torstai 17. kesäkuuta 2021

Merkkejä älykkyydestä

Älykkyys on tärkeä ja tavoiteltava inhimillinen kyky. Mutta lähemmin tarkastellen, emme lainkaan tiedä, mistä siinä on kysymys. Tämä on paradoksi, jota olen pohtinut aiemmassa kirjoituksessani Älykkyys– laajempi näkökulma. Älykkyys on syvästi kulttuuriimme kietoutunut käsite, joka on meillä jokapäiväisessä käytössä. Silti emme tiedä siitä juuri mitään. Se näyttää jopa lähes tyhjältä sanalta. Se on illuusio, se on lumetta. Käytämme sitä vain siksi, että se on kätevä ja hyödyllinen monen asian selittämisessä.

Ja kuitenkin: emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen ilman tuota sanaa, koska olemme varmoja, että sen taustalla on jotain merkittävää. Emme vain tiedä, mitä tuo tärkeä ja merkittävä on. On jonkinlainen paradoksi, että käsitteelliset vaikeutemme älykkyyden kanssa alkoivat vasta, kun sitä opittiin mittaamaan täsmällisesti. On intuitiivisesti uskottavaa, että epämääräisesti määriteltävissä oleva älykkyys ilmenee kykynä selviytyä ongelmallisissa tilanteissa. Tämän idean pohjalta ranskalainen psykologi Alfred Binet kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäiset älykkyystestit vuonna 1903. Tarkoitus oli löytää koululaisia, jotka tarvitsisivat tukiopetusta, siis koulutuksen tasa-arvoisuuden kehittäminen. Vähitellen osoittautui, että testit ovat yllättävän luotettavia, ja että ihmisen älykkyys on varsin pysyvä ja vakaana säilyvä kyky. Älykkyyden mittaamisesta tulikin kokeellisen psykologian suuri menestystarina.

Älykkyystestejä alettiin soveltaa mitä erilaisimmilla aloilla, kuten ammatinvalinnassa, rekrytoinnissa ja psyykkisen soveltuvuuden arvioinnissa. Vanhastaan on ajateltu, että on olemassa erilaisia älyn lajeja. On esimerkiksi kielellistä älykkyyttä, kuvallista älykkyyttä ja matemaattista älykkyyttä. Tarkemmissa tutkimuksissa löydettiin myös salaperäinen yleisälykkyyden tekijä eli g-faktori. Osoittautui, että jos henkilöllä mitataan korkea g-faktori, se ennustaa suoriutumista hyvinkin erilaisissa ”älyä vaativissa tehtävissä”. G-faktoria mitataan varsin abstrakteilla kuviotehtävillä. Vähitellen alkoi kuitenkin kiteytyä outo ongelma. Älykkyyttä pystytään selvästi mittaamaan, mutta mitä ihmettä siinä oikein mitataan?

Ikivanha, jo antiikin filosofien tuntema ajatus on, että älykkyys on kykyä suoriutua loogisessa päättelyssä. Entä jos asetelmaa hieman kyseenalaistetaan: miten ”standarditesteillä” määritelty älykkyys mahtaa korreloida loogisen päättelykyvyn kanssa? Osoittautuu, että ei niin hyvin kuin voisi luulla. Kaikki älykkäät eivät ole taitavia logiikassa, kun taas vähemmän älykkäät voivat suoriutua hyvin. Matematiikan suhteen tilanne on hieman saman kaltainen. Korkea mitattu yleisälykkyys ei välttämättä ennusta hyviä matematiikan taitoja. Tilanne on ehkä vielä oudompi, kun tarkastellaan shakkipeliä. Shakissa vallitsee pelitaitojen mukaan määräytyvä luokitus, johon kuuluu eri tasoisia mestareita. Shakki on siis hyvä vertailukohde. Shakkia pidetään yleisesti suurta älykkyyttä vaativana pelinä. Shakin suurmestareiden keskuudessa tehty tutkimus tuottaa kuitenkin yllättävän tuloksen. Shakin suurmestareiden mitattu älykkyys ei poikkea lainkaan väestön keskimääräisestä älykkyydestä, tosin eräissä testeissä he ovat aavistuksen verran keskimääräistä älykkäämpiä.

Tämä kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Älykkyys ei kuvaa ihmisen henkistä toimintaa tyhjentävästi. Harjaantuminen ja oppiminen ovat käytännössä vähintään yhtä tärkeitä kuin synnynnäiset kyvyt. Älykkyyden rinnalle tai täydennykseksi on kehitetty muitakin ihmisen mielen mittareita. Älykkyys, mitä ikinä se onkin, on erittäin arvostettua, mutta sen yhteys sosiaalisuuteen on epäselvä. Sitä varten on kehitetty persoonallisuutta kuvaavia piirteitä, erityisen kuuluisa on niitä sanottu big five. Sen osatekijät ovat avoimuus, tunnollisuus, ekstroverttisyys, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Nämä nimitykset kuvaavat varsin hyvin, mistä on kysymys. Niiden mittaaminen ei kuitenkaan ole lainkaan niin suoraviivaista tai luotettavaa kuin älykkyyden testaaminen.

Älykkyyden vakaa mitattavuus ja sen korkea sosiaalinen arvostus houkuttelevat testitulosten konkreettiseen soveltamiseen. On ilmeistä, että älykkyydestä on vaara tulla eräänlainen ihmisarvon mitta. Siitä on vain pieni askel rodunjalostukseen, ja älykkyys tuntuu epäilemättä paremmalta kriteeriltä kuin kovin subjektiivisesti arvioitavat ulkonäön piirteet. Natsien hallitsemassa Saksassa pantiin toimeen eugeniikkaohjelmia, joissa ihmisiä steriloitiin ja jopa tuhottiin vähäisen älyn perusteella. Myös tieteiskirjallisuus on käsitellyt samaa teemaa, älykkäiden ihmisten utopiayhteiskunnat on yleensä lopulta paljastettu dystopioiksi.

Älykkyyden kulttuurihistoriaan näyttää siis liittyvän synkkä sivujuoni. Ehkä se saa suhtautumaan varovaisuudella älykkyystestien laajempaan yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Niitä ei käytetä valittaessa opiskelijoita kouluihin ja korkeakouluihin, vaikka älykkyystestit aikanaan kehitettiinkin ennustamaan koulumenestystä. Niille on kyllä muita sovelluksia. Eräät rekrytointiyritykset eli head hunterit käyttävät älykkyystestejä valitessaan rekrytoitavia. Yleisesti testaukseen liitetään myös persoonallisuutta mittaavia testejä. Siihen voi vain todeta, että menettely on sekä kyseenalaista että vailla tieteellistä pohjaa. Monet asiantuntijat pitävät sekä älykkyyden että persoonallisuuden mittauksen relevanssia olemattomana. Asia on jopa kiusallinen, sillä rekrytointiyrityksissä toimii paljon koulutettuja psykologeja.

Mitattu älykkyys ei juurikaan kehity iän myötä eikä harjoittelemalla. Tämä ei tosin ole täysin totta. Pitkällä aikavälillä mitattuna teollistuneiden maiden väestöjen älykkyyden on havaittu kasvaneen tasaisesti koko 1900-luvun ajan. Sitä sanotaan keksijänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Muutos on sen verran nopeaa, että sen täytyy johtua biologisen evoluution sijasta aivan muista syistä: muutoksista ravitsemuksessa, perherakenteissa, arvoissa, työelämässä ja koulutusjärjestelmissä. Toisaalta eräissä teollistuneissa maissa havaittiin älykkyyden lähteneen uudelleen pienenemään 1990- luvun lopulta alkaen.

Eräs kiinnostava älykkyyden piirre on sen tarjoama pitkittäisvalotus: miten älykkyys muuttuu ihmisen elämän aikana. Älykkyyden vanha perusteoria on, että älykkyys ei juurikaan muutu aikuisiällä. Tämä pitää jossain määrin paikkansa älykkyyden yleistekijän suhteen. Sen sijaan monet älykkyyden osatekijät kehittyvät jatkuvasti koko elämän ajan. Yleistekijän suhteellinen vakaus on hyödyllinen ilmiö kliinisessä diagnostiikassa. Sen heikkeneminen voi olla ensimmäinen oire joissakin vakavissa sairauksissa.

Tämän kirjoituksen eräs heräte on viimeaikainen keskustelu matematiikan arvosanojen merkityksestä ja niiden painoarvosta korkeakoulujen pääsykokeissa (esimerkiksi artikkeli Helsingin sanomien tiedepalstalla 10.6.2021). Asiaan liittyy erilaisia käsityksiä matematiikasta. Eräs yleinen väite on, että matematiikan opiskelu kehittää lapsien älykkyyttä. Se ei näytä pitävän paikkaansa, kuten edellä todettiin. Matematiikan ja älykkyyden välillä ei ole selvää yhtäläisyysmerkkiä. Sen sijaan matematiikan opiskelu kehittää matematiikan taitoja ja valmiuksia oppia lisää ja vaikeampaa matematiikkaa. Ja ennen kaikkea matematiikka on välttämätöntä työelämässä. Se on välttämätöntä jo kaupankäynnissä, talouden hoidossa ja käsityöläisammateissa. Jopa niin sanotut ihmistieteet, lääketiede ja yhteiskunnalliset tieteet nojaavat matematiikkaan. Tutkimusdataa käsitellään tilastotieteen menetelmin, eikä tutkimustulosten ymmärtäminen ja tulkinta edes onnistu ilman tilastomatematiikan perustietoja. Luonnontieteitä tai tekniikkaa puolestaan ei voi edes kuvitella ilman matematiikkaa.

Vaikka matematiikka ei juurikaan edistä mitattavaa älykkyyttä, sillä on kuitenkin kehittävä vaikutus mielen taitoihin. Matematiikka nimittäin kehittää niin sanottua metakognitiota. Se tarkoittaa kykyä arvioida kriittisesti omaa ajattelua. Ihmisen ajattelu perustuu vahvasti intuitioon, välittömään oivallukseen. Mutta onko intuitio kuitenkaan oikea? Sen arviointi ja kyseenalaistaminen on tärkeä ajattelun taito. Ensimmäiseksi mieleen tuleva vastaus tai vaihtoehto ei välttämättä ole oikein.

Toinen matematiikkaa sivuava aihepiiri on opeteltujen kykyjen siirtyminen erilaisten henkisen toiminnan alueiden välillä. Yleisesti ajatellaan, että matemaattisilla taidoilla on yhteyksiä musikaalisuuden ja kielellisten kykyjen kanssa. Niiden suoraa vaikutusta toisiinsa on kuitenkin vaikea osoittaa. Asiaa hämärtää myös se, että älykkyyden mitattavissa oleva yleistekijä, g-faktori näyttää selvästi liittyvän suoriutumiseen edellä mainituilla aloilla. Edellä väitettiin, että älykkyys ei ole sama asia kuin matemaattiset taidot. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi, jokin yhteys siinä näyttää kuitenkin olevan.

