tiistai 8. marraskuuta 2016

Ei ny tehrä siitä mitää numeroo...

Suomessa tuo hämeenmurteella artikuloitu tokaisu on ikoninen, ja käy jopa vitsistä, mutta tuo esiin myös meidän arvostuksemme vaatimattomuuden kulttuuria kohtaan. Ehkäpä se vaivaa meitä vähän liikaakin. Tuohan kansanviisaus esiin myös liian vaatimattomuuden kääntöpuolen, ja ehkä siksi meillä on myös sanonta: "tunne oma arvosi, anna arvo toisillekin". Aivan oikein, turhaan häveliäisyyteen voi liittyä myös huono itsetunto. Vaikka siihen ei yleensä ole mitään syytä. Ja että kunnioitus muita ihmisiä kohtaan on aidoimmillaan, kun siihen liittyy realistinen kuva itsestä. Pohjalainen sanonta tiivistää sen oivallisesti: "nöyrä pitää olla, mutta vaatimaton ei kumminkaan".
Kansainvälisissä projekteissa olen kyllä monta kertaa pannut merkille suomalaisten häveliäisyyden, mutta samalla huomannut, kuinka sitä arvostetaan. Usein ns. latinalaisten maiden edustajat - espanjalaiset, italialaiset ja ranskalaiset - ottavat mielellään tilaa kokouksissa pitämällä asemaansa lujittavia puheenvuoroja. Suomalaiset jurottavat hiljaisina, he puhuvat vasta kun on asiaa. Kun suomalainen sitten avaa suunsa, vaikutus onkin usein mykistävä. Palikat pannaan vähähäeleisesti kohdalleen, ja maailma kääntyy uuteen ja parempaan asentoon.
Vaatimattomuus ei tietenkään ole suomalaisten keksintö. Itse asiassa se on yläluokkaisen englantilaisen retoriikan hieno tehokeino. Uhkaava tilanne esitetään vihjaamalla sen mahdollisuuteen. Tulvan vyöryessä kartanoon hovimestari ilmoittaa: "There may be some water in the basement" (kellarissa saattaa olla hieman vettä). Tai väittelyssä vastustaja nujerretaan äärimmäisen kohteliaasti ja lievän humoristisesti, käymättä lainkaan käsiksi hänen henkilöönsä. Puhetavan nimi on "understatement", eikä sille ole edes suomenkielistä vastinetta. Alussa mainitut esimerkit osoittavat kuitenkin, että sen idea on kyllä tuttu meillekin.
"Understatementi" voi ottaa monta ilmenemismuotoa, mutta eräs sen keskeinen piirre on, että omat tunteet pidetään piilossa. Ja sehän on hyvä periaate, sillä iskevimmillään "understatement" on kriisin hetkellä, kun pitää raivata tilaa harkinnalle ja rationaalisille päätöksille. Sen avulla voidaan hillitä tunteiden kuumenemista tai jäähdyttää jo kiihtyneitä mielialoja. Dramaattisin muistamani esimerkki liittyy avaruussukkula Challengerin räjähdykseen. Suorassa videokuvassa lennonjohtaja luetteli rutiinimaisesti teknisiä parameteja, kun alus äkkiä hävisi räjähdyspilveen. Hän piti pienen tauon, ja sanoi sitten: "We have a major malfunction" (tapahtui merkittävä toimintahäiriö). Ammatillinen rutiini voitti kauhistumisen ja hyvä niin - vaikka juuri mitään ei ollut tehtävissä.
Ehkä vähemmän onnistunut ilmaus vielä paljon dramaattisemmassa tilanteessa oli käytössä, kun Tŝernobylissä työskennellyt insinööri soitti läheiseen Pripatin kaupunkiin pyytääkseen paikalle lisää pelastusmiehistöä. "Meillä oli täällä pieni onnettomuus. Ja tulipalokin meillä oli, mutta se on jo saatu sammumaan". Päästyään tapahtumapaikalle palopäällikkö puuskahti: "Vai pieni onnettomuus. Koko reaktorirakennuksen katto oli kadonnut!".
Kun ydinvoimasta puhutaan, voisi mainita Three Mile Islandin reaktorionnettomuuden. Itse presidentti Carter saapui paikalle ja antoi lausunnon lehdistölle. "Tilanne on reaktorin ohjaajien hallinnassa". Tosiasiassa tilanne ei ollut mitenkään hallinnassa. Jälkeenpäin on ymmärretty, että reaktorin ydin oli sulamassa, ja reaktoriin alkoi kertyä vetyä. Viimeistään Fukushiman voimalaonnettomuuden jälkeen ymmärrettiin, että räjähdyksen vaara oli todellinen. Siellä kun vety räjäytti kolme reaktoria. Ilmeisesti "understatement" oli tahaton: joko reaktorin ohjaajat eivät ymmärtäneet tilannetta, tai eivät uskaltaneet kertoa sitä presidentille.

"Understatementin" tapaamme luonnollisestui myös anglosaksisessa viihteessä. Seuraavassa esimerkissä se on puhtaimmillaan, pyrkiessään tyynnyttelemään kiihtyneitä tunteita. Elokuvassa "Avaruusseikkailu 2001" tutkimusalusta ohjaava tietokone Hal tappaa aluksen koko miehistön, ja yrittää tehdä selvää myös sen viimeisestä astronautista. Kun se epäonnistuu, koneella on tarjolla sovelias repliikki: "I know that I have made some bad decisions lately" (tiedän, että viime aikoina olen tehnyt joitakin huonoja päätöksiä).
Kokonaan toisenlainen tilanne liittyi Lehman Brothersin aiheuttamaan finanssikatastrofiin. Siinä tulee esiin "understatementin" pimeä yläluokkainen puoli. Se on eräänlaista eliitin koodikieltä, ja vain tyhmä ottaa sen kirjaimellisesti. Firma oli paketoinut suuret määrät asuntokaupoista käteen jääneitä toivottomia roskalainoja sijoituspaketeiksi ja myynyt ne edelleen. Lainoista käytettiin ilmausta "subprime". Taas kerran viattomasta kielestämme puuttuu tarkka käännös; se voisi olla "ei aivan paras". Joissakin muissa yhteyksissä olen kuullut ilmauksia "suboptimal", "less than optimal". Tämän kaltaisen ilmauksen kohdalla on syytä sytyttää päässään ainakin keltainen varoitusvalo. Kun parhaasta mahdollisesta viilataan vähän pois, tuloksena ei välttämättä olekaan "melko hyvä", se voi olla myös "täysin kelvoton". En tiedä, meneekö tämä enää "understatementin" piikkiin - vai onko kyseessä suora kusetus. Jos pysymme aiheessa, lukija lienee huomannut että Kreikan velkakriisin kohdalla "understatementin" luonne on hieman saman suuntainen, olipa puhujana kreikkalainen valtiovarainministeri tai EU-komissaari. Kun hän sanoo, että Kreikan velkatilanteen hoitaminen etenee, kaikki tietävät aivan hyvin, ettei maalla ole mitään mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Asiaan on vain totuttu.
Ja lopuksi hieman erilainen tapaus. Vuonna 2003 Pietarilainen matemaatikko Grigori Perelman piti MIT:ssä topologiaa käsittelevän esitelmän täydelle salille innokkaita kuulijoita. Jossain vaiheessa hän tokaisi: "Ai niin, ja samalla tulin todistaneeksi Poincarén konjektuurin...".
Pitää selittää. Poincarén konjektuuri eli otaksuma on eräs matematiikan suuria ongelmia - sen kolmiulotteisen avaruuden versiota  on pidetty äärimmäisen vaikeana tai jopa mahdottomana todistaa. Englantilainen yksityinen säätiö, Clay- instituutti on luvannut sen ratkaisuista miljoonan dollarin palkkion. Osoittautui, että Perelman oli oikeassa. Ja minusta tuntuu että tuo sivulauseessa esitetty huomautus ei ollut tietoinen "understatement", vaan Perelman oli uppoutunut mielestään paljon kiehtovampaan haasteeseen. Itse ongelma on vaikeaselkoinen, sen todistuksesta puhumattakaan (sen tarkastukseen tarvittiin kokonainen matemaatikkojen armeija) ja Perelmanin tapaus on kiehtova; niistä löytää helposti lisää tietoa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Todellinen äänentoisto

