maanantai 31. lokakuuta 2016

Todellinen äänentoisto

Mistähän johtuu, että musiikkiin liittyy niin paljon tunnepohjaisia ja jopa fanaattisia mielipiteitä usein näennäisesti vähäpätöisistä asioista. En tarkoita pelkästään tiettyjen musiikin lajityyppien puolustamista "ainoana todellisena musiikkina" (sana "genre" on tähän vakiintunut mutta en tiedä kirjoitetaanko se genrejen vai genrien). Se ilmenee myös kiintymyksenä soittimiin. Joillekin Fender Stratocaster on ainoa kitara, ja Selmer Mark VI ainoa oikea saksofoni. Muusikkojen sponsorit tai orkesterit maksavat hurjia summia 1600-luvulla tehdyistä merkkiviuluista, joita soitinpuusepät yrittävät pitää edelleen hengissä - vaikka moderni viulu voisi olla vähintään yhtä helposti soitettava ja kauniisti soiva. Tai näin ainakin monet asiantuntijat väittävät.
Sama asia koskee äänentoistoa, eli äänityksiä ja niiden toistovälineitä. Englantilainen kirjailija Nick Honby on kirjoittanut kirjan "Uskollinen äänentoisto". Vaikka kirjassa ei ole kysymys suorastaan hifistelystä, Hornby tutkii tässä ja muissa kirjoissaan fanituksen olemusta. Fanitus on eräänlainen sielun särö, joka kertoo meistä aika paljon. Hornbyn muita esimerkkejä fanituksen kohteista ovat jalkapallojoukkueet ja rock-tähdet.
Itsekin jouduin ainakin keskivahvan hifiharrastuksen pauloihin, ja luulen, että kokemukseni ovat valaisevia. Nuorena opiskelijana rakensin itselleni stereolaitteet kovaäänisineen. Syynä oli, paitsi rakkaus musiikkiin, myös rahapula: 1970- luvun alussa hyvät äänentoistolaitteet oli kalliita. Lisäksi tulee se ehkä minulle itselleni tärkein asia: halusin ratkaista hyvän äänentoiston arvoituksen. Niinpä tein asiasta tutkimuksia, ja lopuksi suunnittelin ja rakensin laitteistoni itse. Sisällytin sen elektroniikkaan joitakin uusia teknisiä ideoita, joita kaupan laitteissa ollut, ja lainasin työpaikkani mittalaitteita todentaakseni että laitteet tosiaan toimivat teknisesti niin kuin pitää. Ja toimivathan ne kuunneltunakin. Ne palvelivat minua hyvin kolmisenkymmentä vuotta, kunnes vahvistin hajosi. (Vanhempana ja viisaampana en lähtenyt enää suunnittelemaan uutta vahvistinta, vaan korvasin sen kaupallisella, jota, se tunnustettakoon, modifioin hieman).
Ja nyt seuraa muutama "totuus" hyvästä äänentoistosta. Kun sähköinen äänentoisto alkoi kehittyä 1920- luvulta alkaen, eräässä vaiheessa syntyi ajatus äänittää musiikkia kahdella mikrofonilla ja toistaa se kahdella kaiuttimella. Ajatus on varsin luonnollinen, onhan ihmiselläkin kaksi korvaa. Mutta tosiasiassa se on laiskaa ajattelua, sillä alkuperäistä äänikenttää ei voi mitenkään rekonstruoida kahdella kaiuttimella. Tilanne on jopa huonompi kuin yhdellä kaiuttimella toistettaessa, sillä kuuntelutilassa kahden kaiuttimen systeemi synnyttää ääntä vääristäviä interferenssi-ilmiöitä. Mutta tämä ei ole koko totuus. Tosiasiassa kahden kovaäänisen stereo kuitenkin kuulostaa luonnollisemmalta ja ennen kaikkea ilmavammalta kuin niin sanottu mono. Syynä on se, että musiikin tilavaikutelma syntyy äänen heijastumisista, ja ne toistuvat paremmin kahdella kaiuttimella.
Tämän kaiken sain selville suunnitellessani omaa laitteistoani, enkä minäkään pystynyt ratkaisemaan täydellisen äänentoiston arvoitusta. Luonnonmukaisen äänikentän synnyttäminen 2-4 kaiuttimella olisi vaatinut mutkikasta prosessointia, se olisi ollut 1970-luvun tekniikalle lähes mahdotonta, ja se oli minulle myös matemaattisesti liian vaikeaa. Joten päädyin suomalaisen itseoppineen elektroniikkaneron Tapio Köykän keksimään ortoperspekta- järjestelmään. Siinä kummallekin kanavalle yhteinen ääni toistetaan yhdellä kaiuttimella, jolloin ei synny edellä mainitsemaani haitallista interferenssiä. Tilavaikutelman synnyttävät heijastusäänet otetaan erilleen ja soitetaan kahdella yksinkertaisella kaiuttimella. Ja koska rakensin oman laitteistoni tällä perusteella, voin todella sanoa että Köykän keksintö on käytännössä erinomainen.
Nyt pitäisi alkaa tehdä johtopäätöksiä. Ensimmäinen on, että laiska ajattelu johtaa usein harhaan. Se laiska ajatus että musiikkia pitää kuunnella kahdella kaiuttimella koska ihmisellä on kaksi korvaa, on väärä. Tavallisessa stereossa äänilähteiden paikan erottaminen ei juuri onnistu, ellei ne ole vahvasti erottuvia (ns. ping-pong sterero). Se onnistuu paremmin keinopää-äänityksissä, jos niitä kuuntelee kuulokkeilla. Ja elokuvia varten on kehitetty monikanavaisia äänentoistojärjestelmiä. Vaikka Tapio Köykän järjestelmä oli hyvä, se ei yleistynyt. Sekin on luonnollista, sillä innovaatioiden leviämiseen vaikuttavat enimmäkseen muut seikat kuin tekninen laatu.
Mutta vielä mielenkiintoisempaa seuraa. Aivotutkimuksessa suurimmat edistysaskeleet on syntyneet tutkimalla erilaisten vammojen seurauksia, ja minulla on hieman samanlainen kokemus. Sairastuin korvasairauteen, joka vei oikeasta korvastani kuulon kokonaan. Kun vähitellen toivuin tästä äkkiä ottaen aika masentavasta tapahtumasta, huomasin että musiikin kuuntelu on aivan yhtä nautinnollista kuin ennenkin. Ja huomasin jotain hyvin outoa. Suuntakuuloni toimii edelleen. Kuulen aivan täsmälleen, onko puhuja vasemmalla tai oikealla tai vaikka takana, jos olen hetki sitten nähnyt puhujan. Tai konsertissa saatan kuulla miltä suunnalta soittimen ääni kuuluu. Mutta jos kännykkäni hukkuu ja soitan siihen löytääkseni sen, suuntakuuloni onkin täysin kateissa. Kuulen pirinän, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä suunnasta etsiä. Johtopäätös on, että aivot luovat luonnollisen tuntuisen kolmiulotteisen äänikentän käyttäen erilaisia pieniä vihjeitä, ja ilmeisesti myös näköaistia. Samasta syystä kokenut orkesterinjohtaja tai konserttivieras saattaa hyvinkin tunnistaa orkesterisoitinten sijainteja kuunnellessaan tavallista stereota. Hänen harjaantuneille aivoilleen riittävät hyvinkin pienet vihjeet.
Hifistelyn asiaperusteet ovat siis aika pahasti hukassa.
Tästä päästään alussa esittämääni kysymykseen. Miksi sellaiset asiat kuin musiikki, äänentoisto tai vaikka kirjallisuus synnyttävät meissä niin voimakkaita tunteita ja väärin-oikein- tulkintoja. Koska niissä pitämiseen ei tarvita selkeitä ja loogisia perusteita. Laiska ajattelu riittää, ja sopeutuvat aivomme rakentavat meille vähitellen sen illuusion, että laiska ajattelun oli oikeassa. Tämä pätee myös tieteessä. Laiska ajattelu synnyttää jopa tieteenaloja, ja vasta vähitellen ja tiedeyhteisön karttuessa laiskan ajattelun virheet paljastuvat.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pekka Puupää, minä, ja ne oikeat ihmiset

