Maailma myönteisyyden kourissa

 On aina helpompaa myydä tuotteita, jotka herättävät myönteisiä mielikuvia. Myönteisyyden myynti on erityisen helppoa, kun myyntitavara koostuu pelkästään mielikuvista. Tällainen läpeensä positiivinen kauppatavara on jo jonkin aikaa ollut positiivinen psykologia.

Psykologian valtava läpimurto länsimaiseen kulttuuriin tapahtui Sigmund Freudin ja hänen kollegoittensa kehittämän psykoanalyysin myötä. Sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin, se koettiin eräänlaiseksi taiteiden tieteelliseksi viitekehykseksi. Sen kosketus oli erityisen vahva 1900- luvun kirjallisuudessa ja Pohjois-Amerikan elokuvateollisuudessa. Psykoanalyysin suuri suosio on jälkeenpäin ajatellen helposti ymmärrettävää. Se punoi taitavasti yhteen seksuaalisuutta ja hämärää tieteelliseltä vaikuttavaa terminologiaa. Terapian kulku taas muistuttaa kristillisen kirkon rippiä: potilas ”tunnustaa” usein seksuaalisviritteisiä syntejään papille eli analyytikolle. Yhdysvalloissa psykoanalyyttisestä terapiasta kehittyi laajaa ja harjoittajilleen hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Käsityksemme ja erityisesti mielikuvamme terapiasta ovat sille paljosta velkaa.

1900-luvun loppuun mennessä psykoanalyysin hohto oli jo suuressa määrin kadonnut, ja se oli menettänyt suurimman osan tieteellisestä statuksestaan. Sitä paitsi psykoanalyysi puhuu kovin vakavista ja ikävistä asioista. Kaupallinen maailma oli kiinnostuneempi myönteisestä kauppatavarasta. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi psykologian suuntaus, joka suorasukaisesti nimittää itseään positiiviseksi. Sen puolestapuhujana toimii Pennsylvanian yliopiston psykologian professori Martin Seligman. Positiivinen psykologia näkee itsensä jatkumona aiemmille myönteisyyttä ja henkistä kehitystä korostaville psykologian suuntauksille. Se väittää jopa nojaavansa antiikin filosofian perinteeseen, jonka mukaan ihmisen tärkein tavoite on pyrkimys hyvään elämään. Positiivisen psykologian ajatuksia on tuonut Suomeen näyttävästi filosofi Esa Saarinen. Positiiviseen psykologiaan lukeutuu myös tarkemmin fokusoituja aatesuuntia, erityisesti neurolingvistinen ohjelmointi (NLP) ja mindfulness eli ”tietoisuustaidot”. Niihin en puutu tässä tarkemmin, totean vain että tieteellistä pohjaa niillä ei ole. Ammatilliset arviot niistä vaihtelevat haitallisesta lievästi hyödylliseen.

Positiiviseen psykologiaan on kohdistunut alusta alkaen voimakasta ammatillista kritiikkiä. Esimerkiksi sen peruskäsitteitä pidetään epämääräisinä ja jopa virheellisesti määriteltyinä, ja argumentointi on sekavaa. Kritiikki ei ole juurikaan vaikuttanut liikkeen suosioon. Yhdysvaltain armeija on merkittävä positiivien psykologian soveltaja, ja positiivisten terapioiden globaaliksi liikevaihdoksia arvioitin 37 miljardia euroa vuonna 2018.

2010- luvulla positiivinen psykologia alkoi levitä Euroopan johtajien piirissä suorastaan hämmentävällä voimalla, se oli eräänlaista finanssikriisin jälkeistä terapiaa. Britannian pääministeri David Cameron intoutui mittauttamaan brittien onnellisuutta kahden miljoonan punnan kyselytutkimuksella. Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy olisi halunnut vaihtaa bruttokansantuotteen onnellisuusindeksiin. Saksan liittokansleri Angela Merkel kutsui koolle suuren hyvinvointiseminaarin. EU-presidentti Herman Van Rompuy lähetti onnellisuusoppaan The world book of happiness kahdellesadalle valtionpäämiehelle. Suomessa pääministeri Jyrki Katainen näki positiivisessa psykologiassa ratkaisun kansakunnan ongelmiin. Valtionjohto tilasi itselleen mittatilaustyönä juuri Suomen tarpeisiin räätälöidyn yhteiskunnallisen self-help-oppaan Kestävän kasvun malli. Kuriositeettina voi mainita, että kirjalla ei ole mitään tekemistä ekologisen kestävyyden kanssa. Kirjan eräänlaisena hittisanana lanseerattu ”kukoistus” on lainattu Martin Seligmanin menestyskirjasta Flourish.

2020-luvulle tultaessa Suomen poliittinen eliitti oli jo menettänyt kiinnostuksensa positiiviseen psykologiaan, mutta suurelle yleisölle suunnatut kaupalliset terapia- ja valmennuspalvelut voivat edelleen hyvin. Liike on laskeutunut poliitikkojen ja konsulttien korkealentoisten puheiden tasolta syvemmälle kulttuuriin. Siitä on tullut radion puheohjelmien ja lehtikolumnien lähes jokapäiväistä ja ilmeisen suosittua sisältöä. Varmaan radion kuuntelijat saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta, ja ilman muuta ohjelmien tekijät haluavat auttaa ihmisiä. Uskonnollisissa hartausohjelmissa psykologisoiva empatiapuhe on syrjäyttänyt uskonnollisen sisällön eli opinkappaleiden selittämisen ja sanan julistamisen lähes kokonaan. Radiossa tämä toimii, se on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena. Televisiossa tällaisia ohjelmia ei juuri olekaan. Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911–1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. Kirjastoissa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Positiivisen psykologian suosiosta voi tehdä mielenkiintoisen johtopäätöksen. Se on laajentunut suoranaiseksi kapitalistisen talousjärjestelmän yhteiskunnalliseksi ideologiaksi ja popularisoitu äärimmilleen. Ja onhan se toki houkuttelevampi ideologia kuin maanisesti hoettu ja uhkaavasti haalistuva mantra ahneuden perimmäisestä siunauksellisuudesta.

Mitä tähän voisi lisätä? Positiivisuutta ja onnellisuutta on vaikeaa ja sopimatonta vastustaa. Varmaankin ihmiset kokevat saavansa apua positiivisuuspuheesta. Tässä kohdassa usein mainitaan myös niin sanottu terapian ihme. Terapia yleensä auttaa, oli se millaista tahansa. Tämä ilmiö on vahvistettu psykologisissa kontrolloiduissa kokeissa. Se selittää hyvin terapian tarjoajien suosion ja menestyksen.

Pölynimuritiede, jatko-osa

 Olen kirjoittanut pölynimurien teknisestä evoluutiosta tässä blogissa vuonna 2013. Siis hyvänen aika, kahdeksan vuotta sitten! Silloin näytti siltä, että sähköpölynimurien historia, joka alkoi jo noin vuonna 1910, on edennyt varsin hitaasti ja yllätyksettömästi. Toki imurien muoto on pienin askelin muuttunut, mutta suuria teknisiä mullistuksia ei ole sattunut. Ainoa isompi muutos on pussittoman imurin ilmaantuminen. Brittikeksijä James Dyson korvasi pölypussin pyörre-erottimella, ja imuri saatiin, tosin suurin vaikeuksin Euroopan markkinoille 1990- luvun alussa. Kauppa oli kai konservatiivinen ja halusi myös pitää kiinni tolkuttomaksi paisuneesta pölypussibisneksestä. Edelleenkin pussittomat imurit leviävät hitaasti, pölypusseilla on ilmeisesti omat uskolliset rakastajansa.

Itse hankin pölypussittoman imurin noin 15 vuotta sitten. Olin siihen tyytyväinen, vaikka sen uudelleenkäytettävä hepa-suodatin* oli kovin hankala pudistaa. Sitten imuri hajosi. Ei kumminkaan sen hieno tekniikka pettänyt, vaan imuputken lukitus. Vaihdoin koko imurin uudempaan, sekin on pussiton, ääneltään hiljainen ja helppo tyhjentää, ja hepa-suodattimen pesaisee hetkessä. Hyvästi iäksi, pölypussi, sinä elämän ankeuttaja! Tosin huomasin kyllä, että pussittoman imurin pölysäiliö pitää tyhjentää usein, mielummin aina muutaman imurinnin jälkeen. Siihen mahtuu paljon vähemmän pöyä kuin pölypussiin, jossa pöly vielä pakkaantuu tiiviisti.

Minusta näytti ilmeiseltä, että pölynimurit on konservatiivinen tuotesaareke, jota teknologiset mullistukset eivät hetkauta. Mutta olin väärässä, muutoksia tulee, ja niin kuin usein käy, ne tulevat puun takaa eli odottamattomasta suunnasta. Siis, pölynimentätekniikka ei muuttunut, vaan imurin käyttötapa.

Vuonna 1996 pölynimureiden alkuperäisiin keksijöihin lukeutuva Electrolux esitteli ensimmäisen kaupallisen ja itsenäisesti liikkuvan robotti-imurin, Trilobiten. Koska tietotekniikka on halpaa ja skaalautuvaa, robotti-imuri ei kauaa ollut kauppojen luksusmalli. Nykyisin robotti-imureita saa jopa halvemmalla kuin varsinaisia pölynimureita. Ilmeisistä syistä robotti-imuri ei kuitenkaan tule korvaamaan tavallista pölynimuria. Se on hankala kapistus, joka jumittuu, törmäilee huonekaluihin ja esineisiin, takertuu matonhapsuihin tai vaatteisiin tai muuten vain jättää töitään väliin. Hienoimmissa malleissa on tekoälyä, joka osaa tunnistaa koirien ja kissojen ulosteet, ymmärrettävistä syistä. Näin fiksua on tekoäly, mitä käyttöä sille vielä keksitäänkään! Ilmeisesti robotti-imuri on hauska kuriositeetti, mutta sen kaveriksi pitää hommata tavallinen imuri. Kauppa kiittää.

Ja nyt seuraa kovaa tekniikkaa. Varmaan jokainen imurointia harrastanut tietää, että siinä on haasteensa. Roskat ei niin vain irtoa matolta, eikä edes lattiasta. Ja on hyvin eri tyyppisiä roskia, ehkä hankalimpia ovat karvat ja hiutalemaiset roskat. Imuriteollisuus yrittää vastata haasteeseen lisäämällä imurin imuvoimaa, eli alipainetta ja ilman virtausta. Imureita myydään kuin autoja, eli moottoriteholla. Imureissa löytyy jopa 2000 watin moottoreita. Se on valtava, suorastaan järjetön teho pölynimurissa. Kun asiakkaalle myydään suuritehoista imuria, siinä on välttämättä oltava tehonsäätö. Asiakas huomaa pian, että sitä tarvitaan, sillä liian voimakas imu saa suulakkeen imeytymään kiinni mattoihin tai kankaisiin. Euroopan Unioni puuttui järjettömään ja teknisesti perusteettomaan tehokilpailuun, ja määräsi uusille imureille 900 watin tehorajan - sekin on oikeastaan liikaa. Vihjeenä voisin kertoa, että imurin imuputken kädensijan lähellä on yleensä sormella säädettävä ohivirtausaukko. Sitä kannattaa käyttää, sillä se muuttaa imurin ominaiskäyrää: pehmeällä alustalla alipaine pienenee eikä suulake jumitu kiinni, ja kovalla alustalla ilmanvirtaus kuitenkin säilyy.

Robotti-imureissa on rajattu akkukapasiteetti ja moottorin teho. Roskien irrotustekniikassa ei siksi voida tukeutua raakaan voimaan, niin kuin sähköjohdolla varustetuissa imureissa. Ratkaisu onkin yksinkertainen: imurissa on pyörivät harjat, jotka irrottavat roskat alustasta, sitten ne imaistaan heikolla ilmavirralla pölysäiliöön. Tarvitaan vain pieni murto-osa sähkötehosta. Ja kuin ihmeen kaupalla, puhdistustulos onkin täysin riittävä!

Nyt olikin roskien keruun perustekniikka muuttunut, se on harjan ja imun yhdistelmä, joka synnytti uudenlaisen pölynimurityypin. Kuluttajat ovat nimittäin tuskaantuneet sähköjohtoihin, mutta perinteinen tehoa ahmiva imurihirviö ei sovellu akkukäyttöiseksi. Uusi imurityyppi on nyt akkukäyttöinen varsi-imuri, jossa usein on myös pölypussiton roskienkeruu. Sen suulakkeessa pyörii moottoroitu harja, joka irrottaa roskat suulakkeen imaistavaksi, ja yleensä suulakkeessa on vielä LED- rivi, joka auttaa näkemään imuroitavat roskat ja pölyn. Minäkin hommasin tällaisen imurin pieneen kaupunkiasuntooni. Kauppias kertoi, että tällaisia näppäriä akkuimureita myydään jo enemmän kuin tavallisia imureita.

Entä miten tuo pikkuimurini toimii? Mielestäni ihan hyvin. Se on helppo ottaa esiin ja laittaa käytön jälkeen takaisin komeron nurkkaan, tilaa säästävä kapine. Harjan voi pysäyttää jos pitää imuroida pitkäkarvaista mattoa tai matonhapsuja. Roskia ulos viedessä voin ottaa pölysäiliön mukaan ja tyhjentää sen jäteastiaan. Ohjekirjan mukaan akku riittää noin 150 neliön imurointiin ennen latausta. Hyvin riittää 37 neliön asuntoon.

En tiedä muuttuiko maailma uuden imuritekniikan myötä paremmaksi. Materiaaleja ja energiaa toki hieman säästyy, ja elämä on hiukkasen helpompaa.

 *) HEPA on lyhenne sanoista High Efficiency Particulate Air filter eli suritehoinen hiukkassuodatin. Jotta nimitystä HEPA saa käyttää, suodattimen tulisi poistaa yli 99,97 % 0,3 mikrometrin (µm) kokoisista hiukkasista ilmavirtauksella 85 litraa sekunnissa.

Ahdistaako uusi musiikki kulttuuri-ihmistä?

Luin eilen loppuun Osmo Tapio Räihälän uuden kirjan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Luin sen, koska pidän musiikista – kaikenlaisesta musiikista – ja myös niin sanotusta uudesta musiikista. Hassu sattuma että kirja nimettiin eilen Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Hyvä, että ehdin lukea kirjan ennen sitä. Tai sitten ei, hassu mielipide tämäkin.