Mistähän johtuu, että musiikkiin liittyy niin paljon tunnepohjaisia ja jopa fanaattisia mielipiteitä usein näennäisesti vähäpätöisistä asioista. En tarkoita pelkästään tiettyjen musiikin lajityyppien puolustamista "ainoana todellisena musiikkina" (sana "genre" on tähän vakiintunut mutta en tiedä kirjoitetaanko se genrejen vai genrien). Se ilmenee myös kiintymyksenä soittimiin. Joillekin Fender Stratocaster on ainoa kitara, ja Selmer Mark VI ainoa oikea saksofoni. Muusikkojen sponsorit tai orkesterit maksavat hurjia summia 1600-luvulla tehdyistä merkkiviuluista, joita soitinpuusepät yrittävät pitää edelleen hengissä - vaikka moderni viulu voisi olla vähintään yhtä helposti soitettava ja kauniisti soiva. Tai näin ainakin monet asiantuntijat väittävät.
Sama asia koskee äänentoistoa, eli äänityksiä ja niiden toistovälineitä. Englantilainen kirjailija Nick Honby on kirjoittanut kirjan "Uskollinen äänentoisto". Vaikka kirjassa ei ole kysymys suorastaan hifistelystä, Hornby tutkii tässä ja muissa kirjoissaan fanituksen olemusta. Fanitus on eräänlainen sielun särö, joka kertoo meistä aika paljon. Hornbyn muita esimerkkejä fanituksen kohteista ovat jalkapallojoukkueet ja rock-tähdet.
Itsekin jouduin ainakin keskivahvan hifiharrastuksen pauloihin, ja luulen, että kokemukseni ovat valaisevia. Nuorena opiskelijana rakensin itselleni stereolaitteet kovaäänisineen. Syynä oli, paitsi rakkaus musiikkiin, myös rahapula: 1970- luvun alussa hyvät äänentoistolaitteet oli kalliita. Lisäksi tulee se ehkä minulle itselleni tärkein asia: halusin ratkaista hyvän äänentoiston arvoituksen. Niinpä tein asiasta tutkimuksia, ja lopuksi suunnittelin ja rakensin laitteistoni itse. Sisällytin sen elektroniikkaan joitakin uusia teknisiä ideoita, joita kaupan laitteissa ollut, ja lainasin työpaikkani mittalaitteita todentaakseni että laitteet tosiaan toimivat teknisesti niin kuin pitää. Ja toimivathan ne kuunneltunakin. Ne palvelivat minua hyvin kolmisenkymmentä vuotta, kunnes vahvistin hajosi. (Vanhempana ja viisaampana en lähtenyt enää suunnittelemaan uutta vahvistinta, vaan korvasin sen kaupallisella, jota, se tunnustettakoon, modifioin hieman).
Ja nyt seuraa muutama "totuus" hyvästä äänentoistosta. Kun sähköinen äänentoisto alkoi kehittyä 1920- luvulta alkaen, eräässä vaiheessa syntyi ajatus äänittää musiikkia kahdella mikrofonilla ja toistaa se kahdella kaiuttimella. Ajatus on varsin luonnollinen, onhan ihmiselläkin kaksi korvaa. Mutta tosiasiassa se on laiskaa ajattelua, sillä alkuperäistä äänikenttää ei voi mitenkään rekonstruoida kahdella kaiuttimella. Tilanne on jopa huonompi kuin yhdellä kaiuttimella toistettaessa, sillä kuuntelutilassa kahden kaiuttimen systeemi synnyttää ääntä vääristäviä interferenssi-ilmiöitä. Mutta tämä ei ole koko totuus. Tosiasiassa kahden kovaäänisen stereo kuitenkin kuulostaa luonnollisemmalta ja ennen kaikkea ilmavammalta kuin niin sanottu mono. Syynä on se, että musiikin tilavaikutelma syntyy äänen heijastumisista, ja ne toistuvat paremmin kahdella kaiuttimella.
Tämän kaiken sain selville suunnitellessani omaa laitteistoani, enkä minäkään pystynyt ratkaisemaan täydellisen äänentoiston arvoitusta. Luonnonmukaisen äänikentän synnyttäminen 2-4 kaiuttimella olisi vaatinut mutkikasta prosessointia, se olisi ollut 1970-luvun tekniikalle lähes mahdotonta, ja se oli minulle myös matemaattisesti liian vaikeaa. Joten päädyin suomalaisen itseoppineen elektroniikkaneron Tapio Köykän keksimään ortoperspekta- järjestelmään. Siinä kummallekin kanavalle yhteinen ääni toistetaan yhdellä kaiuttimella, jolloin ei synny edellä mainitsemaani haitallista interferenssiä. Tilavaikutelman synnyttävät heijastusäänet otetaan erilleen ja soitetaan kahdella yksinkertaisella kaiuttimella. Ja koska rakensin oman laitteistoni tällä perusteella, voin todella sanoa että Köykän keksintö on käytännössä erinomainen.
Nyt pitäisi alkaa tehdä johtopäätöksiä. Ensimmäinen on, että laiska ajattelu johtaa usein harhaan. Se laiska ajatus että musiikkia pitää kuunnella kahdella kaiuttimella koska ihmisellä on kaksi korvaa, on väärä. Tavallisessa stereossa äänilähteiden paikan erottaminen ei juuri onnistu, ellei ne ole vahvasti erottuvia (ns. ping-pong sterero). Se onnistuu paremmin keinopää-äänityksissä, jos niitä kuuntelee kuulokkeilla. Ja elokuvia varten on kehitetty monikanavaisia äänentoistojärjestelmiä. Vaikka Tapio Köykän järjestelmä oli hyvä, se ei yleistynyt. Sekin on luonnollista, sillä innovaatioiden leviämiseen vaikuttavat enimmäkseen muut seikat kuin tekninen laatu.
Mutta vielä mielenkiintoisempaa seuraa. Aivotutkimuksessa suurimmat edistysaskeleet on syntyneet tutkimalla erilaisten vammojen seurauksia, ja minulla on hieman samanlainen kokemus. Sairastuin korvasairauteen, joka vei oikeasta korvastani kuulon kokonaan. Kun vähitellen toivuin tästä äkkiä ottaen aika masentavasta tapahtumasta, huomasin että musiikin kuuntelu on aivan yhtä nautinnollista kuin ennenkin. Ja huomasin jotain hyvin outoa. Suuntakuuloni toimii edelleen. Kuulen aivan täsmälleen, onko puhuja vasemmalla tai oikealla tai vaikka takana, jos olen hetki sitten nähnyt puhujan. Tai konsertissa saatan kuulla miltä suunnalta soittimen ääni kuuluu. Mutta jos kännykkäni hukkuu ja soitan siihen löytääkseni sen, suuntakuuloni onkin täysin kateissa. Kuulen pirinän, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä suunnasta etsiä. Johtopäätös on, että aivot luovat luonnollisen tuntuisen kolmiulotteisen äänikentän käyttäen erilaisia pieniä vihjeitä, ja ilmeisesti myös näköaistia. Samasta syystä kokenut orkesterinjohtaja tai konserttivieras saattaa hyvinkin tunnistaa orkesterisoitinten sijainteja kuunnellessaan tavallista stereota. Hänen harjaantuneille aivoilleen riittävät hyvinkin pienet vihjeet.
Hifistelyn asiaperusteet ovat siis aika pahasti hukassa.
Tästä päästään alussa esittämääni kysymykseen. Miksi sellaiset asiat kuin musiikki, äänentoisto tai vaikka kirjallisuus synnyttävät meissä niin voimakkaita tunteita ja väärin-oikein- tulkintoja. Koska niissä pitämiseen ei tarvita selkeitä ja loogisia perusteita. Laiska ajattelu riittää, ja sopeutuvat aivomme rakentavat meille vähitellen sen illuusion, että laiska ajattelun oli oikeassa. Tämä pätee myös tieteessä. Laiska ajattelu synnyttää jopa tieteenaloja, ja vasta vähitellen ja tiedeyhteisön karttuessa laiskan ajattelun virheet paljastuvat.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pekka Puupää, minä, ja ne oikeat ihmiset

Lapsena minusta oli hauska katsella Pekka ja Pätkä- elokuvia. Aikuisena ei niinkään, koska nyt huomaan että nuo elokuvat ovat sietämättömän huonoja, hutiloiden ja kiireellä tehtyjä. Se olikin totta, esimerkiksi käsikirjoitusta ei tehty etukäteen, vaan se keksittiin kuvausten aikana. Tietysti elokuvien tärkein asia oli Pekan ja Pätkän puuhailut. Oli muutama muukin elokuvasta toiseen toistuva henkilöhahmo: hieman pelottava talonmies Pikkarainen, ja todella pelottava Justiina, Pekan hirmuinen vaimo. Ja sitten oli ikään kuin kontrastina niin sanottuja oikeita ihmisiä. Usein lemmenpari, jonka miesroolia esitti Tapio Rautavaara (en ole varma, oliko se juuri Tapio Rautavaara, mutta hän on juuri sellainen oikean ihmisen ylittämätön ja positiivinen malli). Sama teema toistui liki kaikissa Puupää- elokuvissa. Samaistumisen kohteita ovat Pekka ja Pätkä, mutta samalla heidän toilailunsa ovat hölmöjä ja avuttomia. Elokuvien ns. tavalliset ihmiset ja heidän tavallinen ja ilmeisen onnistunut elämänsä ovat Pekan ja Pätkän näkökulmasta tavoittamattoman kaukana, saavuttamattomia. Ja tuntuu kun he itsekin aavistaisivat sen.
Elämässä tuntuu joskus olevan julmaa ironiaa. Puupää- elokuvia tehtiin vuosina 1953-1960 kaikkiaan 13, ja kun tuottaja päätti lopettaa elokuvasarjan tekemisen, Pätkää esittänyt Masa Niemi teki itsemurhan. Tavallisen ihmisen elämä osoittautui lopullisesti saavuttamattomaksi.
Muistan, kuinka yhtä Puupää- elokuvaa filmattiin koulumme vieressä. Siinä nimittäin sijaitsi Helsingin lääninvankila, ja Pekka ja Pätkä olivat vankeja, jotka yrittivät kiivetä muurin yli. Heidät oli puettu vanginpukuihin, joissa oli leveitä, vaakasuoria mustia ja valkoisia raitoja. Siinäkin he epäonnistuivat olemaan oikeita ihmisiä. Sillä minä ja koulutoverini tiesimme aivan hyvin, että oikeat vanginpuvut olivat harmaita ja niissä oli kapeita pystysuoria raitoja. Näimmehän vankeja melkein joka päivä, kun he lakaisivat katua vankilan muurin edessä.
Puupää- elokuvat toivat konkreettisesti esiin syvän eksistentiaalisen ongelman. Kuka minä olen, ja miksi minä en voi olla samanlainen kuin oikeat ihmiset? Monet muutkin elokuvat heijastavat samaa ongelmaa. Chaplinin klassisissa kulkurielokuvissa, etenkin viimeisissä, tämä on aivan selvää, ja kulkurin kaipuu tavallisen elämän puoleen on kouraiseva. Sama ongelma esiintyy tietenkin myös kirjallisuudessa. Margery Williamsin varsin tunnettu lastenkirja "Samettipupu" käsittelee pelkästään sitä. Siinä kömpelö ja epämuodostunut leikkipupu haaveksii joskus tulevansa Aivan Oikeaksi. Ja kun se tapaa kaipuunsa kohteet, kauniit ja notkeat kanit tai jänikset, ne vain halveksivat pupua. Jos et ole itse Oikea, et voi odottaa mitään myötätuntoa Oikeiden taholta. Rankka opetus, joka tuntuu jotenkin todenmukaiselta. Riipaisevan ja surullisen kirjan lopussa keiju armahtaa pupun, ja siitä todella tulee Oikea.