Lapsena minusta oli hauska katsella Pekka ja Pätkä- elokuvia. Aikuisena ei niinkään, koska nyt huomaan että nuo elokuvat ovat sietämättömän huonoja, hutiloiden ja kiireellä tehtyjä. Se olikin totta, esimerkiksi käsikirjoitusta ei tehty etukäteen, vaan se keksittiin kuvausten aikana. Tietysti elokuvien tärkein asia oli Pekan ja Pätkän puuhailut. Oli muutama muukin elokuvasta toiseen toistuva henkilöhahmo: hieman pelottava talonmies Pikkarainen, ja todella pelottava Justiina, Pekan hirmuinen vaimo. Ja sitten oli ikään kuin kontrastina niin sanottuja oikeita ihmisiä. Usein lemmenpari, jonka miesroolia esitti Tapio Rautavaara (en ole varma, oliko se juuri Tapio Rautavaara, mutta hän on juuri sellainen oikean ihmisen ylittämätön ja positiivinen malli). Sama teema toistui liki kaikissa Puupää- elokuvissa. Samaistumisen kohteita ovat Pekka ja Pätkä, mutta samalla heidän toilailunsa ovat hölmöjä ja avuttomia. Elokuvien ns. tavalliset ihmiset ja heidän tavallinen ja ilmeisen onnistunut elämänsä ovat Pekan ja Pätkän näkökulmasta tavoittamattoman kaukana, saavuttamattomia. Ja tuntuu kun he itsekin aavistaisivat sen.
Elämässä tuntuu joskus olevan julmaa ironiaa. Puupää- elokuvia tehtiin vuosina 1953-1960 kaikkiaan 13, ja kun tuottaja päätti lopettaa elokuvasarjan tekemisen, Pätkää esittänyt Masa Niemi teki itsemurhan. Tavallisen ihmisen elämä osoittautui lopullisesti saavuttamattomaksi.
Muistan, kuinka yhtä Puupää- elokuvaa filmattiin koulumme vieressä. Siinä nimittäin sijaitsi Helsingin lääninvankila, ja Pekka ja Pätkä olivat vankeja, jotka yrittivät kiivetä muurin yli. Heidät oli puettu vanginpukuihin, joissa oli leveitä, vaakasuoria mustia ja valkoisia raitoja. Siinäkin he epäonnistuivat olemaan oikeita ihmisiä. Sillä minä ja koulutoverini tiesimme aivan hyvin, että oikeat vanginpuvut olivat harmaita ja niissä oli kapeita pystysuoria raitoja. Näimmehän vankeja melkein joka päivä, kun he lakaisivat katua vankilan muurin edessä.
Puupää- elokuvat toivat konkreettisesti esiin syvän eksistentiaalisen ongelman. Kuka minä olen, ja miksi minä en voi olla samanlainen kuin oikeat ihmiset? Monet muutkin elokuvat heijastavat samaa ongelmaa. Chaplinin klassisissa kulkurielokuvissa, etenkin viimeisissä, tämä on aivan selvää, ja kulkurin kaipuu tavallisen elämän puoleen on kouraiseva. Sama ongelma esiintyy tietenkin myös kirjallisuudessa. Margery Williamsin varsin tunnettu lastenkirja "Samettipupu" käsittelee pelkästään sitä. Siinä kömpelö ja epämuodostunut leikkipupu haaveksii joskus tulevansa Aivan Oikeaksi. Ja kun se tapaa kaipuunsa kohteet, kauniit ja notkeat kanit tai jänikset, ne vain halveksivat pupua. Jos et ole itse Oikea, et voi odottaa mitään myötätuntoa Oikeiden taholta. Rankka opetus, joka tuntuu jotenkin todenmukaiselta. Riipaisevan ja surullisen kirjan lopussa keiju armahtaa pupun, ja siitä todella tulee Oikea.