Kirjan aihe on aina ajankohtainen. Niin sanottu ”uusi taidemusiikki” jakaa mielipiteitä. Tai ainakin ajatellaan, että se jakaa, en ole tästäkään ihan varma. Aihepiiri on varsin hankala. Joten avaan sitä vaikka näin. Ihmisillä on mielipide siitä, mitä on klassinen musiikki. Sen on säveltänyt joku Mozart tai Brahms, ja sitä esittää suuri, jopa satamiehinen ja -naisinen romantiikan ajan orkesteri arvokkaassa konserttisalissa arvokkaan oloisen ja usein hieman iäkkään yleisön edessä. Ja sitten kun tuo orkesteri esittää sävellyksen joka on tehty vaikka 2000-luvulla, yleisö on kauhuissaan ja pöyristynyt, koska kuunteluelämys on jotenkin häiritsevä. Jotenkin näin se menee, vai meneekö? Räihälä yrittää avata tätä vyyhteä.

Luin kirjan kiinnostuneena. Etenkin sen alkuosa oli napakka ja siitä sai paljon tietoa. Sitten kirja kävi minulle hankalaksi. Kirjan nimessä esitetyn kysymyksen käsittely näyttää edellyttävän erilaisten asioiden määrittelyä. Vähitellen määrittelyjä ja eri tyylejä ja suuntauksia ja muusikoiden nimiä alkaa tulla aivan liikaa jotta niihin voisi suhtautua. Räihälä tuntee hyvin asiansa, mutta esittelee tietonsa turhankin perusteellisesti.

Kauan sitten yleisradiossa työskenteli persoonallinen toimittaja Aune Ala-Tuuhonen, sittemmin Haarla, jolla oli tapana sanoa: ”musiikki ei tunne mitään rajoja, ah ei mitään rajoja”. Ja sitten hän soitti äänilevyn, joka osoitti, että näin asia todella on. Se oli virkistävää.

Kirjasta oppii tai ymmärtää erilaisia asioita. Esimerkiksi niin sanottu ”klassinen musiikki” ei tarkoita (Räihälän mukaan) niin sanotun ”uuden musiikin” vastakohtaa. Se on tiettynä aikana tehtyä konserttimusiikkia, jolle on tyypillistä iso orkesteri, ja jossa korostuu säveltäjän persoona ja niin sanottu teosidentiteetti. Siksi nykyään ei voi edes säveltää klassista musiikkia. Sen sijaan Räihälä haluaa puhua ”uudesta taidemusiikista”. Räihälä joutuu vetämään lukemattomia rajoja. Hän erottaa taidemusiikin, viihdemusiikin ja populaarimusiikin jyrkästi, ja sitten hieman katuu sitä. Hän erottaa tonaalisen ja atonaalisen, ja tuntuu katuvan sitäkin jakoa. Hän miettii, mitä ovat musiikin lajit ja tyylit, ja olisiko muitakin luonnehdintoja. Ja hän kuvaa erilaisia ”ismejä” jotka näyttävät tulevan mukaan 1900 luvulla.

Palaan Aune Haarlan lausahdukseen. Aikamme musiikki ei todellakaan tunne mitään rajoja. Siksi erilaisten rajojen vetäminen ja yhä tarkempien määrittelyjen laatiminen johtaa aina vain tihenevään ryteikköön, jossa on vaikea kulkea. Musiikin kehitys on aina askeleen edellä musiikin ymmärtäjää. Mutta jotain sellaista tärkeää musiikille on kuitenkin tapahtunut, jonka seuraukset kuohuttavat edelleen kuulijoita. Modernismi on henkinen liike, joka järkytti taidemaailmaa 1900- luvun alusta lähtien. Se ravisteli kaikkia taiteen lajeja, myös musiikkia. Se oli uudistamista, ja se oli ja on protestia pysähtyneisyyttä vastaan. On aivan pakallaan, että Räihälä esittelee hyvinkin tarkasti musiikin modernismin alkuvaiheet, ne saivat niin vahvoja muotoja. Tuli atonaalisuus, dodekafonia, sarjallisuus, nauhamusiikki, Darmstadtin koulukunta, minimalismi, primitivismi ja ties mitä.

Modernismin liike jatkuu edelleen, se ei todellakaan tunne mitään rajoja. Itse modernismikin voidaan kokea kangistuneeksi, jolloin aletaan puuhata jälki- tai postmodernismia. Moderni liike ei tietenkään rajoitu siihenkään, että musiikin pitäisi olla kuunneltavaa tai edes psykologisesti ymmärrettävää. Se voi olla aivan muunlaisia hahmoja. Eikä uusi musiikki välttämättä tunnusta esittämisen vakiintuneita käytäntöjä tai teoshahmon tai teosidentiteetin pysyvyyttä. Joten on siinä musiikin kuuntelijalle ja ymmärtäjälle haastetta.

Voiko siis aikamme musiikkia ymmärtää? Räihälä mainitsee Helsingin sanomien toimittajan Ilkka Malmbergin sitkeän yrityksen oppia ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia. Se ei onnistunut, ja Räihälä oivaltaa, mistä on kysymys. Saariahon musiikki ei ole sama asia kuin nykymusiikki, se on vain vähäinen viipale nykymusiikin valtavaa kirjoa. Kukaan ei koskaan pidä kaikesta. Eikä kaikkea nykymusiikkia ole edes tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Kirjassa oli myös hieman outo kohta. Siinä esitettiin, että musiikissa tavattava sidos moodeihin tai tonaalisuuteen ja pulssillisuus (siis rytmi) olisivat vain niin sanotun eurooppalaisen musiikin erikoisuuksia, eikä niitä olisi omaksuttu laajemmin. Olen kuitenkin hieman eri mieltä, luulen että näillä piirteillä on sekä biologinen että sosiaalinen pohja. Joten saattaa olla, että kun joissain nykymusiikin lajeissa niistä on luovuttu, se voi tuntua kuulijoista oudolta ja jopa epämiellyttävältä. Ehkä tässä on erä syy kirjan otsikkoon – tosin ei missään tapauksessa ainoa syy.

Räihälä on säveltäjä, ja minulle kyllä nimenä tuttu. Mutta en muista kuulleeni hänen musiikkiaan. Niinpä kuuntelin hänen oboekonserttonsa. Valitsin sen, koska YouTuben videossa oli näkyvissä myös nuotinnos. Sanon heti, että pidin siitä, tosin se oli aika pitkä, ja olisi vaatinut ehkä vielä keskittyneempää kuuntelua. Konsertto oli tyyliltään tai sävelkuvaltaan aika tutun oloinen. Sen muotokieli on saman kuuloista kuin niin monessa uudessa sävellyksessä, se oli siis siinä mielessä ”tyypillistä”. Nuotinnoksesta näki hyvin, että säveltäjä oli nähnyt vaivaa sen eteen ettei musiikissa olisi tunnistettavaa rytmiä. Oli tahtilajin vaihdoksia, synkooppeja ja triolien, pisteellisten nuottien ja tasatahtien vaihtelua. En myöskään saanut vaikutelmaa tonaalisuudesta, nuotistoon oli siroteltu tasaisesti kromaattisia säveliä, mutta ei sillä tavoin, että olisi syntynyt sävellajista poikkeamisen tuottamia särähdyksiä, joista muuten pidän.

Minä nyt tässä arvioin kirjaa, joka kuuluu oikeastaan popularisoidun musiikkitieteen lajiin ja käsittelee ”vaikeaksi” tuomittuja musiikin suuntia. Joten minun on heti sanottava, että en ole millään lailla pätevä enkä auktoriteetti. Olen sekä kuuntelijana että muusikkona amatööri. Pidän musiikista, ja pidän myös uudesta musiikista, käyn ”taidemusiikin” (Räihälän ilmaus) konserteissa ja jazzklubeilla, olen myös ollut useita kertoja Oulun Uuden musiikin lokakuu- tapahtumassa, ja kerran myös Viitasaaren Musiikin aika- tapahtumassa. Puolustaudun sillä, että minusta musiikki kuuluu kaikille, lajista riippumatta. Joten jos pidät musiikista, kuuntele sitä, soita tai laula, jos tunnet siihen vetoa, ja keskustele siitä.

Kirjoittaessani tätä tekstiä sain uuden ajatuksen musiikin teoriasta ja luonteesta. Mutta se on jo uuden kirjoituksen aihe. Palaan pian asiaan.

Johnny English ei ole hauska

Joskus vain haluaa panna aivot narikkaan. Kun on väsynyt, ei millään viitsi kirjoittaa eikä harrastaa jotain kehittävää eikä tehdä jotain hyödyllistä jne. Joten on niin syntisen mukavaa vain katsoa televisiosta jotain ihan roskaa. Ja nauttia siitä tunteesta, että tekee jotain aivan älytöntä. Niinpä eräänä iltana huomasin että televisiosta tulee agenttiparodia Johnny English, jota tähdittää ”nolojen tilanteiden mies” Rowan Atkinson. Sehän on varmaan sekä hauskaa että roskaa. Mutta erehdyin karkeasti. Elokuva ei olut tippaakaan hauska, suorastaan päin vastoin. Tuntui, kuin filmiraidasta olisi pesty pois voimakkailla liuottimilla kaikki vähänkin hauskaan vivahtava, ja lopulta voimakkaalla imurilla imaistu viimeinenkin huumorin atomi. Elokuva oli kuolettavan tylsä ja synnytti ajoittain myös voimakasta myötähäpeää. En millään jaksanut katsoa edes puoleen väliin.

Missä oikein on vika? Ehkä minulla ei vain ole huumorintajua. Näin minulle on joskus sanottu jopa ammattini perusteella: insinööri ja tutkija ei kai voi ymmärtää huumoria. Mutta onko näin? Olen testannut huumorintajuani erilaisilla elokuvilla. Testi on yksinkertainen, kuka vain voi sen tehdä. Katson hauskana pidetyn elokuvan, ja jos se on myös omasta mielestäni hauska, minulla on ehkä toivoa. Elokuva Hei, me lennetään (Airplane, 1980) on kuulemma saanut eniten ääniä, kun on etsitty maailman hauskinta elokuvaa. Oliko se minusta hauska? Kyllä vain, se on oikein hauska. Lisää elokuvia, joiden mukaan läpäisen huumorintajutestin, ovat esimerkiksi Mies ja alaston ase (1988), Poliisiopisto (1984), Haamujengi (Ghostbusters, 1984) ja Miehet mustissa (Men in black, 1997). Myös jatko-osat ovat hauskoja, tosin tunnetun ankaran luonnonlain mukaan ne eivät koskaan ole yhtä hauskoja. Ja jos mennään hivenen älyllisempään suuntaan, Blues Brothers (1980), Brianin elämä (1979) ja muut Monty Python- elokuvat, Down by law (1986), Picasson seikkailut (1978) ja Burn after reading (2008) ovat hauskoja. Ehkä riittää jo? Kai minulla sitten on huumorintajua.

Mutta mitä huumori oikein on? Asiaa on tutkittu vakavasti, jopa Sigmund Freud on kirjoittanut huumorista. Sen ytimessä on yleensä tapahtuma, joka muuttuu hauskaksi, koska se tapahtuukin jollain yllättävällä tavalla. Huumoriin tuntuu aina liittyvän jonkinlainen väärinymmärrys tai väärä tulkinta. Mukana on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen ja arkisen ja pyhän sekoittaminen. Ja huumorissa on myös pimeitä puolia, kuten solvaus, kateus ja vahingonilo. Tietääkseni akateeminen huumorin tutkimus ei ole auttanut tuottamaan parempaa huumoria. Eikä akateeminen huumorin tutkimus ole koskaan hauskaa. Pelkään pahoin, että akateemiset huumorin tutkijat ovat myös huumorintajuttomia. Ainakin mitä huumoriin tulee.

Onko huumori kansainvälistä, kulttuurirajat ylittävää? Se näyttää sitä olevan. Huumoriin kuuluva auktoriteettien halventaminen on tosin hankalaa tavaraa. Autoritääriset hallinnot eivät pidä tästä huumorin piirteestä, huumori voi olla vaarallinen ammatti. Neuvostoliitossa Radio Jerevan- vitsit saattoivat tietää linnareissua. Puhumattakaan oman aikamme profeetan pilakuvista. Huumori ei aina mene perille, tai sitten huumoria nähdään väärissä paikoissa. Suomalaisen kulttuurin puolestapuhujat ovet joskus näyttäneet Tuntematon sotilas- elokuvaa ulkomailla, ja tulos on voinut olla yllättävä. Elokuvan nähneet muistavat varmaan kohtauksen, jossa Hietanen menettää näkönsä, ja häntä kuljettava ambulanssi syttyy tuleen. Joskus tämä kohtaus voidaan tulkita hauskana. Ehkä näin käy, jos elokuvaa katsotaan poliittisen linssin läpi. Silloin kun katsoja tietää, että sodassa Suomi taisteli Natsi-Saksan rinnalla. Tuossa kohtauksessahan natsille käy hullusti.

Entä mikä menee vikaan Johnny English- elokuvassa? Siinähän pääosaa esittää todella hauskasta hahmosta tunnettu mies. Lisäksi elokuvassa irvaillaan James Bond- elokuvien kliseille melkein jokaisessa kohtauksessa. Ja aivan todella, elokuvan käsikirjoittajat ovat kirjoittaneet myös Bond- elokuvia, tuloksen pitäisi siis olla pomminvarmasti äärettömän hauska. Minusta elokuvassa epäonnistuvat sen molemmat keskeiset elementit: päähenkilön roolihahmo ja pilkan kohde.

Rowan Atkinson on luonut mainion koomisen roolin, herra Beanin, eli nolojen tilanteiden miehen. Hahmo on klassinen, sillä monen klovnihahmon tapaan Mr. Bean ei koskaan puhu. Hän esittää vahvaa ilmeilevää pantomiimiä. Mr. Bean joutuu erilaisiin pulmatilanteisiin, mutta yleensä hän selviää niistä, ja usein yllättävällä tavalla. Mr. Bean ei ole tosikko, vaikka onkin joskus yksinkertainen, ja hänessä on myös itseironiaa. Bean on kaikkiaan sympaattinen hahmo. Mutta Johnny Englishinä Bean ei ole toimiva hahmo. Ensinnäkin hän puhuu, ja siten hukkaa jo yhden vahvan tehokeinon. Hän on myös ilmeetön kivikasvo, yksioikoisen tunteeton, jopa lähes psykopaatti. Hän ei ole sympaattinen hahmo. English kyllä sählää ja törmäilee ja kulkee vääristä ovista ja sekoittaa henkilöitä toisiinsa, mutta se ei oikein riitä pitkän elokuvan tarpeisiin.

