelmat elävät ainaisessa keskinäisessä konfliktissa. Ne eivät kuitenkaan voi nujertaa toisiaan, koska niillä on riippuvuussuhde. Poliittisella vallalla on käytössään väkivaltakoneisto, ja rahan valta hallitsee aineellisen tuotannon resursseja ja niiden valuuttana toimivia finansseja.

On muitakin valtaeliittejä, vaikka ne ovat enemmän tai vähemmän marginaalisia. Uskonnollinen eliitti on menettänyt voimansa, koska ihmiset ovat menettäneet uskonsa. Tämä eliitti on monissa maissa enää vain historiallinen reliikki. Tiedon eliitti muodostuu asiantuntijoista ja tiedeihmisistä. Heillä olisi teoreettinen mahdollisuus toimia yhteiskunnan suunnannäyttäjinä, he eivät ehkä ole jaloja, mutta he saattaisivat kuitenkin olla viisaita. He eivät kuitenkaan voi käyttää valtaansa suoraan. He tarvitsevat poliittista valtuutusta ja rahallisia resursseja. Siksi tieto saattaa laimentua tai korruptoitua. Ja on vielä eräs paha ongelma: tietoa on äärimmäisen vaikeaa mitata ja arvioida objektiivisesti. Tiedon vaikutusvalta on kyllä suuri, sillä sekä poliittinen valta että rahavalta tarvitsevat sitä toimiakseen tehokkaasti. Pitää mainita myös kulttuurieliitti. Sitä on ehkä vaikea määritellä tai rajata, mutta uskomme tai luulemme tunnistavamme sen.

Valta on jättänyt meihin jälkensä. Olemme edelleen vakuuttuneita vallan tuottamasta jaloudesta, ja olemme valmiita uskomaan ja ihailemaan ihmisiä joilla näyttäisi olevan valtaa. Tunnistamme vallan sen universaalin näkyvyyden kautta. Vanhassa historiassa valtaeliitti tuotti itse itselleen näkyvyyttä rakennuttamalla itselleen palatseja ja temppeleitä, pukeutumalla prameasti ja esiintymällä erilaisissa loisteliaissa seremonioissa. Valtarakenteiden muuttuessa tapahtui muutos myös näkyvyydessä. Se siirtyi mediaan. Elokuvateollisuus tuotti julkkiskulttuurin, ja nykyisin internet tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden ottaa itselleen hieman näkyvyyttä vaikka rupeamalla tosi-tv-tähdiksi tai vloggaajiksi. Valta on tosin siirtynyt toisiin kamareihin, mutta ikivanhat taipumuksemme saavat meidät edelleen ihailemaan näkyvyyden saavuttaneita. Heihin on siirtynyt hitunen ikivanhaa viisautta ja jaloutta, tai edes palvottavuutta.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

​Kieli on kulttuuriympäristö

Yleisönosaston kielipoliisi paheksui uutisointia, jossa sekoitetaan sanat kanava ja kanaali. Aivan oikein, ei niitä pidä sekoittaa. Kanaali on luonnonmuodostelma ja kanava on kaivettu. Sitä paitsi suomenkielessä on kanaalille myös sana salmi, sitä ei käytetä Englannin kanaalin vaihtoehtona, mutta esimerkiksi Torresin salmi on vakiintunut. Toimittajien sekaannus on ymmärrettävä, koska uutiset usein käännetään englannin kielestä, jossa näin selvää eroa keinotekoisen ja luonnollisen vesiväylän välillä ei tehdä. Ja pelkään pahoin, että yhä useammin käännös tehdään koneella ja vain viimeistellään käsityönä. Mutta sekaannus on myös paheksuttava, koska toimittajan olettaisi osaavan äidinkieltään.

Vai onko sillä sittenkään väliä, millaista kieltä mediassa ja kirjallisuudessa käytetään? Sillä itse ajattelen, että kieli ei saa olla mikään muinaisesine, jonka aitoutta vaalitaan. Kieli on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti ja saa vaikutteita muista kielistä. Mutta se muuttuu myös oman aktiivisen toimintamme takia. Yhteiskunta muuttuu, ja käytämme kieltä aivan erilaisiin tarkoituksiin kuin muutama sata vuotta sitten. Kieli on tärkeä työvälineemme, joten eikö sekin ole tärkeää että se muuttuu ja kehittyy tarkoituksenmukaiseen suuntaan, eli aina vain hyödyllisemmäksi?

Kielen kehitykseen vaikuttaa myös, että tilastolliset menetelmät ja suuret vertailuaineisot ovat vihdoin tekemässä automaattisesta kielen kääntämisestä totta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta onko se samalla myös huono asia, ja onko se pitkän päälle suorastaan tuhoisaa?

Asiaa pitää tarkastella myös paljon laajemmasta perspektiivistä. Aloitetaan suomenkielen kehityksestä. Sen suhteen meillä on ainutlaatuista tietoa. Suomen kieli on tunnetusti ikivanha, mutta millainen se on ollut aikaisemmin? Kielemme moderni historia on lyhyt mutta ainutlaatuisen kiinnostava. Oppineiden kieli oli keskiajalla latina, filosofien kieli oli kreikka, pyhillä kirjoilla oli omat kielensä, ja hallinnon ja ylimystön kieli oli ruotsi. Sellainen ajatus, että suomi voisi olla sivistyksen, tieteen ja virastojen kieli oli jokseenkin mahdotonta edes kuvitella. Nykyään meidän on yhtä mahdotonta kuvitella, että näin ei olisi, niin luonnollista se meille on. Suomenkielen nopean kehityksen pani liikkeelle uskonpuhdistus. Uskontoa oli opetettava ja kirkossa oli saarnattava sillä kielellä, jota kansa ymmärtää. Syntyi polttava tarve saada aikaan suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta, ja yhtä polttava tarve tuottaa suomenkielen opetusmateriaalia. Kirjapainokin oli jo keksitty, puuttui vain kirjakieli.

Kirjoittamisen ajatus oli jo pitkään levinnyt maailmassa. Jos on olemassa kieli, sitä voi myös kirjoittaa. Vanhimmat suomenkieltä lähellä olevat tekstit on kirjoitettu kyrillisin aakkosin karjalankielellä tuohilevyille jo yli tuhat vuotta aiemmin, mutta ne ovat harvinaisia kuriositeetteja. Mutta nyt oli syytä korjata asia. Entä olisiko suomen kieli oikea kieli, ja kelpaisiko se uskonnollisiin tarkoituksiin? Kirjakielen kehittäjät eivät epäröineet. Mikael Agricolalle (n.1510 – 1557) tarjoutui sekä mahdollisuus että velvollisuus tarttua toimeen. Mutta se ei ollut aivan ongelmatonta. Suomen kieli oli kehittynyt aivan toisenlaiseen maailmaan kuin raamatun ja teologian maailma. Osoittautui, että kielestämme puuttui monia sanoja, joita uskonnollisessa kirjallisuudessa tarvittiin. Ja kun sana puuttuu, se voi tarkoittaa myös sitä, että jopa vastaava käsite puuttuu kielestä. Esimerkiksi kielessämme ei ollut sanaa omatunto. Tämä ei merkitse sitä, että esi-isämme olivat häikäilemättömiä raakalaisia. Ei vain ollut tarvetta puhua tai kirjoittaa siitä nasevasti yhdellä sanalla. Siksi Agricola keksi sanan itse. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita ei kielessämme ollut. Oudot eläimet piti nimetä, kuten jalopeura. Mutta myös meille aivan tavallisia ja jokapäiväisiä sanoja piti keksiä.

Agricola oli Turun piispa ja Saksassa opiskellut sivistyt mies. Siksi hän oli hyvin selvillä myös siitä laajemmasta kielellisestä maailmasta, jossa raamatun tekstit liikkuvat. Hänellä oli myös käytössään tuohon aikaan suomea pidemmälle kehittyneemmän kielen eli ruotsin resurssit, sillä ilmeisesti hänen äidinkielensä oli ruotsi. Hän osasi kuitenkin hyvin suomea, ja lisäksi latinaa ja ehkä jopa hieman saksaa. Agricolan tuotanto käsittää yhdeksän kirjaa, joissa on noin 2400 sivua. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita kielessämme ei ollut, ehkä jopa tuhatkunta. Tarkka luku on vaikea sanoa, osa sanoista on lainasanoja (varas), ja osa yhdisteltyjä (paikkakunta). Suurin osa hänen keksimistään sanoista on kuitenkin edelleen käytössä. Hänen teostensa koko sanavarasto on noin 6000 sanaa. Nykylukijalle niiden teksti voi olla vaikeaa lukea, sillä kaikki sanat eivät ole tuttuja ja oikeinkirjoitus on nykykielestä poikkeavaa ja horjuvaa. Sitä paitsi tuohon aikaan kirjat painettiin saksalaisperäisillä fraktuura-aakkosilla. Nykyinen latinalainen, ja itse asiassa paljon vanhempi kirjasintyyli syrjäytti fraktuurakirjaimet vasta 1800-luvulla.

Agricolan työ oli jättiläisharppaus suomen kielen vakiinnuttamiseksi. Kirkolle suomi kyllä kelpasi, mutta ei vielä sivistyneistölle eikä hallinnolle. Ponnistelu suomen kielen hyväksi jatkui vielä pitkään ja kärjistyi 1800-luvulla jopa kielisodaksi. Eräänlainen juridinen piste asialle laitettiin, kun Aleksanteri II:n asetus eli kielireskripti vuodelta 1863 teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin kanssa ”kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä”.

Suomen kielen lyhyt ja meille tuttu historia valottaa eräitä kieleen liittyviä kysymyksiä. Meillä kiisteltiin pitkään siitä, oliko suomi aivan ”oikea” kieli, ja voidaanko sillä todella ilmaista niin sanottuja ”vaikeita asioita”. Ainakin me suomalaiset voimme nyt kokemuksesta sanoa: kyllä voi. Kielet on joskus kauan sitten jaoteltu ”alkeellisiin” ja ”kehittyneisiin”. Jaottelu on paitsi tieteellisesti perusteeton, se on myös loukkaava ja sillä on rasistinen tarkoitus.

Siirtomaavallan aikana kolonialistit ajattelivat, että ”alkuasukkaat” eivät pysty oppimaan oikeaa kieltä. Siksi suorastaan suunniteltiin palvelusväen ja orjien käyttöön yksinkertaistettuja kieliä, joissa on suppea sanasto ja yksinkertainen kielioppi. Tunnetuin esimerkki on englannista muokattu pidgin-englanti. Myöhemmin havaittiin kiinnostava ilmiö. Jos siirtomaavalta jatkui pitkään niin että paikalliset asukkaat alkoivat käyttää pidgin-kieltä keskenään ja opettaa sitä lapsilleen, siitä kehittyi pian aivan oikea, monipuolinen ja ilmaisuvoimainen kieli. Tällaisia kieliä sanotaan joskus kreolikieliksi, tosin sanassa on hieman halventava vivahde.

Ihmiskunnalla näyttää siis olevan luontainen kyky keksiä kieliä. Ilmeisesti se selittää maailmamme valtavan kielirunsauden. Esimerkiksi eristyksiin joutunut ihmisryhmä voi vähitellen kehittää uuden kielen. Kieliä häviää kun niiden puhujat loppuvat, kuten kävi liivin kielelle. Mutta syntyy myös uusia kieliä, ja kielet kehittyvät ja muuntuvat kun niiden käyttäjien olot muuttuvat.

Hankalammin tajuttava ja samalla erittäin kiehtova ilmiö on, että kielet todella ovat erilaisia - koska niiden historia on erilainen ja koska ne on kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Tämä tulee erityisen selvästi esille kaunokirjaisuuden kääntämisessä. Amerikkalainen filosofi W. V. Quine (1908-2000) on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Tarkastellaan kahta kieltä A ja B ja kahta jonkun teoksen käännöstä kielestä A kieleen B. Quinen mukaan ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Voisimme esimerkiksi katsoa käännettyjen sanojen synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Ammattitaitoinen kääntäjä joutuu ratkaisemaan tämän kielen kääntämisen ongelman käytännössä. Voisin kuvitella, että hän ratkaisee ongelman seuraavasti. Hän lukee käännettävän teoksen huolellisesti, ja samalla hän pyrkii asettumaan sellaiseen tunnetilaan, jossa kirjoittaja on ollut, tai jonka hän haluaa lukijalle siirtää. Sitten kääntäjä kääntää teoksen pyrkien samalla säilyttämään siinä vallitsevan tunnetilan. Miten tunnetila sitten välittyy? Siitä voisi sanoa, että se liittyy sanojen ja lauserakenteiden syvämerkitykseen. Emme kuitenkaan osaa avata tätä syvämerkitystä tämän pidemmälle. Se vain aistitaan.