Mitä tästä kaikesta voisi päätellä? Eräs asia jä usein mainitsematta. Huippusuorittajien omissa lausunnoissa se kyllä tulee esiin, mutta se näyttää väistävän systemaattista tieteellistä valotusta. Tuo tekijä on palava innostus tai intohimo. Hyväksi shakinpelaajaksi oppii vain tiiviillä harjoittelulla. Sama pätee matematiikkaan, sanataiteisiin ja erityisesti musiikkiin. Toinen suoriutumiseen vaikuttava tekijä on vieläkin heikommin tunnettu, ainakin tässä yhteydessä. Ajatteluun ja päätöksentekoon näyttää liittyvän esteettinen vaisto. Jopa matemaatikot ja tieteentekijät kuvaavat onnistumisiaan sanalla ”kauneus”. Aivan ilmeisesti sillä on jotain tekemistä intuitiivisen ajattelun kanssa. Mutta ”kaunis” tuntuu olevan jotain muuta ja ehkä myös jotain enemmän kuin vain ”hyvä” tai ”onnistunut”.

Matematiikan korostunutta roolia esimerkiksi opiskelupaikkojen jaossa on myös arvosteltu, ja aivan syystä. Ihmisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Kaikki eivät koe ymmärtävänsä matematiikkaa eikä se välttämättä sytytä henkistä paloa. Ja sama koskee musiikkia, taiteita tai halua tietää ja oppia uusia asioita. Olen yllä pyrkinyt selventämään, kuinka matematiikka tai älykkyys eivät riitä kuvaamaan ihmisen henkisten kykyjen koko loistoa ja kirjoa. Esimerkiksi käden taidot, kielen taidot ja sosiaaliset kyvyt jäävät helposti luokitusten ja arviontien ulottumattomiin. Ihmiset eivät myöskään ole muuttumattomia. Kiinnostukset ja kyvyt kehittyvät ajan myötä. Jotkut löytävät itselleen kapeita keskittymisen kohteita, toiset ovat renessanssi-ihmisiä, jotkut kulkevat elämän läpi kepein askelin ja ihmetellen, ja toiset välinpitämättöminä, masentuneina tai ahdistuneina. Tärkeää olisi, ettei mikään valinta tai päätös sulje ovia lopullisesti. Jotta löytyisi uusia ovia avattavaksi ja uusia polkuja kuljettaviksi.



maanantai 7. kesäkuuta 2021

Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan, eikä hän välttämättä pidä uskontoja totena. Mutta ne kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä. 

 

lauantai 29. toukokuuta 2021

Uhka avaruudesta

Vuonna 1985 Suomi oli aktivoimassa avaruustoimintaansa. Silloisessa työpaikassani VTT:llä käynnistettiin avaruustekniikan tutkimusohjelma, ja minut pyydettiin sen ohjausryhmään. Ilman muuta esiin nousi kysymys, mitä hyötyä tällaisesta voisi olla. Suomella oli perinteisesti varsin vähän aktiviteetteja tällä alalla. Tietysti meillä oli perinteitä tähtitieteessä, ja pohjoisen sijaintimme ansioista harjoitimme merkittävää revontulitutkimusta. Se tarkoittaa siis yläilmakehän, aurinkotuulen ja maan magneettikentän vuorovaikutuksien havainnoimista ja mallintamista. Mutta tiede on kokonaan oma maailmansa, ja avaruustekniikka on jotain aivan muuta: kehitetään tekniikkaa, jonka avulla voidaan poistua planeettamme pinnalta maan kiertoradalle tai jopa kauemmaksi, tai ainakin valmistetaan laitteita, joita voisi sinne lähettää.

Avaruustekniikkaan päätettiin lähteä koska se oli uutta, se tarkoittaisi oppimista ja kontaktiverkkojen laajenemista. Ennen kaikkea meitä kiinnosti tieteellisten mittalaitteiden rakentaminen. Se sijaan kantoraketit ja avaruusalukset ei niinkään, ne tulivat lähemmäs ohjustekniikkaa ja hävittäjiä, eikä niitä meillä kehitelty. Jälkiviisautena voisi todeta, että avaruustekniikka osoittautui varsin konservatiiviseksi: oppia saatiin materiaalitekniikassa sekä luotettavuustekniikassa, laatutekniikassa, lämpösuunnittelussa ja suurten hankkeiden johtamisessa.

Kotimaisissa seminaareissa jouduin vastaamaan kysymyksiin, miksi avaruustoimintaan pitäisi lähteä ja mitä hyötyä siitä olisi. Oli helppoa luetella hyödyllisiä satelliittisovelluksia. Navigointi, kaukokartoitus, luonnonvarojen kartoitus ja seuranta sekä tietoliikenne. Elämämme olisi paljon vaikeampaa ja köyhempää ilman näitä avaruustekniikan luomuksia. Myös tiede, eli tähtitiede, kosmologia, planeettatutkimus, astrobiologia ja perusfysiikka hyödyntävät kasvavassa määrin avaruuteen vietäviä laitteistoja. Mutta halusin nostaa esille myös strategisemman tavoitteen. Ihmiskunnan tulee kehittää itselleen kyky liikkua vaivattomasti ja tehokkaasti lähiavaruudessa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tulee eteen tarve torjua planeettaamme uhkaava kosminen katastrofi. Se tarkoittaa luultavimmin komeetan tai asteroidin törmäystä maapalloon. Lievemmissä tapauksissa se tarkoittaa tuhoutuneita rakennuksia ja ihmishenkien menetyksiä sadoista miljooniin. Pahimmassa tapauksessa törmäys vahingoittaa ekosysteemiä niin pahasti, että ihmiskunta ei siitä selviä.

Torjuaksemme tällaisen uhan tarvitsemme tehokkaita laukaisulaitteita ja aluksia, jotka saadaan nopeasti lähtövalmiiksi ja laukaistuiksi hyvin erilaisille radoille, suurilla nopeuksilla ja raskaillakin hyötykuormilla. Nykyinen rakettitekniikka ei ole lähelläkään tällaista kapasiteettia. Tarvitaan muun muassa uudelleentankattavia, ilmaa hengittäviä ja erittäin tehokkaita avaruuslentokoneita. Ne eivät ole utopiaa, niiden tekniikasta tiedetään paljon, mutta tarvittaviin investointeihin ei ole poliittista tahtoa. Ei ainakaan vielä.

Entä mitä muuta tarvitsemme torjuaksemme uhkan avaruudesta? Tarvitaan valvontajärjestelmä, joka havaitsee suuret törmäyskurssilla olevat kappaleet niin aikaisessa vaiheessa, että meille jää aikaa suunnitella torjuntatoimenpiteitä. Luultavasti se tarkoittaa kauas, syvälle aurinkokuntaan lähetettyjä valvontasatelliitteja.

Entä mitä teemme, kun uhkaava kappale on havaittu? Suoraviivainen ja usein esiin otettu ajatus on räjäyttää se tehokkaalla ydinpommilla. Ajatus on kuitenkin äärimmäisen huono kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on, että ydinaseet ovatkin avaruudessa varsin tehottomia. Maan pinnalla ydinaseen tuhovaikutus johtuu siitä, että sen säteilyenergia muuttaa pommin lähellä olevan ilman ja muun materian ääntä nopeammin leviäväksi superkuumaksi plasmapalloksi. Tuho aiheutuu plasman lämpösäteilystä ja paineaallosta. Avaruudessa ei ole väliainetta, joten pommi pitäisi räjäyttää hyvin lähellä törmäävää kappaletta, ja sen vaikutus kohteeseen jäisi epävarmaksi. Toinen ongelma on, että jos asteroidi tai komeetta räjäytetään kappaleiksi, nuo osaset jatkavat etenemistään lähes entisellä radalla. Uhkaava kappale muuttuu luodista hauliparveksi.

Parempi keino on muuttaa hieman uhkaavan kappaleen rataa niin että törmäys vältetään. Ratamuutokseen ei itse asiassa tarvita suurtakaan energiaa, kunhan se aloitetaan ajoissa. Erilaisia keinoja on ehdotettu. Kappaleen pinnalle voidaan vedä pieni moottori. Tai kappaleeseen kiinnitetään peili tai aurinkopurje. Saattaa jopa riittää, että kappale tai sen osa maalataan valkoiseksi. Ehtona onnistumiselle on että toimenpiteet aloitetaan aikaisin ja että torjunta-alukset voivat liikkua nopeasti ja hyvin erilaisilla radoilla. Mahdollisesti torjunta-aluksia jouduttaisiin ”ankkuroimaan” valmiiksi avaruuteen odottamaan erilaisilla radoilla.

Poliittinen päätös torjuntajärjestelmän rakentamiseksi on hankala. Pitääkö valmistautua uhkaan jonka todennäköisyyttä emme tunne, mutta jonka seuraukset voivat vaihdella lievistä äärimmäisiin. Historiallisella ajalla on tapahtunut muutama tunnettu suuren meteoriitin törmäys. Tunguskan törmäys vuonna 1908 tapahtui asumattomalla seudulla: tuhot olivat valtavat, mutta vain muutama ihminen menehtyi. Meteoriitin halkaisijaksi on arvioitu noin 100 metriä. Tšeljabinskin meteoriitti vuonna 2013 oli kooltaan ehkä 15 metriä ja se räjähti korkealla ilmakehässä. Tuhansia rakennuksia vaurioitui ja tuhatkunta ihmistä sai vammoja. Useita ”läheltä piti”- tilanteita on myös koettu. Eräiden tutkijoiden mukaan tuhoisan törmäyksen todennäköisyys on jopa kymmeniä kertoja korkeampi kuin aiemmin on arvioitu.

Omasta mielestäni maapalloa suojaavan järjestelmän rakentaminen on syytä aloittaa mahdollisimman pian. Se on looginen jatkumo tähänastiselle avaruustoiminnalle ja se on ihmiskuntaa yhdistävä ylevä ja tärkeä tavoita. Eikä se edes tulisi erityisen kalliiksi. Sitä paitsi ei ole olemassa varamaapalloa. Siirtokunnan perustaminen avaruuteen tai vaikka Marsiin on toivoton ja virheellinen ajatus. Ihmiskunta ei tule pitkään toimeen ilman monipuolista ekosysteemiä, ja riittävän suurta ja vakaata ekosysteemiä ihmiset eivät voi ottaa mukaansa tai luoda paikan päällä. Biosfääri 2- koe oli varoittava esimerkki.

Ilmastonmuutos eli globaali ilmakehän kuumeneminen on toisenlainen uhkaava katastrofi. Toisin kuin asteroidin törmäys, se on täysin varma ja pitkän päälle erittäin tuhoisa. Siitä alkaa olla olemassa tieteellinen ja jopa poliittinen konsensus. Päätöksenteko toimenpiteistä on kuitenkin ollut tuskastuttavan hidasta, ja päätetyt toimenpiteet ovat täysin riittämättömiä. Ilmastonmuutoksen torjuminen avaruuteen viedyillä varjostimilla on niin mutkikas ja ristiriitainen mahdollisuus, että en aio pohtia sitä tässä. Nykyisillä tiedoilla en suosittelisi. Kysymys ei ole vain lämpötilasta, on myös turvattava monipuolinen ja riittävän vakaa ekosysteemi ja se työ pitää aloittaa heti.