Elokuvan toinen teema on pilkata Bond- elokuvista tuttuja salaisten agenttien toimintatapoja, kuten salaisia kulkureittejä, valepukuja, salaisia kontaktihenkilöitä ja erityisesti lukuisia teknisiä härpäkkeitä. Pilkka kuitenkin menee hukkaan, sillä jo Bond-elokuvissa erilaiset agenttitemput menevät camp-huumorin puolelle, ja suuri yleisökin alkoi huomata sen. Joten Bond-maneerien pilkkaaminen on kuin piiskaisi kuollutta hevosta. Ei sekään jaksa kiskoa pystyyn kuollutta elokuvaa lopputeksteihin asti.

Emotionaalinen taso on huumorin vaikeimmin hallittavia elementtejä. Elokuvan hahmojen täytyy olla jollain tavoin sympaattisia. Johnny Englishistä on vaikea pitää. Elokuvan eräänlainen vastakohta on lähes unohtunut sarja Agentti 86 (Get Smart, 1965-1970). Sen konsepti on täsmälleen sama eli agenttielokuville irvaileminen. Elokuva pyörii kolmen hahmon ympärillä: agentti 86 alias Maxwell Smart, hänen naispuolinen kollegansa agentti 99, ja pomo, joka yrittää saada asioita hoidettua näiden sähläävien agenttien avulla. Sarjan hahmot ovat erittäin sympaattisia, näyttelijöistä näkyy, kuinka hauskaa heistä on tehdä sarjaa, ja he tuntuvat suorastaan rakastavan toisiaan. Tosielämässä agentteja esittäneet näyttelijät Don Adams ja Barbara Feldon myös avioituivat tuotannon aikana. Agenttien teknisistä härpäkkeistä irtosi jatkuvaa huumoria. Äänieriö turvasi luottamukselliset keskustelut estämällä puhujia kuulemasta toisiaan – kaikki muut kyllä kuulivat. Ja Maxwell Smartin nykyään niin nostalginen kenkäpuhelin aiheutti ongelmia soimalla aina väärässä paikassa – tuntuuko tutulta?

Sarja oli erittäin suosittu, ja poiki myös muutaman saman aiheisen elokuvan. Se oli hauska, koska se oli sympaattinen ja emotionaalisesti tasapainossa. Agenttielokuvien ja niiden parodioiden ongelma tuntuu olevan niiden maailman perimmäinen luonne. Mitä hauskaa muka on vakoilussa ja murhissa? Voisiko sen ratkaista pyhiä arvoja häpäisemällä? Johnny English ei saanut tätä yhtälöä toimimaan. Maxwell Smart kollegoineen teki siitä hauskaa ajanvietettä liioittelemalla tolkuttomasti ja hyväntuulisesti. Samalla näkyi häivähdys siitä, mistä kaikki on lähtenyt: poliitikkojen ja ”isojen poikien” tosikkomaisista ja turhista leikeistä.

Agenttien härpäkkeistä päästään vielä yhteen huumorin elementtiin, eli erilaisiin esineisiin. Esineiden pilkkaaminen ja jopa niiden tuhoaminen on edellä mainittujen agenttiparodioiden perustavaraa, ja tapaamme sitä lukemattomissa muissakin komediaelokuvissa. Airplane pilkkaa sekä lentokoneita että koko lentoliikennejärjestelmää. Esineet eivät aina ole pääosassa, mutta ne esittävät toistuvia sivurooleja. Teeman sukulainen on amerikkalaisten elokuvien autonhajoitusvimma. Entä muistaako joku kovia kokevan puhelimen Pedro Almodovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)? (Elokuva on muuten hillittömän hauska). Miksi poloista puhelinta paiskotaan toistuvasti alas parvekkeelta? Selitys on ohjaajan henkilöhistoriassa: hän oli nuorena työskennellyt puhelinyhtiössä huoltomiehenä. Aivan selvästi esineiden pilkkaaminen ja tuhoaminen saa kaikupohjaa teollisen ajan ihmisten turhautumisesta erilaisiin laitteisiin. Sen voimanlähde on vahingonilo, hyvä että se ei nyt kohdistu ihmisiin.

Ei uskontoa - nulla fidian

 Nappasin kirjakaupasta kirjan, joka kiinnitti huomioni. Alec Ryrien kirjan Unbelievers. An emotional history of doubt. Kirjan nimi kääntyy huonosti suomeksi, olen aiemminkin todennut, ettei tarkkaa käännöstä läheskään aina ole olemassa (ks. esimerkiksi kirjoitus Kieli on kulttuuriympäristö). Kirja käsittelee eurooppalaisen ateismin historiaa keskiajalta nykyaikaan. Kirjoittaja on historioitsija ja myös teologi ja vihitty pappi, ja jo kirjan alussa hän ”tunnustaa” olevansa itse uskovainen. Kirjan lähtökohdat tiedon välittämisen näkökulmasta eivät siis ole hyvät. Jo ensimmäisen luvun aikana epäilykseni alkavat saada vahvistusta, kirjoittajaa ei voi pitää objektiivisena eikä edes aivan rehellisenä. Hiukan rehellisyyttä on kuitenkin jo kirjan nimessä, ”emotional history” tarkoittaa, että hän kirjoittaa tunne edellä.

Miksi siis nappasin mukaani näin oudon kirjan? Siihen on syynsä. Minua kiinnostaa, miksi ihminen alkaa uskoa johonkin. Miksi ja miten ihminen pitää joitain asioita totena ja joitain ei. Ja vielä oudompaa voi seurata, kun mennään uskontoihin: miksi ja miten ihminen uskoo asioihin, joita hän ei pidä totena? Miten uskominen syntyy, miten se muuttuu, ja miten voi menettää uskonsa? Ajattelin, että kirja valaisee näitä asioita. Ja olin oikeassa, niin se tekeekin. Mutta ei aivan sillä tavoin kun sen kirjoittaja näyttää tarkoittavan.

Eräs kirjan keskeisiä teemoja on tieteen ja uskonnon vastakkaisasettelu. Tähän sellainen täsmennys, että englantia puhuvissa maissa ”tiede” tarkoittaa nimenomaan luonnontiedettä, meillä Suomessa on käytössä laajempi määritelmä. Mutta hyvä, puhutaan nyt jatkossa vain luonnontieteistä. Edellä mainittua vastakohtaisuutta pidetään jotenkin selkeänä asetelmana, mitä se ei ole. Kirjoittaja ei itse näytä tuntevan luonnontiedettä kovinkaan hyvin. Hän esimerkiksi toteaa, että jo 1700-luvulla olisi ollut olemassa vuosisatojen aikana kertynyt astronimien todistusaineisto sen puolesta, että maa kiertää aurinkoa. Mutta kun se vain ei ole totta. Kiistaton teleskooppihavainto aurinkokeskeisestä maailmanjärjestyksestä saatiin vasta 1860-luvulla. Jos selviä todisteita ei ollut, mitä siis oli? Oli syntynyt yleinen yhteisymmärrys sekä uskovien että ei-uskovien kesken siitä, että taivaankappaleita voi ja pitää tutkia tarkkoja havaintoja tehden. Se on siis ihan eri asia, ja samalla kuitenkin hyvin tärkeä asia. Luonnontieteisiin kohdistuva yksioikoinen ja mustavalkoinen ajattelu on kirjassa läpikäyvää.

Mielenkiintoisesti tekijä rinnastaa jumalankieltäjät litteän maan kannattajiin. En oikein tiedä mitä asiasta ajatella. Maan pallonmuotoisuus on ollut tunnettua jo antiikin ajoista. Litteän maan teoria on teologien keskiajalla kehittämä teoria, joka oli saatu aikaan Raamattua tutkimalla. Tunnetusti Danten Jumalainen näytelmä perustuu litteän maan oletukseen. Teoria eli aikansa teologian ja populaariteologian varassa. Kukaan vakava astronomi ei siihen horjahtanut, ei edes kirkon suuresti kunnioittama Klaudios Ptolemaios. Oudosti harakoille tuntuu menevän vertaus.

Kirjan suhde ateismiin on kokonaisuudessaan asenteellinen. Jollain tavalla uskonnollisuus mielletään ikään kuin luonnolliseksi olotilaksi. Ateismin syntyminen yksilössä tai yhteisössä selitetään kahdella tekijällä: vihalla tai ahdistuksella. Tämä on suorastaan kirjan lähtökohta tai hypoteesi.

Ryrie ilmoittaa erääksi kirjansa motiiviksi halun kritisoida yksinkertaista selitystä nykyaikaisen yhteiskunnan maallistumiselle. Selityksen mukaan se johtuisi siitä, että 1700- luvulta alkaen valistushenkiset filosofit ja valtiomiehet kävivät suoraan rintamahyökkäykseen kirkkoa ja uskontoa vastaan. Hän jopa luettelee tuon ”hyökkäyksen” sotamiehiä: Spinoza, Voltaire, Paine, Kant, Hume, Rousseau, Feuerbach, Schopenhauer, Nietzche. Eikä tässä ole edes kaikki. Simon Laplace kertoi Napoleonille: ”Jumala on redundantti hypoteesi”. Charles Darwin kirjoitti kokonaan uudenlaisen luomiskertomuksen, eikä tarvinnut siinä millään lailla luojan tai jumalan käsitettä. Lyhyesti: moderni yhteiskuntatiede, filosofia ja luonnontiede ohittivat tyylikkäästi kaiken jumaluuteen liittyvän tarpeettomana. Hän ei kuitenkaan usko, että siinä olisi koko totuus. En minäkään usko. 

Sitä paitsi, miksi tämä hyökkäys näyttää tuottavan väestötasolla mitattavia tuloksia vasta 1900-luvun lopulta alkaen? Ryrie esittää myös väitteen, tai oikeastaan siteeraa filosofi Charles Tayloria: keskiajalla oli käytännössä täysin mahdotonta olla uskomatta Jumalaan, koska kaikki yhteiskunnallinen toiminta ja tapa ilmaista mitä tahansa ajatuksia oli täysin uskonnon kyllästämää. Niin, edes koko sanaa ”ateismi” ei ollut vielä keksitty, joten ei kai siitä voinut edes puhua. Mutta onko asia todella näin? Lähemmässä tarkastelussa asia ei olekaan näin mustavalkoinen. Itse asiassa Jumalan kieltäminen ja uskonnon kritiikki olivat myös keskiaikaista todellisuutta, mikä tulee selväksi Ryrien tekstistä. Mutta selvästi tiede ja valistusaika lisäsivät öljyä liekkeihin.

Keskiajalta lähtien näissä kysymyksissä on käytettävissä tärkeä kirjallinen lähde, inkvisition kuulustelupöytäkirjat. Myös Ryrie hyödyntää niitä, vaikka ymmärrettävistä syistä uskovaiset eivät mielellään muistele inkvisition toimintaa. Paavi Gregorius IX perusti paavillisen inkvisitiolaitoksen vuonna 1231. Se nojasi kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430) lausuntoon, jonka mukaan uskovaiset voidaan pakottaa pysymään uskossaan. Inkvisition tehtävänä ei tosin ollut vainota ateisteja vaan kerettiläisiä. Kirkon koko historiaa on leimannut ankara taistelu erilaisia lahkoja vastaan, ja oikeastaan se jatkuu vieläkin. Sisäinen hajaannus oli kirkon toimintaa eniten uhannut ilmiö. Hajaannusta vastaan taisteltiin sanan voimalla, politikoimalla, inkvisition terrorilla, sotimalla ja myös sopimalla. Ne, jotka laillani joutuivat opiskelemaan lukiossa kirkkohistoriaa muistanevat, että monet kirkon pyhät opinkappaleet syntyivät kirkolliskokouksissa äänestyspäätöksillä.

Kirkko ei oikeastaan ottanut ateismia kovin vakavasti. Keskiaikaisten teologien esittämän virallisen totuuden mukaan vain juopot ja hullut voivat kiistää Jumalan olemassaolon. No, inkvisition haaviin jäi kuitenkin ihmisiä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, ja saattoivat myös väheksyä tällaista uskoa. Eivätkä he olleet juoppoja tai hulluja, vaan jopa arvostettuja kansalaisia. Keskiajalla lääkärit olivat omaleimainen ryhmä, ja monia lääkäreitä yhdisti välinpitämätön suhtautuminen uskontoon. Heitä ei kuitenkaan erityisesti vainottu, sillä mahtavatkin ruhtinaat ja kirkonmiehet turvautuivat hädän hetkellä lääkäriin. Eräässä 1500-luvun kertomuksessa rikas kauppias lupaa huomattavan palkkion lääkärilleen. Lääkäri ylistää hänen anteliaisuuttaan ja toteaa, ”anna lääkärille mitä lääkärille kuuluu.” Hän jättää sanomatta tähän toteamukseen usein liitetyn lopun ”Jumala kuitenkin parantaa”. Silloin kauppias kuiskaa lääkärilleen: ”en ole katolinen, en protestantti, en paavinmielinen enkä uudelleenkastaja. Mihin sinä oikein uskot, aurinkoon vai kuuhun.” Lääkäri vastaa: ”en mihinkään, olen ihminen vailla uskoa, nulla fidian. Ja tämä on suuri lahko.” Kauppias on pettynyt ja toteaa: ”eihän meillä sitten ole mitään eroa.”

Ammatissaan lääkärit näkivät ihmisen haurauden ja sielun häilyvyyden. Vaikka sielun piti olla ihmisen kestävin osa, joka säilyisi jopa kuolemassa, se saattoi muuttua aivan muuksi tai jopa kadota sairauden tai alkoholin tai rohtojen kuten hulluruohon vaikutuksesta. Lääkärit eivät kuitenkaan ryhmittyneet tämän välinpitämättömän asenteen mukaan, eivätkä he siten olleet uhkana kirkolle. Uskonto vain oli monille varsin yhdentekevä asia.

