perjantai 30. syyskuuta 2011

Bach ja barokin musikantit

Olin konsertissa Helsingin Villa Blomissa, ohjelmassa Johan Sebastian Bachin sellomusiikkia: soolosellosarjat V ja VI ja I viulusonaatti. Esittäjänä alan mestari Markku Luolajan-Mikkola. Oikeastaan se taas vahvisti käsitystäni, että pidän kovasti barokkimusiikista.

Barokkimusiikista puhuminen kuulostaa kauhean elitistiseltä ja esoteeriseltä. Ei se ole ollenkaan sitä. Barokki on minun kuvitelmissani viimeisiä aikoja, jolloin ns klassisessa musiikissa saattoi puhua musikanttisuudesta: vapaudesta, soiton ilosta, improvisoinnista. Jotenkin siinä on samaa henkeä kuin jazzissa. Barokin jälkeen tuli klassismi ja romantiikka, vapaus katosi, tilalle tuli kaavat ja järjestys. Nuoteista tuli pyhiä ja soittajista mekaanisia soittokoneita. Toki sitä ennen ja sen jälkeenkin oli pelimannimusiikkia, musiikki soi pirteissä ja maalaistansseissa. Mutta millainen musiikki, sitä emme tiedä, se ei ole tallentunut mihinkään. Mitä ihmettä puhaltaa pulloposkinen säkkipillinsoittaja Peter Bruegelin maalauksessa maalaispidoista? Maalaus on varmaan syöpynyt monien alitajuntaan, mutta mitä kummaa siellä soitettiin?

Sanottakoon heti, että olen musiikkikriitikkona ja musiikkifilosofina täydellinen itseoppinut amatööri, ja luotan enemmän korviini kuin auktoriteetteihin. Mutta ehkäpä tämä toteamus rohkaisee myös muita amatöörejä kuuntelemaan rohkeasti. Vaikkapa Bachia.

Myönnän, että minullakin oli Bachin soolosellosarjoista hiukan synkkä kuva. Jotain ankeaa ruopimista sellon matalilla kielillä. Mutta kuva oli täysin väärä. Musiikki onkin tavattoman rikasta, paikoin svengaavaa, suorastaan pelimannimusiikkia. Bach on tehnyt parhaansa näyttääkseen, kuinka hienoa ja kiehtovaa musiikkia saa aikaan jo yksinään soivalla sellolla. Musiikissa on myös tanssillisia osia, sarabande, gavotti, gigue. En oikein tiedä, miten Bach saattoi tehdä jotain näin maallista, keskellä ankean ahdistavaa uskonnollista ilmapiiriä. Saattoiko tätä musiikkia soittaa missään Bachin aikana?

Bachin kanssa aika ei tule pitkäksi. Hänen ehtymätön musiikillinen mielikuvituksensa tuottaa jatkuvia uusia yllätyksiä, silloinkin kuin teema tuntuu toistuvan. Jokainen Bachia soittanut tai laulanut tuntee asian, itsekin olen soittanut Bachin huilukappaleita. Ei koskaan voi arvata, mihin seuraavaksi mennään, mikään ei toistu ihan samanlaisena.

Konsertin huippu oli mielestäni viulusonaatin fuuga. Fuugahan on moniääninen esitys, jossa kaksi tai useampi melodiaa soi samanaikaisesti, toisiaan kommentoiden ja korostaen, ja usein myös ajallisesti toisiaan takaa-ajaen. Tehkääpä tämä soittimella, jossa samanaikaisesti voi soida vain yksi- tai ehkä joskus kaksi ääntä. On se mahdollista, Bachille. Katselin kuin hypnotisoituna, kuinka soittajan vasen käsi kiipeili otelaudalla, kuin yliannoksen piristeitä napannut hämähäkki.

Konsertti esitettiin vanhoilla soittimilla, mutta minusta se ei ole olennaista. Emmehän silti pääse selville, millä tyylillä aikalaiset soittivat, ja miksi pitäisi? Emme mitenkään ymmärtäisi sen aikaista ajattelua tai ilmapiiriä. Sen sijaan ottakaamme musiikin ideat inspiraation lähteeksi, ja nauttikaamme soittamisesta tai kuuntelemisesta.