Minusta on julmaa kirjoittaa näin ahdistava kirja lapsille luettavaksi. Lukija, ja lapsikin saattaa vaistomaisesti aavistaa, että kirjan lopussa pupu todellisuudessa kuolee. Eksistentiaalinen kriisi on selvästi kristinuskon keskeinen voimanlähde ja selittäjä. "Oikea" elämä odottaa vasta tuonpuoleisessa. Luulen, että ihmiset kärsivät varsin yleisesti toiseudesta, siitä, että Oikea elämä on jossain muuualla, joidenkin toisten etuoikeus. Ja minusta tuntuu, että etenkin vanhakantainen kasvatus ja kouluopetus sekä ruokkivat että hyödyntävät tällaista tunnetta. Muistan omasta lapsuudestani hyvin sen riittämättömyyden tunteen. Milloin minusta voi tulla kunnollinen, vai tuleeko koskaan! Onneksi tuo tunne on iän myötä laimentunut.
Puupää- elokuvista päädyttiin samettipupuun ja uskontoon. Mutta olisi epäreilua, jos en sanoisi jotain hyvää Pekka Puupää- elokuvista. Niiden katseleminen on jotenkin lohduttavaa, nuo hahmot ovat hölmöydestään huolimatta loputtoman optimistisia. "Älähän hättäile, Pätkä", ja "kyllähän tämä tästä järjestyy, Pekka". Ja on muutakin hyvää. Parhaimmillaan Puupää- elokuvat dokumentoivat minulle niin rakasta 1960- luvun alun Helsinkiä myötäelävällä kamerasilmällään.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Nobelia pukkaa

Olipa hienoa että talous-nobel tuli suomalaiselle - vaikka se ei kuulukaan Alfred Nobelin alkuperäiseen palkintokonseptiin. Jotenkin tuntuu hassulta, että se tuntuu myös minusta hyvältä, vaikka muuten vieroksun nationalistisia asenteita. Ja koska Nobel itsekin halusi, että huomio kiinnitettäisiin tieteisiin eikä kansalaisuuksiin. Mutta nationalismi on vain yksi joukkotunteen muoto. Positiivisesti ajateltuna tällainen "mitäs me meikäläiset -henki" on sekä ihmiskunnan vanhaa kulttuuriperintöä, että myönteinen voimavara. Palkinnon kunniasta tarttuu pieni osa meihin kaikkiin suomalaisiin. Iloitaan siitä, näinä taloudellisen synkistelyn aikaoina. Kyllä me sittenkin pystymme vaikka mihin!
Häpeäkseni tunnustan, että tiedän kovin vähän Bengt Holmströmin tutkimuksista. Mutta talousnobel on arvostettu ja kovatasoinen tunnustus, eikä sitä saa kevein perustein. Toki palkinnonjakomekanismiin sisältyy tunnettuja inhimillisiä heikkouksia. On sanottu, että varmin tapa saada tiedenobel on työskennellä kovatasoisessa ja mieluimmin amerikkalaisessa yliopistossa alan parhaiden aivojen kanssa. Mikä empiirinen laki tuli taas todistettua! Mutta kumminkin, ei tuollaiseen porukkaan noin vain pääse. Pitää omassakin päässäkin jotain liikkua.
Tiedän kuitenkin - lehtiuutisten perusteella - että Holmströmin tutkimuskohteena on muun muassa sopimusten teko, ja jossain vihjattiin myös peliteoriaan. Aihe on minusta todella kiinnostava ja tärkeä, eikä sitä selvästikään ole pengottu tarpeeksi, ymmärtämisestä puhumattakaan. Aikanaan kiusasin eMBA- oppilaitani kysymällä, "mitä on talous?" Yleensä päädyimme siihen, että talous on inhimillisten käytäntöjen ja sopimusten järjestelmä, johon liittyy yhteistyötä ja joka tähtää taloudelliseen hyötyyn tai muuhun tavoiteltavaan hyvään. Joten voisin toistaa: todella tärkeää!
Se mikä minua ihmetyttää on, että nobelistilta on toistuvasti kysytty, mitä Suomen taloudelle pitäisi tehdä. Saahan sitä kysyä, mutta ei se kai ole hänen työnsä syvintä ydintä. Miksei ole kysytty, miten suuret projektit (kuten Olkiluoto III tai länsimetro) saataisiin onnistumaan paremmalla sopimustekniikalla, tai miten soteen liittyvä tuleva alihankintasopimusrumba pitäisi hoitaa!
Huomaan myös olleeni itse ajan hermolla. Olen nyt niin turhamainen, että siteeraan itseäni:
"... usein kyseessä on kiinteä urakkasopimus. Tällaiseen sopimukseen liittyy kovia riskejä kummallekin osapuolelle. Käytännössä noita riskejä pyritään jakamaan osapuolten kesken muunnetuilla sopimismuodoilla, kuten kattohintasopimuksilla, vaiheistetuilla sopimuksilla ja kannustinsopimuksilla. ... Kaikki sellaiset sopimusmuodot, joissa sopimusriski kohdistuu molempiin osapuoliin, motivoivat pelaamiseen. Jos riski on epäsymmetrinen, huonommassa asemassa toimivalla on tietenkin vielä suurempi motiivi parantaa mahdollisuuksiaan pelaamalla.
Kun projektissa on monta toimittajaa tai toimittajalla useita alihankkijoita, syntyy voimakas ja ostajan kannalta haitallinen pelitilanne. Usein projektin aikataulu riippuu keskeisten alihankkijoiden aikataulujen pitävyydestä. Siksi näiden alihankkijoiden aikatauluviiveille on asetettu sopimussakkoja. Tietenkään kukaan ei halua tunnustaa olevansa myöhässä, ja voidakseen salata tilanteen alihankkijat säännöllisesti noudattavat tiedon kätkemisen strategiaa. Myöhästymisen salaaminen on erityisen houkuttelevaa, sillä saattaahan joku toinen alihankkija olla vielä enemmän myöhässä. Se, joka paljastuu ensin, saa suurimman syyn päälleen ja päästää toiset pinteestä. Ostajan ainoa vastastrategia on pelata salaamista vastaan vaatimalla valvontaa ja tarkastuspisteitä.
Toinen pelaamiseen yllyttävä johtamiskäytäntö on marginaalien käyttö. .... projektin aikatauluun tai budjettiin voidaan sisällyttää marginaali, esimerkiksi 20 prosenttia. Jotta marginaalista olisi ylipäätään mitään hyötyä, määritellään myös se politiikka ja menettely, jolla ostaja voi jakaa marginaalia toimittajalle. Ostajan intressi on jakaa sitä mahdollisimman kitsaasti ja myöhään ... Kun samasta marginaalista kilpailee useampi toimittaja, pelitilanne tulee erityisen kovaksi. Jokainen toimittaja haluaisi marginaalin itselleen – jotta muut eivät saisi sitä. Tämä tarve on tosin ristiriitainen, sillä haluamalla itselleen marginaalia toimittaja tunnustaa olevansa vaikeuksissa. Peliasetelmien takia marginaalien käyttö aiheuttaa niin monimutkaisia ja vaikeita tilanteita, että osa projektitoiminnan asiantuntijoista on sitä vastaan".
Lainaus on kirjastani "Projektitoiminnan musta kirja", Readme.fi 2011. Kirjassa on paljonkin juttua sekä sopimuksista että muunlaisesta projektien johtamisesta, enkä ole huomannut, että se olisi vielä vanhentunut.
Kyllä jälkiviisaus on sitten ihanaa!

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ne joilla on, ja ne joilla ei ole

"Näin sinkoilee täällä miehen ajatus". Sitaatti on Aleksis Kiveltä, muistaakseni "Seitsemästä veljeksestä".
Kävin viinakaupassa etsiskelemässä rommia. Tarkoitus oli opetella tekemään hyviä daiquireja. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ostamani rommi oli varmaan sopimatonta. En oikein ole tuttu rommien kanssa, asiaa pitäisi harjoitella. Vuosia sitten minulla oli tapana pitää rommipulloa veneessä. Joskus teimme siitä kuuman totin iltateen kanssa. Mutta nykyisin veneessäni on viskipullo. Se on luotettava ystävä.
Rommihyllyssä oli myös rommi nimeltään "Kapteeni Morgan". En tiedä soittaako kelloja? Kapteeni Morgan on Ernest Hemingwayn romaanihenkilö. Rommin nimeäminen hänen mukaansa tuntui kaupalliselta sikailulta. En ostanut sitä rommia daiquirejani varten. Ehkä olisi pitänyt.
Ernest Hemingway rakasti daiquireja, ja ehkä ne olivat myös hänen kohtalonsa. Hemingway rakasti myös merta ja oli aina heikkojen puolella. Karibialle sijoitettu romaani ”To have and have not” on saanut suomennoksensa nimeksi häveliäästi ”Kirjava satama”. Tämä kova kirja kertoo köyhän kalastajan ja venettään vuokraavan Harry Morganin katkerasta kamppailusta perheensä toimeentulon eteen ja tylyä kohtaloa vastaan. Kovan mutta rehdin Morganin vastakohdaksi kirjailija asettaa saarilla juopottelevan joutilaan taiteilijaporukan.
Hollywoodissa kirjasta on tehty maineikas elokuva, pääosassa Humphrey Bogart. Elokuva on viihdyttävä mutta hampaaton. Mikä pahinta, se on sentimentaalinen. Kapteeni Morgan tuntee pateettista sääliä juoppoa venekaveriaan kohtaan, siinä koko juttu. Yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys oli Hollywoodille tunnetusti punainen vaate.
Inhoan sentimentaalisia elokuvia, ja samasta syystä inhoan Chaplinin ns. suuria elokuvia. Pidän ainoastaan hänen vanhemmista lyhytelokuvistaan. Missä kulkuri heittää poliiseja tiiliskivellä ja säntää karkuun. Kunnes koko poliisikunta ravaa perässä. Anarkismi on sentään parempaa kuin hempeä pehmoilu.