Minusta on julmaa kirjoittaa näin ahdistava kirja lapsille luettavaksi. Lukija, ja lapsikin saattaa vaistomaisesti aavistaa, että kirjan lopussa pupu todellisuudessa kuolee. Eksistentiaalinen kriisi on selvästi kristinuskon keskeinen voimanlähde ja selittäjä. "Oikea" elämä odottaa vasta tuonpuoleisessa. Luulen, että ihmiset kärsivät varsin yleisesti toiseudesta, siitä, että Oikea elämä on jossain muuualla, joidenkin toisten etuoikeus. Ja minusta tuntuu, että etenkin vanhakantainen kasvatus ja kouluopetus sekä ruokkivat että hyödyntävät tällaista tunnetta. Muistan omasta lapsuudestani hyvin sen riittämättömyyden tunteen. Milloin minusta voi tulla kunnollinen, vai tuleeko koskaan! Onneksi tuo tunne on iän myötä laimentunut.
Puupää- elokuvista päädyttiin samettipupuun ja uskontoon. Mutta olisi epäreilua, jos en sanoisi jotain hyvää Pekka Puupää- elokuvista. Niiden katseleminen on jotenkin lohduttavaa, nuo hahmot ovat hölmöydestään huolimatta loputtoman optimistisia. "Älähän hättäile, Pätkä", ja "kyllähän tämä tästä järjestyy, Pekka". Ja on muutakin hyvää. Parhaimmillaan Puupää- elokuvat dokumentoivat minulle niin rakasta 1960- luvun alun Helsinkiä myötäelävällä kamerasilmällään.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Nobelia pukkaa