Asiaa voidaan katsoa myös konkreettisemmin. Eri kielissä samaa asiaa tarkoittavat sanat eivät oikeasti tarkoita sanaa asiaa. Kirjoituksen alussa esitetty käännösongelma voi nolla esimerkki. Lukija voi pohtia tätä etsimällä suomi-englanti-suomi sanakirjasta kanavaa ja kanaalia tarkoittavia sanoja kummallakin kielellä ja vertailemalla niiden merkityksiä. Ja miettimällä vaikka, missä tilanteessa sanan kanava voisi korvata sanalla uoma.

Sanakirja, josta voi nopeasti katsoa sanan käännöksen on kätevä apu, kun koettaa nopeasti saada selvää vieraskielisestä tekstistä. Kirjoittaessani itse tieteellisiä julkaisuja englanniksi huomasin, että vieraalla kielellä kirjoittaessa on lähes välttämätöntä käyttää toisenlaista sanakirjaa. Sellaista, jossa englanninkielen sanat selitetään englanniksi. Esimerkiksi Websterin tai Oxfordin sanakirjajärkäleitä. Vaikka tunsin tekstini asiasisällön tarkalleen ja osasin varsin hyvin englantia, se ei vielä riittänyt.

Nopeasti yleistyvä tekstin kääntäminen tietokoneella tuottaa sellaisen vaarallisen illuusion, että tekstille on olemassa joku oikea käännös. Toistaiseksi suomen kielelle kääntäminen on kömpelöä, mutta sekin paranee. Tietokonekäännös perustuu syväoppimiseen: käännösohjelma on opetettu suurilla tekstimassoilla. Käännös on siis eräs tilastollinen vedos opetusmateriaalista. On jo sattunut kömmähdyksiä: käännökset ovat olleet rasistisia tai seksistisiä. Ja joskus käännös menee aivan väärään kontekstiin eli asiayhteyteen, ja on silloin jopa käsittämätön. Väitetään, että näistä ongelmista päästään eroon kun opetusaineistojen koko kasvaa. Se ei ole varmaa, ja lisäksi aineiston koon kasvaessa käännökset köyhtyvät. Hyvin laaja aineisto muistuttaa informaatioteorian näkökulmasta valkoista kohinaa, jossa ei ole lainkaan informaatiota.

Me suomalaiset voimme miettiä, mitä meille tapahtui, kun saimme suhteellisen nopeasti kieleemme aivan uusia sanoja ja uusia käsitteitä. Olemme toki edelleen aivan samanlaisia ihmisiä kuin ennenkin, mutta mahdollisuutemme laajenivat. Voimme keskustella helpommin asioista, joista aiemmin oli hankala puhua ja voimme myös ajatella paljon laajemmin. Kun kieli kehittyy, sitä puhuva kansa kehittyy.

Kykymme ajatella ja tuntea on sidoksissa kieleen. Kieli taas muovautuu ja kehittyy ympäristömme mukaan ja on osa sitä. Tästä on vain pieni hyppäys sellaiseen ajatukseen, että minuutemme ja persoonallisuutemme ei asu vain päämme sisällä, vaan se on myös osa ympäristöä, laajasti ymmärrettynä. Olen viimeistelemässä tekoälyä käsittelevää kirjaa, jossa pohdin myös tällaisia asioita. Toivon löytäväni kirjalle kustantajan, jotta voisin esitellä ideoitani perusteellisemmin.

Tekoälyyn liitetään uhkakuvia: tultuaan tarpeeksi viisaaksi tietokone saa päähänsä tuhota ihmiskunnan, ties mistä syystä. Mielestäni uhkaava visio ei ole tällainen. Pikemminkin uhka on sukua koneellisen kielenkäännön ongelmille. Tekoäly alkaa ohjelmoida meitä ympäröimällä meidät lisääntyvällä määrällä lisääntyvästi köyhtyvää teksti- ja viihdemassaa, jonka se tuottaa keskiarvoistamalla. Se ei tee sitä pahantahtoisuuttaan, vaan koska sitä ohjaavat taloudelliset motiivit.

Huomasin, ihan todella, että sattumalta julkaisin tämän tekstin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4. Sain kirjoituksen aiheen mainitsemastani yleisönosastokirjoituksesta päivää aikaisemmin. 



keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

​Notaatioita

Kirjoituksen aihe tuli mieleeni siitä että olen juuri kohentamassa nuotinlukutaitojani. Nuottikirjoitus on toki minulle tuttua yli 60 vuoden takaa, mutta vasta nyt aloin pohtia tarkemmin sen olemusta. Oivalsin että kysymys on oikeastaan ohjelmoinnista, ja samalla on kysymys myös dokumentoinnista. Nuottikirjoitus keksittiin merkitsemään muistiin musiikkia aikana, jolloin äänen taltioinnista ei edes haaveiltu. Tarve merkitä muistiin musiikkia täsmällisesti ja niin että se voitaisiin toistaa samanlaisena nousi kirkkomusiikista. Kansanmusikantit eivät nuottikirjoitusta tarvinneet, ja edelleenkin varmaan suurin osa soitetusta musiikista soitetaan ilman nuotteja, perimätiedon pohjalta ja korvakuulolta.

Mutta aikanaan musiikkia alettiin käyttää uskonnollisissa menoissa, säestämään ja korostamaan pyhiä tekstejä. Näin oli varmaan tehty jo tuhansia vuosia, mutta kristillisen kirkon kehityksen myötä vaatimukset musiikille lisääntyivät. Kysymys oli nimenomaan toistamisesta, sillä uskonnollisia musiikkiesityksiä haluttiin toistaa säännöllisesti jumalanpalveluskalenterin mukaisesti. Ja ne piti toistaa samanlaisina koska musiikkiin liitetyt pyhät tekstit oli kirjoitettu muistiin eikä niitä saanut muutella. Siksi musiikin piti olla täsmälleen samanlaisena toistuvaa. Ymmärrämme myös, että jo varhaisella musiikilla oli dokumentoinnin lisäksi myös ohjelmointitarkoitus. Sen avulla ohjelmoitiin laulajat ja soittajat toistamaan täsmällisesti musiikkisuorituksia.

Katsotaanpa, millaista tämä musiikin ohjelmointi on. Musiikki muodostuu peräkkäisistä sävelistä, joilla on määrätty kesto, sävelkorkeus ja erilaisia artikulointitapoja. Musiikkikappale on siis peräkkäisten tapahtumien sekvenssi. Se muistuttaa kovasti tietokoneohjelmaa, joka on myös peräkkäisten tietokoneen suoritettavaksi tarkoitettujen käskyjen eli operaatioiden sekvenssi. Nuotinnoksella ja tietokoneohjelmalla on paljon samankaltaisia piirteitä. Luettelen joitain.

Nuotinnos piirretään nuottipaperin viivastoille, niitä varataan esityksen pituuden edellyttämä määrä. Vastaavasti ohjelma rajataan sekvenssiksi, jonka alku ja loppu merkitään. Eräissä ohjelmointikielissä esimerkiksi aloitus merkitään sanalla begin ja lopetus end.

Nuotinnos koostuu peräkkäin kirjoitetuista nuoteista, joiden tyyppi määrää ajoituksen ja sijoitus viivastolle sävelkorkeuden. Ohjelma muodostuu peräkkäisistä käskyistä, joiden nimi kuvaa operaation, esimerkiksi muuttujan lataus, tallennus, tai laskutoimitus.

Nuotinnoksen alussa on koko musiikkikappaletta kuvaavia merkintöjä, kuten nuottiavain, tahtilaji, esitysnopeus ja sävellaji. Vastaavan tapaisia merkintöjä kirjataan myös ohjelman alkuun ennen varsinaista käskyjonoa.

Musiikin kulkuun voidaan vaikuttaa rakennemerkeillä. On toistomerkkejä, nuottiryhmän tai useiden tahtien toistamiseksi. On myös hyppyjä, kuten da Capo, dal Segno, to Coda, al Fine. Vastaavasti tietokoneohjelman käskysekvenssin suoritusta voi muuttaa. Esimerkiksi käskysekvenssin toistoa vastaa komento kuten do …. until,  joka toistaa välissä olevat käskyt. Hyppyjäkin vastaa tietokoneohjelmassa käsky, esimerkiksi goto.

Yhtäläisyyksiä voisi luetella lisää, mutta tästä saa käsityksen. Ohjelman käskyillä on joku symbolinen nimi, esimerkiksi sub tai let. Periaatteessa nämä voisi korvata graafisilla symboleilla. Silloin ohjelmat muistuttaisivat jo kovasti nuotteja.

Eräässä suhteessa musiikki on paljon mutkikkaampaa kuin tietokoneiden ohjelmointi. Musiikille on ominaista polyfonia, eli useita melodioita tai stemmoja soi yhtä aikaa. Tietokonemaailmassa sitä vastaa rinnakkaisohjelmointi ja reaaliaikaohjelmointi. Se on teknisesti erittäin vaikea taito, ja harva sitä hallitsee hyvin. Käytännössä rinnakkaisohjelmointi on aika alkeellista ja harvinaista. Tässä suhteessa musiikki onkin paljon kehittyneempää.

Nyt voin paljastaa, että musiikin nuotinnoksen ja tietokoneen ohjelmoinnin samankaltaisuus ei suinkaan ole sattumaa. Ensimmäisten tietokoneohjelmien esikuvana olivat ohjelmoitavat mekaaniset koneet. Tällaiset koneet olivat teollisuudessa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä harvinaisia. Sen sijaan tyypilliset mekaaniset ohjelmoitavat koneet olivatkin automaattisia soittokoneita, kuten soittorasiat, posetiivit ja automaattipianot. Niitä varten nuotinnos muutettiin mekaaniseen muotoon: rummuiksi tai levyiksi, joilla sävelet esiintyivät piikkeinä tai reikinä. Tai ne muutettiin paperinauhojen tai pahvikorttien reijiksi. Mekaaniset itsestään toimivat musiikkikoneet syntyivät 1600-luvulla, ja mahdollisesti jopa paljon aikaisemmin, vaikka niitä ei ole säilynyt.

Ne jotka tuntevat tietokoneiden historiaa tietävät, että paperinen reikänauha on vanhimpia ohjelmoinnin välineitä. Ohjelmakoodin tallentamiseen on käytetty myös pahvisia reikäkortteja, rumpuja ja levyjä. Näin myös tekniikan historia toistaa itseään.

Toimivia ja toimimattomia mekaanisia soittokoneita voi Suomessa ihailla Varkaudessa sijaitsevassa Mekaanisen musiikin museossa. Nuo koneet ovat vaikuttavia, viehättäviä, ja jopa hieman pelottavia. Museosta kun löytyy jopa robottiorkesteri.

 


Segnon ja codan merkintätapoja

 

tiistai 30. maaliskuuta 2021

​Karkulaisia klasarimaailmasta

Silloin tällöin populaarimusiikin maailmaan ilmaantuu iskelmiä eli hittejä, jotka näyttävät karkulaisilta klassisen musiikin karsinasta. Pitäisiköhän niitä sanoa klasarihiteiksi. Minusta niitä voisi sanoa yhdeksi musiikkikategoriaksi, vaikka musiikin kategorisoiminen onkin hankalaa ja rajat joustavia. Aihe on minusta mielenkiintoinen, koska kategoriarajojen rikkominen on aina kiinnostavaa.