 

maanantai 24. toukokuuta 2021

​Ihmeellinen kultakausi

Meillä tunnetaan hyvin taiteemme kultakausi. Sen aikaisista maalauksista Aino-triptyykki on juhlapaikalla Ateneumissa, Wright-veljesten lintumaalaukset ja ennen kaikkea ikoninen Taistelevat metsot ovat rakastettuja, ja Kansallismuseon pääaulassa voimme ihailla Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongin freskojen kopioita. Oikeastaan juuri nyt esillä oleva Ilja Repin-näyttelykin littyy asiaan, taiteilijahan asui Suomen puolella Kuokkalassa, ja hänellä oli läheiset suhteet suomalaiseen taiteilijayhteisöön.

Kultakausi on tosin käsitteenä ikivanha, se tunnettiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Se on vahvaa nostalgiaa. Sen mukaan joskus kauan sitten on vallinnut myyttinen ja onnellinen suuruuden ja kukoistuksen aika, jota nykyisen ahdistavan ajan ihmiset voivat vain kaihota. Kultakausi on olennaisesti myyttinen sepite vailla todellisuuspohjaa. Se on kulttuuriimme juurtunut ja varmaan ihmisen luonnolle ominainen arkkityyppi.

Suomen taiteen kultakausi ei kuitenkaan ole mytologiaa, siihen se on liian tuore, ja se on jättänyt jälkeensä aivan konkreettisia ja edelleen ihailtuja taideaarteita. Siinä mielessä kultakausi on kuitenkin myyttinen, että sillä oli tehtävä: luoda kansakunnalle kuviteltu menneisyys ja historia ihailtuine sankareineen. Usein kultakausi rajataan juuri tällä tavoin, kansallisen heräämisen ja sortokauden nostattamaksi toimeliaisuuden kaudeksi, ja silloin se usein rajataan vuosiin 1880-1916. Vastaavasti kultakauden taiteilijoiden kaanoniin luetaan pieni joukko miespuolisia kuvataiteilijoita ja säveltäjiä.

Kultakauden luomisvoiman laajuus ja sen tulosten korkea laatu hämmästyttävät edelleen, ne ovat hieman tympeää luonnehdintaa käyttäen ”kansanvälistä tasoa”. Miten näin nopeasti saattoi vähäisistä resursseistamme nousta jotain näin ainutlaatuista ja suurta? Eräs selitys on vedota suomalaisten poikkeavaan geneettiseen luovuuteen, mutta ei sellaiseen enää kukaan tosissaan usko. Voimme myös tarkastella kriittisesti tuon aikakauden taideluomuksia. Silloin käsitys niiden kansallisesta ainutkertaisuudesta ja omintakeisuudesta laimenee. Näemme niiden taustalla kansainvälisiä esikuvia, malleja ja aatesuuntauksia. Ja näin asia onkin, sillä taideteosten korkea laatu ja niiden teemat ovat pitkälle seurausta taiteilijoiden opiskelusta Euroopassa ja parhaitten eurooppalaisten mestareiden johdolla. Kansallinen onkin myös kansainvälistä.

Mutta asiassa on muutakin. Taiteilijamme olivat kiistatta omaperäisiä ja osasivat ammentaa töihinsä jotain sellaista, joka vetoaa suomalaiseen yleisöön herättämällä aivan erityisiä tunteita. Kultakaudeksi luettu muutama vuosikymmen ei kuitenkaan olisi ehtinyt tuottaa niin suurta mullistusta taide-elämään. Taiteilijat ponnistivat laajemmalta ja pidempään vaikuttaneelta kansalliselta pohjalta, joka koostui koulutus- ja sivistysarvoista, kirjallisesta kulttuurista, tieteestä ja teknologiasta sekä oikeus- ja hallintojärjestelmästä. Koko 1800-luvun jälkipuolisko Suomessa elettiin kiihkeää edistyksen ja henkisen nousun ajanjaksoa, joka kosketti jokaista. Se oli Suomen todellinen ja edelleen ylittämätön kultakausi. Ja jostain syystä se tunnetaan meillä edelleen kovin huonosti.

Tähän kultakauteen vaikutti useita ulkoisia tekijöitä. Suomen sodan tuhoista oli selvitty ja oli alkanut pitkä rauhan kausi, suomalaisilla ei edes ollut pakollista sotapalvelusta. Suomi oli saanut selvät rajat, ja alkoi muotoutua käsitys yhtenäisestä ja yhdistyvästä Suomen valtakunnasta. Ruotsin ajalta säilyi osittain rahajärjestelmä, paikallinen hallintotapa ja oikeuskäytäntö. Uskonpuhdistuksen perintönä oli saatu koulutusmyönteisyys ja lukemisen opetus oli jo pitkään tapahtunut omalla Agricolan määrittelemällä kirjakielellä ja oman aapiskirjan avulla.

1800- luvulla teollistuminen oli kiihtyvässä vauhdissa Euroopassa ja Venäjällä, ja tuo vauhti tarttui myös Suomeen. Poliittisista syistä Venäjä oli päättänyt nostaa Helsingin pääkaupungiksi Turun edelle. Uuden keskustan rakentamiseen satsattiin suuria summia ja Carl Engel kutsuttiin sen suunnittelijaksi. Uljaaseen suunnitelman kuului luterilainen kirkko, yliopistorakennus kirjastoineen, sairaala, Senaatin rakennus ja Tähtitorninmäen observatorio. 

Helsinki haluttiin yhdistää Pietariin rautatiellä, mikä innosti suomalaiset suunnittelemaan kansallista rataverkkoa. Suomalaiset poliitikot, etenkin senaattori Snellman ajoivat kiihkeästi rautateiden rakentamista. Jo 1800-luvulla Suomessa rakennettiinkin 3000 km rataverkkoa ja hankittiin 300 höyryveturia, joista puolet valmistettiin Suomessa, sekä 800 henkilövaunua ja 9000 tavaravaunua. Saimaan kanava yhdisti sisä-Suomen vesistöt Suomenlahteen. Se oli valtava rakennushanke, joka toteutettiin osin ruotsalaisin voimin, mutta se herätti huomiota, innostusta ja uskoa teknologiaan. Työmaalle matkattiin kuin turistikohteeseen, ja siellä ihailtiin ennennäkemättömiä työkoneita. Toki suomalaisia asiantuntijoita ja alihankkijoita osallistui työhän, esimerkiksi kallion louhinnassa tarvittu ruuti valmistettiin Suomessa.

Teollistuva Suomi tarvitsi insinöörejä, ja teknikoiden ja insinöörien koulutus käynnistyi useissa kaupungeissa jo 1800-luvun puolivälissä. Suomi teollistui perinteiseen tapaan metsien tuottamana puun varassa, ja ymmärrettiin myös, että teollisuus tarvitsee paljon sähköä. Insinööri Gottfried Strömberg kävi Saksassa Werner von Siemensin opissa. Hän, Daniel Wadén ja Paul Wahl loivat sähköinfrastruktuurin perustaa. Venäläiset olivat jo rakentaneet rannikkoa myötäilevän optisen lennätinverkon Ahvenanmaalle asti. Nyt kasvoi uusi sähköinen lennätinverkko rautateitä seuraillen, teknologian toimitti Siemens-yhtiö. Lennätin palveli Venäjän sotilaallista turvallisuutta, mutta se oli pääasiassa siviilikäytössä. Myös sellainen ihme kuin langaton lennätin eli radio otettiin käyttöön, venäläinen fyysikko Aleksander Popov kuului radion keksijöihin.

Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana oli olennainen. Suomi hoiti itsenäisesti monia hallinnollisia asioita ja talouttaan. Venäläiset rahoittivat osan infrastruktuurihankkeista, muuten rahoitusta tuli pääosin veroista ja maksuista, sijoittajilta ja ulkomaisilta pankeilta. Näissä oloissa korkein opetus suunnattiin ennen kaikkea hallinnon ja oikeusjärjestelmän tarpeisiin. Suomalaisten piti pystyä toimittamaan päteviä virkamiehiä hallintotehtäviin – jotta siellä toimisi suomalaisia eikä venäläisiä. Suomi ei suorastaan ollut mikään suuri tiedemaa, mutta tieteet kehittyivät myös kiertotietä, teknisen koulutuksen kautta. Esimerkiksi Kaisaniemeen rakennettiin magneettinen observatorio, ja perustettiin hienomekaaninen työpaja valmistamaan instrumentteja niin teollisuuden kuin tieteen käyttöön.

Itsenäisen toiminnan ajatus ja mahdollisuus levisi myös henkiseen elämään. 1800 luvun loppua kohti kulttuurielämä kehittyi tavattoman vilkkaaksi. Valtakunnassa toimi kymmenittäin sanomalehtiä ja kirjankustantajia, ja kirjoja kirjoitettiin, käännettiin ja julkaistiin hämmästyttäviä määriä. Syntyi upea kansallinen kirjallisuus. Taide-elämässä toimi kymmenittäin kuoroja, teattereita, orkestereja ja soittokuntia. Esiin nousi suuria säveltäjiä, kuten Merikanto ja Sibelius. Taidetta harrastettiin eri yhteiskuntaluokissa ja erilaisen taustan omaavien ihmisten keskuudessa. Törmäsin sattumalta uutiseen, missä aikansa tunnettu laulajatar Anna Sarlin esitti laulua insinööri Werner Ryselinin kanssa vuonna 1906. Ryselin kutsuttiin sitten Tampereelle suunnittelemaan vetureita, ja myöhemmin Lokomon konepajan johtajaksi. (Samaisen insinöörin poika John Ryselin kehitti yhdessä Petri Bryckin kanssa 1960-luvulla Outokummun liekkisulatusmenetelmän kuparin ja nikkelin jalostusta varten, se lienee kaikkien aikojen menestynein suomalainen innovaatio).

Kultakauden menestystarinassa oli myös ikävämpi vaihe. Huonot sääolot johtivat viljasatojen menetykseen 1866-1868. Viranomaisten myöhästynyt ja epäonnistunut toiminta aiheuttivat nälkäkatastrofin, johon menehtyi 10% väestöstä. Tämäkään ei pysäyttänyt edistyksen kiihtyvällä vauhdilla pyörivää pyörää.

Kultakausi oli suurien aatteiden ja ajatusten aikaa. Kansansivistysaate, raittiusliike ja naisliike ajoivat uudistuksia, ja vähitellen työväenliikkeestä tuli suurin poliittinen voima. Aikakauden olennaisin muutos oli poliittinen. Sen alussa Suomi oli sääty-yhteiskunta, missä vain mitätön osa kansaa sai vaikuttaa poliittisesti, mutta aikakauden lopussa oli siirrytty kansalaisyhteiskuntaan ja yleiseen äänioikeuteen. Kansallisaatteen nousu tapahtui suomalaisuuden merkeissä eli fennomaanisena liikkeenä. Jopa ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomen kieltä, ja suomen kieli sai aseman virallisena kielenä. Itsenäisyys Venäjästä ei kuitenkaan ollut liikkeen tavoitteena, Venäjä oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti aivan liian tärkeä. Tilanne muuttui nopeasti, kun autoritäärinen ja harvainvaltainen Venäjä aloitti venäläistämis- ja sortotoimet.