Ulkomuistista otettu dialogi toisesta Hemingwayn Karibia- romaanista "Saaret ja virta":

- Bill nostaa mielellään ankkurin.
- Kukaan ei nostele mielellään ankkureita.

Voin vahvistaa.
Ahvenanmaa on hieman kuin Suomen Karibia. Tosin enimmäkseen nykyään vauras. Merenkulku on tuonut mukanaan vaurautta, saarilla on ollut ja on rikkaita laivanvarustajasukuja - ja vastapainoksi oli vielä 1900-luvun alussa hyvin paljon köyhyyttä. Pienet pellot, hankalat välimatkat, ja kalastusammatin epävarmuus.

Yhteys Hemingwayhyn on tässä meri, kirjallisuus - ja moraalisesti tinkimätön kirjailija. Sellaisia ei enää valmisteta.
Sally Salminen kertoo rikkaista ja köyhistä kirjassaan ”Katrina”, joka voitti sensaatiomaisesti pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1936 - Salmisen ollessa piikomassa New Yorkissa. Salmisen perheestä taisi tulla peräti viisi kirjailijaa. Salmisen kirja ärsytti varakkaita ahvenanmaalaisia, jotka uhkasivat Salmista oikeusjutulla.
Muita Ahvenanmaan mennyttä elämänmuotoa dokumentoineita, ja Salmisen sukulaisiakin, ovat Aili Nordgren ja Myrskyluoto-sarjan kirjoittaja Anni Blomqvist. Kökariiin sijoittuvat puolestaan Finlandia- palkitun Ulla-Leena Lundbergin monet kirjat.
Yövyimme Vårdön vanhassa postilaiturissa. Rannassa oli autolla liikkunut seurue, ja kysyimme, tietävätkö he, missä on Sally Salmisen kotitalo. Javisst, kuului vastaus. Me asumme siellä. Osoittautui, että he olivat Salmisen veljen jälkeläisiä. Satamassa oli veneilijöiden lainattavaksi tarkoitettuja polkupyöriä. Poljimme kylälle, ja löysimmekin kauniin puutarhan keskeltä sievän punaisen tuvan. Talon lähellä oli pieni ankkurilla koristeltu muistokivi.
Ajoimme myös kirkolle. Se todisti, että vanha kirkko voi olla myös ruma. Menimme hautausmaalle - ja osuimme heti Anni Blomqvistin haudalle.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Humpuukia vai vakavaa pohdintaa?

Luin juuri Thomas Nagelin melko tuoreen kirjan "Mieli ja kosmos : miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi." (Basam books 2014). Tai yritin lukea, tähän asiaan palaan lopuksi.
 
Thomas Nagel (s.1937) on varsin tunnettu amerikkalainen filosofi. Erityisen tunnettu hän on skeptisestä asenteestaan luonnontieteitä kohtaan. Ei siis mikään ihme, että erilaiset humpuukitahot viittaavat mielellään häneen, joko korrektisti, tai (yleensä) mutkia oikoen. Tällaisilla humpuukitahoilla tarkoitan muun muassa kreationisteja, älykkään suunnittelun kannattajia, ja ylipäätään tieteenvastaisia käsityksiä levittäviä porukoita. Sanoin näitä humpuukitahoiksi, koska en pidä niiden strategioita rehellisinä. Näin siksi, että niiden perinteisenä motiivina näyttää olevan uskonnon puolustaminen, ja yleensä implisiittisesti rajattuna, kristillisen valtauskonnon hellittely. Tätä ei yleensä kuitenkaan suoraan tunnusteta, vaan annetaan käsitys, että esimerkiksi älykkään suunnittelun tukena on oikeaa tiedettä, ja samalla luonnontieteitä ja tieteellisiä käsityksistä vääristellään. 
 
Tämä strategia on joustavaa ja opportunistista. Tieteen väitetään julistavan ehdottomia totuuksia, ja toisaalta, jos tieteellinen tieto esitetään, niinkuin kuuluukin, mainitsemalla siihen liittyvä epävarmuus tai tuomalla esiin kritiikkiä ja vaihtoehtoisia käsityksiä, tämä sitten paisutellaan väitteeksi, että tiede on kauttaaltaan epäluotettavaa, vain erilaisia mielipiteitä. Tieteentekijät luokitellaan papistoksi, ja tiede selitetään tiedeuskonnoksi. Tämä on erityisen groteskia, koska parjaajilla itsellään on uskonnolliset motiivit.

Joka tapauksessa, Nagel on arvostettu filosofi ja häneen viittaavat myös muut arvostetut ajattelijat. Joten tartuin kirjaan innokkaasti ja myönteisin ajatuksin. En ehkä olisi kaikesta samaa mieltä, mutta saisin ainakin lukea älykästä ja kriittistä tekstiä. Alku ei kuitenkaan ollut lupaava. Jostain syystä kirjan suomentaja oli kirjoittanut kirjaan laajan esipuheen, peräti 34 sivua, missä otti asiakseen selittää, mitä Nagel oikeasti ajattelee. Teksti oli paasaavaa, yksioikoista, ja puettu sekavaan filosofiseen jargoniin. Kääntäjä yritti selvästi olla paavia paavillisempi. Pikainen googlaus paljasti, että kääntäjä on "filosofi ja teologian opiskelija". Olisi kai pitänyt arvatakin.

Mennäänpä Nagelin omaan tekstiin. Hän kohdistaa kritiikkinsä lähinnä neljään asiaan, joita hän nimittää suuriksi ongelmiksi: evoluutiokonseptin "riittämättömyyteen", elämän synnyn kysymykseen, tieteellisen maailmanselityksen vaikeaselkoisuuteen (Nagel käyttää sanaa "maailmanjärjestys", aivan kuten Galileo kuuluisassa teoksessaan), ja sielu-ruumis ongelmaan eli tietoisuuteen, jota luonnontiede ei Nagelin mukaan selitä, eikä (jostain hämärästä filosofisesta syystä) tule koskaan selittämään. Nagel puhuu paljon myös emergenssistä ja reduktionismista, joita hän tuntuu kritisoivan.

Nagelin teksti on selkeää ja kirjoitustyyli ymmärrykseen vetoavaa, (toisin kun kääntäjän esipuhe). Se on myös sivistynyttä argumentointia, jota on ilo lukea. Nagel ei tarjoile ehdottomia väitteitä. Hän ei tyrkytä mitään maailmankuvaa, vaan pikemminkin esittää epäilyksiään. Hän ei myöskään tyrmää evoluution ideaa ehdottomasti, eikä hän halua kuulua älykkään suunnittelun kannattajiin. Toisaalta tekstissä näkyy peitelty uskonnollisuus, tai ainakin kaipuu uskonnollisuuteen, ja hän etsii avoimesti teleologiosia (tarkoitukseen suuntautuvia) selityksiä. Joten mitä kirjasta jäi käteen? Selkeästi esitetty kritiikki ja epäily, mutta todelliset ratkaisuehdotukset asioihin, joita hän pitää ongelmiin jäivät puuttumaan. 

Entä miksi Nagel ei kuitenkaan vakuuttanut minua? Ehkä siksi, että hän on nimen omaan filosofi. Hän ei tunnu olevan kovin syvällisesti perehtynyt biologiaan ja fysiikkaan, joita hän kuitenkin kommentoi. Toisaalta hän argumentoi sivistyneesti: hän ei esitä niistä brutaalin vääristeleviä tulkintoja, niin kuin monet tiedettä kritisoivat tekevät. Eräitä vanhentuneita käsityksiä hän tosin esitti. Muutama muukin asia pisti silmään. Hän käyttää termiä "kovat luonnontieteet mukanlukien biologia". Mitä ihmettä? Ei kai tässä "kova"-sanaa tarvita, tai ainakaan en osaa sanoa mitä on "pehmeä luonnontiede". Ja kyllähän biologia on luonnontiede ilman että filosofin täytyy sitä korostaa. Vai olisiko "kova"- sana kääntäjän keksintöä?

Nagel käyttää säännöllisesti termiä "uusdarwinismi", joka ainakin minun silmissäni vivahtaa hieman halventavalta. Toki käsitys evoluutiosta on tarkentunut Darwinin ajoista, mutta siinä on kyseessä lähinnä evoluution tutkimuksen tuottama molekyylikemian ja populaatiodynamiikan mekanismien selvittäminen. Ylipäätään tieteen kriitikot puhuvat mielellään evoluutioteoriasta, korostaen sanaa "teoria". Aivan kuin kyseessä olisi joku yksittäinen ja mielivaltainen teoria, jonka kumoaminen sortaisi luonnontieteellisen maailmankuvan. Näinhän ei ole, vaan evoluutio on pikemminkin kehitystä tutkivien tieteiden eri haaroja yhdistävä sana (on myös olemassa mm evolutiivinen talousteoria, evolutiivinen teknologiateoria ja evolutiivinen ohjelmointitekniikka). Kaiken kaikkiaan Nagelin käsitys tieteellisestä maailmankuvasta on sekundäärinen, se on sellainen, joka välittyy toisten filosofien teoksista. Mutta tämähän on filosofin kohdalla kai aika luonnollista.