Olipa hienoa että talous-nobel tuli suomalaiselle - vaikka se ei kuulukaan Alfred Nobelin alkuperäiseen palkintokonseptiin. Jotenkin tuntuu hassulta, että se tuntuu myös minusta hyvältä, vaikka muuten vieroksun nationalistisia asenteita. Ja koska Nobel itsekin halusi, että huomio kiinnitettäisiin tieteisiin eikä kansalaisuuksiin. Mutta nationalismi on vain yksi joukkotunteen muoto. Positiivisesti ajateltuna tällainen "mitäs me meikäläiset -henki" on sekä ihmiskunnan vanhaa kulttuuriperintöä, että myönteinen voimavara. Palkinnon kunniasta tarttuu pieni osa meihin kaikkiin suomalaisiin. Iloitaan siitä, näinä taloudellisen synkistelyn aikaoina. Kyllä me sittenkin pystymme vaikka mihin!
Häpeäkseni tunnustan, että tiedän kovin vähän Bengt Holmströmin tutkimuksista. Mutta talousnobel on arvostettu ja kovatasoinen tunnustus, eikä sitä saa kevein perustein. Toki palkinnonjakomekanismiin sisältyy tunnettuja inhimillisiä heikkouksia. On sanottu, että varmin tapa saada tiedenobel on työskennellä kovatasoisessa ja mieluimmin amerikkalaisessa yliopistossa alan parhaiden aivojen kanssa. Mikä empiirinen laki tuli taas todistettua! Mutta kumminkin, ei tuollaiseen porukkaan noin vain pääse. Pitää omassakin päässäkin jotain liikkua.
Tiedän kuitenkin - lehtiuutisten perusteella - että Holmströmin tutkimuskohteena on muun muassa sopimusten teko, ja jossain vihjattiin myös peliteoriaan. Aihe on minusta todella kiinnostava ja tärkeä, eikä sitä selvästikään ole pengottu tarpeeksi, ymmärtämisestä puhumattakaan. Aikanaan kiusasin eMBA- oppilaitani kysymällä, "mitä on talous?" Yleensä päädyimme siihen, että talous on inhimillisten käytäntöjen ja sopimusten järjestelmä, johon liittyy yhteistyötä ja joka tähtää taloudelliseen hyötyyn tai muuhun tavoiteltavaan hyvään. Joten voisin toistaa: todella tärkeää!
Se mikä minua ihmetyttää on, että nobelistilta on toistuvasti kysytty, mitä Suomen taloudelle pitäisi tehdä. Saahan sitä kysyä, mutta ei se kai ole hänen työnsä syvintä ydintä. Miksei ole kysytty, miten suuret projektit (kuten Olkiluoto III tai länsimetro) saataisiin onnistumaan paremmalla sopimustekniikalla, tai miten soteen liittyvä tuleva alihankintasopimusrumba pitäisi hoitaa!
Huomaan myös olleeni itse ajan hermolla. Olen nyt niin turhamainen, että siteeraan itseäni:
"... usein kyseessä on kiinteä urakkasopimus. Tällaiseen sopimukseen liittyy kovia riskejä kummallekin osapuolelle. Käytännössä noita riskejä pyritään jakamaan osapuolten kesken muunnetuilla sopimismuodoilla, kuten kattohintasopimuksilla, vaiheistetuilla sopimuksilla ja kannustinsopimuksilla. ... Kaikki sellaiset sopimusmuodot, joissa sopimusriski kohdistuu molempiin osapuoliin, motivoivat pelaamiseen. Jos riski on epäsymmetrinen, huonommassa asemassa toimivalla on tietenkin vielä suurempi motiivi parantaa mahdollisuuksiaan pelaamalla.
Kun projektissa on monta toimittajaa tai toimittajalla useita alihankkijoita, syntyy voimakas ja ostajan kannalta haitallinen pelitilanne. Usein projektin aikataulu riippuu keskeisten alihankkijoiden aikataulujen pitävyydestä. Siksi näiden alihankkijoiden aikatauluviiveille on asetettu sopimussakkoja. Tietenkään kukaan ei halua tunnustaa olevansa myöhässä, ja voidakseen salata tilanteen alihankkijat säännöllisesti noudattavat tiedon kätkemisen strategiaa. Myöhästymisen salaaminen on erityisen houkuttelevaa, sillä saattaahan joku toinen alihankkija olla vielä enemmän myöhässä. Se, joka paljastuu ensin, saa suurimman syyn päälleen ja päästää toiset pinteestä. Ostajan ainoa vastastrategia on pelata salaamista vastaan vaatimalla valvontaa ja tarkastuspisteitä.
Toinen pelaamiseen yllyttävä johtamiskäytäntö on marginaalien käyttö. .... projektin aikatauluun tai budjettiin voidaan sisällyttää marginaali, esimerkiksi 20 prosenttia. Jotta marginaalista olisi ylipäätään mitään hyötyä, määritellään myös se politiikka ja menettely, jolla ostaja voi jakaa marginaalia toimittajalle. Ostajan intressi on jakaa sitä mahdollisimman kitsaasti ja myöhään ... Kun samasta marginaalista kilpailee useampi toimittaja, pelitilanne tulee erityisen kovaksi. Jokainen toimittaja haluaisi marginaalin itselleen – jotta muut eivät saisi sitä. Tämä tarve on tosin ristiriitainen, sillä haluamalla itselleen marginaalia toimittaja tunnustaa olevansa vaikeuksissa. Peliasetelmien takia marginaalien käyttö aiheuttaa niin monimutkaisia ja vaikeita tilanteita, että osa projektitoiminnan asiantuntijoista on sitä vastaan".
Lainaus on kirjastani "Projektitoiminnan musta kirja", Readme.fi 2011. Kirjassa on paljonkin juttua sekä sopimuksista että muunlaisesta projektien johtamisesta, enkä ole huomannut, että se olisi vielä vanhentunut.
Kyllä jälkiviisaus on sitten ihanaa!