Hyvän musiikin universaalisuus näkyi, kun Wendy Carlos (siihen aikaan Walter) levytti Bachia Moog- syntetisaattorilla vuonna 1969, levyn nimi taisi olla "Switched-on Bach". Levy oli aikansa superhitti. Se teki sekä Moogista että Bachista rock-muusikoiden ajassa kestävää kulttuuria. Hauskinta oli, että niin sanotut klassisen musiikin ystävät olivat siitä raivoissaan. Poikkeuksia toki oli, pianovirtuoosi Glenn Gould piti siitä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Parhaasta pohjalle

Otsikko ei ole satunnainen provokaatio. Yrityskonsultti Jim Collins on kirjoittanut tällaisen kirjan. Hänen tiiminsä on analysoinut joukon romahtaneita yrityksiä, ja löytänyt toistuvan kuvion. Yritys, joka nousee alansa parhaaksi, joutuakseen sitten perikatoon, käy läpi kuusi kehitysvaihetta. Aluksi loistava yritys on innovatiivinen, ja pääsee menestyksen alkuun. Seuraavassa vaiheessa yritys panee kaikki tarmonsa rajuun kasvuun. Kolmanneksi seuraa kukoistus. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta, niinpä yritys rakentaa ylimielisyyteen ja korskeuteen perustuvan yrityskulttuurin. Vaaran merkit ovat kyllä ilmeiset ja kaikkien näkyvissä - paitsi kyseisen yrityksen johdon. Neljännessä vaiheessa nousee yleinen paniikki. Sekoittakaapa kepillä muurahaispesää, niin näette mitä tapahtuu. Viides vaihe on tärkein. Yritys tekee merkittävän, pateettisen, katastrofaalisen ja peruuttamattomasti väärän pelastautumisyrityksen. Usein muutoksen kätilönä on yrityksen tai jopa toimialan ulkopuolinen, messiaan kaapuun puettu pelastaja. Kuudes vaihe on usein yksinkertainen. Se on perikato.

Collinsin esimerkkiyritykset ovat enimmäkseen tuntemattomia. Yhden oudon tunsin: Zenithin. Lapsena näin sen mainoksia joissain amerikkalaisissa lehdissä. Zenith teki televisioita. Amerikkalainen televisio 1950-luvun lopulla oli liki sadan kilon painoinen jalopuulaatikko täynnä kuumuutta hohkaavia elektroniputkia. Transistori oli tosin keksitty, mutta Zenith ei nähnyt niille käyttöä. Johtajat nauroivat japanilaisten laitteille ja pitivät niitä leluina. Eivät nauraneet pitkään.

Motorola oikeastaan keksi koko matkapuhelimen ja teki ehkä eniten sen eteen. Siitä olisi pitänyt tulla markkinajohtaja, eikä jostain kumisaapasfirmasta. Motorolan kohtalo osoittikin, että vitutukseen voi kuolla.

Collins ei muistaakseni kertonut Xeroxista, jonka me kyllä tunnemme. Yhtiö sai ainutlaatuisten patenttiensa turvin monopoliaseman ja käsittämättömät voitot. Patentit tosin olivat vanhenemassa ja tuotevalikoima oli ikääntynyt ja epäluotettava. Ylimielinen johto ei nähnyt tarpeelliseksi uudistaa tuotteistoa - vaan se palkkasi tuhansittain huoltoteknikoita. Kun patentit vanhenivat, koko liiketoiminta romahti käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Xerox oli tosin niin varakas yhtiö, että perikato ei ollut täydellinen.