Tiedämme, kuinka kultakausi päättyi nopeasti ja dramaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan ja kansalaissotaan. Sen raunioista nousi aivan erilainen Suomi. Kyräilevä ja vähemmän kansainvälinen, mutta yhtä lailla itsepäinen. Vasta 1990- luvulla Suomi alkoi toden teolla avata uudelleen ikkunoita muuhun maailmaan.

Olen kirjoittanut kirjan Tervanpoltosta innovaatiotalouteen, jossa olen kuvannut myös Suomen kultakautta ja sen jälkeistä aikaa, ja koettanut sijoittaa sen laajempaan, tieteellisen vallankumouksen ja teollistumisen globaaliin kehikkoon.

 


 

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

​Kamala luonto

On monenlaisia käsityksiä luonnosta. On hyvä pohtia, onko sellaista asiaa kuin luonto alun perin edes ollut kulttuurissa, ainakaan siinä mielessä kun se nykyään ymmärretään. Luonnon ihastelu tuntuu jotenkin liittyvän elinympäristöstä vieraantumiseen. Kaupunkilainen voi mennä luontoon ihastelemaan metsää, niittyä tai järvenselkää. ”Maalaisille” ne ovat itsestään selviä, ne ovat toimeentulon lähteitä, mutta myös riesoja, uhkia ja vastustajia. Kirjailijoilla ja taiteilijoilla on ollut tapana romantisoida ulkosaariston karuilla luodoilla eläneitä kalastajayhteisöjä. Kalastajille tämä ympäristö on sekä liikkumisen este että suoranainen uhka. Se tappaa monet asukkaistaan ennenaikaisesti, ja ainoastaan kalastuksesta saatava toimeentulo saa heidät elämään näin kauheassa paikassa. Maissa eläminen näännyttäisi eri tavalla, hitaammin muutta varmemmin.

Ja kuitenkin, ihmisillä näyttää olevan aivan erityinen suhde luontoon. Ihannointi tai palvonta ei ole aivan oikea sana kuvaamaan sitä. Siihen kuuluu ihmeen, ainutlaatuisuuden ja jopa pyhyyden kokemisen tunne. Tunnistan sen itsessäni, vaikka olen syntyperäinen kaupunkilainen. Luonto puhuttelee minua voimallisesti, erityisesti metsä, meri ja pohjoisen tunturiluonto. Jo nuorena hakeuduin joskus yksikseni luontoon, aistimaan sitä, mutta myös ymmärtääkseni, mitä se minulla haluaa kertoa. Vasta vähitellen aloin ymmärtää, että se ei kerro minulle yhtään mitään. Se ei piittaa minusta vähääkään. Tove Jansson kertoo samanlaisesta kokemuksesta kirjassaan Muumipappa ja meri. Mistä tässä luonnon ihannoimisessa oikein on kysymys? Minussa asuva luonnontieteilijä selittää, että kysymyksessä on evoluutiossa syntynyt sopeutuma. Se tuottaa aktiivisen ja positiivisella tunteella ladatun suuntautumisen maailmaan ja uusiin asioihin. Ihmisluontoon kuuluu kokeilu, tutkiminen ja uusille alueille levittäytyminen. Samanlainen utelias asenne kohdistuu myös vieraisiin kansoihin ja kulttuureihin – silloin kun niitä ei koeta uhkaavina. Ihminen ei ole pelkästään valloittaja ja tuhoaja, vaan myös kaupankäyjä ja yhteistyön rakentaja.

Kulttuuri ja luonto elävät kiinnostavassa, jännitteisessä ja oikeastaan perin pohjin virheellisessä suhteessa toisiinsa. Me inhimillistämme luonnon: erityisesti eläimet, mutta jossain määrin myös kasvit ja elottoman luonnon. Sen taustalla vaikuttaa edellä kuvattu luontainen ja myönteinen perussuhtautuminen. Mutta kulttuuri haluaa kuvata tämän suhteen symbolisella kielellä. Luonnon ihailu puetaan erilaisten kertomusten, satujen ja vertauskuvien muotoon. Tällä luonnon kulttuurisella haltuunotolla on myös synkempi puolensa. Luonnosta haetaan oikeutusta myös kyseenalaisille, ristiriitaisille ja vahingollisille käytännöille. Luonnosta on haettu perusteita valtahierarkioille ja sorrolle. Luonnonjärjestyksellä perustellaan uskontoja, orjuutta, eriarvoisuutta ja rasismia. Kun evoluutio vakiintui käsitteenä, siitä haettiin tukea myös kapitalistiselle talous- ja yhteiskuntafilosofialle. Evoluution perusajatus, joustavuuden, sopeutumisen ja muuttumisen tarjoama eloonjäämisetu väännettiinkin uuteen irvokkaaseen talouskilpailua imitoivaan muotoon: aggressiiviset ja voimakkaimmat selviävät. Tämän mallin tyypillinen ilmentymä on Afrikkaan sijoittuva luontodokumentti, joka glorifioi leijonan ja julistaa sen jopa eläinten kuninkaaksi. Fyysisesti vahva leijona herättääkin vaistomaista ihailua, emme välttämättä pidä sitä rosvona ja raadonsyöjänä, mikä on mitalin toinen puoli.

Luonnontutkijat tuottavat vähitellen todellisempaa ja uskottavampaa kuvaa luonnosta. Me ihmiset kun haluamme välttämättä luoda itsellemme jonkinlaista kokonaisnäkemystä. Halumme ymmärtää asioita vaatii sitä. Tieteen luoma luonnon kuva on kuitenkin hyvin monimutkainen ja jopa ristiriitainen, ainakin silloin kun koetamme sovittaa sitä kulttuurimme vakiintuneiden käsitysten kehikkoon. Otan siitä tarinallisen esimerkin. Charles Darwin on kertonut menettäneensä uskon hyvän Jumalan olemassaoloon tutkittuaan petopistiäisiä. Hänen mielestään hyvä Jumala ei voisi luoda niin hirvittäviä eläimiä. Petopistiäiset munivat munansa hyönteisiin ja niiden toukkiin iskemällä keihäsmäisen munanasettimensa niiden ruumiin kuoren läpi. Munista kuoriutuvat toukat hyödyntävät isäntäeläintään erilaisilla tavoilla. Joskus pistiäinen myrkyttää saaliinsa ja vaivuttaa sen lamaantuneeksi zombiksi. Toisinaan isäntäeläin jää toimintakykyiseksi, kunnes sen sisusta jäytävät pistiäistoukat ovat syöneet viimeisetkin hermo- ja lihassäikeiden rippeet. Tärkeää on pitää isäntäeläin hengissä mahdollisimman pitkään, jotta tämä ruokavarasto ei pilaantuisi. Ja joskus isäntäeläin jää jopa henkiin kun loiset jättävät sen ruumiin. Tämä on tehokasta kauhuelokuvan kuvastoa. Elokuvassa Alien- kahdeksas matkustaja avaruushirviön esikuvana on ollut petopistiäinen. Jopa sen fyysinen ulkomuoto ja elokuvan lavasteet on lainattu hyönteismaailmasta. Hyönteisten ilmeinen toiseus nisäkkäisiin ja lintuihin verrattuna herättää monissa ihmisissä kammotuksen tunteita. Perinteisen kulttuurisen luontosuhteen rakentajilla ei ollut käytössään suurennuslasia.

Ehkä suuri kuva luonnosta on helpompi jäsentää aloittamalla aivan perusasioista. Elollisen luonnon perusta on energia, tai oikeastaan energiatasojen erot. Energian pyrkimys siirtyä korkeammalta tasolta matalammalle ruokkii kemiallisia reaktioita. Planeettamme elämänmuodot hyödyntävät ennen kaikkea auringon säteilyä. Kasvit hyödyntävät auringonvaloa suoraan, ja muut eliöt joko syövät kasveja tai toisiaan. Saalistaminen näyttää olevan vallitseva tapa tulla toimeen. Loisiminen saattaa kuitenkin olla vielä tavallisempaa. Loisen ja isännän suhteet ovat mutkikkaita. Loinen ei välttämättä ole vakava haitta isännälleen, usein suhteesta saadaan molemmille osapuolille hyötyä. Ihminen ei tulisi edes toimeen ilman suolistobakteereitaan.

Loisen ja isännän tai isäntien suhteet voivat olla hämmentävän mutkikkaita. Erityisen outoa on eräiden loisien kyky kontrolloida isäntiään. Lampaan maksamadon väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava muurahainen käyttäytyy päivät normaalisti, mutta yöllä se muuttuu eräänlaiseksi zombiksi. Se kiipeää ruohonkorren kärkeen ja pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa lammasta. Jos lammas ei syökään sitä, se muuttuu aamulla takaisin normaaliksi muurahaiseksi. Vielä oudompi on kissoissa loisiva alkueläin, toksoplasma. Sen väli-isäntiä ovat jyrsijät. Näyttäisi siltä, että loinen kontrolloi niitä mentaalisesti. Ne muuttuvat pelottomiksi, ja joutuvat siten helposti kissan saaliiksi. Näin alkueläimen hyvinvointi ruokkii myös isännän hyvinvointia. Myös ihminen voi saada tartunnan, joka voi olla vahingollinen raskaana olevan naisen sikiölle. Joissain maissa suuri osa väestöstä kantaa tätä loista. Arvellaan, että toksoplasma manipuloi myös ihmisen käyttäytymistä. Toksoplasmoosin psyykkisiä seurauksia tutkitaan eri puolilla maailmaa.

Huolellinen tutustuminen luontoon järkytti aluksi Darwinia, mutta ilmeisesti elollisen luonnon moninaisuus herättivät sitäkin voimakkaampaa ihmettelyä, kiinnostusta ja ihailua. Tarinan mukaan merirokkojen lisääntymiskäyttäytyminen lumosi Darwinin niin että hän oli laiminlyödä kirjansa viimeistelyn. Darwin suuntasi terävän katseensa myös tunteisiin ja jopa elottomaan luontoon.

Luonnosta saatu tieteellinen tieto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme luonnosta. Inhimillinen moraali ja ihmismäinen käytös ovat ihmiselle suotua ylellisyyttä, joilla ei ole suurta roolia eläinmaailmassa. Toisaalta luonto pakottaa meidät muuttamaan käsityksiämme myös ihmisestä, olemmehan samojen lakien ja prosessien alaisia. Jaamme saman kaltaisen tunne-elämän kuin mutkikkaammat eläimet. Ja jopa eräitä etiikan muotoja, sillä simpansseilla näyttää olevan käsitys reiluudesta.