Jotta tällainen asia olisi olemassa, pitää ensin olla hitin eli iskelmän eli Schlagerin käsite. Nimestä voi jo päätellä että kyseessä on jotain, joka iskee yllättävästi ja voimalla suuren ihmisjoukon tajuntaan. Siinäpä onkin hitin keskeiset ominaisuudet. Lisäksi pitää olla sellainen media-avaruus, jossa hitit voivat kehittyä ja vaikuttaa. Ja musiikissa tuo maailma on tietenkin äänilevyteollisuus. Schlagerit eli iskelmät eli hitit syntyivät äänilevyteollisuuden myötä ja levisivät Suomeen nimeä myöten aluksi Saksan suunnasta. 

Media on siis hitin olennainen ainesosa. Hitin käsite on äänitemaailmaa laajempi ja yleisempi. Filosofi Richard Dawkins on muotoillut siitä yleistyksen eli meemin. Ne ovat meille hyvinkin tuttuja internetmaailmasta. Usein internethittejä sanotaan viraaleiksi niiden leviämiskyvyn ja tartuttavuuden takia. Lieneekö yllätys, että jo ennen modernia aikaa esiintyi kirjallisia hittejä. Esimerkkejä löytyy. Johann Wolfgang von Goethen romaani Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774 oli hitti monessakin merkityksessä. Se levisi kuin kulkutauti erityisesti nuorten keskuudessa, sitä pidettiin vahingollisena ja sitä paheksuttiin voimallisesti.

Yllättävyys oli eräs hitin ominaisuus. On vaikea arvata etukäteen, mistä musiikkiesityksestä tulee hitti, ja erityisen vaikeaa on tehdä hittejä. Kymmenet tuhannet tai vieläkin useammat muusikot ja säveltäjät ovat hikoilleet tuhansia tunteja koettaen tehdä hittejä, ja vain aniharva siinä onnistuu. Ja toisaalta on joitakin kultasormia, joilla näyttää olevan luontaisesti tällainen kadehdittava kyky.

Hitin pitää olla siinä mielessä universaali, että se iskee voimallisesti suureen joukkoon ihmisiä. Se johtuu niiden taloudellisesta potentiaalista, hitillä on omistaja ja se on arvokasta kauppatavaraa. Universaalisuus on hitin arvoituksellinen piirre. Miten joku musiikkiesitys voi olla niin tavanomainen ja helposti lähestyttävä että se tartuttaa suuren ihmisjoukon, ja kuitenkin se on samalla tartunnan saaneen ihmisen mielestä ainutlaatuinen, poikkeava, ja puhuttelee juuri häntä henkilökohtaisella tasolla. Viruksen tapaan hitti tunkeutuu henkisten puolustusmuurien läpi ja iskee ihmisen herkkään sisimpään.

Hiteille voi olla ominaista myös ajallinen kestävyys. Iskelmämusiikin aloittaessa voittokulkunsa niin sanotut paremman musiikin asiantuntijat nousivat joukolla ja pontevasti paheksumaan hittejä. He pitivät niitä alkeellisina, joten ne väistämättä edustivat sivistymättömyyttä ja huonoa makua. Television Levyraadissa jopa särjettiin julkisesti ”huonoja” levyjä. Paheksujat tosin lohduttautuivat vakuuttamalla itselleen, että hitit olivat lyhytikäisiä ja unohtuisivat pian. Tässä he olivat kuitenkin väärässä. Moneen hittiin liittyykin sitkeys ja pitkäikäisyys. Ne kiehtovat aina uusia sukupolvia, ja synnyttävät ajassa kestäviä alakulttuureja.

Musiikkihittien maailmaan tunkeutuu myös tulokkaita, joita ei ole alun perinkään tarkoitettu hiteiksi. Ne on sävelletty aivan toiseen kulttuuriin, klassisen musiikin maailmaan, ja kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tähän pitää lisätä, että vasta levyteollisuus eli äänitteiden yleistyminen pakotti luomaan käsitteet ”kevyt musiikki” ja ”klassinen musiikki”. Ilmausten takana on piilomerkitykset ”huono musiikki” ja ”hyvä musiikki”. Kategorisointi siis nousi hittien luomasta moraalisesta närkästyksestä. Itse tulkitsen niin, että medioiden myötä musiikin kuuntelu on paljon yleisempää kuin ennen, ja sen myötä myös näille karkulaisille löytyy ystäviä.

Hittikäsitteen valossa jotkut säveltäjät näyttävät olevan tahattomia kultasormia. Heidän tuotantonsa työntää ilmoille yhä uusia karkulaishittejä. Eräs ehkä epätodennäköisimpiä hittimestareita on armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978). Hän oli klassisen musiikin säveltäjä ja neuvostosäveltäjä, joka oli pakotettu säveltämään puolueen hyväksymällä tyylillä. Silti hänen monet tahattomat hittinsä ovat murtaneet ideologiset rajat ja kategoriarajat. Oopperasta Gajaneh karannut Sapelitanssi on otettu jopa rock-yhtyeiden ohjelmistoon ja siitä on äänitetty kitaralevytyksiä. Baletista Spartacus tulee 1970-luvun televisiosarjan Merilinja tunnus, pakahduttava adagio-osa. Näyttämömusiikista Naamiaiset on tullut viraaliksi sen mukaansatempaava valssi. Hittipotentiaali ei ole sattumaa, sillä Hatšaturjanin sävellykset ovat kauniita, melodisia ja mielikuvituksellisia.

Tässä suhteessa samankaltainen säveltäjä on aikalainen ja neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjev (1900–1971): kauniita ja tarttuvia melodioita. Tunnetuin pysäyttävä hittikappale lienee uhkaava Ritarien tanssi baletista Romeo ja Julia. Hämmästyttävin saattaa kuitenkin olla Troikka orkesterisarjasta Luutnantti Kiže. Sitä voisi jopa luulla kansansävelmäksi. Se on kuin Venäjän talvi ihanimmillaan ja Technicolor-väreissä, korskuvia hevosia, tiukuja ja narskuva lumi reen jalasten alla. Olen kuullut sävelmästä myös sovituksen suomalaiseksi lastenlauluksi.

Prokofjev vertautuu myös toiseen aikalaiseen, Dmitri Šostakovitšiin (1906–1970). Hän oli säveltäjänä varsin ehdoton, ja siksi vielä enemmän Stalinin ahdistama kuin Prokofjev. Hänellä ei ole aivan yhtä tunnettuja hittejä – tai on eräs. Joskus elokuva voi tehdä myös musiikista suositun. Vaikuttavaa Šostakovitšin valssia on käytetty Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina tehdyissä sarjoissa ja elokuvissa, sen säveltäjä oli varustanut vaatimattomasti nimellä Valssi nro 2. Elokuvan kohtauksessa Anna tanssii tulevan rakastajansa Vronskin kanssa. Myös edellä mainittua Hatšaturjanin valssia on käytetty tämän kohtauksen musiikkina. Tolstoin romaanissa itse tanssikohtaus ei kuitenkaan ole erityisen korostettu. Siinä sekä Annalle että Vronskille tapahtuu moraalinen horjahdus, joka vähitellen johtaa katastrofiin.

Aivan toisenlainen ja mahtavasti kerrottu tanssikohtaus on romaanissa Sota ja rauha. Siinä romaanin toisen päähenkilön, Natasha Rostovan isä kreivi Rostov ja hänen puolisonsa Maria Dimitrjevna tanssivat salaperäisesti nimetyn tanssin ”Danilo Kuper”, mikä on heidän mielitanssinsa. Romaanissa vanhan pariskunnan tanssi lumoaa juhlayleisön. Tanssin salaperäinen nimi viittaa englantilaiseen Daniel Cooperiin, joka on joko säveltänyt sen tai tehnyt sen Venäjällä tunnetuksi. Tanssi on tyypiltään skottilainen tai ranskalainen vuorotanssi, ja Tolstoin aikana tanssi oli jo mennyt pois muodista.

Itse asiassa Tolstoi suhtautui musiikkiin hyvin kielteisesti, mikä käy ilmi romaanista Kreutzer-sonaatti. Syy on sama, joka jo edellä mainittiin: musiikki ohittaa psyyken puolustusmuurit ja tunkeutuu älyn ja moraalin kerrosten läpi ihmisen sisimpään. Siksi edellä mainittujen hienojen valssien käyttö Tolstoin romaaneista tehdyissä elokuvissa tuntuu olevan jollain lailla aivan väärin.

On syytä vielä mainita, että Neuvostoliitossa klassiset säveltäjät tekivät myös viihdemusiikkia, ja se oli jopa luvallista. Šostakovitšin ja Prokofjevin vainoajana kunnostautunut Tihon Hrennikov sävelsi meilläkin suositun iskelmän Moskovan valot. Siitä hänet lähinnä tunnetaankin.

Nyt olemme jo päässeet näytelmä- ja elokuvamusiikkiin, ja olemmekin samalla klassisen musiikin ja iskelmämusiikin välimaastossa. Samasta maastosta löytyy myös hieman varhaisempi ooppera-, operetti- baletti- ja musikaalituotanto. Tällaisessa musiikissa säveltäjä itse asiassa tietoisesti pyrkiikin tekemään tarttuvia ja lyhyitä musiikkinumeroita. Oopperamusiikissa ja baletissa tämä korostuu, koska ne tarvitsevat lyhyitä ja näyttäviä numeroita kuten tansseja, aarioita ja duettoja. Tämä aarteisto on niin laaja, että en edes aloita luettelemaan aiemmin mainittua enempää säveltäjiä ja hittejä.

Toisaalta elokuva- ja näytelmämusiikissa on toinenkin traditio: ohjaaja tai kirjailija voi haluta musiikin pysyvän taustalla ja antavan enintään yleisväriä. Joka tapauksessa tästä epämääräisestä musiikkilajien välimaastosta on noussut suuri joukko kestäviä hittejä. Jos haluaa nimetä jonkun erityisen säveltäjän, se voisi olla ukrainalaissyntyinen Dmitri Tjomkin (1894–1979). Hänen tuottoisa kynänsä on piirtänyt nuottipaperille kymmeniä superhittejä mitä erilaisempiin elokuviin.

Aika ennen niin sanottua kevyttä musiikkia ja hittimusiikkia tuotti siis myös hittejä meidän aikamme kaupalliseen käyttöön. Isoimmat hitit tulivat oopperoista. Oli myös instrumentaalihittejä, eli erilaisia virtuoosikappaleita, kuten Paganinin kapriisit. 

Hitit ovat usein tanssimusiikkia. Tämäkään piirre ei ole vain meidän aikaamme. Aivan uusi keksintö, valssi alkoi valloittaa Eurooppaa 1700-luvulta lähtien, ja sitä tanssittiin sensaatiomaisesti paritanssina. Wienin kongressin myötä 1815 valssi löi itsensä läpi hienoimpien seurapiirien tanssina. Valssikuume riehui hillittömänä, ja yksi valssi saattoi kestää tunteja. Straussin säveltäjäperheen wienervalssit ovat edelleenkin hittejä. Leo Tolstoin Sota ja rauha- kirjan elokuvaversioissa valsseja ei tosin pitäisi käyttää, sillä ennen Napoleonin sotia Venäjän aatelisto ei tanssinut valsseja. Danilo Kuper ei ole valssi vaan vanhanaikainen vuorotanssi.

Helpoista klassisen musiikin harjoittelukappaleista saattaa myös tulle hittejä - niitä on helppo soittaa, ja ehkä siksi niitä on myös helppo kuunnella. Beethovenin Für Elise on myös hitti, ja ehkä ärsyttävämmästä päästä.

Aivan oma lukunsa tuntuu olevan Johann Sebastian Bach. Monet hänen kauniit ja mielikuvitukselliset sävellyksensä ovat alkaneet elämään hittielämää. Suoranaisia superhittejä ovat Air (BWV 1068:II) ja Wachet auf (kantaatti 140). 

Virsisävelmiä voi myös pitää hitteinä. Siitä päästäänkin kansanmusiikkiin, sehän on oikeastaan pelkkää hittimusiikkia, jota klassinen musiikki on satunnaisesti pyrkinyt omimaan. Kategorisointi on ilmeisen vaikeaa ja johtaa odottamattomiin lopputuloksiin. 