Entäpä kotimainen tapaus. 1980-luvun alkuun asti suomalainen TV-teollisuus pärjäsi hyvin- ainakin kansallisessa skaalassa. Ne jotka muistavat, muistavat ylimielisestä vaiheesta korskeuden: kuinka johto osteli tankkilaivoja ja intoutui lahjomaan poliitikkoja. Sen suuruuden huipulla siitä piti tulla Nokian astinlauta globaaleille elektroniikkamarkkinoille. Toisin kävi, seurasi pateettinen virhe. Nokia laittoi panoksensa kasvuun yritysostoilla - se ei hyödyntänyt vahvaa insinööritaitoaan eikä ainutlaatuista muotoiluperinnettämme. Seurannut perikato vei hengen toimitusjohtajalta ja oli viedä mennessään koko Nokian. Lopullinen tuho tuli, kun teknologia muuttui. Ei ollut henkitoreissaan kituvalla Finluxilla enää voimia puskea markkinoille digitaalista taulutelevisiota.

En aio nyt mainita Nokian matkapuhelinyhtiötä. Lukija kyllä ymmärtää muutenkin.

Pakko siteerata myös Paavo Haavikko- vainaata. "Ei ole aarretta, mitä mies ei vaihtaisi kouralliseen tuhkaa ja säkilliseen pimeyttä".

Parhaasta pohjalle - metafora on vahva ja lumoava. Ehkä liikaakin. Eiväthän kaikki erinomaiset yritykset joudu perikatoon. IBM oli aikanaan ylivoimaisen ja ylimielisen malliesimerkki. Mutta se selvisi teknologiamurroksesta joka heitti sen mastodontti-tietokoneet kaatopaikalle. No hiukan mutkia tosin taisi olla sen taivalluksessa.

On kiusaus soveltaa metaforaa myös laajemmin: poliitikkoihin, rokkistaroihin ja urheilutähtiin. Inhimillisellä tasolla kuvio on monen kohdalla hyvin samanlainen, hyvin kuvaava - ja samalla hyvin julma.

Olen miettinyt, miksi ihmiset käyttäytyvät kollektiiveina - esimerkiksi valtioina ja suuryrityksinä - niin kovin samalla tavoin kuin yksilöinä. En ole sitä loppuun asti ymmärtänyt. Joka tapauksessa, talouselämä antaa firmoille kovaa kyytiä, samoin kuin mediajulkisuus antaa sitä yksilöille. Kaikkien pää ei vain kestä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kärpästen herrat

Helsingin sanomien pääkirjoitus 12 syyskuusta totesi että perussuomalaisten menestys saa suomalaiset katsomaan peiliin. Puolue kuulemma heijastaa Suomen kansan olemusta. En oikein pitänyt kirjoituksesta, jonka logiikka ei sivumennen sanoen muutenkaan auennut. Ja siihen on tietyt syyt. Lähden etsimään syytä vastenmielisyyteeni analogian kautta.

William Goldingin kirja "Kärpästen herra" ilmestyi vuonna 1954. Vähitellen siitä on muodostunut kulttikirja, joka valottaa ihmisyyden olemusta aika ikävällä tavalla. Kirjassa joukko koulupoikia joutuu autiolle saarelle. Vailla jatkuvaa kosketusta järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sen ihanteisiin poikien yhteisö alkaa taantua. Lopulta se vaipuu primitiivisen barbaarisuuden ja murhien asteelle. Kirja ei ole mukavaa luettavaa. Se haastaa käsityksiä ihmisten luontaisesta hyvyydestä tai rationaalisuudesta. Anarkistit vihaisivat tätä kirjaa.

Mikä sitten ohjaa yhteiskuntaa, pitää yllä sen eettistä lippua ja hyviä tavoitteita? Voisiko vastata: ihanteet? Suomen puolueilla on kunnioitusta herättävä menneisyys. Ne vetoavat suuriin aatteisiin. Ranskan vallankumous kohotti lipukseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden, ja jokseenkin kaikilla niin sanotuilla vanhoilla puolueilla on ollut tästä teemasta omat muunnelmansa, sovellettuna puolueiden kannattajakuntien elämäntilanteeseen.