Kuolemalla on aivan erityinen rooli ihmisen kulttuurissa, näemme sen lähes puhtaasti yksilöperspektiivistä. Luonnossa kuolema on jokapäiväistä, se on tavattoman tärkeä ja hyödyllinen ilmiö. Eliöt hyödyttävät toisia eliötä kuolemalla, ja kuoleman edellyttämä  syntyvyys tuo uutta materiaalia ja vaihtelua geeniperimään. Mitä lyhyempi elinikä eliöllä on, sitä tehokkaammin sen evoluutio etenee. Toisaalta pitkä elinikä antaa mahdollisuuden kartuttaa lajiyhteisön oppimispääomaa. Evoluutio optimoi lajille sopivan eliniän. Ihminen voi tuntea eettistä vastenmielisyyttä eläimen tappamiseen, esimerkiksi metsästämiseen. Tappamisen voi toki aina delegoida muille, se voi rauhoittaa mieltä. Kuolema tulee joka tapauksessa saaliseläimen osaksi. Luonnossa se merkitsee usein, että vanhuuden, sairauden tai loukkaantumisen heikentämä eläin tulee jyrsityksi, revityksi tai nokituksi. Metsästäjän käsiin kuolemista voisi pitää jopa onnellisena kohtalona – vaikka ei luonnossa sellaista käsitettä olekaan.

Buddhalaiset näkevät kaiken elämän kärsimyksenä. Oivallus tuntuu länsimaista luontokäsitystä syvällisemmältä. Buddhalaisten johtopäätöksistä en kuitenkaan osaa sanoa mitään.


torstai 6. toukokuuta 2021

Käsittämätön monimutkaisuus

 Opiskelu merkitsee että joutuu tutustumaan erilaisiin oppiaineisiin ja tieteenaloihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän outoja. Jollain mystisellä tavalla nuo oppiaineet ovat opiskelijan kurssivaatimuksiin ilmaantuneet. Valintaperuste lienee suhteellisen luotettava, eli traditio ja ulkomaisten yliopistojen esimerkki. Joskus tieteen tai tekniikan ala edistyy niin nopeasti, että aineet on napattu kurssiin enemmän tai vähemmän lennossa, muutama vuosi aiemmin niistä ei oltu kuultukaan. Myös poliittiset suhdanteet ja niin sanottu ”ajan henki” voivat vaikuttaa opinto-ohjelmiin, esimerkiksi Helsingin yliopistossa opetettiin rotuhygieniaa 1920-luvulla. Mutta ei nyt pohdita tätä toksista aihepiiriä.

Opiskelijat eivät välttämättä ymmärrä mikä on jonkun tietyn oppiaineen tehtävä heidän tutkinnossaan. Mahdollisesti he huomaavat sen kurssin aikana, tai sitten eivät. Itselleni kävi niin, että osallistuin Teknillisen korkeakoulun systeeminsuunnittelun kurssille, mutta minulla oli varsin hatara käsitys siitä. Asian tärkeys ei selvennyt edes kurssin aikana. Syy oli varmaan aika lailla itsessäni, joskus ymmärtäminen vain ottaa aikansa. Mutta jotain siitä jäi elämään. Kurssia luennoi Hans Andersin, hän oli selkeäsanainen puhuja ja henkilönä hyvin miellyttävä. Hän teki heti sinunkaupat opiskelijoiden kanssa ja pyysi kutsumaan itseään ”Hasseksi vain”. Tuollainen tuttavallisuus tuntui tosin hiukan epäilyttävältä. Mutta Andersin oli jo tuohon aikaan Suomen tietotekniikan suuria nimiä, ehkä hän ajatteli että häntä ujosteltaisiin.

Olin ilmoittautuneet kurssille, koska tietokoneet kiinnostivat minua kovin, ja haalin opinto-ohjelmaani kaikki aihetta sivuavat kurssit. Hassen kurssi ei ollut liian vaikea omaksuttavaksi, mutta en kuitenkaan osannut oikein arvostaa sen sisältöä. Siitä jäi kuitenkin mieleeni ruotsalaisen tietokonegurun Börje Langeforsin ajatukset. Hänen teesinsä menivät suunnilleen näin:

1. maailma on käsittämättömän monimutkainen

2. tietojärjestelmän pitää toimia tässä käsittämättömässä maailmassa

3. järjestelmän suunnittelija luo järjestelmän tekemällä käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä

En usko, että nämä ajatukset tekivät suurtakaan vaikutusta nuoriin opiskelijoihin. He tosin tunsivat olevansa hieman ihmeissään tässä monimutkaisessa maailmassa. Mutta he luottivat siihen, että varsin pian ja opiskelun myötä he pian oppisivat ymmärtämään sitä. He olivat täysin väärässä.

Vuosikymmenien kuluessa tämä opetus alkoi vaikuttaa minuun. Ehkä todellakin aloin vakuuttua siitä, kuinka monimutkainen maailma on. Minusta tämä oivallus on välttämätön lähtökohta. Mutta mitä tällaisen tiedon kanssa oikein pitäisi tehdä? Teesi kaksi antaa vihjeen. Tämän tosiasian kanssa pitää kyllä elää, mutta ei sille saa antaa periksi. Suomessa tunnetaan sanonta: ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Se on sotilaskieltä ja moni oppii sen armeijassa. Periksi antaminen on pahin vaihtoehto, on parempi tehdä mitä tahansa muuta. Teesi kolme sanoo, että ei ole yhdentekevää, miten tässä maailmassa yrittää selvitä. Toimenpiteet eivät saa olla umpimähkäisiä, vaan harkitusti valittuja, ja samalla niihin pitää suhtautua kriittisesti.

Pidän tästä systeeminsuunnittelun kokonaiskuvasta. Tärkeä asia on siinä selitetty, mutta selitys on epälooginen ja ristiriitainen. Se on ilmeisen oikea ja ilmeisen tosi, mutta käytännön ohjenuorana hyödytön. En osaa selittää asiaa. Jollain lailla tämä on maailmankuva, joka kertoo jopa jotain suurempaa, sen millaista on ihmisen elämä. Se on jonkinlainen filosofinen oivallus. Ilmankin tulee tietysti toimeen, mutta sen kanssa on hauskempaa.

Tämän periaatteen voi myös yleistää ja tulkita monella tavalla. Sovellan sitä nyt luonnontieteisiin ja insinööritaitoon. Luonnontieteet ovat kehittyneet yksinkertaisemmista teorioista kohti mutkikkaampia. Galileon mekaniikka korvautui Newtonin kinematiikalla, joka sai puolestaan tehdä tilaa suhteellisuusteorialle. Ja samaan aikaan luonnontiede laajeni toiseen suuntaan: sähköilmiöihin, kenttiin ja alkeishiukkasiin. Filosofit ovat tehneet tästä erilaisia ja kilpailevia johtopäätöksiä. Eräs päätelmä on, että tiede täydellistyy jatkuvasti kohti lopullista totuutta (joka siis olisi samalla tieteen loppu). Toinen johtopäätös näkee tieteen sarjana ”käsitettäviä toimenpiteitä”, jotka valitaan kulloiseenkin tarpeeseen. Tämä tuntuu oikeammalta, mutta on samalla lähellä epäilyttävää epistemistä relativismia, jonka mukaan kaikki tieteen väittämät ovat suhteellisia tai jopa ”sosiaalisia konstruktioita”. Tiede on toki ihmisen kannalta merkityksellistä, siksi se on syntynytkin. Mutta tavoitteleeko se samalla jotain syvempää joka olisi ihmisestä riippumatonta? Jätän kysymyksen auki, koska siihen ei tunnu olevan vastausta.

Insinööritaito on tiedettä konkreettisempaa, mutta samalla tavalla se on ihmisen tekemää, ja se soveltaa myös tieteenteossa hyviksi havaittuja periaatteita. On hyviä syitä uskoa, että minkä tahansa ihmisen kehittämän laitteen olemus on loppujen lopuksi arvoitus. Sitä on mahdotonta selittää tyhjentyvästi loogisesti tai tieteellisesti. Joku teknologian tutkija (nimeä en pysty nyt palauttamaan mieleeni) on todennut: mitä tahansa teknologian luomusta on mahdotonta erottaa ihmeestä.

Ja kuitenkin insinöörit tuottavat näitä ihmeitä, joita ei loogisesti voi ymmärtää. He toimivat Langeforsin systeemifilosofian mukaisesti ja tekevät käsitettäviä suunnittelutoimenpiteitä. Heillä voi olla valistunut ymmärrys maailman käsittämättömästä monimutkaisuudesta. Riippumatta siitä, onko heillä tällainen ymmärrys, he luovat omaa maailmaansa, jota sanotaan teknologiaksi. Se ei ole ehkä aivan täydellinen tai oikea maailma – mutta se on käsitettävämpi.



sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Herra Parkinson

Maailma on monimutkainen, ihmisten käyttäytyminen on monimutkaista ja ihmisten tarkoituksella rakentamat yhteisöt eli organisaatiot ovat aivan erityisen monimutkaisia – tai ainakin on vaikea ymmärtää niiden käyttäytymistä. Ei olekaan ihme, että erilaiset selitysyritykset ovat vieläkin hankalampia ymmärtää. Mutta ihmiskunta on keksinyt näppäriä oikoteitä: erilaisia nasevia ja jopa runollisia tiivistyksiä ja lyhyitä tarinanpätkiä. Eräs sellainen on Parkinsonin laki, joka jostain syystä on lähes unohtunut. Vaikka se on edelleen erittäin ajankotainen.

Lain teki tunnetuksi brittiläinen historioitsija ja tutkija C. Northcote Parkinson. Hänen liki legendaarinen tutkimuksensa vuodelta 1955 koski Britannian siirtomaahallintoa. Hän havaitsi, että hallinnon virkamiesten lukumäärä lisääntyi jatkuvasti noin 5,7 % vuodessa. Asian teki erikoiseksi se, että Britannialla ei ollut aikoihin edes ollut siirtomaita. Parkinsonin laista on luonnollisesti erilaisia esitystapoja. Parkinsinin oma muotoilu koskee työnteon taipumusta laajentua, niin että se loputa käyttää kaiken saatavilla olevan ajan. Siirtomaahallinnon toiminnan esimerkistä voidaan myös johtaa organisaation kehittymistä koskeva laki: jos organisaation tehtävät pysyvät ennallaan, sen täytyy kasvaa 6 % vuodessa suoriutuakseen tehtävistään. Lukuarvo näyttää olevan yleispätevä. Tämä muotoilu selittää hyvin julkisen hallinnon sitkeän taipumuksen rakennella niin sanottuja hallintohimmeleitä. Niiden syntyyn vaikuttaa toisin myös hallinnon enemmän tai vähemmän kätketty poliittisuus. Rakentamalla uusia hallintoportaita organisaatioon voidaan luoda lisää poliittisiksi palkinnoiksi soveltuvia päällikönpaikkoja. Näin puolueet luovat itselleen uskollisten vasallien verkostoja. Historiaa tunteva lukija voi ehkä päätellä, että hallinnossa vaikuttaa vanhan feodaalijärjestelmän pitkä häntä.