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ne joilla on, ja ne joilla ei ole

"Näin sinkoilee täällä miehen ajatus". Sitaatti on Aleksis Kiveltä, muistaakseni "Seitsemästä veljeksestä".
Kävin viinakaupassa etsiskelemässä rommia. Tarkoitus oli opetella tekemään hyviä daiquireja. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ostamani rommi oli varmaan sopimatonta. En oikein ole tuttu rommien kanssa, asiaa pitäisi harjoitella. Vuosia sitten minulla oli tapana pitää rommipulloa veneessä. Joskus teimme siitä kuuman totin iltateen kanssa. Mutta nykyisin veneessäni on viskipullo. Se on luotettava ystävä.
Rommihyllyssä oli myös rommi nimeltään "Kapteeni Morgan". En tiedä soittaako kelloja? Kapteeni Morgan on Ernest Hemingwayn romaanihenkilö. Rommin nimeäminen hänen mukaansa tuntui kaupalliselta sikailulta. En ostanut sitä rommia daiquirejani varten. Ehkä olisi pitänyt.
Ernest Hemingway rakasti daiquireja, ja ehkä ne olivat myös hänen kohtalonsa. Hemingway rakasti myös merta ja oli aina heikkojen puolella. Karibialle sijoitettu romaani ”To have and have not” on saanut suomennoksensa nimeksi häveliäästi ”Kirjava satama”. Tämä kova kirja kertoo köyhän kalastajan ja venettään vuokraavan Harry Morganin katkerasta kamppailusta perheensä toimeentulon eteen ja tylyä kohtaloa vastaan. Kovan mutta rehdin Morganin vastakohdaksi kirjailija asettaa saarilla juopottelevan joutilaan taiteilijaporukan.
Hollywoodissa kirjasta on tehty maineikas elokuva, pääosassa Humphrey Bogart. Elokuva on viihdyttävä mutta hampaaton. Mikä pahinta, se on sentimentaalinen. Kapteeni Morgan tuntee pateettista sääliä juoppoa venekaveriaan kohtaan, siinä koko juttu. Yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys oli Hollywoodille tunnetusti punainen vaate.
Inhoan sentimentaalisia elokuvia, ja samasta syystä inhoan Chaplinin ns. suuria elokuvia. Pidän ainoastaan hänen vanhemmista lyhytelokuvistaan. Missä kulkuri heittää poliiseja tiiliskivellä ja säntää karkuun. Kunnes koko poliisikunta ravaa perässä. Anarkismi on sentään parempaa kuin hempeä pehmoilu.