Omat vaikeuteni lukea Nagelia johtunevat siitä, että hän on nimenomaan filosofi. Ensimmäisistä sivuista alkaen törmäsin hatariin lauseisiin ja käsitteisiin, joita ei ollut määritelty, ja joita en voinut sellaisenaan hyväksyä, kuten esimerkiksi "henki". Ajattelin merkata tällaiset kohdat - mutta minulla oli kirjastosta lainattu kirja, enkä halunnut touhuta liimalappujen kanssa. Niitä olisi tullut liikaa, käsitteellisiä ja metodisia ongelmia oli liki joka sivulla. Siksi en pidemmän päälle pystynyt seuraamaan hänen argumentointiaan. En yksinkertaisesti uskonut siihen. Mitä mutkikkaammiksi hänen perustelunsa kävivät, sitä sakeammaksi muuttui myös filosofinen savu. Joten tunnustan, aloin lukea kursorisesti, jätin luvun kesken ja hyppäsin sen loppuun etsien johtopäätöksiä - ja seuraavassa luvussa käy taas samoin. Mieleeni tuli jopa, olenko suhtautunut filosofiaan aivan liian ymmärtävästi?

Kirjassa oli myös periaatteellinen ongelma. Tieteen jakautuminen aristoteliseen metodiin (alkusyiden ja tarkoitusten etsintä) ja galileolaiseen metodiin (lyhyiden kausaalisyiden ja mekanismien selvittäminen) on historiallinen tosiasia. Yleisesti katsotaan (en pane lähdettä, koska tämän voi lukea lähes jokaisesta tiedehistorian yleisteoksesta), että galileolainen metodi selittää nykyaikaisten luonnontieteiden tehokkuuden ja tuloksellisuuden. Mutta Nagel ilmoittaa avoimesti, että hän haluaa paluuta aristoteliseen tieteeseen. Hän siis haluaa hylätä historiallisen jaon, ja antaa ymmärtää, että luonnontieteet ovat tulleet umpikujaan. Harva voi olla samaa mieltä. Mutta mihin tulisi edetä? Nagel ei kerro muuta kuin että hän hakee ratkaisua teistisistä (karkeasti ottaen uskonnollisista) selityksistä. Minusta hänen projektinsa tuntuu lohduttomalta ja tuhoon tuomitulta. 

Nagelin keskeisenä argumenttina ovat edellä mainitut isot ja ratkaisemattomat ongelmat, kuten elämän synty ja tietoisuus. Mutta ovatko nuo ongelmat todellisia? Tieteen historiasta tiedämme, että kun toimiva tieteellinen selitys löytyy, tällainen ongelma katoaa niinkuin usva katoaa auringon noustessa. Ajatellaan vaikka sellaisia ilmiöitä kuin palaminen, kappaleiden kelluminen tai putoaminen, sähkö, ja magnetismi. Emme enää tarvitse niitä varten mystisiä tai alkemistisia selityksiä.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Ohjelmointi - suurenmoista ja raivostuttavaa

Kone vapautti ihmiskunnan työn orjuudesta - tai muutti orjuuden uudenlaiseksi. Joka tapauksessa, kone on teollisen vallankumouksen ikoni ja samalla sen keskeinen vaikuttaja. Mutta kuka keksi koneen? Emme tiedä, sillä ihmiskunta on rakentanut koneita jo ainakin pari tuhatta vuotta.

Ehkä olennaista onkin käyttövoima. Ihmiskunta on vaeltanut käyttövoiman vallankumouksesta toiseen. Eläinten voima - vesi- ja tuulivoima - höyryvoima - polttomoottori - sähkövoima. 

Koneet ovat suurenmoisia. Mutta kun tarpeemme muuttuvat, joudumme rakentamaan uudenlaisia koneita. Siihen tarvitaan paljon työtä. Mutta insinöörit ovat keksineet ratkaisuja, kuten modulaarisuuden. Koneet voidaan rakentaa samankaltaisista osista, ne vain kootaan uudella tavalla. Ja nuo osat voivat olla vakioituja, niin että niitä voidaan tuottaa edullisesti ja käyttää yhä uusiin sovelluksiin. Pyörät, laakerit, akselit, ruuvit, rattaat, ketjut, letkut, putket pumput, ja lukemattomat sähkökojeet taipuvat uusien koneiden rakenneosiksi, usein vain vähäisin muutoksin. 
 
Sitten keksittiin tietokoneet. Robotiikassa ja konetekniikassa tietokoneiden käyttöönotto merkitsi isoa muutosta. Uuteen sovellukseen ei tarvitsekaan välttämättä rakentaa uudenlaista konetta, vaan riittää, että muutetaan sen ohjelmaa. Lisäksi syntyi kokonaan uusi ala: informaatiotekniikan monet sovellukset yhteiskunnassa ja organisaatioissa. Kaikesta tästä seurasi, että ohjelmoinnista tuli nopeasti kasvava teknisen taidon alue. Uusien ohjelmien tarve kasvoi nopeasti. 
 
Ohjelmoinnin tehostamiseksi syntyi ohjelmiin perustuvia ratkaisuja. Se oli itseään vahvistava kierre. Keksittiin symboliset konekielet eli assemblerit, ja sitten niin sanotut korkean tason ohjelmointikielet, jotka olivat keinotekoisia ongelmanläheisiä kuvauskieliä. Kuuluisia varhaisia kieliä olivat Fortran, Algol, Cobol ja Basic*. Ohjelmien tarve kasvoi nopeasti, ja ohjelmat tulivat yhä laajemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Niiden tekemiseen tarvittiin alati ja nopeasti lisääntyvä määrä ihmistyötä, ja lisäksi laajoissa ohjelmissa piileskeli paljon vaikeasti löytyviä virheitä, ammattikielellä "bugeja", ötököitä. Alettiin puhua ohjelmistokriisistä.

Ohjelmointikieliä on kehitetty ällistyttävä määrä. On kehitetty tehokkaampia tapoja ohjelmoida, ja myös ohjelmoinnin sovellusalueet laajenevat jatkuvasti. Itse opettelin ensimmäisenä ohjelmointikielenä Algolin vuonna 1968. Sen jälkeen olen "joutunut" perehtymään 30 - 50 ohjelmointikieleen (riippuen siitä, mitkä saman kielen versiot lasketaan erikseen, ja luetaanko erilaisille keskusyksiköille ja prosessoreilla laaditut assemblerit omiksi kielikseen). Tämä on vain pieni raapaisu, ohjelmointikieliä on kehitetty useampi tuhat. Yleisessä käytössä on nykyisin ehkä parikymmentä kieltä.

Totesin aiemmin, että konetekniikka on keksinyt ratkaisun koneiden suunnittelun tarpeisiin: vakioidut ja yleiskäyttöiset osat. Vastaavaa alettiin kehittää ohjelmointia varten. Alettiin laatia yleiskäyttöisiä ohjelmia usein tarvittaville samankaltaisille tehtäville. Niitä sanottiin proseduureiksi, ja vastaavaa ohjelmointitekniikkaa proseduraaliseksi ohjelmoinniksi. Mutta ohjelmat joutuvat ottamaan kantaa myös dataan: sen tyyppeihin, rakenteeseen ja niille ominaisiin käsittelytapoihin. Syntyi niin sanottu olio-ohjelmoinnin käsite (object oriented programming) ja sitä tukevia kieliä. Tunnetaan myös täysin toisenlaiseen ajatteluun perustuvat funktionaaliset kielet ja logiikkakielet, mutta niiden käyttö on jäänyt vähäiseksi. 

Ohjelmoinnista ei siten tullut yhtä selkeää modulaarista suunnittelua kuin konesuunnittelusta. Pikemminkin ohjelmointi on säilyttänyt individualistisen käsityöleiman. Se on enemmän tai vähemmän yksilöllistä puurtamista, missä henkilökohtaisilla kyvyillä on suuri vaikutus tehokkuuteen. 

Ohjelmoinnin nykytila merkitsee muun muassa sitä, että kynnys aloittaa ohjelmointi on pysynyt matalana, ohjelmoijista suuri osa on suorastaan itseoppineita. Niin sanottu ketterä ohjelmointi (agile programming) koettaa ratkaista ohjelmoinnin ongelmia ryhmätyötekniikalla. Se saattaa olla tehokasta, mutta ohjelmien läpinäkyvyys pysyy heikkona. Toisin sanoen, alkuperäisen tiimin ulkopuolisen on vaikea ymmärtää ohjelman toimintaa tai korjata sitä.

Nykyisin ei enää puhuta ohjelmistokriisistä, mutta se on edelleen tosiasia. Ohjelmointityön tehottomuus ja laajojen ohjelmistojen laatu- ja ylläpito-ongelmat ovat informaatiotekniikan hyödyntämistä vakavasti haittaavia asioita. Odotan mielenkiinnolla teknologista innovaatiota, joka tulee ratkaisemaan tämän ongelman. Luulen, että se tulee aivan eri suunnasta, mistä sitä odotamme. Muutenhan se olisi jo keksitty.

*) Fortran=formula translator
    Algol=algorithmic language
    Cobol=common business oriented language
    Basic=beginner´s all-purpose symbolic instruction code

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Koodausta kaikille

Uutinen ohjelmoinnin eli koodauksen opetuksesta peruskoulussa ärsytti minua kovasti. Mutta ei niinkään itse asian vuoksi, vaan sen takia, millaiset tahot tätä hehkuttivat, ja miten uutinen tarjoiltiin. Mutta unohdetaan nyt tämä huono konteksti. Itse ideahan on erinomainen.