 

torstai 25. maaliskuuta 2021

​Miksi dieetit ei toimi?

En ole erityisen kiinnostunut dieeteistä, paitsi ihan ihmisen käyttäytymispiirteenä. Kuulun siihen ehkä kadehdittavaan ihmisryhmään, jolla ei ole ongelmia painonhallinnan kanssa. Näyttäisi siltä, että syön vaistomaisesti ”oikein”, vaikka en edes ajattele koko asiaa. Pidän ruoasta ja myös ruoanlaitosta, ja syön melkein kaikkea. Tosin viimeisen vuosikymmenen aikana syömiseni on muuttunut varsin kasvis- ja kalapainotteiseksi.

Sitten törmäsin tiedeuutiseen, joka oli hämärästi tuttu vuosikymmenten takaa. Amerikassa (luultavasti) tehtiin tutkimus taapero- ja lastentarhaikäisillä lapsilla. Jokaisella aterialla lapsille tarjottiin noutopöytä, jossa oli monipuolisesti erilaista ruokaa. Hoitajat eivät mitenkään ohjanneet syömistä, he vain tarkkailivat lapsia ja merkitsivät muistiin mitä, kukin lapsi söi ja minkä verran. Ruoat ja kakat jopa punnittiin. Osoittautui, että pitkän päälle lapset söivät ”oikein”, toisin sanoen keskimäärin monipuolisesti ja ravitsemuksellisesti tasapainoisesti. Jollain tavalla lapsilla on synnynnäinen kyky syödä juuri niin kuin pitääkin.

Luulen, että tällaista koetta ei voitaisi enää tehdä jostain hämärästä tutkimuseettisestä syystä, vaikka väkisin tulee mieleen, millaisen jatkuvan ruoka- ja karkkimainospommituksen kohteena lapset nykyään ovat, eikä TÄSSÄ nähdä mitään epäeettistä. Kun raha puhuu, filosofit ja juristit vaikenevat.

Lasten sijaan koe voidaan toistaa vaikkapa hyönteisillä ja hämähäkeillä. Niille voidaan antaa häkkeihinsä tarjolle erilaista ruokaa ja katsoa, miten ne reagoivat. Tulokset ovat mielenkiintoisia, sillä hyönteiset ja hämähäkit todella myös valikoivat ruokansa. Erityisen mielenkiintoinen on hiilihydraattien ja proteiinien suhde. Jos proteiinia ei ole tarjolla, hiilihydraatteja syödään ylen määrin, koska kasvisravinto sisältää myös hieman proteiinia. Jos taas tarjolla on vain proteiinia, hyönteiset syövät niukasti niin että ne jäävät jopa aliravituiksi. Sama on havaittu kiinnostavasti myös jääkarhuilla. Niiden ravinto on lihaa, ja jos ravintotilanne on hyvä, ne syövät hylkeistä lähinnä rasvan välttääkseen ylenmääräistä proteiinin saantia.

Lukijalle saattaa nyt tulla mieleen kehonrakentajien ruokailutavat, ja ehkä myös niiden seuraukset. Selittämätön äkkikuolema on kohdannut monia alan harrastajia. En nyt selosta tarkemmin edellä mainittuja eläinkokeita, totean vain, että niiden viesti näyttää olevan selvä. Evoluution myötä eläimille on kehittynyt monia hyödyllisiä kykyjä, ja eräs kyky näyttää olevan tasapainoisen ravinnon valitseminen. Ei todellakaan näytä olevan samantekevää, mitä syödään. Ja tässä on syy, miksi asiasta on minusta tärkeää kirjoittaa. Aloitetaan vaikka gastronomiasta. Herkuttelu ei nähtävästi olekaan ihmiselle lajityypillinen kulttuurin piirre, vaan sen takana näyttää olevan biologinen vaisto. On syitä, miksi jotkut ruoat maistuvat erityisen hyvältä, ja on myös syitä, miksi tällaiset mieltymykset usein vaihtelevat.

En kuitenkaan väitä, että gastronomiset mieltymykset johtavat tasapainoiseen syömiseen, asianhan koetaan jopa olevan suorastaan päinvastoin. Ja siihen on aivan ilmeisiä syitä. Syömme prosessoitua ruokaa, ja gastronomiaa ohjaavat monet kulttuuriset tekijät. Ihmiskunta on oppinut paistamaan, keittämään, muhentamaan, maustamaan, savustamaan, hapattamaan ja suolaamaan ruokaamme vasta kulttuurin kehittymisen myötä. Biologinen ruumiimme oli sitä ennen totuttautunut aivan toisenlaiseen ravintoon: raakaan ja enintään tulella paistettuun. Kypsentämisellä on tosiaan ollut oma roolinsa ihmisen evoluution loppuvaiheessa: elimistömme saa kypsennetystä lihasta ja kasviksista paljon enemmän ravintoa kun raa’asta, ja näin käyttöömme on vapautunut ylimääräisiä resursseja.

Valitettavasti ruoan prosessoinnilla on synkempi puolensa. Se nimittäin häiritsee kykyämme valita ruokaamme vaistomaisesti. Esimerkiksi useimmilla on mieltymys paistettuun, koska se on aikanaan ollut lupaus ravintorikkaasta ruoasta. Nykyisin pikaruokateollisuus hyödyntää tätä mieltymystä ja uppopaistaa lähes kaiken mahdollisen. Meillä on myös tarve täydentää kehomme natriumvarantoja, ja siksi pidämme suolaisesta. Näin olemme päätyneet suolaamaan lähes kaiken ruokamme, aivan turhaan.

Entä mitä tapahtuu kyvyllemme tunnistaa meille sopivaa ruokaa, jos markkinoille tuodaan aivan uudenlaista tai uudella tavalla prosessoitua ruokaa, esimerkiksi hyönteisruokaa ja syntetisoitua ruokaa? Asiaa ei ehkä ole pohdittu tällaisesta näkökulmasta.

Miten kaikki tämä liittyy dieetteihin? Monellakin tapaa. Ensinnäkin, suurin osa niin sanotuista muotidieeteistä on ravitsemustieteen näkökulmasta aivan järjettömiä ja jopa vaarallisia terveydelle. Siksi ravitsemustiede on koettanut markkinoida niiden vastapainoksi tai muuten vain elämän ohjenuoraksi ”tieteellisesti” perusteltuja dieettejä. Niillä tosin on rajoituksensa ja suositukset muuttuvat ajan myötä. Sen olen huomannut lasten ravitsemussuosituksista, joita olen seurannut kun omia lapsia alkoi tulla 1970-luvulla. Se ei tietenkään ole mikään syy vastustaa ravitsemustiedettä. Elävän tieteen tunnusmerkki on muuttuminen ja virheiden korjaaminen. 

Laktoosi-intoleranssi on ominaisuus, jonka tiede teki laajemmin tunnetuksi 1980-luvun lopulla. Omat esi-isäni kuuluivat populaation, jonka historiassa ei ollut pitkää karjatalousvaihetta. Elämäni muuttuikin paljon miellyttävämmäksi, kun aloin tietoisesti välttää maitoa ruoassani. Ihmisiltä puuttuu kuitenkin luontainen vastenmielisyys maitoon. Ihmiskunnan evoluutiohistoriassa ei ollut maitoruokavaihetta, kyky sietää maitoa on myöhemmin syntynyt mutaatio.

Mutta tarvitseeko ihminen dieettejä? Ehdottomasti, ainakin silloin, jos ihmisellä on puutos tai sairaus, joka edellyttää erikoisruokavalion noudattamista. Laktoosi-intoleranssi on tästä eräs, ja aika lievä esimerkki. Mutta entä muuten? Evoluutio on tuottanut meille taidon valita ruokamme. Luonto sanoo, tai ainakin kuiskaa meille: ”syö sitä, mitä tekee mieli ja sen verran kun tuntuu hyvältä”. Mutta jo pelkästään dieetin idea on syvästi ristiriitainen. Se julistaa: ”taistele mieltymyksiäsi vastaan!” Dieetti siis jo lähtökohtansa takia rikkoo ihmisen vaistomaisia taipumuksia vastaan.

Dieettien takana on joukko terveysuskomuksia, joiden kirjo on niin käsittämätön, että en uskalla edes sivuta asiaa. Vakavampi tausta on ajallemme ominainen ylipaino. Luonnollisin tapa hallita painoaan on noudattaa vaistomaisia syömisen taipumuksia. Lihominen johtuu siitä, että syömme liikaa, ei se sen kummallisempaa ole. Erilaisista syistä johtuen emme tunnista tai noudata syömistämme ohjaavia taipumuksia. Ihmisellä on myös vaihteleva kyky varastoida rasvaa ruumiiseensa, se on peruskykymme ja se on ollut eloonjäämiskyky, mutta sen vaikutus meihin vaihtelee. Emme myöskään ole pelkästään vaisto-olentoja, syömistä säätelevät monet sosiaaliset ja myös rationaaliset tekijät, ja se saattaa liittyä myös kehonkuvaamme, joka on syvästi psykologinen realiteetti. Olemme myös vaihtelevasti herkkiä aistimaan ruoan lähettämiä signaaleja. Silloin voimme yrittää tietoisesti karttaa häiriösignaaleja säteileviä tuotteita, kuten pikku naposteltavaa ja välipaloja. Jos ei muu auta, painon hallintaan pyrkivän on pakko astua dieetin polulle, vaikka se merkitsee välittömästi paljon ristiriitoja ja mielipahaa.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

​Kätkettyjä salaisuuksia

Teknologia on julkisen keskustelun mielisanoja, mutta sitä käytetään huolettomasti, ilmaisemaan jotain erityistä, jonka avulla voi ehkä menestyä tai tienata. Onhan se sitäkin. Mutta se on paljon enemmän ja paljon laajempaa. Jotain, joka on inhimillisen kulttuurin ytimessä. Jotain joka pitää sisällään lukemattomien ihmissukupolvien tietoja ja taitoja. Se on jotain, jota hyödynnämme joka päivä asiaa lainkaan pohtimatta.

Soittimet kuvastavat hyvin tekniikan olemusta. Ajatellaan vakka nykyaikaista huilua. Se on suunniteltu auttamaan muusikkoa soittamaan mahdollisimman vaivattomasti lähes kaikkea sitä musiikkia, jota länsimaisella nuottikirjoituksella on tapana viivastoille kirjoittaa. Ja kuitenkin soitin toimii yhtä vaivattomasti vaikkapa improvisoitaessa jazzia, tai kun soittaja muuten vain tulkitse musiikilla sydämensä tuntoja. Soittaja on tottunut soittimeensa, eikä lainkaan ajattele, että soiton vaivattomuus tuotetaan yllättävän mutkikkaasti toimivalla läppien ja vipujen koneistolla. Huilisti käyttää soittaessaan yhdeksää sormea, vain oikean käden peukalo laiskottelee, mutta sekin kannattelee huilua. Huilun rungossa on 16 tai 17 ääniaukkoa, joiden päällä on liikkuvat läpät. Jo tästä voi päätellä, että tarvitaan mekanismi tilanteen hallitsemiseksi. Kun huilisti painaa sormellaan läppää tai näppäintä, 1, 2 tai 3 ääniaukkoa sulkeutuu, tai joskus avautuu. Vipujen, jousien ja akselien mekanismi hoitaa asian. Huilisti ei sitä ajattele, hän ajattelee vain säveltä ja melodiaa. Toki soittamisessa tarvitaan eri äänille erilaisia sormien painalluksen ja joskus vapauttamisen yhdistelmiä, mutta onneksi mukautuvat ihmisaivot oppivat tuottamaan nämä liikkeet automaattisesti. Lisäksi ääntä kontrolloidaan puhallustekniikalla. Se on aika totaalista kehollisuutta.

Huilun mekanismin toiminta voitaisiin kuvata matemaattisesti Boolen logiikan lausekkeilla, tosin en ole tällaista esitystä nähnyt. Koneiston suunnittelija on aikanaan toiminut omalla logiikallaan ja käytännön järjellä, ja tulos materialisoituu nykyaikaisessa soittimessa. Se pitää toimintansa mutkikkaan periaatteen piilossa, tosin huilun ulkonäkö antaa siitä jonkinlaisen vihjeen.