Kirkon oppi oli varsin helppo maali rationaalisille kriitikoille. Sen kaikki keskeiset kohdat olivat helposti kyseenalaistettavissa vaikkapa vetoamalla epäloogisuuteen tai todisteiden puuttumiseen. Ristiriitaisia opinkappaleita olivat kuolematon sielu, ruumiin ylösnousemus, pyhä kolminaisuus ja transsubstantiaatio eli leivän ja viinin muuttuminen lihaksi ja vereksi. Ryrie puhuukin itse asiassa eri asteisista epäilijöistä. On kiivastuksissa ja tunnekuohun vallassa kirkon oppeja tai Jumalaa loukkaavia satunnaisia herjaajia, siis huonosti käyttäytyviä. On vakaumuksellisia kieltäjiä. On eri asteisia horjujia. On lukemattomia variaatiota suhtautua skeptisesti eri opinkappaleisiin. On välinpitämättömiä, nulla fidian. Ja hän kuvaa myös erityisen ryhmän, käytännön ateistit. He hyväksyvät rauhallisesti kaikki opit ja periaatteet, mutta niillä ei ole minkäänlaista vaikutusta heidän käytökseensä tai elämäänsä. Kaikkiaan keskiajan ihmisten uskonnonvastaisissa asenteissa näyttäisikin löytyvän hyvin samanlainen kirjo kuin omana aikanamme. Dokumentteja siitä löytyy runsaasti. Erilaisten kriittisten asenteiden yleisyydestä koko väestössä ei kuitenkaan saa kuvaa. Ehkä keskiaika ei ollut aivan sellaista uskonnollista totalitarismia kuin annetaan ymmärtää, mutta monille se on ollut äärimmäisen ahdistavaa aikaa. Uskonnollinen keskustelu on myös ollut korostetun kiivasta, olihan inkvisitio toiminnassa pitkälle 1800-luvulle ja kirkossa oli jatkuvaa hajaannusta, josta pahin johti uskonpuhdistukseen – luterilaisten propagandistinen termi.

Ateismi tai uskonnottomuus ei ollut keskiaikana välttämättä piilotettua. Mahtimiesten ei tarvinnut piitata tavallista ihmistä koskevista rajoituksista. Korruptoituneet paavit olivat tietysti luku sinänsä, eikä siitä sen enempää. Keskiaikainen maallinen hallitsija Fredrik II (1194 – 1250) oli muun muassa Sisilian kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Hän oli sivistynyt ja tunnettu oppineisuudestaan ja kielitaidostaan. Mutta hän oli jotain muutakin, nykyisillä käsitteillä mitaten hän oli ateisti. Tuon ajan poliittisissa valtataisteluissa ei vertauskuvia säästelty, häntä nimitettiin antikristukseksi ja häntä syytettiin ateismista ja kerettiläisyydestä. Toisaalta hänen väitetään suunnitelleen kyynisesti oman uskonnon perustamista, jossa hän itse olisi messias. Jälkipolville jäi elämään hänen maineensa skeptikkona. Keisarin hovista lähti liikkeelle mielenkiintoinen tapahtumasarja, jolla oli laajoja vaikutuksia. Väitetään että keisarin neuvonantaja Pietro della Vigna olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa). Nämä petkuttajat olisivat olleet Mooses, Jeesus ja Muhammed. Paavi Gregorius IX syytti keisaria ateismista ja uskoi itse keisarin olevan kirjoittaja. Tällaisen kirjan olemassaolo oli tietenkin valtava skandaali, vaikka oppineet teologit vakuuttivat, että vain ”hullu tai juoppo” voisi esittää jotain sellaista. Kohu on mielenkiintoinen ja ristiriitainen, sillä miksi joku kiihtyisi hullun tai juopon houreista – ellei niissä olisi perää? Vai tarttuuko hulluus sanoista?

Joka tapauksessa kirkko ja inkvisitio etsivät kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen sen levittäjät. Pidetään kuitenkin ilmeisenä, että tätä kirjaa ei koskaan ole ollut edes olemassa. Vasta 1600-luvun lopussa ilmaantui eräs sen niminen käsikirjoitus, joka julkaistiin aikansa radikaalin filosofin Spinozan nimissä, sen oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä mutta kirja on uskontojen vastainen. Ja 1700-luvulla julkaistiin vielä kaksi saman nimistä kirjaa.

Kirkko korosti väärän ajattelun ja uskonnottomuuden pelotevaikutusta kehittämällä persoonallisen pahan, Saatanan. Siksi uskonkysymykset eivät olleet vain henkilökohtaisia, vaan juonittelua paholaisen kanssa. Niinpä väärät ajatukset eivät nousseet vain omasta ajattelusta, van ne voivat syntyä Saatanan houkuttelusta. Ateismista tuli tämän kehityksen myötä sen harjoittajalle entistä paljon vaarallisempaa. 1400-luvulla kehitettiin myös uusi noituuden teoria. Noituus, loitsiminen ja kansanparannus on ikivanha perinne, nyt se valjastettiin opillisen taistelun aseeksi. Noidan katsottiin tehneen sopimuksen Saatanan kanssa. Inkvisitio alkoikin löytää todisteita noituudesta. Katolinen kirkko ei ilmeisesti kuitenkaan harjoittanut suoranaisia noitavainoja, vaan niistä tuli protestanttisten maiden käytäntö. Syytä ilmiöön on vaikea tietää. Protestanteilla ei ollut inkvisition kaltaista painostusjärjestöä, joten otettiinko sen sijalle ja ideologisen pelottelun välineeksi noidanmetsästäjät ja noitaoikeudenkäynnit? Ryrien kirja ohittaa noitavainot kokonaan, ehkä noituus ei ollut hänelle kunniallista ateismia.

Sen sijaan kirjassa on kiinnostavia ajatuksia ateismin historiasta. Renessanssiaika tuotti eurooppalaisten oppineiden silmien eteen antiikin kreikkalaisten ja pakanallisten roomalaisten filosofien korkeatasoisia ajatelmia ihmiselämän moraalisista aspekteista ja jumaluskosta. Ne rikastivat ajattelua, eikä niihin suhtauduttu suoranaisena herjauksina, vaan jopa kunnioittavasti. Renessanssiaikaa seurasi toinen suuri murros, reformaatio. Uskonkiistassa oli kysymys nimenomaan opinkappaleista, ja keskustelun sävy saattoi olla äärimmäisen repivää. Esitettiin mielipiteitä, jotka aiempina vuosisatoina olisivat olleet kerettiläisyyttä ja herjausta. Epäilemättä tämäkin historian vaihe tuotti runsaasti materiaalia uuden ajan uskontokritiikkiin.

Jossain vaiheessa väsyin Ryrien kirjaan. Se sisältä kyllä runsaasti rikasta materiaalia, suuren henkilögallerian ja paljon erilaisia ajatuksia uskosta ja uskomisesta. Se tuntui kuitenkin menevän niin hienoihin detaljeihin, ettei niitä huvittanut seurata. Jäin kuitenkin edelleen kaipaamaan yhtä vastausta. Uskontokritiikillä, ateismilla ja erilaisilla epäilyn lajeilla on Euroopassa yllättävänkin rikas historia. Mutta miksi tuo keskustelu alkoi vaikuttaa laajasti teollisiin yhteiskuntiin vasta muutama vuosikymmen sitten? Eräs selitys on pakkokeinojen säilyminen pitkään (pakollinen uskonnonopetus, pakollinen kirkon jäsenyys, virallisten instituutioiden seremoniat ja jumalanpilkan kriminalisointi). Toinen syy voisi olla jonkinlainen kulttuurinen inertia. Kulttuuri kun on tavattoman mutkikas järjestelmä ja siinä on todella paljon erilaisia osia.

Steampunk ja kyberpunk – outoa tulevaisuuden historiaa

Lajityypin eli genren käsitettä käytetään kuvaamaan ja luokitteleman kirjallisuutta. Toisaalta on olemassa myös laajempi käsite ei tyylisuunta. Niiden välillä ei kai ole selvää eroa. Meille on kerrottu, kuinka tyylisuunnat ovat vaihdelleet: on siirrytty romantiikasta realismiin, ja naturalismiin, joita seurasi kovin mutkikas modernin romaanin käsite. Genre tuntuu hankalammalta, on olemassa muinainen lajityyppien jako runouteen proosaan ja draamaan. Toisaalta genre voi määritellä paitsi kerronnan muotoa, myös niitä tyypillisiä aineksia joista teos kootaan. Esimerkiksi rakkausromaani tai kovaksikeitetty dekkari lienevät lajityyppejä. Toisaalta rakkausromaani voi edustaa romanttista tai realistista tyyliä tai se voi olla eroottinen kertomus. Joten asia on siis aika hienosyinen. Lisää tietoa aiheesta löytyy kirjallisuustieteen klassikoista – tai sitten voi olla viisaampaa, ettei suhtaudu lajityyppeihin ja tyylisuuntiin kovin puhdasoppisesti. Mutta toisaalta ja toisaalta, kyllähän nämä käsitteet ovat käteviä luokittelemaan kirjoja.

Voisimme suhtautua niihin eräänlaisena kirjatuotteen tuoteselostuksina. Muistaen, että genreleimoja lyödään kirjoihin kustantajien markkinointiosastolla sen mukaan, minkälaisia lukijoita oletetaan olevan liikkeellä. Ja kriitikot lyövät leimoja ties mistä syystä, toivottavasti kuitenkin kuluttajavalistuksen hengessä.

Romanttisessa ja realistisessa kirjallisuudessa tapaamme suuria moraalisia, yhteiskunnallisia ja psykologisia teemoja (taas uusi luokittelun väline). Ajatelkaa vaikka Hugo’ta, Dostojevskia, Kafkaa tai Tolstoita. Naturalistit taas ajattelivat, että lukija osaa löytää teemat itse. Modernissa kirjallisuudessa teemat tuntuivat ohenevan. Jäljelle jäi pikemminkin individualistisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen prosessointia ja purkamista. Ja ihan suoraan sanoen, tällaiset kirjat ovat pirullisen tylsiä. Mutta onneksi pulmaan löytyy oiva lääke: lajityyppi. Nyt ei lukijan enää tarvitse vaivaantua kirjailijan ahdistuksen takia, eikä hänen tarvitse eläytyä suuriin teemoihin – koska hän tuntee ne jo, ja osaa useimmat suorastaan ulkoa. Voi siis heittäytyä häpeämättömästi nauttimaan tutun lajityypin imusta ja kertomuksen lumosta.

No niin, tähän päättyy Tichyn nihilistinen kirjallisuustieteen luento. Ryhdymme nyt suruttomasti heiluttelemaan lajityypin käsikassaraa. Paskarakoukkaria, sanoisi kuningas Ubu. Mitä kirjallisuus oikein on? Kun sitä mietimme, pääsemmekin paljon kauemmas historiaan, kuin mihin mielikuva kirjallisuustutkimuksesta meidät vie. Pääsemme muinaisiin myyttisiin kertomuksiin, joiden luomisen sankari ei olekaan kirjailija, vaan kansa, eli tarinoita kertovat ihmiset. Historiassa vilahtaa toki tekijöitä, he ovat ilmeisesti kirjoitustaitoisia ihmisiä, jotka ovat merkinneet tarinoita muistiin ja jopa koonneet niitä. Kuten Iliaasta ja Odysseiasta tunnettu Homeros (n. 700 eaa.) tai Kreikan muinaisten jumalien mutkikkaat sukulais- ja muut suhteet (Theogonia) muistiin merkinnyt Hesiodos (myös noin 700 eaa.). Tai hieman myöhempi profeetta Esra (n. 440 eaa.), joka merkitsi muistiin juutalaista perimätietoa ja ilmeisesti myös muokkasi sitä mieleisekseen. Nykyään pidetään selvänä, että vanhinta säilynyttä kirjallisuutta edustavat eeppiset runoelmat, joita esitettiin laulamalla. Varmaankin on ollut vielä varhaisempia yksittäisten nuotiotarinoiden kertojia tai laulajia, heistä meillä ei ole säilynyttä tietoa.

Nuo eeppisten runoelmien muistiinmerkitsijät olivat tietenkin myös itse laulajia. He olivat sitä perinnettä, missä kuultuja lauluja toistetaan, muokataan, yhdistellään ja keksitään niihin täydennyksiä. Tästä seuraakin huikea tuhansien vuosien aikahyppy muinaiseen Suomeen, missä vielä 1800- luvulla pääosin kirjoitustaidoton kansa rakensi laulaen historiaansa, ja missä satunnainen kirjoitustaitoinen muistiinmerkitsijä, Elias Lönnrot, itsekin laulajan taidot oppinut, rakensi siitä kansalliseepoksen. Kulttuuripiireihin on lujasti iskostunut uskomus yksittäisestä nerosta, runoilijasta joka palavan henkenä voimalla luo suurteoksia. Siksi Hesiodosta ja Homerosta pidetään luovina neroina. Samasta syystä on ollut mahdotonta uskoa että, oppimaton kansa on luonut Kalevalan. Ulkomainen kalevalatutkimus nimeääkin Lönnrotin Kalevalan sepittäjäksi. Mutta Lönnrot olikin sekä ovela, että todellinen tiedemies. Hän talletti huolellisesti kaikki keräämänsä runot sellaisenaan arkistoon. Joten kuka tahansa voi käydä laskemassa, että Kalevala sisältää vain 4 % Lönnrotin itsensä tekemiä säkeitä.

Tästä voitaisiinkin johtaa kirjailijan eetos, muokkaamalla Francis Baconin (1561–1626) alun perin tiedettä koskevaa lausetta: ”Älköön taide enää olko riippuvainen yksinäisen neron vapisevalla kädellä kannattelemasta luovuuden soihdusta”. Kohottakaamme siis korkealle tuo tuli ja tehtäköön siitä lippumme. Olkaamme tästedes kulttuurin luovia muistiinmerkitsijöitä! Jotta jälkeemme tulevilla olisi jotain muistettavaa.