Koetan perustella näkökantaani, ja se on oikeastaan aika helppoa. Ohjelmointi on tietysti vain teknistä suunnittelua, mutta se perustuu aivan erityiseen ajattelutapaan. Eräs koodauksen määrittely on, että siinä laaditaan algoritmeja (toisiaan seuraavista vaiheista koostuvia toimintakuvauksia). Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kaikki ohjelmoinnilla tuotetut ratkaisut eivät nimittäin ole kovin "algoritmisia". Koodaus on selvästi sukus matematiikalle, mutta nykyinen matematiikan opetus ei perehdytä siihen ajatteluun, jota koodauksessa tarvitaan. Koodaus ei nimittäin ole itsenäinen matematiikan haara. Matematiikka tarjoaa kyllä melkoisen joukon kiinnostavia formalismeja: ne ovat kalkyylejä, joita voidaan hyödyntää ohjelmointikielissä ja tietokonalaitteissa. Mutta se on jo kokonaan "toinen juttu".

Koodaus poikkeaa matematiikasta muun muassa siksi, että siinä pitää kiinnittää huomio kahteen asiaan: pitää keskittyä siihen ongelmaan, joka koodauksella yritetään ratkaista, ja samalla pitää ohjata sen järjestelmän (tietokoneen ja sen ohjelmien) toimintaa, jonka avulla laadittu ohjelma sitten suoritetaan. Yksinkertainen esimerkki on laskea matemaattisen lausekkeen arvo, jossa on erilaisia laskutoimituksia, vaikkapa yhteen- ja vähennyslaskua, kerto- ja jakolaskua ja potensseja. Jos koodaajalla on käytössään kehittynyt ohjelmointikieli, riittää, että hän vain kirjoittaa laskettavan kaavan. Koko ohjelma on vain muutama rivi koodia. 

Mutta jos käytössä olisi vain symbolinen konekieli eli assembler, koodaajan pitäisi huolehtia lukujen ja laskennan välitulosten talletuksista muistiin, laskutoimituksien kokoamisesta yksinkertaisista konekäskyistä, ja koko laskentaprosessin vaiheittaisesta kontrolloimisesta. Koko ohjelma on varovaisestikin arvioiden useita satoja koodirivejä, paperille painettuna kymmeniä sivuja ohjelmalistausta. Kun kehittyneellä ohjelmointikielellä tehtävän ratkaisu on koodattu alle minuutissa, assembler- kielellä koodaukseen voi kulua useita päiviä. Siis, toisin kun abstraktissa matematiikassa, koodauksessa käytössä oleva tietokone ja sen ohjelmointikielet vaikuttavat voimakkaasti tehtävän suoritukseen.

Toistan vielä, että koodaamisen opettaminen pikku koululaisille on ehdottomasti hyvä idea. Tietenkään koulussa saatu koodausopetus ei ole välittömästi hyödyllistä työelämässä, ehtiihän tekniikka muuttua aika paljon ennen kuin oppilaat menevät töihin, eikä koulussa päästä alkeita pidemmälle. Mutta kysymys onkin muusta: yleissivistyksestä ja hyödyllisen ajattelutavan omaksumisesta. Kaikkien on syytä ymmärtää, millaista ohjelmointi on.

Asiantuntijat osannevat valita opetuksessa käytettävät välineet: ohjelmointikielen ja laskentaympäristön. Kielen tulee olla riittävän yleinen, ja ympäristön tulee olla sellainen, että koodaamalla voidaan saada aikaan konkreettisia tuloksia. Tehtävät voivat olla mitä vain: pelejä, robotin ohjaamista, musiikkia, grafiikkaa, animaatiota. Tämä houkuttelee varmaan oppilaita. Koodaaminen kehittää oppilaiden keskittymiskykyä ja lisää motivaatiota. Ja mikä parasta, sen voi oppia, se ei ole ylivoimaista. Sekin on tärkeä oppi: "minä pystyn tähän!".

Mustaa ja valkeaa magiaa

Syistä, jotka ehkä kerron myöhemmin, olen joutunut perehtymään Prometheuksen legendaan, tohtori Faustin kyseenalaiseen vaihtokauppaan, tohtori Frankensteinin surulliseen tapaukseen ja tohtori Jekyllin häpeälliseen kaksoiselämään herra Hyden hahmossa. Eräät lukijat kuitenkin arvaavat, mistä on kysymys. Tässähän tietysti pohditaan tieteen olemusta ja jopa sen etiikkaa. Kaikkia näitä tapauksia on käytetty osoittamaan, kuinka vaarallista on tiede, tai tiedon tavoittelu ylipäätään. Onpa jopa kunnianarvoisa akateemikko Georg Henrik von Wright kaivettu ylös haudastaan sormeaan heristämään.

Mutta tarkoitukseni ei nyt ole puolestani heristellä sormeani tiedon ja edistyksen vihollisille - niin houkuttelevaa ja helppoa kun se olisikin. Sen sijaan aion minäkin puolestani setviä tieteen pimeää puolta. Mutta en lainkaan aio yhtyä niin sanottujen humanistien umpitylsään "susi tulee" pelotteluun, vaan otan kokonaan toisen, ja varsin huonosti tunnetun näkökulman. Tieteellinen ajattelu ei nimittäin ole niin puhdasta ja rationaalista, kuin sen vastustajat uskottelevat. Päin vastoin, se on sekoittunut perin pohjin magiaan, perustelemattomiin uskomuksiin ja kehnoihin motiiveihin. Sillä tiede ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan se kantaa mukanaan koko inhimillisen kulttuurin hyveiden ja paheiden painolastia.

Mieleeni välähtää visuaalinen kuva Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Nuori mies tavoittelee jotain, hän ojentaa kättään kohti naista, mutta ei pääse etenemään, sillä hän joutuu raahaamaan perässään flyygeliä jonka päällä on mätänevä aasin raato ja raamatun laintaulut, ja perässä raahautuu ja kaksi katolista pappia. Siinäpä todella kulttuurimme kuva!

Meille on koulussa ja mediassa annettu kuva tieteestä, joka syntyi luonnontieteiden keksimisestä 1600- luvulla, joka löi itsensä lopullisesti läpi valistusaikana, ja joka johti seuraavien vuosisatojen aikana valtavaan teknologiseen vallankumoukseen. Tuon kuvan mukaan tiede perustuu rationaaliseen ajatteluun ja erityisten tieteellisten metodien soveltamiseen. Mutta tuo kuva on aivan liian siloinen ja puhdas. Puhumattakaan siitä, että se on aivan liian yksinkertainen.

Tässä viittaan lähinnä luonnontieteisiin, joista anglosaksinen maailma käyttää nimeä "sciences". On kyllä totta, että ihmistieteet, "humanities", on omaksunut luonnontieteen esimerkin mukaisia käytäntöjä ja metodeja, ja lisäksi on olemassa omaleimaiset filosofia ja matematiikka. Mutta mitenkään näitä väheksymättä (ja minä arvostan todella suuresti myös ihmistieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa), unohdamme ne nyt. Mutta vain selkeyden vuoksi, itse asia jota koetan kuvata ei muutu.

Ongelma on nimittäin seuraava: tieteessä niin keskeinen metodi on sinänsä oudolla tavalla tehoton. Metodeja käytetään vain väitteiden ja hypoteesien tutkimiseen. Ne eivät tuota tieteeseen mitään uusia ideoita. Joten mistä nuo uudet ideat sitten tulevat? Vastaus kaikessa lyhyydessään kuuluu: emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain sen, että jollain tavalla uusien ideoiden syntyminen liittyy ihmisen persoonalliseen läsnäoloon ja toimintaan. Tiedon systemaattista käsittelyä ja varmentamista edeltää jonkinlainen esitieteellinen prosessi - ja se näyttää varsin sotkuiselta.

Tieteen varhaisia edeltäjiä olivat alkemia, okkultismi ja astrologia. Alkemistit olivat kehittäneet kemian tietämystä ja käytännön toimintatapoja. Sen kova ydin ja pitkään jatkuneen suosion selittäjä on kuitenkin kullan valmistaminen. Se on myös esimerkki tieteen kehnoista motiiveista: rikkauden tavoittelu tai maine oppineena joka uskottelee osaavansa valmistaa kultaa. Alkemia nivoutui saumattomasti myös okkultismiin, salatieteisiin. Siis taikuuteen ja noituuteen.

Kirkko suhtautui salatieteisiin ja alkemiaan osin torjuvasti, koska oletettavasti noituuden harjoittajat pyrkivät edistämään tarkoituksiaan liittoutumalla paholaisen ja muiden pimeyden voimien kanssa - siitä nimi "musta magia". Tästä tuli myös uskonpuhdistuksen eräs motiivi. Reformaattorit nimittäin katsoivat, että kirkko harjoittaa valkoista magiaa, ja he pitivät sitä lähes yhtä epäilyttävänä kuin mustaa magiaa. Tunnetusti valkoinen magia kuuluu edelleen katolisen kirkon uskonnollisiin käytäntöihin mm ehtoollisen ja ihmeiden muodossa. Magian vieroksuminen saattaa selittää, miksi tiede on edistynyt erityisesti protestanttisissa maissa.