Yhteiskunnan muuttuessa puolueet ovat alkaneet tavoitella kannattajia vanhan ydinjoukkonsa ulkopuolelta. Samalla aatteellisuus ja ihanteellisuus ovat saaneet väistyä. Taistelu markkinaosuuksista on johtanut outoon versioon gallupdemokratiasta. Puolueet selvittävät kyselyillä "kansan olemusta", tullakseen sen kaltaisiksi. Kärpästen moraali alkaa tulla yhteiskunnan käytännöksi, ja kun se kirjataan puolueohjelmiin, olemme pian hyvää vauhtia matkalla Goldingin kuvaamaan barbariaan. Kannattaako edes sanoa, että perussuomalaiset ovat olleet hyviä oppimaan?

Joten mikä lääkkeeksi? Olisiko ehkä syytä kokeilla vanhanaikaista arvokeskustelua. Se saattaa olla vaikeaa, koska jopa itse arvon käsite näyttää olevan monelta hukassa. Näin voidaan päätellä ainakin siitä, että yritykset ja organisaatiot ovat määritellet itselleen arvoja. Haloo, siis määritellet arvoja!!

Voitaisiinko aloittaa siitä, että sovittaisiin ensin vaikkapa siitä, että arvoja ei voi määritellä - ei mielivaltaisesti eikä muutenkaan. Samalla voitaisiin sopia siitä, että ihmisarvo ja ihmisoikeudet eivät ole sopimuksenvaraisia kysymyksiä - vaan että ne yksinkertaisesti vain ovat.

Erilaisissa ihmisyhteisöissä voidaan toki nähdä erilaisia arvoja, ja arvomaailmaa voidaan lähestyä varsin objektiivisesti tieteellisen tutkimuksen keinoin. Hollantilainen Geert Hofstede on tehnyt uraauurtavaa työtä analysoimalla organisaatiokulttuureja ja arvoilmastoja eri maissa. Arvoista ja kulttuureista kiinnostuneille voi suositella hänen kirjojaan. Yleensä niistä löytyy myös hyvä johdanto arvokeskustelun perusteisiin. Oma tiivistelmäni hänen ajatuksistaan voisi mennä näin: kulttuurien arvoissa on kyllä eroja - mutta toisaalta monessa suhteessa kaikki kulttuurit ovat myös hämmästyttävän samanlaisia. Kunhan nuo samanlaisuudet osataan erottaa hyvinkin kirjavien normien ja tapojen säätelemistä ilmenemismuodoista.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Lamppudirektiivi murjoo

Euroopan unioni on tehnyt päätöksen rajoittaa tiettyjen lampputyyppien myyntiä. Paljon energiaa kuluttavien vakiohehkulamppujen myynti lakkaa vähitellen kokonaan. Olen kannattanut päätöstä, ja pidän sitä edelleenkin hyvänä asiana. Säästyvän energian määrä on todella merkittävä. Myös Suomessa, vaikka hehkulamput talvella toimittavatkin myös lämmittimien virkaa.

Päätökseen liittyi siirtymäaika, ja uskottiin, että teknologinen kehitys ja tuleva markkinakentän muutos tuovat kuluttajien ulottuville riittävästi vaihtoehtoja. Näin hyvin ei kuitenkaan käynyt. Direktiivi murjoo kuluttajaa, jonka on vaikea navigoida rumien, väärän kokoisten ja epäluotettavien lamppujen viidakossa. Osa markkinoilla olevista lampuista on yksinkertaisesti kelvottomia. Ne syttyvät hitaasti, niiden valontuotto ei vastaa lupauksia, monet ovat rumia, eikä niitä mielellään laita kristallikruunuihin. Ja lamppujen elinikä ei täytä odotuksia.

Minulla on todisteita väitteelleni. Parin vuoden aikana olen hankkinut pienoisloistelamppuja kodin yleisvalaisimiin. Niiden piti kestää 8000 tuntia, moninkertaisesti hehkulampun ikä. Neljä lamppua on jo hajonnut, yksikään ei kestänyt edes normaalia hehkulampun ikää. Lisäksi muutama lamppu kehitti käryä.