Palataanpa aiempaan kysymykseen: mitä kirjallisuus oikein on? Tai mitä kulttuuri on? Toisto on olennainen osa kulttuuria. Asioita toistetaan, jotta ne painuisivat muistiimme. Mutta ihminen on luonnoltaan myös utelias, joten mekaaninen toisto alkaa kyllästyttää. Kiinnostavampaa onkin, että toistossa on vaihtelua, ja vähitellen siitä muotoutuu yleinen hahmo. Sanomme sitä tyyliksi tai lajityypiksi. Mutta kirjallisuudessa tai kulttuurissa on muutakin. Mistä tulee se, mitä toistamme, yhä uudelleen? Nyt on tarpeen lisätä ”pehmeään” kulttuuripohdintaan ripaus kovaa luonnontiedettä eli neuropsykologiaa. Ihminen on mutkikkaalla hermostolla varustettu eliö, joka rakentaa havaintojen avulla hermostoonsa sisäisiä kuvauksia ympäristöstään, ja soveltaa niitä tapahtumien ennakointiin ja oman käyttäytymisen ohjaamiseen sen mukaisesti. Yhdysvaltalainen filosofi Daniel Dennett käyttää tällaisesta olennosta nimitystä gregorilainen eliö (brittiläisen psykologin Richard Gregoryn mukaan). Lisäksi ihmisellä on ainutlaatuinen symbolinen kieli, jonka avulla hän voi jakaa sosiaalisesti kuvauksia ja ennusteita. Olemme kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu ja varsinkin siitä, mitä voi tapahtua. Ihminen on ennustava eliö, jonka luonteessa on syvällä kyky rakentaa kuvitelmia. Tällaiset kielen avulla rakennetut ja sosiaalisesti jaetut kertomukset voivat toki kuvata myös menneisyyttä, mutta nekin ovat samalla myös ennakointia eli valmistautumista tulevaisuuteen.

Edellä rakensin biologisen perustan fiktiolle, ja myös sen pidemmälle viedylle lajille, fantasialle. Kysymys ei ole vain ajanvietteestä, vaikka siitäkin on tietysti kysymys. Kysymys on kulttuurista, joka taas on kysymys lajin selviytymisestä ja eloonjäämisestä. Fiktioista on säilynyt hyvinkin varhaisia kirjallisia dokumentteja. On luonnosteltu kuvitelmia toisenlaisista ja paremmista yhteiskuntajärjestyksistä. Ja joskus myös huonommista, siis kartettavista. Hyvinkin tunnettu on Platonin Valtio (n. 390 eaa.). Tai Thomas Moren Utopia (1516) tai Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726). Tieteisfiktion lajityyppi on määritelty vasta luonnontieteen ja valistuksen ajalla, mutta jopa avaruusmatkojen varhaisia kuvauksia löytyy, kuten Lukianos Samasotalaisen Tosi tarina (n. 150?) ja Johannes Keplerin Somnium (1608).

Palataan nyt jo alussa mainittuun lajityypin käsitteeseen. Se siis on kertomuksen yleinen hahmo, joten sellaista voidaan luonnehtia sen toistuvien ideoiden ja rakennusosien avulla. Vaikka tieteisfiktio (science fiction, scifi) sai nimensä vasta 1800-luvulla, se on ollut olemassa eri muodoissa varsin kauan. Lajityyppien rajoja on tietysti vaikea vetää. Vanhaan scifiin näyttää liittyvän jonkinlainen kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin. Matkakertomukset ja kokemukset vieraista kulttuureista näyttävät myös ruokkivan sitä. Nykyään jaotellaan erikseen tieteiskirjallisuus ja fantasiakirjallisuus. Mutta missä on raja? Scifihän on fantasiaa. On olemassa fantasiaa, joka voisi olla totta, kuten niin sanottu kova (hard core) scifi. Tai fantasiaa, joka selvästi ei voi olla totta. Sieltäkin voi löytyä scifiä, ainakin jos katsotaan niitä rakenneosia, joista se on koottu. Vitsin mukaan siinä pitää olla sädepyssyjä, avaruusaluksia, mulkosilmäisiä avaruusolioita ja kirkuvia blondeja. Tietysti on myös fantasiaa, jota ei edes ole tarkoitettu olemaan toden kaltaista. Ja miksei sitäkin voisi koota scifin rakennuspalikoista.

Tiede on mullistanut käsityksemme maailmasta, ja on pidetty tärkeänä edistää tieteellisiä maailmankäsityksiä. Sehän on jopa eräs tärkeä motiivi kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Mutta muutkin asiat mullistavat maailmaa. Pelkäämme katastrofeja, ja on syntynyt katastrofikirjallisuuden ja katastrofielokuvien lajityyppi. Myös teknologia ja teollinen vallankumous mullisti maailmamme perin pohjin. Mutta missä on teollisuusfiktio? Osittain se varmaan sulautuu tieteiskirjallisuuteen. Emme tunnista sitä emmekä osaa etsiä sitä lajityypin kautta.

Ehkä teollisuusfiktio oli syntymässä vallankumouksen jälkeisessä Neuvostoliitossa. Siihen vaikutti vahvoja suuntauksia, joista olisi voinut tulla sen rakenneosia. Esimerkiksi taiteessa vaikuttanut futurismi ja konstruktivismi. Tietysti vallankumous liitti yhteen teollisia ja yhteiskunnallisia utopioita, mutta mitään genreä siitä ei kuitenkaan syntynyt. Neuvostovalta näivetti nopeasti taiteelliset kokeilut, eikä tieteelle ja teknologialle käynyt siellä sen paremmin. Teollisuusfiktio latistui propagandaikoniksi.

Mutta lajityypit syntyvät ja kehittyvät omia reittejään myöten, niitä ei voi luoda, eivätkä ne noudata poliitikkojen toiveita. 1800-luvun suuret keksinnöt ja ennen kaikkea höyryn ja sähkön sovellukset synnyttivät Yhdysvalloissa aivan oman tieteiskirjallisuuden lajin, edisonadit. Nimi juontuu tietenkin keksijä Thomas Edisonista, joka oli aikansa superjulkkis. Sen sukulaistermi on robinsonadit, joissa henkilö tai henkilöt haaksirikkoutuvat autiolla saarelle – tai jopa autiolle planeetalle. Omana aikanaan ei edisonadeista kuitenkaan puhuttu, tuo nimi keksittiin vasta vuonna 1993.

Edisonadit ajoittuvat 1800- luvun loppupuoliskolle. Niissä ihannoidaan kovin amerikkalaiseen tapaan yksilöllistä, nerokasta ja yleensä hyvin nuorta keksijää, joka askartelee työpajallaan ainutlaatuisia keksintöjä. Keksinnöt liittyvät kovin usein myös sodankäyntiin, se lienee muutamaa vuosikymmentä aiemman sisällissodan heijastusta. Sähkö ei vielä ollut tehnyt läpimurtoaan jokapäiväiseen elämään, siksi edisonadien hyödyntämänä voimanlähteenä onkin höyryvoima. Ja nyt onkin aika paljastaa, että amerikkalaiset 1800- luvun lopun edisonadit laskivat perustan sille tieteisfiktion lajille, jota nykyisin nimitetään steampunkiksi.

Edisonadien tyylisuuntaa luonnehtii sen varhainen edustaja, Edward S. Ellisin kertomus The Steam Man of the Prairies (preerian höyrymies) vuodelta 1868. Sen teini-ikäinen sankari Johnny Brainerd on rakentanut suuren höyrykäyttöisen miehen kiskomaan vankkureita ympäri preeriaa. Robert Toomb puolestaan kertoo varakkaasta 10 -vuotiaasta keksijänerosta Electric Bobista (alias Robert Morse). Hänen luomiaan sotakoneita ovat mekaaninen alligaattori, jättiläisstrutsi ja sukellusvene. Monissa tuon ajan tieteisromaaneissa seikkailivat myös todelliset keksijäsankarit, Thomas Edison ja Nikola Tesla.

Mannermaalla tieteiskirjallisuuden nousua vauhditti viktoriaanisen ajan tekninen ja teollinen loisto: kypsä höyrytekniikka ja nouseva sähkötekniikka. Punkista ei kukaan puhunut, tieteiskirjallisuus oli ytimeltään vakavaa ja valistavaa. Kyberpunk nousi esiin vasta paljon myöhemmin, jonkinlaisena reaktiona uuden tietotekniikan aavisteluille uhkakuville: totalitarismille ja teollisuudenaloiksi järjestyneelle rikollisuudelle. Kyberpunkin alkuperäisiä sankareita olivat anarkistisesti toimivat hakkerit. Alan perusteos ja genren alkusysäys oli Bruce Sterlingin toimittama kyberpunk-antologia Peililasit (1986). Kyberpunkin rakenneosia ovat siis hakkerit, tietoverkot ja kyberrikolliset. Ja superrikkaat, jotka nyhtävät käsittämättömiä omaisuuksia tästä kaikesta. Ajankohtainen teema siis, sillä tunnistamme edelleen nämä ainesosat aikamme yhteiskunnassa.

Sterlingin mukana kirjoittajana oli toinen genren keskeinen luoja, William Gibson. Yhdessä nämä kirjoittajat julkaisivat romaanin The Difference Engine (1990). Se loi vaihtoehtoisen todellisuuden, jota hallitsee höyryvoima ja höyrykoneiden pyörittämät mekaaniset tietokoneet. Ja nyt sai vihdoin nimen se Yhdysvalloissa 1800- luvun lopulla syntynyt tieteisgenre, joka versoi groteskeja savuavia mekaanisia ihmis- ja eläinrobotteja. Steampunk oli syntynyt – tai oikeammin se oli saanut lopullisen nimen.

Steampunkissa eli höyrypunkissa on monia kiinnostavia ainesosia. Sinä on anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, teknologianostalgiaa ja katastrofin henkeä. Juuri nyt se nauttii jonkinlaista kulttimainetta. En kuitenkaan analysoi asiaa pidemmälle. Sen sijaan muistutan mieleen aiemmin kuvaamaani fiktiokertomusten evolutiivista taustaa ja tehtävää. Ne kertovat mitä on tapahtunut ja mitä ehkä voi tapahtua ja mitä ei saisi tapahtua. Difference enginen fiktiolla on vahva historiallinen pohja. Se nojaa höyrykoneiden voimaan, ja enne kaikkea Charles Babbagen ja Ada Lovelacen kehittelemien erotuskoneen ja analyyttisen koneen historiaan. Olen kirjoittanut aiheesta kertomuksen Joseph Jacquardin muotokuva.

Jumala koneesta, ystävä raudasta

Miksi ihmeessä joku kirjoittaa tietokirjoja? Tätä voi kysyä, sillä se ei nykyään ole mikään ammatti, jolla voi kuvitella elättävänsä itsensä. Kirjojen kysyntä on supistunut, ja tietokirjoja tarjotaan kuitenkin samaan aikaan suurelle yleisölle entistä enemmän. Keskustelu tietokirjoista on sillä tavoin vaikeaa, että jo tietokirjan käsite on aika laaja. On oppi- ja kurssikirjoja, se on itse asiassa ylivoimaisesti suurin tietokirjojen ryhmä. Niin sanotut julkkiskirjat saavat huomiota, sopiva julkkis voi olla kustantajalle ja kirjailijalle suorastaan kultakaivos. Paljon enemmän kirjoja tehdään kuitenkin henkilöistä, jotka ovat vain vähän tai ei lainkaan tunnettuja. Hyvin suuri osa tietokirjoista pyrkii parantamaan lukijan henkistä tai fyysistä hyvinvointia tai antamaan tietoa eri harrastuksista. Ja sitten on kirjoja, jotka kertovat asioista, joista vain yleisesti ottaen olisi hyvä tietää. Kirjat voitaisiin luokitella myös niiden hyödyllisyyden tai rehellisyyden mukaan, käytännössä tällaisen luokittelun kriteereistä on kuitenkin jokseenkin mahdotonta sopia.

Ihmiset toimivat hyvin erilaisten motiivien ajamina. Itse uskoisin, että suurin osa tietokirjailijoista on maailmanparantajia. He uskovat, että asioita voidaan kehittää, ja että asiat paranevat tuottamalla ihmisten käyttöön hyödyllistä tietoa. Tietokirjat ja tiede ovat laajasti ottaen samalla asialla, niillä on sama intressi tuottaa ja levittää tietoa. Tiede ei kuitenkaan keskity tiedon levittämiseen tavallisten ihmisten keskuuteen. Sen huomio on kokonaan uuden tiedon löytämisessä ja sen mahdollisimman luotettavassa todentamisessa. Tietokirjallisuus siis täydentää ihmiskunnan tietohuoltoa tekemällä tieteen saavutuksia yleisesti tunnetuiksi. Toisaalta tietokirjallisuudella on joustavampi suhde tietoon. Se ei rajoitu tieteeseen, vaan hyödyntää hyvinkin erilaisia tiedon lähteitä. Tietokirjoissa voi esittää mielipiteitä, spekulaatioita, arveluja ja tulkintoja. Voidaan myös puhua tietokirjallisuutta laajemmasta tietojournalismista, joka kattaa muitakin medioita, kuten dokumenttielokuvia ja radio-ohjelmia. Tieteen ja tietokirjallisuuden työnjako ei ole jyrkkä, eikä kohdeyleisöäkään voi määritellä tarkasti. Monet tieteentekijät kirjoittavat myös tietokirjoja, joko omasta tutkimusalueestaan tai laajemminkin. Ja toisaalta tietokirjoja lukevat suuren yleisön lisäksi myös tieteentekijät, ne tuottavat yleiskuvaa tieteen eri alueista ja edistävät poikkitieteellisyyttä.

Tarkastelen nyt viimeisintä kirjahankettani erilaisista näkökulmista. Ensimmäinen käsiteltävä asia on kirjan aihe. Kirjani käsittelee yleisesti ottaen tekoälyä. Annoin sille nimeksi Robottipuisto, ja siihen on omat syynsä, jotka kohta selviävät. Mutta onko aihe tässä riittävän hyvä motiivi? Tekoälyä on kehitetty pitkään, ja mikä kiinnostavinta, se näyttää vihdoin lähestyvän laajan hyödyntämisen vaihetta. Joten myös suuren yleisön on todellakin syytä tietää siitä enemmän. Kirjan aiheen relevanssi eli merkittävyys on mielestäni hyvä. Tekoälystä on viime vuosina kirjoitettu suomen kielellä useita kirjoja. Se on todella hyvä asia, sillä aihe on tärkeä, mielestäni se on tärkeämpi kuin edes kuvitellaan.

Miksi juuri minun pitäisi kirjoittaa tästä asiasta? Lisääkö se jotain olennaista yleiseen ymmärrykseen ja tietovarantoon? Ja sisältääkö kirjani ehkä suorastaan uutta tieteellistä tietoa? Vastaan heti myöntävästi kumpaankin kysymykseen. Joten nyt pitää vain perustella.