Valistusaikana tiede pääsi vauhtiin, sen harjoittamisesta tuli lähes kansalaisvelvollisuus. Tieteellinen edistys kasvoi alkemian ja okkultismin kyllästämässä ilmapiirissä, ja tieteellinen keskustelu oli hyvinkin sekavaa. Jopa kaikkein etevimmät tiedemiehet harrastivat myös salatieteitä, magiaa ja alkemiaa, parhaana esimerkkinä suuri Isaac Newton. Tästä enemmän kirjoituksessani "Paljastuksia sielusta". Seuraavina vuosisatoina tieteellinen ajattelu toki vahvistui ja taikausko jäi taustalle - mutta ei kadonnut.

Omana aikanamme sosiaalinen media on jopa vahvistanut esoteerisen ajattelun asemia. Esimerkkejä on helppo löytää. Ihmedieetit, homeopatia ja muut vaihtoehtohoidot, erilaiset terapiasuunnat, sähköallergia ja muut vaikeasti todennettavat yliherkkyydet - ja tieteentekijöiden salaliitot. Esiin kaivataan jopa ammoin unohtuneita tieteen harhapolkuja, kuten vitalismi, spiritismi, animaalinen magnetismi, suolihuuhtelut ja elimistön neutralisointi. Samaan aikaan julkisuus tuntuu odottavan tieteeltä sellaisia ihmetemppuja, joita aikoinaan esittivät mainetta ja asiakkaita tavoittelevat kiertelevät lääkäri-alkemistit. Toki on niin, että 1900- luvun tiede ja erityisesti tiedettä hyödyntävä teknologia ovat tuottaneet lähes ihmeen omaisia saavutuksia suorastaan liukuhihnalta. Mutta tässä suhteessa kaupallinen julkisuus on kyltymätön.

Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mistä tieto tulee, miten siihen voi luottaa, ja miten tietoa varmennetaan. Myös suuri yleisö on omaksunut, joskus liiankin hyvin, sen terveellisen käsityksen, että tieteelliset totuudet eivät ole lopullisia, tiede kehittyy. Tieteellinen järjestelmä toimii kuitenkin sinänsä hyvin, lukuun ottamatta yrityksiä johtaa ja ohjata tiedettä julkaisu- ja siteeraustilastojen kautta. Se kun on jo johtanut tarpeettomaan julkaisemiseen ja itseplagiointiin. Pahin ongelma on kuitenkin, että tällainen politiikka on taustapeiliin katsomista. Uuden tiedon etsimistä se ei rohkaise.

Mistä sitten syntyvät uudet ideat? Taikauskon ja okkultismin rooli lienee nykyisin varsin vähäinen, mutta jonkinlainen maaginen ajattelu on meillä kaikilla tavallista  Toisaalta perusteettomatkin oletukset ja periaatteet saattavat tuottaa ideoita, jotka sitten joko varmistuvat - tai niin kuin ideoille usein käy, ne huomataan viallisiksi. Itse olen vakuuttunut siitä, että tärkeää on tieteestä keskustelu, kaikilla tasoilla. Se saisi kaikin mokomin saisi olla tutkijoiden välistä, tai poikkitieteellistä, mutta myös yleistajuistavaa, maallikoiden ja harrastajien harjoittamaa ja filosofista.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka filosofia on ehkä menettänyt statustaan ja rooliaan uuden tiedon tuottajana, mutta tieteen stimuloijana ja ihmiskunnan henkisten pyrkimysten ilmaisijana filosofia jatkaa monituhatvuotista vaellustaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Arppeanum - museo in memoriam

Oli tarkoitus kirjoittaa tästä asiasta tuoreeltaan, mutta se unohtui. Jotenkin se palasi mieleen, joten palaan asiaan, sillä rikos ei vanhene. Kysymyksessä on kulttuurivandalismi ja suuri hävyttömyys. Yli vuosi sitten Helsingin yliopistomuseo joutui siirtymään pois historiallisista tiloistaan, Arppeanum- nimisestä talosta. Se muutti torin toiselle puolelle, yliopiston päärakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suurin osa näyttelyesineistä ei sinne kumminkaan mahtunut, vaan ne on pantu varastoon tai siirretty muihin museoihin. Yliopistomuseo on nyt vain varjo entisestään, laimea elämys, eikä historiallisen ympäristön menetystä voi korvata.

Mikä sitten on Arppeanum, osoitteessa Snellmanninkatu 3? Komea renessanssityylinen talo rakennettiin vuonna 1869 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratorio- ja museorakennukseksi. Nimensä talo sai hanketta ajaneen yliopiston rehtorin ja senaattorin Adolf Arppen mukaan, ja sen suunnitteli Arkkitehti C.A. Edelfelt. Yliopistomuseo on Suomen vanhin museo joka toimii nimenomaan museoksi suunnitellussa rakennuksessa.

Tai oli, sillä museo sai lähteä. "Senaatti- kiinteistöt" - niminen kopla keksi talolle uutta käyttöä. Tuon joukkion tehtävä on tehostaa valtion kiinteistöjen hallinnointia, saattamalla ne markkina-arvoa vastaavaan käyttöön ja perimällä markkina-arvoa vastaavaa vuokraa. Se on tietysti järjetöntä, sillä tällaisilla kohteilla ei ole markkina-arvoa. No, ilmeisesti valtionhallinnossa ei ole käyttöä järjelle.

Joten, (ja nyt siteeraan suoraan valtioneuvoston kanslian omahyväistä esitettä): "Syksyllä 2015 Arppeanumiin muutti valtioneuvoston hallintoyksikön 180 virkamiestä". Sillä lailla. Panen pisteen tähän, sillä muuten verenpaineeni nousee vaarallisen korkeaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Kemian laboratorion hillitty charmi tuo mieleen keskiajan alkemistit
Valuraudan taidetta, 1800- luvun industrialismin helmi
Valurautainen portaikko lumoaa kulkijan
Keisarisali
Mineraalikabinetti arvokkaine vitriineineen
Lääkintätaitoa - muinainen röntgenkoje

maanantai 8. elokuuta 2016

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Jopa valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet*, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

*) Hän mm käänsi Newtonin "Principian" ranskaksi, ja korjasi samalla  suuren määrän kirjassa  esiintyneitä virheitä. Se on edelleen kirjan virallinen ranskankielinen käännös.

torstai 4. elokuuta 2016

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musorgskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Firenze, Ufficin galleria, Botticelli. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Pikatietä helvettiin

Kesäkuun puoliväli ja pienimuotoinen festivaali Ykän pubin pihalla Oulun Toppilassa. Paikka ei ole erityisen muodikas, vaan ns. tavallisen rahvaan pubi - ja siksi se on juuri nyt aivan erityisen muodikas, etenkin kun pubi joutuu pian lopettamaan, se jää rakennustöiden alle.

Tulen paikalle myöhään, koska sateen jumalatar Esteri osallistuu myös festareille. Tarkoitukseni on myös bongata myöhemmin esiintyvä Dave Lindholm. Mutta nyt sade on loppunut ja taivas kirkastumassa. Lauteilla on bändi, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni. Joka tapauksessa bändi on aivan mainio, juuri sellaista ränttätänttää, joka istuu niin loistavasti Ykän pubin miljööseen Toppilan teollisuusalueella. Alkaa viimeinen kappale, mikä on "Highway to hell". Ja se todella uppoaa. Kappale venyy pitkäksi, nyt jammaillaan. 

Ja yleisö on aivan myyty. Käsiä heilutellaan, lauletaan täyttä kurkkua mukana. "Highway to hell". Bändi on ekstaattisessa tilassa. Biisi on jo karannut täysin käsistä. Soittajat halailevat toisiaan ja yleisökin halailee. Kertosäe toistuu ja toistuu, ja se on ihanaa. Koska ilta on niin ihana, lämmin ja raikas, ja koska musiikki vain kerta kaikkiaan kuulostaa niin hyvältä. Olemme hyvin onnellisia. Kaikki, minäkin. "Highway to hell".

Mutta eivätkö nuo sanat tarkoita jotain? Aivan varmasti, ja kaikkihan tietävät sen. Ja juuri siksi kaikki olikin niin sanomattoman ihanaa.

Tämä episodi palautui mieleeni, kun muutama päivä myöhemmin ryhdyin lukemaan George Makarin kirjaa "Soul machine" (Norton 2015). Se ei käsittele soul-musiikkia, vaan alaotsikon mukaan esittelee "modernin mielen keksimisen historiaa". Tuota 500- sivuista opusta ei tietenkään saa suomalaisista kaupoista eikä kirjastoista - mutta tilaamalla internet-kaupasta se tulee hetkessä.

Kirja kuvaa sitä 1600- luvulla toden teolla käynnistynyttä prosessia, jonka kuluessa ihmiskunta - niin, siis eurooppalaiset - alkoi vakavissaan epäillä sielun olemassaoloa ja jopa vapaata tahtoa. Tuo innostava, pelottava ja jopa vaarallinen prosessi tapahtui pääosin Englannissa ja Ranskassa, missä se kulminoitui suureen vallankumoukseen. Muutoksen polttopisteessä olivat luonnontieteilijät, filosofit ja ennen kaikkea mielisairaita hoitaneet lääkärit. Hulluista ihminen oppii. Ja lapsista. Sitten tuo kaikki kamaluus ja ihanuus oli ohi, ja kaikenlaista ikävääkin tapahtui. Tuli vastareaktio, joka jossain mielessä jatkuu edelleen. Mutta pienen hetken näytti, että kaikki on mahdollista. Synnin ja uskonnon ahdistus ja kauhut ja kirkon terrori voisivat olla lopultakin ohi. "Highway to hell", ja iloisesti!

Tuosta kirjasta ei nyt sen enempää. Se ansaitsee aivan oman postauksen, lähitulevaisuudessa.