Yliarvioimme usein teknologian kehityksen nopeutta. Lamppuongelman syntyyn lienee vaikuttanut myös kuluttajien edessä oleva pakkotilanne, joka on tuonut markkinoille epäeettisesti toimivia yrittäjiä. Näyttäisi siltä, että moittimani lamput ovat peräisin Kiinasta. Suomessa ei myöskään enää ennakkotarkasteta sähkötuotteita. EU:n vaatimuksesta meillä luovuttiin ehkäisevästä viranomaisvalvonnasta, ja siirryttiin ns. ankaraan tuotevastuuseen. Mitenhän se nyt tässä toteutuu?

Mutta tulevaisuudessa tilanne parantuu. Uusi teknologia on jo ulottuvilla, nimittäin Shuji Nakamuran keksimät kirkkaat LED komponentit. Niiden rinnalla on saatavissa pienoisloistelamppuja, jotka luultavasti vähitellen jäävät pois, sisältäväthän ne elohopeaa. Kuluttajan pitää ruveta ajattelemaan lumeneissa, jotka vähitellen merkitään lamppupakkauksiin. Tavallinen 60 W hehkulamppu tai 11 W energiansäästölamppu antavat noin 500-700 lumenin valovirran. Siis tavallinen energiansäästölamppu - pienoisloistelamppu - antaa noin 50 lumenia kulutettua wattia kohti. LED antaa parhaimmillaan jo paljon yli 100 lumenia watilla, mutta osa valosta hukkuu valoa tasaaviin rakenteisiin. Siten ne ovat käytännössä samanveroisia kuin pienoisloistelamput. Olen varma, että ajan myötä lamppujen laatu kohenee, ja niiden koko ja muoto alkavat vastata kuluttajien toiveita. Myös entistä parempaa valotehokkuutta on vuosikymmenien tähtäimellä luvassa.

Nakamuran keksimät kirkkaat ja pitkäikäiset LEDit ovat todellinen siunaus ihmiskunnalle. Hyvin suuri osa väestöstä asuu alueilla, joilla ei ole sähköverkkoa, ja pimeää kestää yli 10 tuntia vuorokaudessa. Nyt halvat auringosta latautuvat lamput antavat heidän lukea, opiskella ja tehdä kotiaskareita iltaisin.


Nämä lamput kestivät hädin tuskin joitakin satoja tunteja.

.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Fanituksesta, huonoista pizzoista ja vähän muustakin

"Zap Gun" on yleisen käsityksen mukaan Philip K. Dickin huonoin kirja. Siitä on helppo löytää vikoja: juonen aukot ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitkeästi toistuvat kirjailijalle ominaiset teemat, jopa stereotypiat, kuten selvänäkö, telepatia ja pelottavat naiset. No, olen joka tapauksessa lukenut kirjan suureksi nautinnokseni. Fanin mielessä jopa ihailun kohteen virheet ovat viehättäviä.

Legendaarinen Helsingin sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo fanitti kiihkeästi autoa. Hänelle ainoa aito auto oli Jaguar. Kokemukset Jaguarilla ajosta olivat masentavia, mutta jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta kriitikon ja ihailun kohteen suhde jatkui lämpimänä. Tämän voi lukea postuumina julkaistuista "Mätämunan muistelmista". Se on järkyttävä ja vaikuttava kirja, se kannattaa ehdottomasti lukea. Heikinheimo oli armoton ja vihattu kriitikko, mutta vielä kovempi hän oli itseään kohtaan. Hänen pehmeä kohtansa, vihan ja rakkauden symbioosi, oli Jaguar - ja venäläissyntyiset muusikot.

Kirjailija Nick Hornby on täysin paneutunut fanituksen erittelyyn. Ehkä tunnetummat kirjat ovat "Uskollinen äänentoisto" ja "Hornankattila". Monien muiden tapaan hän näkee fanikäyttäytymisessä sellaisen sielun särön, jonka kautta pääsee tutkimaan ihmisenä olemisen syviä ulottuvuuksia.