Konserttipianisti ei myöskään yleensä ajattele, millainen mutkikas mekanismi äänen tuottamiseen vaaditaan. Toisin kuin huilussa, jokaisen pianon koskettimen takana on samanlainen mekanismi, eivätkä koskettimet vaikuta toisiinsa. Muta koneisto suorittaa vaativan liikesarjan: kosketinta painettaessa koneisto kiihdyttää vasaran suureen nopeuteen samalla kun se vapauttaa kielen sammuttimen. Iskeydyttyään kieliin vasara vetäytyy lepoasentoon ja kielet soivat vapaasti, kunnes sormi nostetaan koskettimelta, jolloin vasara palautuu valmiusasentoon ja sammutin sammuttaa kielet. Pianon koneisto on satojen vuosien, lukuisten sukupolvien ja monien kehitysvaiheiden tulos. Koskettimen takana oleva mekanismi toistaa käyttöikänsä aikana liikkeensä jopa miljoonia kertoja, aina samanlaisena ja tasaisena. Ja kuitenkin koneisto rakentuu yhä edelleen puusta, nahasta ja huovasta sekä muutamasta metallisesta tangosta ja akselista. Entisaikojen mestarit loivat pitkäikäisen ja toimivan ratkaisun.

Tutustuin huilun mekaniikkaan konkreettisesti, kun päätin vaihtaa huiluuni uudet tyynyt, eli läppien alle asennettavat pehmustetut ja tiiviit levyt, jotka sulkevat ääniaukot läpän liikkuessa. Tein sen itse uteliaisuuttani, en rahaa säästääkseni. Tosin olen myös aiemmin tyynyttänyt sekä huilun että saksofonin. Operaatio on lievästi sanoen haastava, olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa, kuinka vaikeaa se on. Joten suosittelen lämpimästi jättämään työn ammattilaiselle. Pelkästään koneiston purkaminen osiin on jo oma juttunsa. Sitten huilu tietenkin puhdistetaan. Tyyny on sitten helppo irrottaa läpästä ja ruuvata uusi tyyny tilalle. Sitten läppä keinotellaan paikalleen, katsotaan, onko se tiivis (työntämällä pieni lamppu huilun sisään). Jos ei ole, irrotetaan läppä ja tyyny ja sovitetaan tyynyn alle paperisia levyjä ja puolikuita ja kokeillaan uudelleen. Tätä toistetaan kunnes tyyny näyttää tiiviiltä. Jos useamman läpän täytyy sulkeutua yhtä aikaa, niiden toiminta säädetään säätöruuveilla tai paperisuikaleilla tai korkkiliuskoilla. Huilussa voi myös olla vikoja kolhujen ja huonon kohtelun seurauksena, ja ne täytyy koettaa korjata parhaan ymmärryksen mukaan ja tietenkin hyvin varovasti. Lopulta akselit öljytään ja huilu kootaan. Ja sitten tärkeä testi, soiko huilu nyt vaivattomasti? Jos ei, pitää miettiä mitä jäi huomaamatta.

Selostin tämän asian näin tarkasti, ettei kukaan vain ryhtyisi siihen kevytmielisesti. No, onneksi on soitinkorjaamoita.

Huilun tutkiminen valaisi hyvin sen mekanismin kiemuroita ja herätti minussa syvää kunnioitusta sen suunnittelijaa kohtaan. Vuosikymmeniä sitten ostin ensimmäisen huiluni, halvan käytetyn, ja laitoin sen soittokuntoon. Silloin olin sekä nuuka että utelias. Samalla ostin Theobald Böhmin kirjoittaman kirjan Flute and flute playing. Böhm (1794–1881) on mies nykyaikaisen huilun mekanismin takana. Sanoisin jopa että nero, vaikka en pidä sanasta. Joten sanon vain, että hän oli utelias, taitava ja innostunut, kaikki hyvä ihmiskunnalle on tullut tällaisten ihmisten kautta.

Eteläsaksalaisen Böhmin isä oli kultaseppä, ja hän opetti ammatin salat pojalleen. Böhm kiinnostui jo nuorena huiluista, ja valmisti itse ensimmäisen soittimensa. Hänestä kehittyi nopeasti taitava huilisti, hän soitti jo 17-vuotiaana sinfoniaorkesterissa ja joitain vuosia myöhemmin hän oli huilun äänenjohtaja. Lisäksi hän sävelsi huilumusiikkia. Tietenkin hän havaitsi perinteisessä huilussa monia ongelmia. Ennen kaikkea sitä saattoi soittaa helposti vain muutamassa sävellajissa. Orkesterimusiikkia tuotetaan kuitenkin kaikissa sävellajeissa ja kromaattiset sävelet ovat yleisiä.

Hienomekaanikon koulutus rohkaisi hänet ilmeisesti suunnittelemaan huilun metallista, ja kuuluisihan metallisen huilun voimakas ääni paremmin orkesterissa. Ääneltään parhaiksi materiaaleiksi osoittautuivat hopeaseokset. Böhm luopui myös puuhuilujen kartiomaisesta porauksesta, jolloin alarekisteriin saatiin lisää voimakkuutta. Sopivaksi putken sisäläpimitaksi osoittautui 17 mm. Ääniaukkojen tuli olla isoja, jotta sävelet soisivat täsmällisesti, ja se edellytti läppiä. Soittimesta piti myös tulla täysin kromaattinen, siksi tarvittiin enemmän ääniaukkoja ja jonkinlainen koneisto läppien hallitsemiseksi. Böhm opiskeli fysiikkaa yliopistossa ymmärtääkseen paremmin huilun teoriaa. Fysiikka ei kuitenkaan riitä selittämään kaikkia huilussa tapahtuvia ilmiöitä. Siksi Böhm rakensi koesoittimia, joissa oli siirreltävät ääniaukot.

Lopputulos oli loistava. Böhmin uusi soitin oli helppo soittaa, ja se taipui notkeasti modernien säveltäjien vaatimuksiin. Sen mekanismi on jokseenkin muuttamattomana edelleen käytössä. Huilun esimerkki innosti muitakin soittimenrakentajia. Läppämekanismeja kehiteltiin klarinetteihin, oboeihin ja fagotteihin. Böhmin koneisto omaksuttiin suoraan uuteen soittimeen, saksofoniin. Siksi monet saksofonistit soittavat myös huilua, ja päinvastoin.

Nykyaikainen ja erityisesti akateemisen maailman hellimä idea on, että tulee keskittyä mahdollisimman suppealle alalle, jotta saisi aikaan korkeatasoisia tuloksia. Theobald Böhmin esimerkki väittää jotain suorastaan päinvastaista. Hänen laaja-alaiset kykynsä muusikkona, säveltäjänä ja hienomekaanikkona toimivat ainutlaatuisesti ja korvaamattomasti yhdessä. Eikä hän ole ainoa esimerkki. Laaja-alaisuus ja monipuolinen elämänkokemus näyttävät liittyvän monien huippusuorittajien elämänuraan.

Hienomekaniikalla näyttää olevan aivan erityinen rooli teknologiassa. Sen avulla koneet, työvälineet ja laitteet nousevat aivan uudelle laadulliselle tasolle. Historioitsijoille hienomekaniikka näyttää olevan tuntematon maa, se on teknologian tehokkuuden taustalla vaikuttava salainen aarre. Hienomekaniikkaa harrastettiin jo antiikissa, mutta uudella ajalla sen vaikutus alkoi muuttaa yhteiskuntia. Ehkä tunnetuin esimerkki on kello. Pienikokoisen kellot tulivat yleiseen käyttöön myöhään, vasta 1800- luvulla. Erittäin tärkeä keksintö oli 1700-luvun puolivälissä kehitetty laivakronometri, joka mahdollisti navigoinnissa pituusasteen määrittämisen.

Emme ehkä tule ajatelleeksi, että hienomekaniikka liittyy myös kirjapainotaidon syntyyn. Johannes Gutenberg oli kultaseppä, joten hänellä oli hallussaan taito valmistaa tehokkaasti ja riittävällä tarkkuudella pieniä metallisia irtokirjasimia. Kirjapainon toinen haaste ei liity itse kirjasimiin, van siihen että kirjoittamisessa niin välttämätön ja vakiintunut vesipohjainen muste ei tartu metallikirjasimiin. Ratkaisu edellytti laaja-alaisuutta: taiteilijoiden suosimat öljyvärit osoittautuivat toimiviksi myös vasta keksityssä kirjapainossa.

Optiikka on toisenlainen esimerkki hienomekaniikasta, sekin merkitsee suurta tarkkuutta. Se tuotti 1600-luvulla teleskoopit, mikroskoopit ja erilaiset mittalaitteet. Sekstantissa yhdistyvät optiikka ja tarkka mekanismi. Siitä tuli välttämätön merenkulun työväline. Myös informaatiotekniikan taustalla vaikuttaa hienomekaniikka. Suuri matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli 1600-luvulla erään ensimmäisistä laskukoneista, jotka pystyvät kerto- ja jakolaskuun. Leibniz oli myös hyvä esimerkki laaja-alaisesta yleisnerosta. Numeeriset ja analogiset laskulaitteet kehittyivät rinnan tärkeiden matematiikan sovellusten kanssa. Hienomekaaninen perinne jatkui myös elektroniikassa: elektronisten sähköpiirien miniatyrisointi johti tietotekniseen vallankumoukseen. Fysiikassa optisten ja hienomekaanisten tutkimuslaitteiden osuus on ollut aivan ratkaisevassa roolissa modernin fysiikan synnyssä. On hauska ja osuva sattuma, että sekä fysiikan tutkimuslaitteita että soittimia sanotaan instrumenteiksi.

Oikeastaan hienomekaniikka synnytti modernin maailman, kun se oli laaja-alaisten ja ennakkoluulottomien ihmisen käytössä. Emme edes huomaa, millaisella mutkikkaalla perustuksella vauras olemassaolomme seisoo. Ei tästä tarvitse kiitollisuutta tuntea, mutta jonkinlainen kunnioitus olisi paikallaan. Ajatus ei ole minun, sen on esittänyt espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset (1883–1955). 

 


 

perjantai 26. helmikuuta 2021

Oraakkelit ja aikakoneet

Kautta historian ihminen on kiihkeästi halunnut nähdä tulevaisuuteen. Niin sanotusti, raottaa tulevaisuuden verhoa. Ennustamisessa ja tulevaisuuden näkemisessä on kokeiltu erilaisia vaihtoehtoja. Ennustaminen on nähty ihmisen kyvyksi, joka tosin on varattu vain harvoille poikkeusyksilöille. Tai se voi perustua erilaisiin magian tekniikkoihin tai välineisiin. Tai sitä on lähestytty myös tieteen keinoin. Aika nähdään usein jonkinlaisena janana tai nuolena, joka kulkee menneisyydestä tulevaisuuteen. Joten ehkä voitaisiin rakentaa erityinen laite, aikakone. Sillehän on jopa malli. Kello ottaa toimintansa periaatteen ajasta, joka vaikuttaa sen osoittimien liikkeeseen. Voitaisiin ehkä rakentaa käänteinen kello, jonka osoittimia liikuttamalla voitaisiin siirtyä ajassa.

Aikakoneen rakentamisessa ei ole kuitenkaan onnistuttu, ja ehkä koko ajan käsite on ymmärretty väärin. Siteeraan nyt, tosin ulkomuistista ajan ehdotonta ammattimiestä, eli fyysikko Kari Enqvistia. Hän on kosmologi, ja hehän joutuvat työkseen miettimään ajan olemusta. Enqvistin mielestä menneisyys on totta, se on ehdottomasti ja objektiivisesti olemassa. Eikä ole olemassa vaihtoehtoisia menneisyyksiä – vaikka jotkut poliitikot yrittävät sellaisia rakentaa. Valitettavasti meillä ei ole menetelmiä tutkia menneisyyttä suoraan. Näemme vain muinaisen nykyhetken jättämiä heikkeneviä jälkiä. Mutta tulevaisuuden laita on vielä huonommin. Fysiikan näkökulmasta tulevaisuutta ei ole edes olemassa. On vain nykyhetken ankara mylly, joka jauhaa olemassaoloa ja tapahtumia tyhjästä. Aikakonetta varten ei siis ole olemassa sellaista tulevaisuuden seutua, jonne se voisi meidät viedä.