Parkinson laki liittyy organisaatiotieteisiin, jotka ovat oikeastaan johtamistieteen ja jopa taloustieteen varsin kestävää perustaa. Hallinnon paisumiselle voi joskus olla hyvä syy – vaikka ei tosin läheskään aina. Teollisiin organisaatioihin liittyy niiden kasvu: se on niiden tavoite, mutta siitä aiheutuu myös ongelmia. Organisaation hallinnossa on kaksi tavoitetta: käskyttäminen ja kontrolli. Johdon tai omistajien täytyy saada organisaatio toimimaan haluamallaan tavalla, ja sen täytyy myös tietää, mitä siellä tapahtuu. Kaikki tämä liittyy informaatioon ja tietovirtoihin. Hyvin pieni organisaatio, kuten pieni verstas tai kirjapaino havainnollistavat suoran kommunikaation periaatetta. Hallintoa ei tarvita, koska ihmiset kommunikoivat suoraan keskenään, ja kaikki tietävät ja ymmärtävät sen toiminnan. 

Kun organisaatio kasvaa, tulee tarve erikoistumiselle. Syntyy osaamisen lajiin perustuva funktionaalinen organisaatio. Samalla syntyy tarve päälliköille. Informaatio ei enää saavuta tasaisesti kaikkia jäseniä: sitä on aivan liian paljon ja se eriytyy sisällöltään. Kaikki eivät enää tarvitse kaikkea informaatiota eivätkä välttämättä ymmärräkään kaikkea. Päälliköitä tarvitaan sovittamaan yhteen eri ryhmien toimintatapoja ja kulttuureja ja sovittamaan ne johdon tahtoon. Kun organisaatio edelleen kasvaa, syntyy uusia syitä jäsennellä sen rakennetta. Syy voi olla alueellinen tai se voi olla tekninen tai liittyä liiketoimintaympäristöön. Tarvitaan myyntiä, mainontaa, kuljetusta, taloushallintoa ja tulevaisuuteen tähtäävää kehitystyötä. Hyvin suureksi paisunut organisaatio voi myös siirtyä konsernihallintoon. Silloin se jakautuu löyhästi kytkettyihin osiin jotka toimivat kuten itsenäiset yritykset.

Yksityissektorin organisaatiot ovat samalla tavalla alttiita Parkinsonin laille kuin julkiset. Toisaalta ne ovat myös osanneet taistella sitä vastaan. Niiden toiminnan tavoite on taloudellinen tulos, joten on sekä luontevaa että helppoa mitata toiminnan tehokkuutta. Parkinsonin laki koetaankin ennen kaikkea julkisen hallinnon ja asiantuntijaorganisaatioiden riesaksi. Se ei ole aivan totta eikä reilua: ongelma on kaikkialla, missä ei osata tai haluta valvoa toiminnan järkevyyttä tai tehokkuutta.

Parkinsonin laki on naseva ja viihdyttävä, mutta se saa käyttövoimansa inhimillisistä heikkouksista ja vallan turmelevasta kosketuksesta. Siksi se on syytä ottaa vakavasti. Toinen ulkonaisesti samankaltainen ilmiö on Murphyn laki. Ja silläkin on aivan todellinen syntyhistoria. Laki sai alkunsa vuonna 1949 eräästä tapahtumasta Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa, ja sen teki tunnetuksi insinöörikapteeni Edward A. Murphy. Lain mukaan ”jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla”.

Murphyn laista on paljon humoristisia muotoiluja. Selektiivisen gravitaation laki: pudonnut vasara laskeutuu sinne, missä se aiheuttaa eniten vahinkoa. Mekaanikon laki: oikeakätinen kierre on vasenkätinen. Elektroniikan laki: PNP-transistori on NPN. Sähkömiehen laki: punaisen johdon jännite on miinusmerkkinen. Gastronomian laki: sokeripurkissa on suolaa. Läheskään kaikki muotoilut eivät ole onnistuneita, mutta osa on. Toimimalla lain vihjaamalla tavalla voidaan välttää onnettomuuksia. Murphyn laki toimii nasevana muistuttajana. Siihen liittyy joukko teollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka ovat yleistyneet erityisesti kapteeni Murphyn kommentoinnin jälkeen. Turvallisuus- ja riskianalyysi lähtevät liikkeelle ideoimalla tilanteita Murphyn hengessä. Laatutekniikka vie sen soveltamisen vielä pidemmälle. Toimintaympäristön on oltava sellainen, että väärän toiminnan mahdollisuus on pieni ja sen seuraukset hallittavissa. Tämä ei suinkaan ole yksinkertaista. Tunnetun sanonnan mukaan mitään ei voi suunnitella idioottivarmaksi, koska idiootit ovat niin älykkäitä.

Ehkä pitäisi tarkastella myös näiden lakien virheellisiä tulkintoja. Parkinsonin laki varoittaa inhimillisistä heikkouksista. Sen piiriin on kuitenkin kirjattu aivan vääriä asioita. Monet ensi näkemältä hankalat ilmiöt eivät nimittäin riipu ihmisistä, vaan ovat yleisiä systeemiongelmia. Biologiassa eliöt pyrkivät täyttämään ekologisen lokeronsa, mikä voi johtaa liikakansoitukseen, eliöiden sukupuuttoihin ja ympäristön köyhtymiseen. Liikennesuunnittelussa teiden ja siltojen rakentamisella on pyrkimys aiheuttaa kasvavaa liikennettä. Mahdollisesti ne tähtäävät ruuhkien vähentämiseen, mutta saattavat aiheuttaa niitä lisää. Ei tällä ole mitään tekemistä ihmisten organisaatiokäyttäytymisen kanssa.

Tietotekniikassa tunnetaan myös lakia muistuttavia ilmiöitä. Ohjelmistot kasvavat nopeammin kuin muistit, jonne ne pitäisi tallentaa. Ohjelmat monimutkaistuvat kunnes ne ylittävät ohjelmoijien kyvyt. Projektit karkaavat käsistä, erityisesti suuret tietojärjestelmäprojektit. Mutta kysymys ei ole Parkinsonin laista vaan ihmisten yleisestä vaikeudesta ja osaamattomuudesta ymmärtää monimutkaisia järjestelmiä. Itse asiassa Murphy laki tulee lähemmäs näitä tilanteita. Se ei tosin tarjoa periaatteellista ratkaisua vaan sanoo: älä edes yritä ymmärtää, mutta koeta ainakin estää vahingot.

Tarkastellaan vielä erästä lainomaista ilmiötä, Peterin periaatetta. Myös sillä on todellinen keksijä, Laurence J. Peter ja Raymond Hull tekivät sen tunnetuksi kirjassaan vuonna 1969. Periaate on yksinkertainen. Sen mukaan ihminen etenee organisaatiossa ja saa ylennyksiä, kunnes hän on noussut tasolle, joka ylittää hänen kykynsä. Sen jälkeen ei ylennyksiä tule. Lopputuloksena on organisaatio, jossa kaikki esimiehet ovat kyvyttömiä tehtäväänsä. Myös Peterin periaate on viihdyttävä, ja sen suosio on ymmärrettävä. Kaikki työelämässä toimivat tunnistavat sen, jostain syystä juuri esimiehet tuntuvat varsin säännöllisesti sekä kyvyttömiltä että epäpäteviltä.

Peterin periaatteeseen voi esittää jotakin huomautuksia. Ensinnäkin, se tuntuu olettavan jyrkän hierarkkisen organisaation. Sellaisia on olemassa, esimerkiksi armeija ja kirkko. Toisaalta yhteiskuntien hierarkkisuudessa on eroa ja organisaatioissa on eroja. Periaate olettaa myös meritokratian, toisin sanoen siinä ajatellaan, että yleneminen johtuu osoitetusta pätevyydestä. Näin ei kuitenkaan ole asia. Pätevyys ei ole ainoa ylennyksen peruste, eikä välttämättä edes tärkeä. Usein asia on päin vastoin. Työntekijää ei voi ylentää, koska toista yhtä pätevää on vaikea saada hänen paikalleen.

Kirjan tekijät huomasivat ideassaan yhden ongelman. Miksi pätemättömyystasolleen edennyttä työntekijää ei yksinkertaisesti eroteta? Tekijät selittävät, että tässä vaiheessa työntekijän arviointikriteeri vaihtuu ja tilalle tulee muu asia kuin pätevyys. Selitys on kuitenkin ilmeisen epäuskottava, ja sen tarkoitus on vain pelastaa kirjan houkutteleva idea. Tosiasiassa ei häntä alun perinkään arvioitu pätevyyden kriteereillä.

perjantai 23. huhtikuuta 2021

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä. 

 

tiistai 13. huhtikuuta 2021

​Eliitti on jaloa ja viisasta

On erilaisia syitä, miksi joku yhteiskuntaluokka pääsee valta-asemaan. Ja siihen kannattaa todellakin pyrkiä. Sillä valta tuo mukanaan kaikkea mukavaa. Valta tuo hyvää ruokaa ja ennen kaikkea tarpeeksi ruokaa. Valta tuo seksiä eli runsaasti parittelumahdollisuuksia. Valta tarjoaa myös mukavaa joutilaisuutta, tai ainakin mahdollisuutta suunnitella töitään ja toimiaan itse. Ja vallalla on toinenkin ulottuvuus, eli se on sosiaalista valuuttaa. Valta tuo mukanaan yhteisön arvostusta ihailua ja palvontaa. Kukapa ei haluaisi olla ihailtu.

Tällainen analyysi ihmiskunnasta voi tuntua karkealta, mutta se on ehdottoman totta ja se on perustavan laatuista. Eläinten käyttäytymisen tutkijoiden eli etologien havainnot simpanssien tai paviaanien laumakäyttäytymisestä näyttävät meille täsmälleen samanlaisen ihmisyhteisöjen kuvan, vaikkakin vailla korkeakulttuurin röyhelöitä ja parfyymiä. Ja me ihmiset olemme oikein tyypillisiä ja hyviä apinoita. Joten katsokaa vaikka television uutisia ja kuvitelkaa sen kertova apinoiden toilailusta. Näette ihmiskunnan tuorein ja terävin silmin.

Oikeastaan vallan sosiaaliset seuraukset, arvostus ja ihailu ovat kaikkein olennaisimmat. Legendaarinen amerikkalainen psykologi William James (1842 – 1910) on tehnyt terävän havainnon: ”ihmisen syvin tarve on tarve tulla arvostetuksi”. Olen samaa mieltä, olemme ennen kaikkea sosiaalisia eläimiä. Joten unohtakaa Maslowin tarvehierarkia. Unohtakaa seksi ja ruoka, ne ovat kuitenkin toisella sijalla.

Vallalla on vielä eräs ulottuvuus, joka liittyy sosiaalisuuteen. Valta antaa ihmiselle mahdollisuuden ottaa vapauksia psykologisista velvoitteista, eli siitä, mitä pidetään sopivana ja luvallisena käyttäytymisenä. Kun ihmisellä on valtaa, hän voi manipuloida, kiusata, uhkailla, riistää ja kiduttaa lähimmäisiään vain itseään huvittaakseen. Vaikka se on oikeastaan turhaa, vallan mekanismi tarjoaisi muutenkin jo kaiken hyvän ilman tarpeetonta lähimmäisten kiusaamista. Mutta kun ihmisellä on nämä psykologisen pätemisen tarpeet. Joten valtias on väistämättä ahne, julma, manipuloiva ja himokas. Valtias käyttäytyy enemmän tai vähemmän huonosti, oli hän sitten ylipappi, professori, poliitikko tai diktaattori. Se on ihmisen luonto.