Fani on uskollinen ja sitkeä, mutta suhde ei ole ikuinen. Miksi joku lopettaa tykkäämisen, ja siirtyy vastapuolen leiriin? Osittain syynä voi olla ihailun kohteen tuottamat pettymykset. Mutta ne eivät selitä kaikkea. Fanituksessa on elementti, joka ei ole rationaalinen. Se ei näytä liittyvän, ainakaan kovin suoraviivaisesti, suhteen tuottamiin sosiaalisiin ja psykologisiin palkkioihin tai turhautumisiin. Ehkä tätä kuvastaa sanonta, jota on sovellettu mm pizzaan ja seksiin. "Se on hyvää silloinkin kun se ei ole hyvää".

Ehkäpä fanisuhde ei ole koskaan kokonaan ohi. Itse olen fanittanut pitkään Citroën- autoja, mutta viimeisen tempauksen jälkeen auto vaihtui toiseen merkkiin. Auto on uudempi, toimii hyvin, ja siinä on paljon teknologiaa - mutta sitikan ajotuntumaa ei voita mikään.

Teknologiayritysten olisi syytä tutkia tarkkaan fanituksen olemusta. Tunnettu innovaation omaksumisdynamiikka on tosiasiassa fanituksen dynamiikkaa, ja käsite tuo siihen uutta ymmärrystä. Tuotteiden vetovoimaa ei voida selittää pelkästään, eikä aina edes alustavasti tuoteominaisuuksilla, eikä käyttökokemuskaan ratkaise. Kysymys on ennen kaikkea siitä, onko tuote ylipäätään sopiva fanituksen kohteeksi. Siinä pitää olla jotain hyvää, jotain "blingiä", tuotteeseen, sen käyttöön tai sen valmistajaan pitää liittyä kiinnostava kertomus, ja etenkin nuorten käyttämien tuotteiden pitää taipua jengi-ikoneiksi, olla cool. Ja sitten pitää olla joku syvä, henkilökohtainen ja psykologinen aura, jota en osaa kuvailla. Sen tuntee kun sen näkee.

Oli ihan pakko käydä hiplaamassa Nokian N9 puhelinta. Laite on hieno, hyvin vaikuttava, tehokas, ja sen käytön oppii minuutissa. Objektiivisesti ottaen en ole koskaan nähnyt parempaa puhelinta. Muotoilu on hyvin klassinen: pelkistetty, kaunis, funktionaalinen ja muista poikkeava. Mutta missä on bling, ja onko siinä seksiä?

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kissojen ja ohjelmien valmistamisesta

Kun opiskelin TKK:ssa valmistusteknologiaa, opettajanani oli kokenut teollisuusmies Veikko Vuorikari. Hänellä oli tapana sanoa opiskelijoille: muistakaa, että Suomessa ei pystytä valmistamaan kissaa pienempää esinettä. (Tämä siis tapahtui pari vuosikymmentä ennen kuin Nokia ryhtyi valmistamaan selvästi kissaa pienempiä matkapuhelimia).

Opiskelijalle tämä kokemuksesta nouseva viisaus ei täysin valjennut. Oivalsin asian vasta, kun aloin paljon myöhemmin tutkia Suomen teollistumisen historiaa. Olin varsin vaikuttunut siitä, miten suomalaiset konepajat valmistivat 1800-luvun lopulta alkaen vaativia tuotteita, kuten höyrykoneita, vetureita ja maamoottoreita. Olkoonkin, että se tapahtui aluksi skottilaisten insinöörien ja mestarien ohjauksessa. Mutta kehitys jäi meillä kesken. Tuotanto perustui täysin mestarien ja työmiesten korkeaan ammattitaitoon ja hyvään työmoraaliin. Valmistetut koneet olivat korkealuokkaisia, mutta ne olivat yksilöllisiä ja niiden tuotanto oli tehotonta. Tässä vaiheessa konepajainsinöörien olisi pitänyt ottaa vastuu mestareilta itselleen. Heidän olisi pitänyt määritellä koneiden kriittiset osat ja niiden valmistustoleranssit, ja järjestää vaatimuksia vastaava tuotantoprosessi. Ja järjestää laadunvalvonta varmistamaan että mittatarkkuudelle asetetut tavoitteet saavutetaan.