Psykologisesti tämä tuntuu aivan väärältä, emme voi uskoa että maailmamme olisi tällainen. Ihmisen mieli rakentuukin pitkälle ennustamisen varaan. Asialla on tausta evoluutiohistoriassa. Kun elollisille olennoille kehittyi hermosto, se lisäsi olennaisesti niiden kelpoisuutta. Hermoston avulla eläin pystyy reagoimaan nopeasti ympäristön signaaleihin, esimerkiksi välttämään vaaraa ja löytämään ruokaa. Mutta evoluutio kehittyi vielä pidemmälle. Eräät eläimet alkoivat myös ennakoida, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Ja se tarjosi vielä parempia menestymisen mahdollisuuksia. Ihmisessä tämä kyky kehittyi pisimmälle. Aivomme ovat ennen kaikkea ennustuslaite. Veimme ennakoinnin jopa käsitteelliselle tasolle, persoonallisuuteemme ja kulttuuriimme. Tulevaisuus on meille olennainen osa todellisuutta. Me suunnittelee toimiamme, ja saamme tulevaisuuden ajattelusta motivaatiomme ja elämänuskomme. Jopa kansojen ja valtioiden olemassaolo perustuu tulevaisuuden ajatukselle.

Tulevaisuuteen liittyy vain eräs kiusallinen piirre: sitä ei voi ennustaa. Vaikka ennustaminen siis on periaatteessa mahdotonta, käytännössä se on kuitenkin suhteellisen mahdollista. Niin kuin moni muukin ihmisen tekemä asia. Ihmiskunta onkin ennustanut hamasta esihistoriasta saakka. On haluttu tietää, mistä saalista löytyy, tai millainen sato on tulossa. Tai onko asuinpakka turvallinen. Ja historiallisen ajan alusta lähtien ennustamisessa on hyödynnetty ammattilaisia. Papit ovat ennustaneet tulevaisuutta uhrieläinten maksasta. Esimerkiksi kuninkaat ovat halunneet tietää, onko nyt otollinen aika lähteä sotaretkelle ja miten siinä sitten käy. Antiikissa neuvoja haettiin Delfoin oraakkeleilta, se oli suoranainen instituutio. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa profetoinnilla on merkittävä rooli. Ennustamisesta siinäkin on kysymys. Oraakkelit, profeetat ja muut muinaiset ennustajat osasivat todella ammattinsa. Se antoi heille toimeentulon ja siitä syntyi menestyviä kultteja. Ennustukset esitettiin aina monimerkityksellisessä tai jopa sekavassa muodossa. Siksi ennustaja ei koskaan ollut väärässä. Päin vastoin, heidän taitoaan ja viisauttaan ihailtiin laajasti. Ennustukset toteutuivat usein yllättävillä tavoilla, ja silloin niiden viisautta ihailtiin aivan erityisesti. Myös nykyajan ammattiennustajat osaavat hämäryyden taidon. Palaan tähän vielä lopuksi.

Uudella ajalla noussut uudenlainen luonnontiede tarjosi myös aivan uuden tavan tarkastella todellisuutta. Tieteellisen tiedon ensimmäinen kriteeri on, että sen tulee selittää ilmiöitä. Mutta syntyi myös aivan uusi kriteeri: tieteen tulee myös ennustaa tulevaisuutta. Uusi astronomia ennusti planeettojen liikkeet ja komeettojen radat. Tieteellinen ennustaminen on erityisen tärkeää tekniikassa. Höyrykoneen rakentaja perustaa suunnitelmansa teorioihin mutta kun kone rakennetaan, on olennaista, että kone toimii teorian ennustamalla tavalla. Näin tekniikassa pääosin menetellään, luotetaan ennusteisiin. Jos rakennetaan aivan uudenlainen silta tai rakennus, rakennuttajat uskovat, että niissä toteutuu teorian ennustama turvallisuus. Suhteellisen harvoin käy niin, että suunnittelijat tai rakentajat tulkitsevat teoriaa väärin tai teoriat ovat epätäydellisiä –ja silloin voi tapahtua onnettomuuksia.

Ennustaminen on siis suhteellisen mahdollista, etenkin jos ei ennusteta kovin kauas tulevaisuuteen. Ihmisen oma evoluutiohistoria on hyvä todiste. Kyky ennakoida lähitulevaisuutta luotettavasti on eräs ihmislajin menestyksen kulmakiviä. Mutta miksi ennustaminen toimi ainakin jossain mittakaavassa, vaikka fysiikan mukaan se on mahdotonta? Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: systeemidynamiikka. Todellisuuden mutkikkaat ilmiöt ovat dynaamisia systeemejä. Taivaanmekaniikka tai tykillä ammuttu ammus tai kemiallinen reaktio käyttäytyvät tavalla, jota voidaan kuvata differentiaaliyhtälöillä ja nuo yhtälöt ovat voimassa myös nykyhetkestä eteenpäin. Tämä ei tosin ole aivan totta, sillä systeemit käyttäytyvät ainoastaan likimäärin ennustettavasti ja vain silloin kun tarkastellaan lähitulevaisuutta. En nyt erittele tätä enempää.

Entä kun mennään muiden tieteiden puolelle, yhteiskuntatieteisiin, historiaan tai taloustieteisiin? Tiedämme, että ennustaminen on nykyään varmaan jopa yleisempää kuin antiikin aikana, näemme ennustajia päivittäin tiedotusvälineissä. Ennustamisen motiivikin on osittain sama kuin ennen. Valtaapitävät tai valtaa tavoittelevat haluavat perusteluja ja legitimiteettiä toiminnalleen. Ennustajilla ei nyt ole käytössään täsmällistä matematiikkaa, sen sijaan he nojaavat menneisyydessä kerättyihin aikasarjoihin. Tältä osin ennustaminen vastaa luonnontieteiden dynaamisiin systeemeihin nojaavaa periaatetta. Sen sijaan teorian osalta asiat ovat paljon heikommin. Erityisen heikko teoriapohja on poliitikoilla, he soveltavat pikemminkin psykologisia mielikuvia.

Mutta eikö taloudessa kuitenkin ole vallalla joku teoria pohja? Eksaktia teoriaa on kuitenkin niin niukasti ja sen ennustuskyky on niin heikko, että moni tutkija haluaa pudottaa taloustieteestä sanan tiede kokonaan pois. Jäljelle jää pikemminkin uhrilampaan maksasta ennustaminen. Mutta ehkä on syytä olla tasapuolisempi. Kyllä taloustieteessäkin jotain pohjaa täytyy olla – aikasarjojen jatkamisen ohella. Ehkä onkin, parhaiten muotoillut teoriat ovat päätöksentekoteorioita. Niissä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ne ovat psykologisesti epärelevantteja. Toisekseen, yksilöllisistä toimijoista rakentuvaan taloudellisen mekanismin tarkka kuvaus puuttuu. Ennustajina talousviisaat seuraavat muinaisten kollegojen jalanjälkiä. He esittävät ennusteensa monimielisesti tai epäselvästi. "edellyttäen, että premissit toteutuvat, ennuste näyttää tältä". Mitä tällainen lause oikein tarkoittaa, näyttäähän ennuste muutenkin siltä miltä se näyttää? Talousuutinen ei mainitse, mitä "premissejä" on käytetty, ehkä niitä ei ole lehdistötiedotteessakaan. Ja yleistajuisessa uutisoinnissa ei edes viitata teoriakehykseen.

Mutta pitääkö taloustieteessä edes olla teoriaa? (Tällaisen kysymyksen esittäminen nostaa esiin joukon muita kysymyksiä, eivätkä ne ole edullisia taloustieteilijöille; ei mennä nyt siihen). Teorian perään haikailijoita vastaan talousmiehet voivat ottaa varoittavaksi esimerkiksi marxilaisen talousteorian. Varoitus onkin paikallaan, ja teorian soveltamisesta on saatu ikäviä kokemuksia. Mutta mikä varsinaisessa teoriassa oli pahiten väärin? Marx kiinnitti huomiota tuotantomenetelmien ja tuotantosuhteiden ensisijaisuuteen, ja se on merkittävä huomio. Sen sijaan Marx ohitti kokonaan teknologian, joka oikeastaan on tuotannon tekijöistä tärkein. Marxin arvoteoria on ilmeisen hämärä ja väärä, itse en ymmärrä sitä ollenkaan. Tosin ei tämä mikään helppo rasti ole. Kuka voi nykyäänkään sanoa ymmärtävänsä esimerkiksi rahan teoriaa. Itse kukin voi miettiä, mistä raha syntyy, ja nyt en tarkoita omaa tilipussia. Filosofiassa Marx nojasi nähdäkseni höttöiseen Hegeliin.

Marx joka tapauksessa kiinnitti huomion tuotantoon, joka on ollut yhteiskunnan perusta kivikaudesta alkaen. Seuraavaksi historian näyttämölle astuu itävaltalainen Joseph Schumpeter (1883–1950) sikäli onnettomasti, että hän toimi valtionvarainministerinä aikana jolloin inflaatio laukkasi tuhansia prosentteja päivässä. Schumpeter pohti, miten tuotanto organisoituu teollisuudenaloiksi. Hän huomasi että talous muistuttaa biologisia ekosysteemejä, ja että sillä on ennustettava dynamiikka. Jos joku haluaa pohtia, mitä Schumpeter todella sanoi, pitää mennä kirjallisille lähteille, toisin kuin poliitikot, jotka aiheutettuaan talouskatastrofin alkavat hokea: ”luova tuho on hyvä!”

Lukijalle pahoittelen pitkää aasinsiltaa lampaanmaksoista Marxin ja Schumpeterin kautta teollisuusalojen dynamiikkaan. Neuvostovenäläinen taloustieteilijä Nikolai Kondratjev (1892–1938) havaitsi länsimaiden taloudessa 40-60 vuoden pituisia suhdannesyklejä. Taloustiede oli noissa oloissa hengenvaarallista, ja vaikka hän oli nuorena ministerinä rakentamassa Neuvostoliiton taloutta, Stalinin aikana hänet teloitettiin.

Kondratjevin sykleissä on kiehtovia ideoita. Ensinnä ne kuvaavat määrällisten vaihtelujen lisäksi talouden laadullista muuttumista. Toiseksi, ne huomioivat tieteen ja teknologian vuorovaikutusta. Tieteelliset läpimurrot ruokkivat teollista kasvua, ja vastaavasti teolliset syklit tuottavat resursseja ja ideoita uusiin tieteellisiin läpimurtoihin. Alla oleva kuva havainnollistaa Kondratjevin mallia. Sen tulkinnat vaihtelevat esittäjästä riippuen, olen itse muokannut oheisen kuvan nykyistä ymmärrystäni vastaavaksi. On huomattava että teollinen paradigma ei kokonaan katkea uuteen sykliin, vaan se voi jatkua taustaresurssina useiden syklien yli. Esimerkiksi sähköstä tuli jo sata vuotta sitten perusresurssi, ja lämpövoimakoneet ovat vasta nyt siirtymässä alenevalle käyrälle. Kuvan mukaan elämme nyt viidettä Kondratjevin sykliä, se satsaa uusiin materiaaleihin ja energiantuoton uudistamiseen. Aikamme tieteellisistä läpimurroista voi olla ennenaikaista puhua, kvanttilaskennan ohella voisi syntyä syvällistä biologian inspiroimaa systeemiteoriaa, joka palvelisi sekä teollista struktuuria että yhteiskuntaelämää.

Ennustaako tämä malli siis tulevaisuutta? Ainakin siinä mielessä, että sen esikuvana ovat biologiset dynaamiset prosessit, ja niillä tiedetään olevan vakaata jatkuvuutta lähitulevaisuuden suuntaan. Oheinen kuva on kymmenen vuotta vanha, en ole tuntenut tarvetta korjata sitä.