Ulkomuistista otettu dialogi toisesta Hemingwayn Karibia- romaanista "Saaret ja virta":

- Bill nostaa mielellään ankkurin.
- Kukaan ei nostele mielellään ankkureita.

Voin vahvistaa.
Ahvenanmaa on hieman kuin Suomen Karibia. Tosin enimmäkseen nykyään vauras. Merenkulku on tuonut mukanaan vaurautta, saarilla on ollut ja on rikkaita laivanvarustajasukuja - ja vastapainoksi oli vielä 1900-luvun alussa hyvin paljon köyhyyttä. Pienet pellot, hankalat välimatkat, ja kalastusammatin epävarmuus.

Yhteys Hemingwayhyn on tässä meri, kirjallisuus - ja moraalisesti tinkimätön kirjailija. Sellaisia ei enää valmisteta.
Sally Salminen kertoo rikkaista ja köyhistä kirjassaan ”Katrina”, joka voitti sensaatiomaisesti pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1936 - Salmisen ollessa piikomassa New Yorkissa. Salmisen perheestä taisi tulla peräti viisi kirjailijaa. Salmisen kirja ärsytti varakkaita ahvenanmaalaisia, jotka uhkasivat Salmista oikeusjutulla.
Muita Ahvenanmaan mennyttä elämänmuotoa dokumentoineita, ja Salmisen sukulaisiakin, ovat Aili Nordgren ja Myrskyluoto-sarjan kirjoittaja Anni Blomqvist. Kökariiin sijoittuvat puolestaan Finlandia- palkitun Ulla-Leena Lundbergin monet kirjat.
Yövyimme Vårdön vanhassa postilaiturissa. Rannassa oli autolla liikkunut seurue, ja kysyimme, tietävätkö he, missä on Sally Salmisen kotitalo. Javisst, kuului vastaus. Me asumme siellä. Osoittautui, että he olivat Salmisen veljen jälkeläisiä. Satamassa oli veneilijöiden lainattavaksi tarkoitettuja polkupyöriä. Poljimme kylälle, ja löysimmekin kauniin puutarhan keskeltä sievän punaisen tuvan. Talon lähellä oli pieni ankkurilla koristeltu muistokivi.
Ajoimme myös kirkolle. Se todisti, että vanha kirkko voi olla myös ruma. Menimme hautausmaalle - ja osuimme heti Anni Blomqvistin haudalle.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Humpuukia vai vakavaa pohdintaa?

Luin juuri Thomas Nagelin melko tuoreen kirjan "Mieli ja kosmos : miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi." (Basam books 2014). Tai yritin lukea, tähän asiaan palaan lopuksi.
 
Thomas Nagel (s.1937) on varsin tunnettu amerikkalainen filosofi. Erityisen tunnettu hän on skeptisestä asenteestaan luonnontieteitä kohtaan. Ei siis mikään ihme, että erilaiset humpuukitahot viittaavat mielellään häneen, joko korrektisti, tai (yleensä) mutkia oikoen. Tällaisilla humpuukitahoilla tarkoitan muun muassa kreationisteja, älykkään suunnittelun kannattajia, ja ylipäätään tieteenvastaisia käsityksiä levittäviä porukoita. Sanoin näitä humpuukitahoiksi, koska en pidä niiden strategioita rehellisinä. Näin siksi, että niiden perinteisenä motiivina näyttää olevan uskonnon puolustaminen, ja yleensä implisiittisesti rajattuna, kristillisen valtauskonnon hellittely. Tätä ei yleensä kuitenkaan suoraan tunnusteta, vaan annetaan käsitys, että esimerkiksi älykkään suunnittelun tukena on oikeaa tiedettä, ja samalla luonnontieteitä ja tieteellisiä käsityksistä vääristellään. 
 