Toisaalta ihmisten käyttäytymistä ohjaavat aina erilaiset pidäkkeet, oli hänellä sitten paljon valtaa tai vain vähän. Käytämme niistä erilaisia nimityksiä, kuten omatunto, sosiaaliset normit tai arvot. Pidäkkeet saavat meidät hillitsemään julmuuttamme tai ainakin perustelemaan sitä. Valtias uskoo usein, että hänen valtansa ja julmuutensa palvelee yleistä hyvää, ja että julmuus on tarpeen vallan turvaamiseksi. Valitettavasti valtaan aikaa myöten tottuu, vähitellen tarve perustella julmuutta vähenee ja julmuus lisääntyy. Sanotaan, että valta turmelee, ja se tuntuu olevan ikävällä tavalla totta.

Valtaan liittyy piirre, josta harvoin puhutaan. Valta määrittelee myös tietojamme ja uskomuksiamme. Se, mitä pidämme maailmassa totena ja se mitä arvostamme imee voimaansa vallasta. Asiaa voisi tarkastella historiallisesti. Kuten alussa kuvattu apinalauma-analogia pyrki kuvaamaan, valta on ihmiskunnalla vanha laumapiirre. Dramaattinen käänne syntyi siinä vaiheessa kun ihmiskunta alkoi siirtyä organisoituun maatalouteen. Syntyi erittäin suuria ja hyvin organisoituja yhteisöjä, kansoja. Samalla valta keskittyi voimakkaasti. Ilmeisesti se vaati tuekseen myös voimakkaan uskomusjärjestelmän. Tuon alan valtiaita olivat kuninkaat, jolla oli tukenaan väkivaltakoneisto. Papisto hallitsi puolestaan tiedollista valtaa. Uskonto antoi sekä selityksen että oikeutuksen kuninkaiden vallalle. Monet suuret uskonnot pitävät edelleen sisällään tämän piirteen.

Vähitellen valta alkoi luoda uusia tiedollisia rakenteita. Eräs tällainen rakenne on oikeusjärjestelmä. Se on tietenkin valtiaiden sanelema, mutta se tähtää myös vallan säilymiseen. Oikeusjärjestelmä tekee vallasta yksilön silmissä oikeutetun, ja parhaimmillaan se tuottaa turvallisuutta. Vähitellen se alkoi suojella myös valtaa. Oikeutta ei enää jaeltu käräjäkivillä, vaan eliitin valitsemat tuomarit alkoivat suojella eliittiä.

Valtiailla täytyi tietenkin olla asemansa tueksi ihmisen järkeen vetoavia perusteluja, pelkkä väkivallalla uhkaaminen ei ollut riittävän vakuuttavaa. Siksi valtiaat esiteltiin täysin poikkeavina ihmisinä. Kuninkaat olivat tuhansia vuosia suoraan jumalien valtuuttamia ja siten siunattuja ylimaallisen jaloilla ominaisuuksilla. Eräät valtiaat olivat suorastaan jumalolentoja, kuten Egyptin muinaiset faraot tai Kiinan keisarit. Japanin keisari oli jumala jopa 1900-luvun puoliväliin asti. Erityinen jalous levisi myös vallan alemmille portaille. Sen kuvaava ilmentymä oli aateliston käsite. Koska aateli sai nauttia etuoikeuksista ja rikkauksista, sen täytyi olla myös aivan poikkeavaa ihmisainesta. Äärimmäisen jaloa ja hyveellistä, esikuvallista kaikelle rahvaalle.

Modernissa teollisessa yhteiskunnassa ei enää ole aatelistoa, tai ainakaan aatelisarvosta ei seuraa automaattisia etuoikeuksia. Joten mistä tulevat meille suunnannäyttäjät? Ketä meidän tulee seurata, totella ja uskoa? Kun kuninkaat eivät enää jaa aatelisarvoja tai läänityksiä, valtiaiden kannukset pitää ansaita muilla keinoin. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa huipulle valtiaiden seuraan johtaa kaksi tietä. Rahan reitti on yksinkertaisin. Jos joku onnistuu hankkimaan suuria rikkauksia, hänen täytyy olla erityisen jalo ja viisas. Toinen tie on politiikan reitti. Vanha kuninkaasta ja hänen alaisenaan toimineesta hierarkiasta muodostunut valtajärjestelmä on purkautunut, ja sen tilalle on rakentunut poliittinen edustuksellinen eliitti. Sen periaatteena on ollut valtiaiden tilapäisyys ja vaihdettavuus. Käytännössä tämä ei useinkaan toteudu, vaan poliittinen eliitti saattaa olla jopa yhtä staattinen kuin kuningas- ja feodaalivaltaan nojannut järjestelmä. Vanhasta tottumuksesta oletamme, että myös poliittinen eliitti on erityinen, eli jalo ja viisas.

Nämä rahaan ja politiikkaan nojaavat valtarakennelmat elävät ainaisessa keskinäisessä konfliktissa. Ne eivät kuitenkaan voi nujertaa toisiaan, koska niillä on riippuvuussuhde. Poliittisella vallalla on käytössään väkivaltakoneisto, ja rahan valta hallitsee aineellisen tuotannon resursseja ja niiden valuuttana toimivia finansseja.

On muitakin valtaeliittejä, vaikka ne ovat enemmän tai vähemmän marginaalisia. Uskonnollinen eliitti on menettänyt voimansa, koska ihmiset ovat menettäneet uskonsa. Tämä eliitti on monissa maissa enää vain historiallinen reliikki. Tiedon eliitti muodostuu asiantuntijoista ja tiedeihmisistä. Heillä olisi teoreettinen mahdollisuus toimia yhteiskunnan suunnannäyttäjinä, he eivät ehkä ole jaloja, mutta he saattaisivat kuitenkin olla viisaita. He eivät kuitenkaan voi käyttää valtaansa suoraan. He tarvitsevat poliittista valtuutusta ja rahallisia resursseja. Siksi tieto saattaa laimentua tai korruptoitua. Ja on vielä eräs paha ongelma: tietoa on äärimmäisen vaikeaa mitata ja arvioida objektiivisesti. Tiedon vaikutusvalta on kyllä suuri, sillä sekä poliittinen valta että rahavalta tarvitsevat sitä toimiakseen tehokkaasti. Pitää mainita myös kulttuurieliitti. Sitä on ehkä vaikea määritellä tai rajata, mutta uskomme tai luulemme tunnistavamme sen.

Valta on jättänyt meihin jälkensä. Olemme edelleen vakuuttuneita vallan tuottamasta jaloudesta, ja olemme valmiita uskomaan ja ihailemaan ihmisiä joilla näyttäisi olevan valtaa. Tunnistamme vallan sen universaalin näkyvyyden kautta. Vanhassa historiassa valtaeliitti tuotti itse itselleen näkyvyyttä rakennuttamalla itselleen palatseja ja temppeleitä, pukeutumalla prameasti ja esiintymällä erilaisissa loisteliaissa seremonioissa. Valtarakenteiden muuttuessa tapahtui muutos myös näkyvyydessä. Se siirtyi mediaan. Elokuvateollisuus tuotti julkkiskulttuurin, ja nykyisin internet tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden ottaa itselleen hieman näkyvyyttä vaikka rupeamalla tosi-tv-tähdiksi tai vloggaajiksi. Valta on tosin siirtynyt toisiin kamareihin, mutta ikivanhat taipumuksemme saavat meidät edelleen ihailemaan näkyvyyden saavuttaneita. Heihin on siirtynyt hitunen ikivanhaa viisautta ja jaloutta, tai edes palvottavuutta.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

​Kieli on kulttuuriympäristö

Yleisönosaston kielipoliisi paheksui uutisointia, jossa sekoitetaan sanat kanava ja kanaali. Aivan oikein, ei niitä pidä sekoittaa. Kanaali on luonnonmuodostelma ja kanava on kaivettu. Sitä paitsi suomenkielessä on kanaalille myös sana salmi, sitä ei käytetä Englannin kanaalin vaihtoehtona, mutta esimerkiksi Torresin salmi on vakiintunut. Toimittajien sekaannus on ymmärrettävä, koska uutiset usein käännetään englannin kielestä, jossa näin selvää eroa keinotekoisen ja luonnollisen vesiväylän välillä ei tehdä. Ja pelkään pahoin, että yhä useammin käännös tehdään koneella ja vain viimeistellään käsityönä. Mutta sekaannus on myös paheksuttava, koska toimittajan olettaisi osaavan äidinkieltään.

Vai onko sillä sittenkään väliä, millaista kieltä mediassa ja kirjallisuudessa käytetään? Sillä itse ajattelen, että kieli ei saa olla mikään muinaisesine, jonka aitoutta vaalitaan. Kieli on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti ja saa vaikutteita muista kielistä. Mutta se muuttuu myös oman aktiivisen toimintamme takia. Yhteiskunta muuttuu, ja käytämme kieltä aivan erilaisiin tarkoituksiin kuin muutama sata vuotta sitten. Kieli on tärkeä työvälineemme, joten eikö sekin ole tärkeää että se muuttuu ja kehittyy tarkoituksenmukaiseen suuntaan, eli aina vain hyödyllisemmäksi?

Kielen kehitykseen vaikuttaa myös, että tilastolliset menetelmät ja suuret vertailuaineisot ovat vihdoin tekemässä automaattisesta kielen kääntämisestä totta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta onko se samalla myös huono asia, ja onko se pitkän päälle suorastaan tuhoisaa?

Asiaa pitää tarkastella myös paljon laajemmasta perspektiivistä. Aloitetaan suomenkielen kehityksestä. Sen suhteen meillä on ainutlaatuista tietoa. Suomen kieli on tunnetusti ikivanha, mutta millainen se on ollut aikaisemmin? Kielemme moderni historia on lyhyt mutta ainutlaatuisen kiinnostava. Oppineiden kieli oli keskiajalla latina, filosofien kieli oli kreikka, pyhillä kirjoilla oli omat kielensä, ja hallinnon ja ylimystön kieli oli ruotsi. Sellainen ajatus, että suomi voisi olla sivistyksen, tieteen ja virastojen kieli oli jokseenkin mahdotonta edes kuvitella. Nykyään meidän on yhtä mahdotonta kuvitella, että näin ei olisi, niin luonnollista se meille on. Suomenkielen nopean kehityksen pani liikkeelle uskonpuhdistus. Uskontoa oli opetettava ja kirkossa oli saarnattava sillä kielellä, jota kansa ymmärtää. Syntyi polttava tarve saada aikaan suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta, ja yhtä polttava tarve tuottaa suomenkielen opetusmateriaalia. Kirjapainokin oli jo keksitty, puuttui vain kirjakieli.