 


 

torstai 18. helmikuuta 2021

SETI, eksot ja kosminen äly

Huomaan, että olen kirjoittanut kohtalaisen säännöllisesti maapallon ulkopuolisesta älystä, alkaen vuodesta 2011. Aihe on jostain syystä kiinnostava, mutta onko siitä uutta sanottavaa? Ainakin voidaan tehdä tilannepäivitys. Uusia näkökulmiakin löytyy. Nyt ajattelin käydä läpi näkökulmia hankkeen järkevyyteen. Pitäisikö ne pienet vihreät miehet (LGM, little green men) jo löytää, ja miksei niitä ole löydetty? Ja niin tai näin, kannattaako siihen touhuun kumminkaan satsata?

SETI (Serarch for Extra-Terrestrial Intelligence eli Maan ulkopuolisen älyn etsiminen) on sen synnyttämistä mielikuvista huolimatta ihan vakava hanke. Systemaattinen SETI- tutkimus käynnistyi Frank Draken aloitteesta 1960-luvun alussa, ja herätti heti paljon huomiota. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä on alusta alkaen ollut etsiä avaruudesta tulevia poikkeuksellisia radiosignaaleja, jotka voisivat olla vieraan sivilisaation tuottamia. Vuosikymmenien kuluessa mittalaitteiden herkkyys on parantunut merkittävästi, mutta avaruudessa ei ole havaittu älykkäiden olentojen harjoittamaa radioliikennettä. Tarkoittaako se, että hanke on vakava erehdys?

Onko avaruudessa elämälle otollisia paikkoja?

SETIn aloittamisesta on kulunut 60 vuotta. Maailmankuvamme on muuttunut paljon, ja käsitykset elämälle suotuisista paikoista ovat myös muuttuneet. Oman maapallomme kaltaisia planeettoja on aikaisemmin pidetty hyvin harvinaisina, mutta tuoreiden havaintojen mukaan pelkästään omassa galaksissamme niitä voisi olla 300 miljoonaa. Teleskooppihavaintoja on saatu jo yli 4000 eksoplaneetasta. Elämälle suotuisa paikka on todennäköisimmin kiviplaneetta, joka on sellaisella etäisyydellä emotähdestä, että planeetalla voisi olla juoksevaa vettä. Tällaista aluetta tähden ympärillä sanotaan elämänvyöhykkeeksi. Vyöhykkeellä voi kuitenkin vallita elämän syntyä tai mutkikasta elämää haittaavia olosuhteita. Emotähti voi olla levoton ja tuottaa haitallisia säteilyryöppyjä. Tai lähistöllä voi tapahtua tähtiräjähdyksiä tai sijaita aktiivisesti säteileviä kohteita kuten mustia aukkoja. Tai tähtikunnassa voi olla paljon pikkukappaleita, jolloin meteori- tai komeettapommitus tuhoaa elämän ituja. Mahdollisuuksia elämälle on siis paljon tiheämmässä kuin on ajateltu. Toisaalta epävarmuuttakin on paljon.

Millaisia merkkejä elämästä eksoplaneetoilla voidaan havaita?

Eksoplaneetat ovat kaukana, lähimmät noin viiden valovuoden päässä. Erottelukykyisiä kuvia niistä ei siis toistaiseksi saada. Kemiallisia yhdisteitä voidaan periaatteessa tunnistaa spektroskopialla, kun tähden valo kulkee eksoplaneetan kaasukehän läpi. Elämän löytäminen perustuisi biologisen elämän tuottamaan kemialliseen jälkeen. Vastaavasti kosminen äly voisi olla havaittavissa sen teknologisen luovuuden kautta, mikäli älykäs laji olisi ryhtynyt tuottamaan teknologiaa. Teknologian jalanjälki näkyisi eksoplaneetoista tehdyissä havainnoissa ehkä jopa selvemmin kuin biologinen elämä. Teknologian epäsuorat jäljet näkyvät ilmakehän kaasuissa ja pölyissä, ne näkyvät nopeissa kasvillisuuden muutoksissa ja rakennustoiminnan aiheuttamina muutoksina pinnanmuotoihin ja pinnan ainesjakaumaan. Lisäksi teknologia näkyisi keinovalona ja nopeasti lisääntyneenä radiosäteilynä. Voidaan jopa ajatella, että jos sivilisaatiolla olisi käytössään hyvin tehokasta teknologiaa, se voisi järjestellä koko tähtikunnan olosuhteita mieleisekseen. Se voisi rakentaa avaruuteen vaikka heijastimia, varjostimia tai lisää elintilaa. Tai se voisi rakentaa koko tähtikunnan mittakaavaisia suuria tutkimuslaitteita, antenneja tai teleskooppeja. Toistaiseksi megastruktuureihin viittaavat epävarmat havainnot ovat kuitenkin saaneet arkisemman selityksen.

Auttaako tekniikan kehitys löytämään avaruudesta elämää?

SETI-projektin aikana mittalaitteiden herkkyys on parantunut. Joitain rajoja tulee kuitenkin vastaan, lämpökohina ja kvantti-ilmiöt rajoittavat ilmaisimien herkkyyttä. Maan pinnalle ei myöskään voida rakentaa kovin suuria laitteita. Eräs tuore arvio on, että avaruuden asukkaiden lähettämän radiosignaalin löytämiseen nykytekniikalla tarvittaisiin keskimäärin 1500 vuotta. SETIn laihat tulokset eivät siis ole asiantuntijoille yllätys. Valtava harppaus saadaan aikaan viemällä mittalaitteita avaruuteen. Ilmakehän häiritsevä ja suodattava vaikutus poistuu, ja teleskooppien mitoissa voidaan siirtyä aivan uuteen kokoluokkaan. Pääosa eksoplaneettalöydöistä on jo tehty avaruusteleskoopeilla. Toisaalta syntyy ongelma: hyvin herkän radioteleskoopin tai optisen teleskoopin mittauskeila on kapea. Siksi se on osattava suunnata täsmälleen oikeaan kohtaan. Eksoplaneettojen kartoitus auttaa löytämään alueita elämän etsimiseen.

Voiko avaruudessa olla toisenlaisia elämänmuotoja?

Voimme ajatella edes jollain tapaa realistisesti elämän syntyvän vain jonkun planeetan pinnalle ja likimain Maata vastaaviin oloihin. Mielikuvituksemme voi toki loihtia esimerkiksi kaasuolentoja tai energiaolentoja. Ne ovat kuitenkin vain siirrettyjä mielikuvia vailla tunnettuja fysikaalisia rakentumisen periaatteita. Omaa elämänmuotoamme muistuttavien olentojen kehittymisen näkökulmasta kosmos voi tarjota kaksi tärkeää resurssia: aikaa ja riittävän rauhalliset olosuhteet. Monet kosmoksen kolkat ovat liian rauhattomia. Vastaavasti voisimme ajatella, että jos elämä saisi jossain planeettakunnassa kehittyä rauhassa oman planeettamme kehityshistoriaa paljon pidemmän ajanjakson, se saattaisi yltää meitä korkeammalle tasolle. Elämän edellytyksiin näyttäisi kuuluvan elinympäristön monipuolisuus. Vesien peittämä planeetta tarjoaa suotuisan ympäristön varhaisten elämän muotojen kehittymiselle. Vesi suojelee vaaralliselta säteilyltä ja suurilta lämpötilan vaihteluilta. Vedessä kemikaalit ja ravinnoksi sopivat aineshiukkaset liikkuvat vavattomasti, ja vedessä eliöiden on paljon helpompi liikkua kuin kuivalla maalla. Seuraavassa evoluution vaiheessa kuiva maa tarjoaa suurempia haasteita, mutta myös kehittymisen mahdollisuuksia. Jos haluaisimme etsiä elämää ylläpitäviltä planeetoilta älykkäitä lajeja, kannattaisi etsintä keskittää taivaankappaleisiin, joilla esiintyy sekä tiheiden metsien peittämiä alueita että tasankoja. Korkeuserot ja kiipeileminen tuottavat monipuolisia kykyjä.

Mitä voidaan sanoa älykkäiden olentojen kehittymisestä?

On suoraviivaista kuvitella älykkäät olennot saman kaltaisiksi kuin me itse, täällä ainakin löytyy toimiva malli. Ihmisen esi-isät olivat puissa kiipeileviä apinoita. Niille oli kehittynyt tarttumiseen erikoistuneet ja monipuoliset eturaajat. Muilla suuriaivoisilla lajeilla evoluution jarruksi tulivat merinisäkkäiden kömpelöt evät ja elefanttien töppöjalat. Ilman taitavia käsiä nisäkkäiden älyllisen kehityksen korkeimmaksi saavutukseksi olisi jäänyt monipuolinen sosiaalinen elämä, joka ei olisi koskaan jalostunut teknologiaksi.

Mielikuvituksemme voisi tosin loihtia myös taitavasti lonkeroitaan käyttäviä ja teknologiaa hyödyntäviä merenalaisia lajeja. Tiedämmehän, että eräät planeettamme nilviäiset ovat hämmästyttävän älykkäitä. Fysikaalisista syistä meressä elävä teknologinen laji ei käyttäisi pitkän matkan kommunikointiin radioaaltoja, vaan luultavammin moduloituja akustisia värähtelyjä, ja ne taas eivät leviäisi avaruuteen. Tällaisista älykkäistä lajeista emme saisi tietää mitään, muuten kun vierailemalla planeetalla. Riittävän monimutkaiset pinnanmuodot ja erikoiset sääilmiöt saattaisivat tuottaa myös aivan toisen näköisiä älykkäitä lajeja.

Voimme kuvitella myös älykkäitä yhteisöjä, jotka eivät rakennu symboliselle kommunikaatiolle. Tieteiskirjallisuudessa tunnetaan kyborg-kulttuurit, joita maapallolla edustavat yhteiskuntahyönteiset, kuten mehiläiset, termiitit ja muurahaiset. Huolimatta yksilöiden sangen vaatimattomasta älyn tasosta niistä muodostuneet yhteiskunnat toimivat hämmästyttävän tehokkaasti ja älykkäästi.

Meidän olisi helpompaa kuvitella tapaavamme kosmoksessa älykkäitä koneita, jotka olisivat jopa saman tapaisia kuin omat älykkäät koneemme. Niiden tiedonkäsittelykykyä ja sensorien suorituskykyä on helppoa skaalata mielikuvissamme. Älykäs biologinen laji voisi rakentaa tällaisia koneita, esimerkiksi tutkimaan universumia laajemmin kuin mihin niiden oma biologinen elinikä tai fyysinen kestävyys antaisivat myötä. Itse asiassa oma lajimme tekee jo tätä samaa. Älykkäitä koneita voisimme tavata myös kolonisoimassa galaksiamme. Tämä idea on omaksuttu suoraan ihmiskunnan löytöretkien historiasta.

Kosmisen älyn löytäminen on vähemmän uskottavaa kuin sen olemassaolo. Mitä mieltä SETIn jatkamisessa on?

Nykyinen SETI on erilainen kuin 60 vuotta sitten. Se on laajentunut sateenvarjokäsitteeksi, jonka alla on muun muassa astronomiaa, fysiikkaa, kosmologiaa ja astrobiologiaa. Se tutkii laajasti maan ulkopuolista elämää, mutta samalla kehittyy tietämyksemme myös oman planeettamme elämänmuodoista ja kehityksestä. SETIn näkökulma on arvokas ja hyödyllinen, se tarkastelee maailmaa kosmisesta perspektiivistä.

Kävivätkö muukalaiset juuri täällä?

Tässä kirjoituksessa on lähes pakko mainita Oumuamua, eli virallisesti 1 I/2017 U1. Se on Aurinkokunnassa vieraillut liikkuva tähtienvälinen kappale, joka havaittiin lokakuussa 2017. Tähän vaeltajaan liittyy kaksi kiinnostavaa asiaa. Sen vierailu muistuttaa sensaatiomaisen tarkasti Arthur C. Clarken tieteisromaanissa Rendezvous with Rama (1973, suom. Uhka avaruudesta) kuvatun Rama:ksi ristityn tähtienvälisen avaruusaluksen vierailua. Toinen kiinnostava asia on Oumuamuan epätavallinen muoto ja liikkuminen. Kappaleen muodosta ei ole saatu selvää käsitystä, mutta se on epätavallinen: se on joko hyvin pitkulainen noin 400 m pituinen kappale, tai levymäinen, ja väriltään punertava. Varsinaista kuvaa siitä ei saatu. Ohitettuaan Auringon kappale kiihdytti hieman vauhtiaan. Matkaajan muodolle ja liikeradalle ei ole saatu vakuuttavia selityksiä, ja jossain määrin sen keinotekoisuudestakin keskustellaan.