Ja juuri tätä opettajani tarkoitti. Suomessa tämä tärkeä askel viivästyi ainakin puoli vuosisataa, koska mikään ei siihen pakottanut. Teollisuusjohtamisen hierarkia oli matala ja epämuodollinen. Ja se oli hyvä asia niin kauan kun tuotanto nojasi käden taitoihin. Suuressa maailmassa sotateollisuus pakotti organisoimaan massatuotannon. Yhdysvalloissa sisällissota mullisti koneteollisuuden. Ja pian opituille taidoille tuli käyttöä. Autot, lentokoneet ja elektroniikka mullistivat koko mantereen. Tätä kehityskulkua on eritellyt kuuluisa teknologian tutkija Nathan Rosenberg.

Ja nyt seuraa uusi oivallus. Jo työskennellessäni teollisuudessa 1980-luvun alussa minä ja kollegani opimme tuntemaan sanan "ohjelmistokriisi". Ohjelmien tuottaminen tuli jatkuvasti yhä työläämmäksi, ja asialle alettiin etsiä ratkaisua. Valitettavasti ratkaisu ei lähtenyt samaan suuntaan kuin koneteollisuudessa. Sen sijaan että ratkaisuna olisivat olleet "vakioidut, yhteensopivat osat", ohjelmistoteollisuus omaksui kehityssuunnan, joka pyrki tukemaan ohjelmointia yksilöllisenä, käsityövaltaisena ja henkilökohtaisia taitoja korostavana prosessina. Ja tältä tieltä on vaikea enää poiketa. Teknologian tutkijat käyttävät ilmiöstä nimitystä "lock-in", ja tarkoittavat sillä paitsi epäideaalista tuotetta, myös jumiutumista epätarkoituksenmukaiseen mutta laajasti omaksuttuun toimintatapaan. Juuri ohjelmistojen kohdalla nimitys tuntuu hyvinkin osuvalta.

torstai 1. syyskuuta 2011

Opiskelua pimeyden ytimessä

Kun aloin suunnitella väitöstutkimustani, olisin voinut suorittaa sen sähkötekniikan tai tietotekniikan osastoilla. Aiheeni (projektijohtamisen soveltuvuus tuotekehityksessä ja tilaustutkimuksessa) tuntui kuitenkin edellyttävän opintoja taloustieteissä, organisaatiotieteissä ja johtamisteorioissa. Siksi päätin siirtyä teollisuustalouden puolelle. Tekniikan alan ihmisenä tunsin aikamoista epäluuloa sovellettuja talous- ja organisaatiotieteitä kohtaan. Jotenkin tuntui, että se merkitsi siirtymistä hämärälle ja epäilyttävälle alueelle, joka kasaa yksipuolista tietoa tukemaan riistoa, ahneutta, rahanhimoa ja luonnonvarojen tuhlaamista.

Nykyisin tällainen ennakkoluulo tuntuu hassulta, mutta parikymmentä vuotta sitten henkinen ilmapiiri oli täysin erilainen. Sen aikaista ilmapiiriä leimasivat talouselämän edustajien ja heidän vastustajiensa kärjekäs dialogi. Ilmassa oli vielä luokkataistelun henkeä. Ja toinenkin asia on muuttunut. Ekologinen ajattelu on vähitellen tullut tärkeäksi osaksi teollisuuspolitiikkaa ja tuotesuunnittelua, olkoonkin, että se joutuu kamppailemaan koventuneen kapitalismin vaatimuksia vastaan.

Käytännössä taloustieteiden opiskelu osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi. Minulle kasattiin opinto-ohjelma, johon sisältyi sekä itse valitsemiani kirjoja, että kirjoja, joita professorini piti alan perusteoksina. Perehtyessäni aineistooni olin vaikuttunut parhaiden ajattelijoiden syvällisyydestä ja rehellisistä pyrkimyksistä totuuden etsinnässä. Vaikka edelleenkin tunsin laskeutuvani myrkyllisiä huuruja henkivään kuiluun, siellä hohtava tiedon valo auttoi minua pitämään sydämeni puhtaana. Halusin vain tietoa, en vahvistusta ennakkoluuloilleni.