No entäs se Dave Lindholm? Dave ei pettänyt, vaan oli ehdoton ja nerokas niinkuin pitääkin. Suomalaisen kielialueen salainen musiikkiaarre, Bob Dylan ja Leonard Cohen samassa persoonassa, mutta aivan omaperäisellä tavalla.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Länsimetro ja projektien kurjuus

Julkiset rakennushankkeet ovat osoittautuneet poikkeuksellisen vaikeiksi, koska niihin yleensä liittyy eri suuntaisia intressejä. Viime aikoina ovat puhuttaneet mm. länsimetron ja Helsingin kehäradan kustannusylitykset. Mutta katsotaan asiaa pidemmällä perspektiivillä. Helsingin Töölönlahden rannalle on kerääntynyt useita hyviä esimerkkejä. Alvar Aallon suunnittelema konsertti- ja kongressitalo eli Finlandia-talo valmistui vuonna 1971. On ehkä yllätys, että erikoinen rakennus tehtiin lähes budjetin puitteissa - kustannukset kasvoivat 35 miljoonan markan urakkasummasta 39 miljoonaan.

Onkohan jotain muuttunut tavassa tehdä julkisia hankkeita, sillä Oopperatalon rakentaminen oli jo kokonaan toinen juttu, ja sen kohdalla kohu tuntuu jopa perustellulta. Kustannukset nousivat alkuperäisestä 160 miljoonan markan arviosta (vuonna 1977) huikeaan 768 miljoonan markan loppusummaan talon valmistuttua vuonna 1993. Myös Musiikkitalo koki kovaa kritiikkiä ja monta suunnitteluvaihetta. Vuonna 1995 lähdettiin liikkeelle noin 50 miljoonan euron arviosta. Kun rakennusurakkaan päästiin, kustannusarvio oli 106 miljoonaa, ja talon valmistuessa vuonna 2010 lopullisiksi kustannuksiksi muodostui laskutavasta riippuen 150 – 170 miljoonaa.

Vaikka rakennukset olivat vaativia kohteita, ne olivat kuitenkin perinteisiä rakennushankkeita. Eivät mutkikkaita moniteknisiä järjestelmiä, jotka upotetaan osin tuntemattomaan ja yllätyksiä tuottavaan maaperään, kuten kehärata tai metro. Siksi länsimetron tai kehäradan aikataulu- ja kustannusylityksiä ei mitenkään voi pitää dramaattisina. Ylikuumennut mediadebatti kuvastaakin enemmän liikenneinfrastruktuureihin ja metropolipolitiikkaan liittyviä poliittisia intohimoja.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei projektien kustannushallintaa kannattaisi pohtia. Saattaahan myös olla, että suurin osa ylityksistä saattaakin olla näennäisiä. Ne eivät johdukaan suunnittelijoiden ja projektijohdon osaamattomuudesta, vaan seurausta tavasta ajatella hankkeita PROJEKTEINA, ja tähän liittyvistä peliteoreettisista asetelmista.

Arviointivirhe saattaa olla sinänsä ymmärrettävä, onhan kyseessä eräänlainen ennustamisen muoto, ja ennustaminen on tunnetusti epävarmaa. Näyttää siltä, että projektin alkuvaiheessa tehdyt ennusteet säännöllisesti epäonnistuvat. Syynä on mahdollisesti projektien vahva asema ajattelussamme, ja niiden todistettu toimivuus monimutkaisissa ja monivuotisissa rakennushankkeissa. 

Projektijohtamisen konsepti on nimenomaan työnjohdollinen. Se ei ole kovinkaan tehokas väline ohjaamaan sitä, mitä tapahtuu ennen projektin käynnistymistä. Projektin suunnittelu jää olennaiselta osaltaan projektikäytäntöjen ulkopuolelle. Sille tarjotaan muodollinen puite, mutta todellinen asiantuntemus olisi projektiryhmässä, jota suunnitteluvaiheessa ei vielä ole muodostettu. Eikä voidakaan muodostaa, koska tiukat vaatimukset hankkeiden kilpailutuksesta estävät tehokkaan tiedon kulun ja asiantuntemuksen käytön. Tässä kohtaa meillä on, muotisanaa käyttäen, rakenteellinen ongelma.

Entä miten tämä johtaa projektin eskalaatioon? Miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? Eräs syy on, että käyntiin lähtenyt projekti on kapseloitu kilpailutusprosessin tuloksena syntyneen sopimuskuoren taakse. Tilaajalla ei ole tehokasta työkalua projektin avaamiseksi ja korjaamiseksi. Sanktioiden pelossa toimittaja pyrkii näyttämään ulospäin kaunisteltua kuvaa. Siksi tilaaja ei huomaa ongelmia, ennen kuin ollaan edetty jo hyvin pitkälle.

Tappiota ei haluta myöntää, vaan hanketta jatketaan varoitussignaaleista huolimatta. Siihen on syynsä. Voihan olla, että projektin tuloksen todellinen arvo saattaakin olla paljon suurempi kuin sille aluin perin asetettu hinta. Voiko esimerkiksi metron tai kulttuurilaitoksen todellista arvoa ylipäätään arvioida rahassa? Otetaan toinen esimerkki. Helsingin klassisen monumentaalisen keskustan arvo kaupungille on mittaamaton. 1800-luvun puolivälissä tehty satsaus oli kaupungin kokoon ja Suomen resursseihin suhteutettuna mieletön - tosin sen maksoi pääosin Venäjän hallitus. Kun kävelee Senaatintorin poikki, ei ainakaan katuminen tule mieleen.

Pikemminkin liiallinen "säästäminen" voi kaduttaa, Musiikkitalon suurta koserttisalia pienennettiin ja puristettiin kokoon "säästösyistä". Sitä katuvat nyt ainakin ne vanhemmat tai huonosti liikkuvat ihmiset, joilla on vaikeuksia kiivetä paikoilleen päätähuimaavan jyrkkään katsomoon. Länsimetrossa "säästettiin" lyhentämällä asemia. Tämän säästön lopulliset kustannukset ovat vasta hahmottumassa, mutta joka tapauksessa ne ovat valtavat.

Ei mitenkään ole syytä väheksyä talousajattelun ja kustannusvalvonnan tärkeyttä. Ne ovat tosin monessa suhteessa sokeita, karkeita ja lyhytnäköisiä työkaluja - mutta juuri sen parempia helposti käytettäviä keinoja meillä ei ole. Onneksi talous on ajan lapsi. Vuosikymmenien kuluttua nautimme sujuvasta kaupunkiliikenteestä ja kulttuuripalveluista, niistä nousseet talouskiistat ovat kauan sitten menettäneet merkityksensä.

Nämä samat asiat askarruttivat minua kahdeksan vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa kirjaani Projektitoiminnan musta kirja (2010). Edellä olen referoinut osittain kirjan tekstiä. Huomaan, että kirjani on edelleen ajankohtainen. Se kuvaa projektien johtamisen ongelmia ja ratkaisuja. Eikä siinä kaikki, vaan kirja kuvaa myös, miten yksisilmäinen ja väärin ymmärretty projektiajattelu aiheuttaa taloudellisia katastrofeja, pilaa työyhteisöjä, saa aikaan kelvottomia tuotteita ja palveluja ja kahlehtii ihmisten luonnollisen luovuuden. Mutta radikaaleja vaihtoehtoja on vaikea löytää ja vielä vaikeampi panna toimeen. Siksi olen osaltani koettanut viitoittaa tietä kohti parempia projekteja.

Olin kirjassani myös turhan optimistinen. Ruodin Olkiluoto III ydinvoimaprojektia, ja arvelin että se valmistuu aikaisintaan vuonna 2013 ja maksaa pari miljardia euroa yli kustannusarvion. Ilmeisesti siihen pitää lisätä viisi vuotta, ja kustannuksetkin nousevat yli viiden miljardin. Se mitä sanoin edellä projektien kapseloinnista vaikeasti läpäistävän sopimuskuoren sisään pätee erityisesti tässä hankkeessa.

Jälkiviisautta, 22.11.2016

Kun länsimetron valmistuminen pitkittyy edelleen ja projektijohtaja sai potkut, lisää tietoa hankkeesta on tullut julkisuuteen. Huomaan olleeni hieman sinisilmäinen. En olisi uskonut, että näin isoa hanketta voitaisiin enää nykymaailmassa johtaa täysin amatöörimäisesti ja kaoottisesti. Olin kyllä oikeilla jäljillä. Liian mutkikas organsiaatio, hankala sopimusrakenne ja huono suunnittelu ovat edelleen päätekijät. Mutta oli muutakin. Omistaja ei tukenut projektia eikä pystynyt tekemään tarvittavia päätöksiä suunnitelman muutoksista ja lisätöistä. Kallista aikaa kului, työmiehiä ja kalliita koneita seisotettiin päätöksenteon hitauden takia. Rahaa kului huonosta suunnittelusta johtuviin lisätöihin, muutostöihin ja uudelleentekemiseen. Mutta ennen kaikkea, projektipäällikkö ei tuntunut lainkaan tietävän, mitä projektissa tapahtui. Miten ihmeessä hän sai aikansa kulumaan?

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Katastrofaalisen päätöksenteon anatomia

"Suuret projektit epäonnistuvat aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus - tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta. Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden uudelleensuunnitteluun.

Usein hankkeet kuitenkin joutuvat vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia, kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon kaikkien yhteistä etua. 

Kysymyksessä on inhimillinen ajatus- ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden" periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.

Talvivaara
Kun kaivosta perustettiin, se oli investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä varastoimalla ylimääräinen vesi. 

Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti ne pettivät.

Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa, eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran) minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.

Länsimetro
Tuore kriisi koskee Helsingin länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.

Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.

Automaation kohtalo oli ensimmäinen varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.

Metron lupaavasti uudelleen alkanut automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin. Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.

Mitä Talvivaarasta ja länsimetrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.