Tämä strategia on joustavaa ja opportunistista. Tieteen väitetään julistavan ehdottomia totuuksia, ja toisaalta, jos tieteellinen tieto esitetään, niinkuin kuuluukin, mainitsemalla siihen liittyvä epävarmuus tai tuomalla esiin kritiikkiä ja vaihtoehtoisia käsityksiä, tämä sitten paisutellaan väitteeksi, että tiede on kauttaaltaan epäluotettavaa, vain erilaisia mielipiteitä. Tieteentekijät luokitellaan papistoksi, ja tiede selitetään tiedeuskonnoksi. Tämä on erityisen groteskia, koska parjaajilla itsellään on uskonnolliset motiivit.

Joka tapauksessa, Nagel on arvostettu filosofi ja häneen viittaavat myös muut arvostetut ajattelijat. Joten tartuin kirjaan innokkaasti ja myönteisin ajatuksin. En ehkä olisi kaikesta samaa mieltä, mutta saisin ainakin lukea älykästä ja kriittistä tekstiä. Alku ei kuitenkaan ollut lupaava. Jostain syystä kirjan suomentaja oli kirjoittanut kirjaan laajan esipuheen, peräti 34 sivua, missä otti asiakseen selittää, mitä Nagel oikeasti ajattelee. Teksti oli paasaavaa, yksioikoista, ja puettu sekavaan filosofiseen jargoniin. Kääntäjä yritti selvästi olla paavia paavillisempi. Pikainen googlaus paljasti, että kääntäjä on "filosofi ja teologian opiskelija". Olisi kai pitänyt arvatakin.

Mennäänpä Nagelin omaan tekstiin. Hän kohdistaa kritiikkinsä lähinnä neljään asiaan, joita hän nimittää suuriksi ongelmiksi: evoluutiokonseptin "riittämättömyyteen", elämän synnyn kysymykseen, tieteellisen maailmanselityksen vaikeaselkoisuuteen (Nagel käyttää sanaa "maailmanjärjestys", aivan kuten Galileo kuuluisassa teoksessaan), ja sielu-ruumis ongelmaan eli tietoisuuteen, jota luonnontiede ei Nagelin mukaan selitä, eikä (jostain hämärästä filosofisesta syystä) tule koskaan selittämään. Nagel puhuu paljon myös emergenssistä ja reduktionismista, joita hän tuntuu kritisoivan.

Nagelin teksti on selkeää ja kirjoitustyyli ymmärrykseen vetoavaa, (toisin kun kääntäjän esipuhe). Se on myös sivistynyttä argumentointia, jota on ilo lukea. Nagel ei tarjoile ehdottomia väitteitä. Hän ei tyrkytä mitään maailmankuvaa, vaan pikemminkin esittää epäilyksiään. Hän ei myöskään tyrmää evoluution ideaa ehdottomasti, eikä hän halua kuulua älykkään suunnittelun kannattajiin. Toisaalta tekstissä näkyy peitelty uskonnollisuus, tai ainakin kaipuu uskonnollisuuteen, ja hän etsii avoimesti teleologiosia (tarkoitukseen suuntautuvia) selityksiä. Joten mitä kirjasta jäi käteen? Selkeästi esitetty kritiikki ja epäily, mutta todelliset ratkaisuehdotukset asioihin, joita hän pitää ongelmiin jäivät puuttumaan. 

Entä miksi Nagel ei kuitenkaan vakuuttanut minua? Ehkä siksi, että hän on nimen omaan filosofi. Hän ei tunnu olevan kovin syvällisesti perehtynyt biologiaan ja fysiikkaan, joita hän kuitenkin kommentoi. Toisaalta hän argumentoi sivistyneesti: hän ei esitä niistä brutaalin vääristeleviä tulkintoja, niin kuin monet tiedettä kritisoivat tekevät. Eräitä vanhentuneita käsityksiä hän tosin esitti. Muutama muukin asia pisti silmään. Hän käyttää termiä "kovat luonnontieteet mukanlukien biologia". Mitä ihmettä? Ei kai tässä "kova"-sanaa tarvita, tai ainakaan en osaa sanoa mitä on "pehmeä luonnontiede". Ja kyllähän biologia on luonnontiede ilman että filosofin täytyy sitä korostaa. Vai olisiko "kova"- sana kääntäjän keksintöä?