Kirjoittamisen ajatus oli jo pitkään levinnyt maailmassa. Jos on olemassa kieli, sitä voi myös kirjoittaa. Vanhimmat suomenkieltä lähellä olevat tekstit on kirjoitettu kyrillisin aakkosin karjalankielellä tuohilevyille jo yli tuhat vuotta aiemmin, mutta ne ovat harvinaisia kuriositeetteja. Mutta nyt oli syytä korjata asia. Entä olisiko suomen kieli oikea kieli, ja kelpaisiko se uskonnollisiin tarkoituksiin? Kirjakielen kehittäjät eivät epäröineet. Mikael Agricolalle (n.1510 – 1557) tarjoutui sekä mahdollisuus että velvollisuus tarttua toimeen. Mutta se ei ollut aivan ongelmatonta. Suomen kieli oli kehittynyt aivan toisenlaiseen maailmaan kuin raamatun ja teologian maailma. Osoittautui, että kielestämme puuttui monia sanoja, joita uskonnollisessa kirjallisuudessa tarvittiin. Ja kun sana puuttuu, se voi tarkoittaa myös sitä, että jopa vastaava käsite puuttuu kielestä. Esimerkiksi kielessämme ei ollut sanaa omatunto. Tämä ei merkitse sitä, että esi-isämme olivat häikäilemättömiä raakalaisia. Ei vain ollut tarvetta puhua tai kirjoittaa siitä nasevasti yhdellä sanalla. Siksi Agricola keksi sanan itse. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita ei kielessämme ollut. Oudot eläimet piti nimetä, kuten jalopeura. Mutta myös meille aivan tavallisia ja jokapäiväisiä sanoja piti keksiä.

Agricola oli Turun piispa ja Saksassa opiskellut sivistyt mies. Siksi hän oli hyvin selvillä myös siitä laajemmasta kielellisestä maailmasta, jossa raamatun tekstit liikkuvat. Hänellä oli myös käytössään tuohon aikaan suomea pidemmälle kehittyneemmän kielen eli ruotsin resurssit, sillä ilmeisesti hänen äidinkielensä oli ruotsi. Hän osasi kuitenkin hyvin suomea, ja lisäksi latinaa ja ehkä jopa hieman saksaa. Agricolan tuotanto käsittää yhdeksän kirjaa, joissa on noin 2400 sivua. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita kielessämme ei ollut, ehkä jopa tuhatkunta. Tarkka luku on vaikea sanoa, osa sanoista on lainasanoja (varas), ja osa yhdisteltyjä (paikkakunta). Suurin osa hänen keksimistään sanoista on kuitenkin edelleen käytössä. Hänen teostensa koko sanavarasto on noin 6000 sanaa. Nykylukijalle niiden teksti voi olla vaikeaa lukea, sillä kaikki sanat eivät ole tuttuja ja oikeinkirjoitus on nykykielestä poikkeavaa ja horjuvaa. Sitä paitsi tuohon aikaan kirjat painettiin saksalaisperäisillä fraktuura-aakkosilla. Nykyinen latinalainen, ja itse asiassa paljon vanhempi kirjasintyyli syrjäytti fraktuurakirjaimet vasta 1800-luvulla.

Agricolan työ oli jättiläisharppaus suomen kielen vakiinnuttamiseksi. Kirkolle suomi kyllä kelpasi, mutta ei vielä sivistyneistölle eikä hallinnolle. Ponnistelu suomen kielen hyväksi jatkui vielä pitkään ja kärjistyi 1800-luvulla jopa kielisodaksi. Eräänlainen juridinen piste asialle laitettiin, kun Aleksanteri II:n asetus eli kielireskripti vuodelta 1863 teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin kanssa ”kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä”.

Suomen kielen lyhyt ja meille tuttu historia valottaa eräitä kieleen liittyviä kysymyksiä. Meillä kiisteltiin pitkään siitä, oliko suomi aivan ”oikea” kieli, ja voidaanko sillä todella ilmaista niin sanottuja ”vaikeita asioita”. Ainakin me suomalaiset voimme nyt kokemuksesta sanoa: kyllä voi. Kielet on joskus kauan sitten jaoteltu ”alkeellisiin” ja ”kehittyneisiin”. Jaottelu on paitsi tieteellisesti perusteeton, se on myös loukkaava ja sillä on rasistinen tarkoitus.

Siirtomaavallan aikana kolonialistit ajattelivat, että ”alkuasukkaat” eivät pysty oppimaan oikeaa kieltä. Siksi suorastaan suunniteltiin palvelusväen ja orjien käyttöön yksinkertaistettuja kieliä, joissa on suppea sanasto ja yksinkertainen kielioppi. Tunnetuin esimerkki on englannista muokattu pidgin-englanti. Myöhemmin havaittiin kiinnostava ilmiö. Jos siirtomaavalta jatkui pitkään niin että paikalliset asukkaat alkoivat käyttää pidgin-kieltä keskenään ja opettaa sitä lapsilleen, siitä kehittyi pian aivan oikea, monipuolinen ja ilmaisuvoimainen kieli. Tällaisia kieliä sanotaan joskus kreolikieliksi, tosin sanassa on hieman halventava vivahde.

Ihmiskunnalla näyttää siis olevan luontainen kyky keksiä kieliä. Ilmeisesti se selittää maailmamme valtavan kielirunsauden. Esimerkiksi eristyksiin joutunut ihmisryhmä voi vähitellen kehittää uuden kielen. Kieliä häviää kun niiden puhujat loppuvat, kuten kävi liivin kielelle. Mutta syntyy myös uusia kieliä, ja kielet kehittyvät ja muuntuvat kun niiden käyttäjien olot muuttuvat.

Hankalammin tajuttava ja samalla erittäin kiehtova ilmiö on, että kielet todella ovat erilaisia - koska niiden historia on erilainen ja koska ne on kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Tämä tulee erityisen selvästi esille kaunokirjaisuuden kääntämisessä. Amerikkalainen filosofi W. V. Quine (1908-2000) on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Tarkastellaan kahta kieltä A ja B ja kahta jonkun teoksen käännöstä kielestä A kieleen B. Quinen mukaan ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Voisimme esimerkiksi katsoa käännettyjen sanojen synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Ammattitaitoinen kääntäjä joutuu ratkaisemaan tämän kielen kääntämisen ongelman käytännössä. Voisin kuvitella, että hän ratkaisee ongelman seuraavasti. Hän lukee käännettävän teoksen huolellisesti, ja samalla hän pyrkii asettumaan sellaiseen tunnetilaan, jossa kirjoittaja on ollut, tai jonka hän haluaa lukijalle siirtää. Sitten kääntäjä kääntää teoksen pyrkien samalla säilyttämään siinä vallitsevan tunnetilan. Miten tunnetila sitten välittyy? Siitä voisi sanoa, että se liittyy sanojen ja lauserakenteiden syvämerkitykseen. Emme kuitenkaan osaa avata tätä syvämerkitystä tämän pidemmälle. Se vain aistitaan.

Asiaa voidaan katsoa myös konkreettisemmin. Eri kielissä samaa asiaa tarkoittavat sanat eivät oikeasti tarkoita sanaa asiaa. Kirjoituksen alussa esitetty käännösongelma voi nolla esimerkki. Lukija voi pohtia tätä etsimällä suomi-englanti-suomi sanakirjasta kanavaa ja kanaalia tarkoittavia sanoja kummallakin kielellä ja vertailemalla niiden merkityksiä. Ja miettimällä vaikka, missä tilanteessa sanan kanava voisi korvata sanalla uoma.

Sanakirja, josta voi nopeasti katsoa sanan käännöksen on kätevä apu, kun koettaa nopeasti saada selvää vieraskielisestä tekstistä. Kirjoittaessani itse tieteellisiä julkaisuja englanniksi huomasin, että vieraalla kielellä kirjoittaessa on lähes välttämätöntä käyttää toisenlaista sanakirjaa. Sellaista, jossa englanninkielen sanat selitetään englanniksi. Esimerkiksi Websterin tai Oxfordin sanakirjajärkäleitä. Vaikka tunsin tekstini asiasisällön tarkalleen ja osasin varsin hyvin englantia, se ei vielä riittänyt.

Nopeasti yleistyvä tekstin kääntäminen tietokoneella tuottaa sellaisen vaarallisen illuusion, että tekstille on olemassa joku oikea käännös. Toistaiseksi suomen kielelle kääntäminen on kömpelöä, mutta sekin paranee. Tietokonekäännös perustuu syväoppimiseen: käännösohjelma on opetettu suurilla tekstimassoilla. Käännös on siis eräs tilastollinen vedos opetusmateriaalista. On jo sattunut kömmähdyksiä: käännökset ovat olleet rasistisia tai seksistisiä. Ja joskus käännös menee aivan väärään kontekstiin eli asiayhteyteen, ja on silloin jopa käsittämätön. Väitetään, että näistä ongelmista päästään eroon kun opetusaineistojen koko kasvaa. Se ei ole varmaa, ja lisäksi aineiston koon kasvaessa käännökset köyhtyvät. Hyvin laaja aineisto muistuttaa informaatioteorian näkökulmasta valkoista kohinaa, jossa ei ole lainkaan informaatiota.

Me suomalaiset voimme miettiä, mitä meille tapahtui, kun saimme suhteellisen nopeasti kieleemme aivan uusia sanoja ja uusia käsitteitä. Olemme toki edelleen aivan samanlaisia ihmisiä kuin ennenkin, mutta mahdollisuutemme laajenivat. Voimme keskustella helpommin asioista, joista aiemmin oli hankala puhua ja voimme myös ajatella paljon laajemmin. Kun kieli kehittyy, sitä puhuva kansa kehittyy.

Kykymme ajatella ja tuntea on sidoksissa kieleen. Kieli taas muovautuu ja kehittyy ympäristömme mukaan ja on osa sitä. Tästä on vain pieni hyppäys sellaiseen ajatukseen, että minuutemme ja persoonallisuutemme ei asu vain päämme sisällä, vaan se on myös osa ympäristöä, laajasti ymmärrettynä. Olen viimeistelemässä tekoälyä käsittelevää kirjaa, jossa pohdin myös tällaisia asioita. Toivon löytäväni kirjalle kustantajan, jotta voisin esitellä ideoitani perusteellisemmin.

Tekoälyyn liitetään uhkakuvia: tultuaan tarpeeksi viisaaksi tietokone saa päähänsä tuhota ihmiskunnan, ties mistä syystä. Mielestäni uhkaava visio ei ole tällainen. Pikemminkin uhka on sukua koneellisen kielenkäännön ongelmille. Tekoäly alkaa ohjelmoida meitä ympäröimällä meidät lisääntyvällä määrällä lisääntyvästi köyhtyvää teksti- ja viihdemassaa, jonka se tuottaa keskiarvoistamalla. Se ei tee sitä pahantahtoisuuttaan, vaan koska sitä ohjaavat taloudelliset motiivit.

Huomasin, ihan todella, että sattumalta julkaisin tämän tekstin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4. Sain kirjoituksen aiheen mainitsemastani yleisönosastokirjoituksesta päivää aikaisemmin.