Samalla oivalsin, miten suuren edun saa kypsässä iässä uuteen alueeseen pureutuva opiskelija. Ensinnä, raskaaseen matematiikkaan ja insinööritieteisiin tottuneelle suorasanaisten tekstikirjojen lukeminen oli helppoa. Myös elämänkokemuksesta ja työelämässä hankitusta analyyttisestä lukutaidosta oli hyötyä, pystyin nopeasti seulomaan olennaisen sisällön jopa tuhatsivuisista klassikkokirjoista. Minulle järjestettiin yleisinä tenttipäivinä omaan ohjelmaani sopivia tenttejä, joissa saatoin tenttiä kaksi tai kolmekin kirjaa kerralla. Vaikka olin samaan aikaan kokopäivätyössä, opiskelu kävi nopeasti, ja ennen kaikkea, tunsin että sen sisällöstä oli tutkimusteemalleni todellista hyötyä.

Tieto poistaa ennakkoluuloja, ja älysin olleeni naiivi. Mutta hieman toisella tavalla, kun voisi kuvitella. Minulla oli nimittäin aivan liian optimistinen kuva tieteellisen tiedon roolista talouselämässä. Ymmärsin vähitellen, miten monimutkaisia taloudelliset systeemit ovat. Ja ennen kaikkea ymmärsin, miten kapean tietopohjan varassa talouselämä toimii. Insinööritieteissä tähdätään tiedon sovellettavuuteen, ja tiedon mukanaan tuoma syvällisempi ymmärrys tulee vähän niin kuin sivutuotteena. Mutta taloustieteessä tieto lisää ennen kaikkea syvempää ymmärrystä. Sen sijaan on äärimmäisen vaikeaa löytää tietyissä erikoistapauksissa käyttökelpoisia ja samalla tieteelliset kriteerit täyttäviä teorioita. Kun johtavat talouselämän vaikuttajat tai poliitikot esittävät toimintaansa tukevia väitteitä ja perustelevat niitä tutkimustiedolla, asiaan on syytä suhtautua epäluuloisesti.

Kokonaan oma lajinsa ovat niin sanotut bisneskirjat. Niitä kirjoittavat sekä tunnetut ja arvostetut tutkijat, että käytännön kokemukseen nojaavat talouselämän toimijat. Näihin kirjoihin olisi syytä liittää tuoteseloste ja sisällyttää siihen varoituksia - en vain keksi, mikä taho sellaisen tuoteselosteen osaisi laatia. Kirjojen ongelma on nimittäin se, että vaikka ainakaan kaikkia kirjoja ei olisi sellaisiksi tarkoitettu, ne liian usein tulkitaan preskriptiivisiksi (eli toimintaresepteiksi): toimi näin, niin onnistut! Ja entä jos reseptejä todella tarjotaan? Mikä on tällaisten lääkkeiden vaikuttavuus, sivuvaikutukset, ja kontraindikaatiot (eli milloin niitä ei missään tapauksessa saa soveltaa)?

Väitetään Ruotsin valtionkanslerin Axel Oxenstiernan (1583 – 1654) sanoneen pojalleen: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan." Hymähdämme mielellämme lauseelle, ja ajattelemme, että se sopii myös omaan aikaamme. Ja ajattelemme sen tarkoittavan että johtajamme ovat tyhmiä. Mutta eivät he ole, vaan päinvastoin, suurin osa on erittäin fiksuja.

Mutta lauseessa on sellainen totuus, jonka varmaan jo itse Oxenstierna aikanaan hoksasi. Maailma ei toimi tiedon varassa, varsinkaan se ei toimi varmennetun tieteellisen tiedon tai ylipäätään kirjatiedon varassa. Se toimii aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Olen suunnitellut kirjoittavani joskus aiheeseen liittyvän kirjan - jahka saan edelliset kirjaprojektini pois jaloista.