Clarken romaanissa astronautit tunkeutuvat Ramaan. Sen enempää en kirjasta kerro, sen idea perustuu arvoitukseen ja sen vähittäiseen selvittämiseen, enkä aio pilata lukunautintoa. Ihmiskunta ei ehtinyt reagoida Oumuamuaan. Se ilmaantui liian yllättäen, eikä meillä olisi ollut valmista teknologiaa sen tutkimiseen. Ehkä tällainen valmius pitäisi hankkia. Tuskin uusi Oumuamua tai sen kaltainen kappale aivan pian käy luonamme (toisin kuin Rama II), mutta siihen on painavampia syitä. Palaan asiaan lähiaikoina.

 

tiistai 16. helmikuuta 2021

Epätodennäköinen kirjoitus

Tässä kirjoituksessa on filosofista saivartelua. Jos sellainen ei kiinnosta, kannattaa hypätä yli. Ja jos taas filosofia kiinnostaa, lukijan pitää muistaa, että en ole mikään ammattifilosofi, enkä oikeastaan edes kunnon amatööri. Oikeastaan suhtaudun filosofiaan aika viistosti ja jopa kriittisesti. Suhteeni filosofiaan on kuitenkin mutkikas, sillä toisaalta myös arvostan sitä. Joskus on syytä pohtia asioita perin pohjin. Olen kirjoittanutkin suhteestani filosofiaan, esimerkiksi filosofian merkityksestä ja luonnonfilosofiasta. Filosofian suhteen voisi noudattaa ohjetta ”käsiteltävä varoen”.

Käytämme puhuessamme käsitteitä, jotka ovat meille tarpeellisia. Tarpeellisuudella tarkoitan sitä, että meidän on joku syy puhua käsitteen tarkoittamasta asiasta. Se, että joku sana on olemassa ei tarkoita, että sanan kohde olisi totta tai olemassa. Klassinen esimerkki on kentauri. Voimme puhua kentaurista, vaikka tiedämme, että kentaureja ei ole. Silloin puhumme jostain muusta kuin kentaurien olemassaolosta. Vaikkapa siitä, miksi joku ihminen haluaisi puhua kentaureista. 

Filosofi Karl Popper määritteli todellisuuden kolme kategoriaa. Popperin maailma 1 on kaikki, mitä on fysikaalisesti olemassa. Se sisältää luonnollisesti myös sellaisenkin todellisuuden, mikä ei ole ainetta, kuten fyysikkojen rakastamat kentät. Kentät eivät ole ainetta, mutta ne ovat olemassa. Tämä tarkennus siksi, että sana materialismi yhdistetään joskus aineeseen. Kentät ovat kuitenkin olemassa ja totta. Siitä voi vakuuttua avaamalla radion. Sen toiminta tuntuu todelliselta, ei filosofien rakastamalta sosiaaliselta konstruktiolta. Maailma 2 on ihmisen sisäisen kokemisen maailma. Se on täynnä merkityksiä, jotka ovat olemassa ja totta vain kokijalle. Maailma 3 sisältää ihmisen luomat keinotekoiset asiat. Ne voivat olla aineellisia, kuten esineet, tai abstrakteja, kuten teoriat ja ideat. Maailma 3 koostuu maailman 1 asukkaista, tai niillä on maailmaan 1 kuuluva kantaja, kuten paperi, jolle teoria tai romaani on kirjoitettu. Maailma 2 antaa maailmalle 3 erityisaseman, sen asukkaisiin liittyy merkitys jollekin. Jos maailma 2 (ihmiskunta) katoaa, maailma 3 redusoituu maailmaksi 1. Tämä johdannoksi, ja tässä emme menekään pidemmälle, sillä tästä alkaa tarpominen filosofian suossa. Sen sijaan puhutaan mieluummin käytännön esimerkein.

Tarkennukseksi voisi sanoa, että maailma 3 on suunnilleen sama asia kuin kulttuuri. Joku voi protestoida ja kysyä, ovatko esimerkiksi kotitaloustavarat, rautanaulat tai koneet kulttuuria? Siihen voi vain vastata: hyvä havainto!

Pohditaan nyt tarkemmin maailma 3:n aineettomia asioita. Todennäköisyyslaskenta on matematiikan haara, joka käsittelee niin sanottuja todennäköisyyksiä. Tulevaisuus kiinnostaa meitä ihmisiä, siksi haluamme arvioida ja ennustaa tulevia asioita. Todennäköisyyslaskenta sai alkunsa uhkapeleistä. Alan uranuurtajat halusivat laskea tieteellisesti, millaisia mahdollisuuksia on voittaa ruletissa tai noppapelissä. Tieteellisessä mielessä todennäköisyyden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Sitä on koetettu määritellä niin sanotulla frekvenssiosamäärällä. Suotuisten tapausten (kuten voittojen) suhde kaikkiin tapauksiin (pelikierrosten määrä) kertoo, miten suurella todennäköisyydellä voitto tulee. Varman tuloksen todennäköisyys on siten 1, ja mahdottoman nolla. Todennäköisyyden käsitteessä on kuitenkin paha filosofinen ongelma. Joudumme olettamaan ”tapauksista” jotain. Arpanopan tapauksessa oletamme, että jokainen tulos on yhtä todennäköinen. Määritelmä siis sisältää asian, joka yritetään määritellä. Se on kehämääritelmä, joka ei itse asiassa määrittele yhtään mitään.

Venäläinen matemaatikko Andrei Kolmogorov ratkaisi ongelman elegantisti vuonna 1930. Hän kehitti matemaattisen järjestelmän, jonka keskiössä on luku p. Se voi saada arvon 0 (vastaa mahdotonta tapausta) tai 1 (vastaa varmaa tapausta), tai jotain siltä väliltä. Hän määritteli myös joukon sääntöjä, joilla p voidaan laskea erilaisissa tilanteissa. Tämä järjestelmä on hyvin rakennettu ja eheä. Se on siis matemaattisessa mielessä pätevä, eli totta. Järjestelmää sanotaan todennäköisyyslaskennaksi. Asian hienous on kuitenkin seuraava. Matematiikka ei kerro meille, mikä on p:n merkitys tai sen laskemisen merkitys. Voimme kyllä käyttää järjestelmää intuitiivisesti laskemalla todennäköisyyden arvoja p, ja näin käytännössä tehdäänkin. Mutta se on vain omaa tulkintaamme, sillä matematiikka ja sen tulkinta pidetään erillään. Tämä koskee yleisemminkin matematiikan käyttöä hyödyllisiin tarkoituksiin. Todennäköisyyslaskennassa se tulee erityisen kauniisti esille.

Asialla on myös filosofinen puoli, ja yllättäen sillä on myös neuropsykologinen perustelu. Todennäköisyyden käsite on nimittäin hankala jopa ilman, että yritämme laskea sitä. Sehän tarkoittaa, että tulevaisuudessa tapahtuu ehkä jotain kiinnostavaa, ja yritämme arvata, tapahtuuko se todella. Mielestäni käsitteen hankaluus kuvastaa sitä, että emme voi nähdä tulevaisuuteen, se rikkoisi fysiikan lakeja. Nykyisyydestä ei ole realisoituvaa yhteyttä tulevaisuuteen, fysiikka kieltää aikakoneen.

Tähän voitaisiin soveltaa kellokoneistovertausta. Sen mukaan fysikaalinen maailma on kellokoneisto, joka toimii luonnonlakien vääjäämättömyydellä. Joten jos vain tunnemme lähtötilan, voimme laskea tulevaisuuden tapahtumat hamaan ikuisuuteen asti. Onko tässä ristiriita? 1900-luvulle asti fysikalistinen maailmankuva uskoi kellokoneistoon. Sitten löydettiin kvanttimekaniikka, ja kellokoneisto meni rikki. Emme voi laskea tulevaisuuden tapahtumia edes periaatteessa. Aikakone on edelleen kielletty. Tällä asiantilalla voi olla filosofisia tai metafyysisiä ulottuvuuksia, mutta en aio nyt pohtia niitä pidemmälle. 

(Todennäkisyslaskentaa sovelletaan myös ongelmiin, joissa ei aivan suoraan ole kyse tulevaisuudesta, jonkinlaisesta  ennustuksesta kylläkin. Esimerkiksi ruukussa on 10 mustaa ja 10 valkoista palloa. Otetaan umpimähkään kolme. Millä todennäköisyydellä ne ovat mustia?) 

Entä se neuropsykologinen puoli? Evoluutiossa elollisille olennoille kehittyi hermosto. Se paransi eliön kelpoisuutta auttamalla sitä selviytymään. Eliöt pystyivät nyt reagoimaan ympäristön signaaleihin ja muuttamaan käyttäytymistään sen mukaan. Mutta kehittyneimmät eliöt ja erityisesti ihminen kehittyivät pidemmälle. Ne alkoivat myös ennakoida, mitä tulee tapahtumaan. Tämä kyky on erityisen selkeä ihmisillä. Aivojemme tärkeimpiä toimintoja on ennustaminen, ja tuon kyvyn saavuttamiseksi aivomme rakentavat ja ylläpitävät jatkuvasti ympäristön toimintaa jäljittelevää simulointimallia. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös tietoinen mielemme koettaa ymmärtää, mitä tulee tapahtumaan, ja että ihmisen matemaattinen äly keksi todennäköisyyslaskennan. Ennustaminen on tosin periaatteessa mahdotonta, mutta käytännössä se toimii hyvin lähitulevaisuuden suhteen.

Todennäköisyyteen liittyy myös sattuman käsite. Voimme kuvata sattumaa pohtimamme filosofisesti epäselvän todennäköisyyden mielikuvan mukaan. Sattuma on joku tapahtuma, jota emme osanneet ennakoida. Sillä on ollut pieni todennäköisyys – tai oikeammin, mielikuvamme siitä on ollut: epätodennäköinen. Sattuma on ongelmallinen käsite, koska se on äärimmäisen todellinen, sehän tapahtui, mutta silti emme osanneet ennakoida sitä. Ja ennakointi on myös fysiikan lakeja vastaan. Sattumaa ei siis oikeasti ole edes olemassa, se on osa ajassa kulkevan tapahtumien virran jatkumoa. Oikeastaan voidaan sanoa, että sattuma on filosofisesti sama asia kuin välttämättömyys.

Sattumaa ovat pohtineet erityisesti uhkapelurit, mutta myös tieteentekijät, joka miettivät elämän syntymistä maapallolle tai planeetoille, tai jopa kosmoksen syntyä.

Ranskalainen biokemisti Jacques Monod julkaisi vuonna 1970 kirjan ”Sattuma ja välttämättömyys. Tutkielma modernin biologian luonnonfilosofiasta.” Olen tuon aikanaan kohutun kirjan joskus lukenut, se on kyllä varsin vaikeasekoinen. Muistaakseni eräs tuon kirjan idea on, että vaikka elämän synty on sattumaa, se on ollut myös välttämätöntä. Samalla hän esittää ajatuksen tuon sattuman ainutkertaisuudesta. Tässäkin on mielestäni filosofinen ristiriita. Jos sattuma on ainutkertainen, se tarkoittaa että sen todennäköisyys on äärettömän pieni. Hämmentävää on, että elämän etukäteen laskettu todennäköisyys olisi nolla, ja jälkikäteen todettuna se olisi yksi. Mutta todennäköisyyden idea ei näyttäisi olevan millään realistisella pohjalla. Siksi itse ajattelisin mieluummin, että asiallisesti ottaen emme voi sanoa tästä asiasta mitään. Samalla ajattelen, että tämän nykyään hyvin ymmärretyn asian ankara pohtiminen, mitä edelleen harrastetaan, voi olla teologinen pelastusrengas.