Suoraviivainen ja ehkä hieman teknisluonteinen perustelu kirjoittaa tietokirja lähtee omasta erikoisosaamisesta. ”Minä olen tutkinut tätä asiaa vuosikausia, ja olen kerännyt itselleni erittäin suuren tietomäärän, suoranainen velvollisuuteni on kertoa siitä myös muille”. Juuri näin! Tämä on ainutlaatuisen pätevä ja lisäksi syvästi eettinen motiivi. Ei parempaa olekaan. Viime aikoina lukemani suomalaiset tekoälyä käsittelevät kirjat näyttävät nousevan juuri tällaisesta ajatuksesta. Kirjoittajat ovat alansa huippuasiantuntijoita, ja onnistuvat, kansalliseen vakavamieliseen tapaan, kertomaan varsin täsmällisesti, mitä tekoäly on ja mihin sitä voisi käyttää, ja ehkä myös hieman sen käytön ongelmista. Ne ovat erinomaisia kirjoja, ja tietenkin sijoitan ne oman kirjani lähdeluetteloon.

Mutta ehkä heräte tietokirjan tekemiseen tarvitsee jotain enemmän. Asiantuntemuksen lisäksi, sillä se on ehdoton vaatimus tekoälyn kaltaisesta vaikeasta aiheesta kirjoittamiseen. Tietenkin tietokirjan voi kirjoittaa pelkän yleistiedon pohjalta, jos kirjoittajalla on riittävän kiinnostava ja omintakeinen näkökulma. Joskus näkökulmaa ja kovaa asiatietoa on jopa vaikea erottaa toisistaan. Rikas ja monimutkainen tieto kietoutuu monin tavoin kontekstiin eli asiayhteyteen. Ehkä tärkeä heräte kirjoittamiselle onkin konteksti. Maailmassa on jokin vika tai puute. Tietoa ei osata soveltaa, tai sen merkitystä ei ymmärretä, tai se ymmärretään väärin. Ja tämä puute voidaan korjata tarjoamalla lisää tietoa. Olemme siis taas päätyneet maailman parantamiseen. Eihän se ole huono tavoite.

Asiantuntemus minulla on mielestäni kunnossa. Olen työskennellyt vuosia tietokoneiden ja automaation parissa, ensimmäisen tietokoneohjelmani tein jo vuonna 1968. Olen myös toiminut laskentatieteen tutkijana, ja ennen kaikkea olen seurannut kiinteästi tekoälyn kehitystä ja aivotutkimusta. Mutta kuten totesin, ehkä se ei vielä riitä. Joten, mikä oli minulle ratkaiseva heräte kirjoittamiseen? Ehkä niitä oli jopa useita. Vihjeen syistä voisi antaa tämän kirjoituksen salaperäinen nimi: jumala koneesta, ystävä raudasta. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Asia vaatii selittämistä. Kuvaan nyt eräitä tekoälyyn liittyviä ristiriitoja ja sekaannuksia, jotka ovat yllyttänet minua kirjoittamaan.

Tekoälyn yliluonnollinen kyvykkyys

Aloitan otsikon alusta. Jumala koneesta, Deus ex machina saattaa olla nykyihmisillekin tuttu sanonta. Se tulee muinaisuudesta, antiikin Kreikan näytelmistä. Sen ajan näytelmässä saattoi olla kärjistynyt ongelmatilanne, joka voi selvitä vain jumalien väliintulon kautta. Jumalat tuotiin näyttämölle jonkinlaisella nosturilla tai muulla laitteella. Nykyisin tämä sanonta tarkoittaa draamallista ratkaisua romaanissa, näytelmässä tai elokuvassa. Sellaista ratkaisua, joka on äkillinen, yllättävä ja yleensä myös hieman keinotekoinen. Tämä liittyy tekoälyn soveltamiseen useallakin tavalla, ja juuri tekoäly on se koneesta tuleva jumala. On selvää, että tekoälystä, niin kuin teknologiasta yleensä, odotetaan ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin. Odotukset voivat olla korkealla, ja koska käsityksemme tekoälyn kyvyistä ovat sumeita, voimme pitää niitä jopa lähes yliluonnollisina. Asia on tätäkin hankalampi, sillä käytännössä on havaittu, että ihmiset todella myös luottavat vahvasti ja ilman perusteita tekoälyn tuottamiin ratkaisuihin. Koska tekoälyllä ei ole konkreettista hahmoa, pidämme sitä jonkinlaisena henkiolentona, jolloin mielikuva tekoälyn yliluonnollisuudesta on jo lähellä. Asia toimii myös toisin päin, asiantuntijoilla on kiusaus tarjota ”jumala koneesta”- ratkaisuja sellaisiin hankaliin ongelmiin, joiden ratkaisuun he eivät osaa muotoilla konkreettista lähestymistapaa. Kuvaamaani ongelmakimppua voidaan aivan ilmeisesti selvitellä tarjoamalla tarkempaa ja ymmärrettävämmin muotoiltua tietoa.

Pahantahtoinen ihmiskunnan tuhoaja

Tekoälyn aavisteltu yliluonnollisuus ruokkii myös yleistä ja pelottavaa myyttiä. Kun tekoäly esiintyy yliluonnollisena jumalankaltaisena olentona, jumalien piirteisiin kuuluu myös arvaamattomuus ja tuhon tuottaminen. Ja juuri sellaisia tapahtumia nähtävästi pelätään. Tekoälyn uskotaan olevan vaarallinen, ja vielä pahempaa, kehityttyään riittävän pitkälle se aikoo tuhota koko ihmiskunnan. Olen ollut syvästi ymmälläni tämän myytin suhteen. Eräät maailman arvostetuimmista tiedemiehistä ja talouselämän vaikuttajista näyttävät uskovan siihen. Silti he eivät näytä tekevän asialle mitään, vaikka heillä olettaisi olevan siihen henkistä kapasiteettia. Eräs selitys voisi olla, että he ovat nielaisseet tarinan tekoälyn lähitulevaisuudessa realisoituvista yliluonnollisista kyvyistä, jolloin peli on jo menetetty. Lähimenneisyydessä pelottava ja realistinen ihmiskunnan tuhon skenario oli suurvaltojen totaalinen ydinsota. Nyt kaatuu päällemme ilmaston lämpeneminen ja ekologinen kriisi. Niitä vastaan on jo ryhdyttykin toimiin, mutta tekoälyn tuottaman uhan varalta ei tehdä mitään! Olisi toki rationaalista analysoida tämä uhka ja alkaa tuottaa tietoa sen torjumiseksi – tai osoittaa tuo uhka pelkäksi hypetykseksi.

Mekaaniset veljemme robotit

Ihmiskunnalla on erityissuhde koneisiin, ja aivan erityinen suhde älykkäisiin koneisiin. Muinaisista ajoista lähtien olemme pitäneet koneita elävinä ja liittäneet niihin myös älykkyyden mielikuvan. Tuo mielikuva on hieman pelottava mutta samalla tunnemme robotteja kohtaan vaistomaista sympatiaa. Miksi ihmeessä? Toisaalta näyttää siltä, että robottien ja tekoälyn syvällinen suhde on jäänyt solmimatta – ainakin toistaiseksi. Tekoäly ei tullut meille robottien mukana, vaan se otti varaslähdön sieluttomien tietokoneiden kautta ja kehittyi robotiikasta erilliseksi myytiksi. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen Boston Dynamics- yhtiön kehittämät ihmismäiset ja eläinmäiset robotit, niistä löytyy suuri määrä videomateriaalia. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada yhdessä niiden kanssa aikaan! Liitin kirjaani puolifiktiivisen kertomuksen robottipuistosta. Se kuvaa, miten tällainen uudenlainen yhteistyö ihmisten ja koneiden välillä voisi alkaa. Sanon sitä puolifiktiiviseksi sillä se voisi olla totta jo nyt.

Entä jos onkin monta mahdollista tekoälyä

Älykkäillä koneilla on kauas menneisyyteen ulottuva kulttuurihistoria, mutta tekoälyllä on myös oma ja erilainen lähihistoria. Tekoälyn juuret ovat laskemisessa ja laskukoneissa. Antiikin ajoista alkaen kulttuuriperintömme yhdistää laskemisen ja logiikan ajatteluun. Tietokoneet ovat vieneet laskemisen tehokkuuden aivan uusiin ulottuvuuksiin. Meille tuttu tekoälyn idea keksittiin tietokonemaailmassa, ja se sai tietokoneiden tehokkuuden ansiosta hyvän etumatkan. Unohdettiin, että jo ennen tietokoneita oli olemassa kyberneettinen tekoäly. Ei pelkästään ideana, vaan jo olemassa olevana ja hyödyllisenä teknologiana. Samaan aikaan neuropsykologia ja biologia selvittelivät biologisen älykkyyden mekanismeja. Niiden selvittäminen alaa vähitellen laajentaa kuvaamme tiedon käsittelystä ihmisissä, eläimissä ja organismeissa. Tekoälyä voitaisiin siten luoda myös biologisten esikuvien mukaan.

Emme tiedä, mitä älykkyys on

Tekoälypuhe olettaa huolettomasti, että on olemassa sellainen asia kuin älykkyys. Pidämme sitä täysin itsestään selvänä, älystä on tullut sekä ihmisyyden tunnusmerkki, että mitta-asteikko, jota vastaan arvioimme sekä eläinten että koneiden kykyjä. Älykkyyden käsite syntyi kuitenkin psykologisesta käytännöstä eli älykkyystesteistä. Osaamme mitata älykkyyttä toistettavasti, ja se näyttää olevan persoonallisuuden piirre, mutta emme oikein tiedä, mitä se on. Nimensä älykkyys peri ikivanhasta kansanpsykologiasta, siksi sillä oli heti syvää kaikupohjaa suuressa yleisössä. Mutta sen yhdistäminen koneisiin oli historiallinen virhe. Vasta hyvin vaivalloisesti neuropsykologia on alkanut saada selville, mistä siinä on kysymys. Selkeämpi älykkyyskäsite ja syvällisempi ihmisen henkisten kykyjen tuntemus olisi suureksi hyödyksi tekoälyn tutkijoille.

Ihmiskuvamme rakentuu uudelleen

Kognitiivinen psykologia tarkastelee ihmisen mieltä tiedon käsittelyn näkökulmasta. Tekoälyn tutkimusta tehdäänkin rinnakkain ihmisaivojen tutkimuksen ja neuropsykologian kanssa. Tosin tämän kaltaista yhteyttä on aavisteltu ja spekuloitu jo 1900-luvun alussa ja ennen varsinaisen tietokoneen ilmaantumista. Uusi tutkimus muuttaa perusteellisesti käsityksiämme niin sanotusta ihmisluonnosta. Tekoälyn ihanteena ollut rationaalisen ihmisen malli menettää samalla biologisen pohjansa. Siksi ei vain ihmiskuvamme ole muutoksessa, vaan myös ihmisen ja koneen välisen yhteistyön hyödylliset muodot määritellään vähitellen uudelleen.

  -  -  -  -

Edellä olen vetänyt yhteen niitä havaintoja, jotka ovat motivoineet minua kirjoittamaan tekoälystä. En näe tekoälyä joukkona teknisluontoisia tiedonkäsittelyratkaisuja, vaikka siitäkin on kysymys. Sen sijaan näen sen laajana sosiaalisena ja kulttuurisena muutoksena. Sitä tarvitaan, ja se on tapahtumassa. Tästä syystä kirjan aihepiiri on väistämättä laaja, ja se herättää käytännöllisiä kysymyksiä siitä, kuinka se toimii tietokirjana. Sillä ei ole teknologisesti rajautuvaa kohdeyleisöä, mahdollinen lukijakunta on paljon laajempi. Mutta onko se riittävän kiinnostunut tällaisesta aiheesta? Kirjan poikkitieteellisen ja kulttuurisen luonteen takia etsin kirjalleni ensi kädessä kaupallista kustantajaa, koska siten se herättäisi yleisempää huomiota ja saisi nimenomaan laajan ja epäyhtenäisen lukijakunnan kiinnostumaan. Käsikirjoitus on jo jokseenkin valmis arvioitavaksi ja viimeistelyyn julkaisemista varten.

Kirjan nimi on Robottipuisto. Se saattaa herättää uteliaisuutta: mistähän on kysymys? Kirjaan todella sisältyy myös fiktiivinen jakso, jossa kerrotaan tällaisen puiston synnystä. Se voisi oikeastaan olla jopa mahdollista aivan lähitulevaisuudessa, suunnilleen sillä tavalla kun se on kuvattu. Kirjan nimellä on myös historiallinen ulottuvuus. 1200-luvun lopulla Artoisin kreivi Robert II rakennutti Pohjois-Ranskaan Hesdinin automaattipuiston, jossa vesivoimalla toimivat mekaaniset eläimet ja erilaiset koneet huvittivat ja pelottelivat vierailijoita.

Nikolain kellareissa

Aloittaessani opinnot Teknillisessä korkeakoulussa syksyllä 1968 opinto-ohjelmaan kuului pakollisena osana konepajaharjoittelu. Se on epäilemättä vanha perinne. Konetekniikka on aikanaan ollut teollisuudessa perustavia toimintamuotoja, suorastaan sen ydin. Ovathan juuri koneet teollisen vallankumouksen keskeinen ikoni. Mieluummin kuin se, miten ja mihin niitä käytetään. Ja jotenkin ymmärrän tätä perinnettä oikein hyvin. Tulevien insinöörien on hyvä tutustua siihen, millaisissa oloissa heidän luomuksiaan valmistetaan ja käytetään. On myös ylipäätään hyödyllistä tutustua työnteon ja tavallisten ihmisten maailmaan. Ja varmaan se oli paikallaan erityisesti vanhojen aikojen herraskaisille opiskelijoille. Konepajoja ei toki minun opiskeluaikanani enää kaikille teekkareille riittänyt, joten mikä tahansa tehdas kävi, ja hommaa sanottiin myös miljööharjoitteluksi. Niinpä minäkin työskentelin kaapelitehtaassa, panimossa ja elektroniikkatehtaassa.