Nagel käyttää säännöllisesti termiä "uusdarwinismi", joka ainakin minun silmissäni vivahtaa hieman halventavalta. Toki käsitys evoluutiosta on tarkentunut Darwinin ajoista, mutta siinä on kyseessä lähinnä evoluution tutkimuksen tuottama molekyylikemian ja populaatiodynamiikan mekanismien selvittäminen. Ylipäätään tieteen kriitikot puhuvat mielellään evoluutioteoriasta, korostaen sanaa "teoria". Aivan kuin kyseessä olisi joku yksittäinen ja mielivaltainen teoria, jonka kumoaminen sortaisi luonnontieteellisen maailmankuvan. Näinhän ei ole, vaan evoluutio on pikemminkin kehitystä tutkivien tieteiden eri haaroja yhdistävä sana (on myös olemassa mm evolutiivinen talousteoria, evolutiivinen teknologiateoria ja evolutiivinen ohjelmointitekniikka). Kaiken kaikkiaan Nagelin käsitys tieteellisestä maailmankuvasta on sekundäärinen, se on sellainen, joka välittyy toisten filosofien teoksista. Mutta tämähän on filosofin kohdalla kai aika luonnollista.

Omat vaikeuteni lukea Nagelia johtunevat siitä, että hän on nimenomaan filosofi. Ensimmäisistä sivuista alkaen törmäsin hatariin lauseisiin ja käsitteisiin, joita ei ollut määritelty, ja joita en voinut sellaisenaan hyväksyä, kuten esimerkiksi "henki". Ajattelin merkata tällaiset kohdat - mutta minulla oli kirjastosta lainattu kirja, enkä halunnut touhuta liimalappujen kanssa. Niitä olisi tullut liikaa, käsitteellisiä ja metodisia ongelmia oli liki joka sivulla. Siksi en pidemmän päälle pystynyt seuraamaan hänen argumentointiaan. En yksinkertaisesti uskonut siihen. Mitä mutkikkaammiksi hänen perustelunsa kävivät, sitä sakeammaksi muuttui myös filosofinen savu. Joten tunnustan, aloin lukea kursorisesti, jätin luvun kesken ja hyppäsin sen loppuun etsien johtopäätöksiä - ja seuraavassa luvussa käy taas samoin. Mieleeni tuli jopa, olenko suhtautunut filosofiaan aivan liian ymmärtävästi?

Kirjassa oli myös periaatteellinen ongelma. Tieteen jakautuminen aristoteliseen metodiin (alkusyiden ja tarkoitusten etsintä) ja galileolaiseen metodiin (lyhyiden kausaalisyiden ja mekanismien selvittäminen) on historiallinen tosiasia. Yleisesti katsotaan (en pane lähdettä, koska tämän voi lukea lähes jokaisesta tiedehistorian yleisteoksesta), että galileolainen metodi selittää nykyaikaisten luonnontieteiden tehokkuuden ja tuloksellisuuden. Mutta Nagel ilmoittaa avoimesti, että hän haluaa paluuta aristoteliseen tieteeseen. Hän siis haluaa hylätä historiallisen jaon, ja antaa ymmärtää, että luonnontieteet ovat tulleet umpikujaan. Harva voi olla samaa mieltä. Mutta mihin tulisi edetä? Nagel ei kerro muuta kuin että hän hakee ratkaisua teistisistä (karkeasti ottaen uskonnollisista) selityksistä. Minusta hänen projektinsa tuntuu lohduttomalta ja tuhoon tuomitulta. 

Nagelin keskeisenä argumenttina ovat edellä mainitut isot ja ratkaisemattomat ongelmat, kuten elämän synty ja tietoisuus. Mutta ovatko nuo ongelmat todellisia? Tieteen historiasta tiedämme, että kun toimiva tieteellinen selitys löytyy, tällainen ongelma katoaa niinkuin usva katoaa auringon noustessa. Ajatellaan vaikka sellaisia ilmiöitä kuin palaminen, kappaleiden kelluminen tai putoaminen, sähkö, ja magnetismi. Emme enää tarvitse niitä varten mystisiä tai alkemistisia selityksiä.