En tiedä onko tilanne Suomessa jollain lailla erityisen oikeudenmukainen ja tasapuolinen, sillä teekkarin työ harjoittelijana oli aivan tavallista tehdastyötä vailla mitään etuoikeuksia tai helpotuksia. Jopa päinvastoin, väitettiin että teekkareille varattiin joissain tehtaissa inhottavimmat hommat. Joillain sellutehtailla teekkarit on pantu nuohoamaan soodakattilaa, ja itsekin pääsin Kaapelitehtaalla jynssäämään liuottimilla öljykaapelista pois asfalttilakkaa (ks. kirjoitus Öljykaapelia ja erikoismiehiä). Lieneekö ollut proletaarista kaunaa. Ehkä Saksassa oli sama perinne, eräs vanhempi kollega kertoi minulle olleensa saksalaisessa kaivoksessa harjoittelijana, ja ihmetteli vieläkin, miten selvisi sieltä hengissä.

Minä sitten olin yhden kesän Sinebrychoffin panimolla Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut ihan duunarihommaa, vaan olin suunnittelukonttorissa nimikkeellä ”nuorempi konstruktööri”. Se oli hommaa, jota olisi normaalisti tehnyt joku teknikko. Ja nyt pitää hieman selittää, koska teknikkoja ei enää ole. Teknikko on käynyt läpi kolmevuotisen opinto-ohjelman, vaativuudessa tutkinto on ammattikoulun ja insinöörin välissä. Rakennusalalla teknikon nimike on rakennusmestari. Yleensä teknikot työskentelivät suunnittelu- tai työnjohtotehtävissä. Teknikkojen koulutus loppui, kun ammattikorkeakoulut luotiin 1990-luvulla. Minun työtovereinani suunnittelukonttorissa olikin kaksi teknikkoa. Hyvin minä heidän kanssaan pärjäsin, asiallisia miehiä.

Töissä on tietysti aina joku arvojärjestys. Nuoremman konstruktöörin piti pitää huolta kopiokoneesta. Se oli pitkänomainen laite, jolla otettiin enintään noin metrin levyisiä kopioita. Usein kopiot olivat kuitenkin pienempiä, jopa A4 - kokoisia. Tämä valokemiallinen laite toimii seuraavasti. Alkuperäinen läpikuultava originaali, niin sanottu transparentti ja valoherkkä kopiopaperi laitetaan päällekkäin ja syötetään koneen rullien väliin. Paperit kulkevat ensin ultraviolettilampun alta. Sitten valottunut kopiopaperi sukeltaa kehitysnestettä sisältävään altaaseen. Lopuksi kaksi rullaa pusertaa ylimääräisen kehitteen pois, ja kopio laitetaan kuivumaan Ultraviolettivalotuksen ansiosta konetta ei tarvitse käyttää pimiössä, normaali valaistus riittää. Tosin kopiopaperit piti säilyttää valonpitävissä laatikoissa, ne otettiin esiin vasta juuri ennen käyttöä.

Konttorin toiminta pyöri pitkälle piirtämis- ja kopiointiprosessin ympärillä. Alkuperäispiirustukset eli transparentit piirrettiin läpikuultaville kalvoille. Piirrokset tehtiin mustalla tussilla ja putkiteräkynällä, joka kulkee nimellä Rapidograph eli ”Rapido”. Se on legendaarinen työkalu, siihen saa teriä eri paksuisia viivoja varten, 0,1 mm levyisistä aina yhteen millimetriin asti. Rapidolla piirtämisen opettelu kuului aikanaan insinöörikoulutukseen ja mainostoimistotkin käyttivät sitä. Monet graafikot ja sarjakuvapiirtäjät käyttävät Rapidoa edelleen. Piirtämistä varten jokaisella piirtäjällä, minullakin, oli piirustuskoje. Se on kalteva pöytä johon voi kiinnittää aina A0 kokoisia piirustuspapereita (noin 85x120 cm). Pöydän päällä liikutellaan vipumekanismiin kiinnitettyä kulmaviivoitinta, jonka saattoi kääntää eri kulmiin asteen välein. Piirrokset siis tehtiin tussilla transparenteille. Kopiokoneella saattoi tehdä transparenteista myös uusia transparentteja. Muutokset piirustuksiin tehtiin seuraavasti: ensin kopioitiin uusi transparentti, sitten poistettiin siitä turhat viivat terällä raaputtamalla, ja lopuksi piirrettiin tussilla muutokset. Ennen tietokonegrafiikan aikaa työ oli tosiaan joskus hieman vaivalloista. Selostin tätä piirtämishommaa aika pitkään, koska tämä on katoavaa kansanperinnettä. On hyvä tietää kaikenlaisia asioita.

Illalla työpäivän jälkeen nuoremman konstruktöörin eli minun piti laskea kopiokoneesta vanha kehitysneste pois ja pestä kone puhtaalla vedellä. Pahoin pelkään, että neste laitettiin viemäriin. Tosin onneksi se taisi olla laimeaa ammoniakkiliuosta, siis ei erityisen vaarallista. Aamulla piti tulla töihin ennen muita ja laittaa uusi kehitysneste koneeseen. Työhöni kuului aika paljon kopioiden ottamista. Suunnittelutoiminnan ytimessä oli piirustusarkisto. Se oli suuri lipasto, jonka laatikoissa pidettiin alkuperäisiä piirustuksia. Jos tehtaalla tehtiin isompia korjauksia tai muutoksia, teknikko teki siitä piirustuksen, ja minä kopioin sen ja toimitin työmiehille. Pian aloin saada myös piirustustehtäviä. Teknikot tekivät luonnoksia lyijykynällä ja minun työni oli tehdä lopullinen mittapiirros piirustuskojeella ja Rapidolla.

Työjaksoni oli kesällä 1969, ja tuo aika oli hyvin tärkeä panimoille. Keskiolut oli vapautettu uudenvuoden yönä, ja sen menekki ylitti kaikki odotukset. Panimot tekivät olutta ”putket punaisina” eli niin paljon kuin koneista suinkin irti sai, ja janoinen kansakin teki parhaansa. Siksi käynnissä oli jatkuvasti hankkeita, joilla kapasiteettia kasvatettiin. Minulle mieluinen työ oli eräs kolmosoluen etiketti. Taiteilija oli sen suunnitellut, ja minun piti piirtää luonnos siististi puhtaaksi rapidolla. Siinä oli kultaisella pohjalla tyylitelty kolmosen numero ja jotain tekstejä. Oli jännittävää tehdä ”massatuote”, tosin ikävä kyllä, tuota etikettiä ei paljoa käytetty.

Toinen työ jäi myös mieleeni, koska sain tehdä sen oman pääni mukaan. Pullottamossa otettiin käyttöön uusi pullonpesukone, ja minun piti suunnitella, miten koneelle vedetään lipeäputki. Pesulipeä tuli paria kerrosta alempaa kellarissa olevasta lipeäsäiliöstä. Minä siis hiippailin tehtaalla pari päivää mittanauhan ja luonnoslehtiön kanssa. Sitten etsin piirustusarkistosta noiden tilojen pohjapiirrokset, kopioin niistä transparentit ja piirsin niihin lipeäputken vetoreitin. Viikon päästä kävin tehtaalla katsomassa, miten lipeäputki oli asennettu. Pitihän se arvata. Työmiehet oli vetäneet putken oman päänsä mukaan eli fiksummin. Näin ihminen oppii.

Työpaikkani oli kiinnostava ja ainutlaatuinen, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Se oli puhdasta nostalgista teollisuushistoriaa. Nikolai Sinebrychoff oli pitänyt Viaporin venäläisessä varuskunnassa pientä panimoa ja ravintolaa. Vuonna 1819 hän sai luvan perustaa panimon Helsinkiin. Hän osti seitsemän hehtaarin alueen Hietalahden torin vierestä. Sinne hän rakennutti panimorakennuksen kellareineen sekä itselleen asuintalon. Loppu alueesta rakennettiin puistoksi, mitä se on vieläkin. Panimon tunnelmallisin osa oli vanha keittämö. Sen suurissa kuparikattiloissa porisi pahanhajuista mäskiä, ja seinien vieressä odotti suuri määrä ihanalta tuoksuvia humalasäkkejä. Tietenkin siellä kerrottiin asiaan kuuluvaa kauhutarinaa. Yövuoron aikana joku työntekijä olisi pudonnut mäskikattilaan, ja löytynyt kattilan pohjaa siivottaessa vasta viikkojen kuluttua, kun keitetty mäski oli ajat sitten käytetty olueksi ja mennyt kauppoihin (vastaavaa tarinaa kerrotaan paperitehtailla: yövuorolainen olisi pudonnut pulpperiin, ja tonneittain paperia oli hävitetty kun siinä oli veriviiruja).

Vaikuttavin osa panimosta oli maan alla. Käymiskellarit levisivät laajalle tehdasalueen alle. Suurimat kellariholvit oli nimetty joko omien tai tsaarin perheenjäsenten mukaan kuten Anna ja Maria. Joissain holveissa oli suuria kaakeloituja altaita täynnä käyvää, kuohuvaa olutta. Suurimman tilan holveissa veivät suljetut jälkikäymistankit. Se oli valtaava labyrintti, ja uutta työntekijää varoiteltiin eksymisestä. Jotkut onnettomat olivat kuulemma harhailleet siellä päiväkausia. En ihan siihen uskonut, mutta olin kuitenkin sen verran huolissani, että kun joskus jouduin holveissa käymään, etsin arkistosta kellarien pohjapiirustukset ja kopioin niistä itselleni kartan.

Alkoholipolitiikan takia olueeseen suhtaudutaan Suomessa tunteenomaisesti ja jonkin asteen huumeena, mitä se tietenkin onkin. Kuitenkin olutta valmistetaan, ja heikot ihmiset sitä työtä vain tekevät. Panimolla luontaisetuihin kuului, että tehtaan tuotteita sai työaikana juoda vapaasti, kuten virvoitusjuomia, vissyä ja pilsneriä. Sitä varten käytävillä oli jääkaappeja. En erityisesti pidä virvoitusjuomista, joskus hain greippijuomaa tai Siff-kolaa. Vahvempaa olutta oli tehtaalla käytännössä kaikkialla, mutta ei sitä tietenkään saanut juoda tai viedä kotiin. Kotiin lähtiessä piti kulkea vartiokopin ohi ja painaa se vieressä olevaa nappia. Jos laitteeseen syttyi punainen valo, piti mennä koppiin kassitarkastukseen. Oli yleisesti tunnettua, että kellareissa työskentelevät miehet kyllä maistelivat. Kilometreittäin olutputkia kierteli kellareissa, ja työmiehet osasivat kertoa, missä oli niin sanottu motti. Se oli joku tulppa tai proppu, josta jakoavaimella kiertämällä sai laskettua herkkujuomaa mukiin. Työnantaja kyllä yritti silloin tällöin poistaa suosituimpia motteja käytöstä hitsaamalla niitä kiinni. Mutta ovelat duunarit löysivät aina uusia.

Hieman minua vanhempi serkkuni oli sattumalta ollut tehtaalla duunarina. Hän kertoi, että kellareissa ei oltu oluen maistelun suhteen kovin tarkkoja. Työ kellareissa ei ollut mitenkään miellyttävää. Piti olla päivät pitkät maan alla kosteissa ja viileissä kellareissa, ja joissain paikoissa hiilidioksidi kirveli silmiä. Työ oli pikku korjauksia ja ennen kaikkea tankkien ja altaiden kuurausta. Sinne ei ollut helppoa saada työvoimaa. Serkkuni mukaan sääntö oli, että jos pääsi työvuoron jälkeen omin jaloin maan pinnalle sai tulla seuraavana aamuna takaisin. Joskus kielletyn juoman himo meni liiankin pitkälle. Kellarissa tehtiin kerran betonivalutyötä. Betonia myllytettiin pihalla, ja sitä kärrättiin vaunuilla alas kellariin. Sattui niin, että kun vaunu palasi kellarista, se olikin täynnä olutta. Siihen päättyikin sen porukan työrupeama.

Harjoittelukauteni lopulla pääsin mukaan isompaan hankkeeseen. Tehtaalle oli hankittu uusi ja tehokas pullotuskone. Se oli eräänlainen valtava karuselli, joka täytti ja korkitti muistaakseni jopa muutamia tuhansia pulloja minuutissa. Konetta varten halliin piti rakentaa kuljetuslinjasto, joka pystyi syöttämään riittävästi pulloja ja pullokoreja koneelle ja sieltä pois. Kuljetinsysteemiä suunnittelemaan oli palkattu konsultti, ja minut määrättiin toimimaan hänen apunaan. Konsultti alkoi laatia piirustuksia, ja metallimiehet ryhtyivät kokoamaan kuljettimia niiden mukaan. Siitä piti muodostua mutkitteleva ratojen systeemi, jossa oli vuorotellen hihnakuljettimia, rullakuljettimia ja rullaratoja. Minä toimin apuna tekemällä piirroksia konsultin luonnoksista ja ottamalla kopioita työmiehille. Koska teknisen piirtämisen luonne ei varmaan ole monellekaan tuttua, avaan sitä hieman. Yleensä luonnos eli skissi esittää periaateratkaisua. Siitä pitää sen jälkeen tehdä mittapiirros eri projektioissa eli eri sunnista katsottuna. Mittapiirroksessa huomioidaan eri osien todelliset mitat ja sijainnit. Siis rullat, hihnat, moottorit, rautatangot, akselit, laakerit ja muut osat piirretään oikeassa mittakaavassa ja oikeisiin paikkoihin. Mittapiirros paljastaa, onko luonnos toteuttamiskelpoinen ja mahtuuko rakenne sille varattuun tilaan. Samalla mittapiirros toimii työohjeena metallimiehille, jotka rakentavat sen esittämän kohteen. Mutta rakenteen lopullinen toimivuus selviää vain kokeilemalla.

Pian ratoja sitten alettiin kokeilla, mutta kokeilu ei sujunut kovin hyvin. Olutkorit jumittuivat, ruuhkaantuivat ja putoilivat välillä lattialle. Ratoja purettiin, korjattiin ja siirrettiin, yhä uudelleen. Konsultin työpäivät pidentyivät. Hän jäi töihin kun lähdin illalla kotiin ja oli paikalla aamulla kun tulin töihin. Joskus hän pyysi minua ylitöihin. Konsultti alkoi stressaantua, hän poltti ketjussa tupakkaa, ja huomasin, että hän alkoi haista viinalle. Se oli masentavaa, hän oli selvästi ottanut työn, johon hänen kykynsä eivät riittäneet. Hanke alkoi muuttua hänelle henkilökohtaiseksi katastrofiksi. En nähnyt miten kaikki päättyi, sillä harjoittelujaksoni päättyi ja palasin opiskelemaan.

Akateemisessa maailmassa tekniikan opiskelijoiden status ei ole kovin korkealla – tai siltä minusta opiskeluni aikaan tuntui. Väheksyntä, jos sellaista oikeasti on, johtuu luultavasti tietämättömyydestä. Toisaalta insinöörikoulutus voi joskus hyvinkin olla elämyksellistä ja elämämakuista. Jos akateemiset humanistit tietäisivät millaista se on, he voisivat olla jopa kateellisia. Minä olisin heidän asemassaan. Lääkärien koulutus on hieman saman tapaista. Se voi sisältää dramatiikkaa ruumiinavauksineen ja sairaalajaksoineen, ja aiheesta onkin kirjoitettu kiinnostavia ja nautittavia romaaneja. Joten miksi joku ei dokumentoisi ja jopa dramatisoisi myös insinöörikoulutusta?

Itse asiassa huomaan tehneeni sitä blogikirjoituksissani. Joten tässä seuraa yhteenvetoa ja mksei myös luonnos romaaniksi. Tämä kirjoitus kuvaa harjoittelua olutpanimossa. Harjoittelujaksoa kaapelitehtaassa on kuvattu kahdessakin kirjoituksessa. Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee  kuvaa työntekoa hanttimiehen apulaisena, ja Öljykaapelia ja erikoismiehiä kertoo nimensä mukaisesti öljykaapelin valmistamisesta. Elektroniikkatehtaassa työskentelyä kuvaa juttu Naisen logiikka – ja miehen. Myös diplomityön tekemiseen voi sisältyä jännitystä ja jopa dramatiikkaa. Siitä kertoo tarina Teräksen hehkussa.

Sinebrychoffin panimo oli rakennushistoriaa ja teollisuushistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Hietalahden panimo kävi ahtaaksi laajenevalle yhtiölle, ja toiminta siirtyi Keravalle vuonna 1992. Sinebrychoffit olivat kulttuuria rakastavia ja edistysmielisiä teollisuusmiehiä, jotka suhtautuivat suopeasti työväkeensä. Heidän kaunis asuinrakennuksensa toimii kotimuseona ja taidemuseona, siellä vierailu on elämys. Ja vierailun jälkeen sopii vaikka levähtää Sinebrychoffin puistossa.

 

Hulluna elektroniikkaan

Uusi teknologia vaatii kehittyäkseen hyvän koulutustaustan ja tieteellistä tutkimusta, mutta ennen kaikkea se kehittyy ihmisten sosiaalisena toimintana. Esimerkit kehittyvien maiden avustushankkeista ovat olleet paljastavia. Teknologiaa ei voi tuoda, sillä se ei juurru, ei kasva eikä lisää talouden tuotosta – ellei teknologiaa ota vastaan, kehitä ja hyödynnä koulutettu ja motivoitunut kansakunta, joka on siitä kiinnostunut. Ja nyt tarkoitan kansakunnalla ihmisyhteisöä, joka toimii yhdessä ja jakaa yhteisiä kulttuurisia arvoja. Se ei aina ole sama asia kuin valtio, ne kun ovat usein poliitikkojen ja diktaattorien luomuksia, joilla on vähän elinvoimaa.

Suomi astui elektroniikan aikakauteen vähitellen 1960- luvulta alkaen, ja nyt tuo muutos tunnustetaan suureksi menestykseksi. Syntyi uudenlaista teollisuutta ja talouden tuottavuus lisääntyi. Erityisesti niin sanottu Nokian ihme auttoi vetämään kansakunnan kuiville kauheasta lamasta 1990-1995. Nokiasta kasvoi tuon vuosikymmenen loppuun mennessä maailman johtava elektroniikkayritys, joka oli jonkin aikaan myös maailman arvokkain yritys. Se olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi povailtu 1980-luvulla. Mutta: olihan siinä mukana muitakin. Brechtiä siteeraten: ”- Cesar löi Gallialaiset”.” - No kai hänellä edes kokki oli mukanaan?”

Tekniikkaa ei luoda eikä kehitellä matemaattisia yhtälöitä pyöritellen tai laskutikkua näpräten (laskutikku lienee tämän päivän ihmisille jo jokseenkin outo laite). Tekniikka koostuu erilaisista konkreettisista asioista, ja sen kehittämiseksi ja omaksumiseksi sellaisia täytyy hankkia. Insinöörin pitää liata kätensä, leikkiä työkaluilla, materiaaleilla, komponenteilla ja mittalaitteilla. Tekniikka virtaa vapaasti ympäri maailmaa ja eri maiden välillä, ja noita virtoja ohjailee ihmisten innostus uusiin asioihin. Ja myös nuorten ihmisten, yleensä uuden tekniikan taustalla on amatööritoimintaa. Esimerkiksi liikemiehet eivät noin vain päättäneet perustaa lentoyhtiöitä. Sen sijaan innostuneet amatöörit rakentelivat vuosikymmeniä kömpelöitä lentolaitteitaan kunnes ne vähitellen nousivat yhä korkeammalle ja alkoivat pysyä ilmassa yhä pidempään.

Elektroniikan eräs taustatekijä Suomessa oli radioamatööritoiminta. Se oli kiehtovaa, amatöörit rakentelivat vastaanottimia ja lähettimiä. Ja siihen he tarvitsivat erilaisia osia. Niitä hankittiin ulkomailta, niitä tehtiin itse, ja pian syntyi myös kauppoja, jotka hankkivat osia ulkomailta ja myivät niitä harrastajille. Ja vähitellen osa noista harrastajista alkoi valmistaa radioita ja muitakin laitteita ja myydä niitä kuluttajille. Näin se sujuu, ”korkeateknologinen innovaatio”.

Nuori, sodasta selviytynyt Yrjö Saraste oli monien muiden tapaan kiinnostunut radioista, mutta hän huomasi myös, miten vakava pula vallitsi radion osista ja tarvikkeista. Hän saikin idean: hän perustaisi tukkuliikkeen, joka hankkisi noita tavaroita suuria määriä ja myisi niitä postimyynnillä suomalaisille kauppiaille. Liikkeen nimeksi tuli Radio-Mikro (Radio Oy oli jo varattu). Aluksi liike koki vaihteleva vaiheita, ja oli välillä jopa kuilun partaalla. Näin se usein menee. Sitten toiminta vakiintui ja alkoi voimistuva kasvu. Mikrosta tuli merkittävä toimija kansallisella elektroniikkasektorilla, ja erityisen vahva oli sen vaikutus elektroniikkaharrastajille ja myöhemmin kuluttajille. Sen toiminnan ydin oli edelleen toimia elektroniikkatarvikkeiden ja myöhemmin kuluttajatuotteiden maahantuojana ja tukkukauppiaana. Siksi sen julkinen näkyvyys oli paljon sen merkitystä vähäisempi. Mikro tosin avasi myös myymälöitä kuluttajia varten, mutta niiden myynti oli vain pieni osa kokonaisuudesta.

On syytä kertoa hieman radio- ja elektroniikka-alan kaupankäynnistä 1960- luvulla. Perinteisesti radioliikkeet olivat hienosti sisustettuja myymälöitä, joissa siisteihin pukuihin pukeutuneet myyjät odottelivat asiakkaita ostamaan ylihinnoiteltuja radioita ja levysoittimia. Koko ala oli vahvasti kartellisoitunut ja hintataso oli sen mukainen. Saraste ei voinut sitä hyväksyä. Hänen periaatteensa oli hankkia suuria määriä edullisia tuotteita ympäri maailmaa. Liiketoiminnan idea ei ollut korkeat katteet vaan suuri myyntivolyymi. Se oli aikanaan uutta ja kumouksellista. Samaa ideaa noudatti Suomessa Kalle Anttila, ja myöhemmin esimerkiksi Ikea ja Biltema. Tällainen toimintatapa oli tietenkin myrkkyä kartellikauppiaille, ja Saraste sai paljon vihamiehiä. Kartellit olivat jo silloin virallisesti kiellettyjä, mutta viranomaiset eivät puuttuneet niihin. Radio-Mikron toimintaa yritettiin monin tavoin haitata ja estää, ja siitä kanneltiin. Suomea väitetään korruptiovapaaksi maaksi, mutta tämä historia kertoo jotain aivan muuta.

Radio-Mikron asiakkaille toimituissa tuoteluetteloisa tuotteita oli alusta lähtien paljon, jo vuoden 1956 luettelossa niitä oli 5000. 1970-luvulta lähtien tärkeäksi toimintatavaksi muodostuivat legendaariset ja omintakeiset kiertokirjeet jälleenmyyjille. Yrjö Saraste laati ne itse, niissä esiteltiin myynnissä olevien tuotteiden kuvia hintatietoineen. Kiertokirjeissä oli joskus lyhyitä, humoristisia ja suorasukaisia viestejä. ”Heikon näköinen tuote, hinnoitelkaa sen mukaan”. ”Jos ette tiedä mikä tämä on, älkää tilatko” tai jopa ”Emme tiedä mikä tämä on, jos tiedätte, ostakaa”. Kiertokirjeissä oli selvät ohjeet: ”Vain jälleenmyyjille, ei saa näyttää kuluttajille”. Kiertokirjeitä toimitettiin kuitenkin myös yliopistoihin, ammattiopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Näin tieto uutuuksista levisi laajasti, innokkaat opiskelijat ja amatöörit saivat ainutlaatuisen näköalan teknologiaan käytännön tasolla. Mitä kaikkea maailmassa on saatavana, ja mitä ihmeellistä sillä saattaisi saada aikaan. Radio-Mikro julkaisi kaikkiaan vajaa 500 kiertokirjettä. Kaikkia tuotteita ei mitenkään voitu esitellä kirjeissä, sillä varastossa saattoi samaan aikaan olla jopa 30 000 tuotetta.

Elektroniikkaharrastajia oli paljon, sillä kauppojen korkeat kartellihinnat motivoivat rakentamaan laitteita itse. Tällä tavoin Mikro oli luomassa sosiaalista pohjaa elektroniikkateollisuuden nousulle. Kun henkilökohtaiset tietokoneet ilmaantuivat markkinoille, Mikro alkoi mainostaa niitä ja tuoda niitä maahan. Erityisen tärkeä oli vuonna 1982 esitelty legendaarinen Commodore-64, Radio-Mikro oli sen tärkein maahantuoja.

Kiertokirjeistä käy selville, miten Mikro esitteli varhaisessa vaiheissa suomalaisille sellaisia uutuuksia kuten sähköhammasharjat, kodin palovaroittimet, radiopuhelimet (ennen kännykkäaikaa), taskulaskimet, kelloradiot ja digitaaliset rannekellot, C- kasettisoittimet, autosoittimet, korvalappusoittimet, videonauhurit, elektroniikkapelit, videopelit, harrastustietokoneet ja henkilökohtaiset tietokoneet. Elektroniikan kehityksen eturintama näkyi Mikron kiertokirjeissä ennen kun se alkoi näkyi kaupallisissa mainoksissa ja julkisuudessa. Tuoteluetteloissa esiteltiin myös uusimmat elektroniikan komponentit, paljon ennen kun ne ilmaantuivat varsinaisiin tuotteisiin. Edellä mainittiin amatööri- ja harrastuspohjan merkitys innovaatioiden nousulle. Radio-Mikro oli oman toimintansa kautta informoimassa ja varustamassa useita harrastelijasukupolvia: radioamatöörit, elektroniikkarakentelijat ja tietokonenörtit. On jokseenkin mahdotonta arvioida, mikä oli Radio-Mikron merkitys Suomen teolliselle nousulle 1900 luvun loppuvuosikymmeninä. Sitä ei ole tutkittu, enkä oikein edes tiedä, miten sitä voisi tutkia.

Yrjö Saraste oli persoonallinen yritysjohtaja, sekoitus perinteistä tyyliä ja ennakkoluulottomuutta. Hän oli valtavan työteliäs, vaativa, suorapuheinen ja usein ehdoton ja jyrkkä – mutta myös käytännöllinen. Tärkeintä oli, että työntekijä oli aloitteellinen ja hoiti hommansa, muulla ei ollut niin väliä. Sotilaskielellä sanottuna Saraste johti edestä ja esimerkillä. Siitä kertoo seuraava tapaus. Varastolle tuli paljon lähetyksiä, ja oli tärkeää että käytetyt pahvilaatikot litistettiin, jotta ne veisivät vähemmän tilaa. Työntekijöiltä se saattoi usein jäädä tekemättä. Kerran toimistolle tuli yllättäen joukko japanilaisten tehtaiden edustajia. He halusivat tavata henkilökohtaisesti tärkeän liikekumppaninsa, ja kysyivät kohteliaasti: ”Onkohan johtaja Saraste tavattavissa”? ”Kyllä vain, hän on tuolla roskalavalla litistämässä pahvilaatikoita”. On mahdotonta kuvitella, mitä jyrkkään sosiaaliseen hierarkiaan tottuneet japanilaiset mahtoivat ajatella.

Radio-Mikro kaatui pankkikriisiin ja sitä seuranneeseen suureen lamaan. Syynä ei ollut liiketoiminnan huono menestys. Päin vastoin, laman aikana ja oikeastaan sen seurauksena edullisten tavaroiden kauppa kävi erittäin hyvin. Mutta pankit iskivät silmänä Mikron hallussa olleeseen kiinteistöön ja varastoon täynnä arvokasta tavaraa. Ne piti ryöstää tilkitsemään pankkien vuotavia taseita – turhaan, niin kuin nyt tiedetään, nurin pankit menivät kuitenkin.

Maija Saraste, Yrjö Sarasteen tytär, on kirjoittanut erinomaisen kirjan Radio-Mikrosta. Siinä kerrotaan yrityksen historian monet vaiheet, ja kuvataan Yrjö Sarasteen omalaatuista johtamistyyliä ja monia yrityksessä toimita henkilöitä. Kirja tarjoaa näköalan vuosikymmenen takaisen Suomeen, ja se kuvaa myös kaupankäynnin ja teknologisen maiseman muuttumista ja uudistumista. Se kertoo siitä, kuinka elektroniikka mullisti Suomen ja rakensi pohjaa myöhemmälle menestykselle. 

Kirjan rikas kuvitus perustuu vanhoihin valokuviin sekä Mikron kiertokirjeisiin ja markkinointimateriaaliin. Kauniin ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala.