tiistai 24. toukokuuta 2016

Luonnon arvot, ja ihmisen

Minun lapsuudessani elokuvissa käytiin katsomassa eläindokumentteja, ja Valituissa Paloissa oli populaaritieteellisiä juttuja eläimistä. Nämä lähinnä amerikkalaisperäiset tarinat olivat läpeensä poliittisia, tai pitäisikö sanoa ideologisoituja. Eläimet esitettiin, kolonialismin perinteitä seuraten, eräänlaisina jaloina villeinä. Ne olivat turmeltumattomia, ja samalla niihin liitettiin inhimillisiä hyveitä. Usein pääosassa olivat leijonat. Ne tosin tappoivat muita eläimiä, mutta tekivät sen "tehokkaasti". Myös niiden perhe-elämä esitettiin ihanteellisena, eräänlaisena kristillisen ydinperheen mallina. Ja tietenkin eläinmaailmaan tarvitaan myös halveksittavia pahiksia, luihuja hyeenoja jotka odottavat tilaisuuttaan siepata paloja näiden aristokraattien ruokapöydästä.

Aivan oma virityksensä on amerikkalaisten eläinfilmien väännös darwinismista. Luonto nähdään kapitalismin ihannekuvana. Vahvat menestyvät, kun taas heikot syödään, tai ne pyörivät jaloissa haitallisina loisina.

Nykyisin tiedetään, että olot savannilla ovat jokseenkin toisenlaiset. Todellisia saalistajia ovatkin hyeenat. Leijonat ovat kovin usein raadonsyöjiä, jotka käyvät fyysisesti vahvempina valmiiseen pöytään. Leijonien perhe-elämä on enemmänkin matriarkaalista, eikä niiden parisuhde yleensä kestä yhtä pentuetta pidempään. Uros koettaa jopa tappaa naaraan ylivuotiset pennut, jotka ovat vieraan uroksen siittämiä. Mitä taas tappamisen tehokkuuteen tulee, tavallisen kotikissan omistaja pääsee usein seuraamaan, miten kissaeläimet käsittelevät saalistaan.

Tietenkään tämä nykyaikaisen ja kenttätutkimuksiin nojaavan eläintieteen tarjoama kuva elämästä savannilla ei paljasta lopullista totuutta eläimellisen luonnon pahuudesta. Ei, koska pahuus on luonnon kohdalla yhtä vieras käsite, kuin 1960- luvun eläindokumenttien lavastettu hyvyys ja ylevyys. Nämä kaksi erilaista tulkintaa kuvastavat joillain tapaa myös kulttuurimme kahta erilaista tapaa nähdä luonto: ihanteellisena ja moraalisena, tai turmeltuneena ja raakana. Jälkimmäinen ajatustapa näkee puolestaan ihmisten kulttuurin ihanteellisena, pakopaikkana turmeltuneesta ja eläimellisestä luonnosta. Hassua on, että molemmat mielikuvat elävät ja vaikuttavat rinnakkain.

Mennään nyt pidemmälle. Edellä kuvattu peto/saalistaja - ja saalis/kasvissyöjä- suhde koetaan usein perustavana luonnon kiertokulun mallina, kunhan siitä karsitaan moraaliset tulkinnat. Mutta asiat ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia. Luin juuri siitä, kuinka Charles Darwin lumoutui siimajalkaisten äyriäisten tutkimisesta niin paljon, että lähes unohti, että hänen pitäisi oikeastaan viimeistellä ja julkaista tiedehistorian ehkä merkittävin kirja. Darwinin tutkima eliö on meillekin tuttu laitureihin ja veneenpohjaan kiinnittyvä merirokko. Evoluution ja luonnonvalinnan periaatteet olivat Darwinille kuin tehokas työkalu, jonka kautta hän saattoi ymmärtää luontoa aivan uudella tavalla. Hän ehti kirjaamaan vain pienen osan uuden ajattelun avaamista ilmestyksistä kirjoihinsa. Mutta tämä työ jatkuu edelleen.

Loiset herättävät syystäkin ikäviä mielikuvia, mutta pahuudesta ei loisimisessa ole kysymys, vaan ekologiasta. Loissuhde on paljon mutkikkaampi kuin saalistussuhde. Esimerkiksi loisiminen voi liittyä suvunjatkamiseen, eli loinen ja isäntä ovat silloin samaa lajia. Yleensä loisijana on naaraaseen kiinnittynyt uros. Ylipäänsä näyttää siltä, että evoluutio on lisääntymisen kohdalla ollut paljon kekseliäämpi kuin ravinnon hankkimisen kohdalla. Lisääntyminen onkin luonnonvalintaan ja geneettiseen vaihteluun aivan välittömästi liittyvä prosessi.

Muutama esimerkki loissuhteista on ajatuksia herättävä. Lampaassa loisivan maksamadon elinkaaressa eräs väli-isäntä on muurahainen. Maksamadon munia kantava muurahainen joutuu psyykkisen manipulaation uhriksi. Jollain tavalla loinen on muuttanut muurahaisen hermostoa. Muurahainen käyttäytyy muuten normaalisti, mutta illalla se kipuaa ruohonkorren päähän ja pureutuu siihen leuoillaan. Se odottaa joutuvansa lampaan syömäksi - tai oikeastaan loisen munat odottavat sitä. Yleensä lammas ei kuitenkaan syö ruohonkortta ja muurahaista. Silloin muurahainen irrottaa aamun tullen otteensa ja kipuaa takaisin jatkamaan askareitaan lajitovereiden seurassa. Loisen ei kannata haitata liikaa isäntänsä elämää.

Loinen pystyy manipuloimaan psyykkisesti myös mutkikkaampia eläimiä. Toksoplasma on yksisoluinen loinen, joka loisii kissassa. Mutta pystyäkseen leviämään se tarvitsee väli-isännän. Sen munia siirtyy kissan ulosteisiin, ja sitä kautta ne joutuvat myös jyrsijöihin. Jyrsijässä loinen saa aikaan eräänlaisen mielenhäiriön. Se muuttuu pelottomaksi, ja joutuu siten lajitovereitaan helpommin kissan saaliiksi. Näin loinen on päässyt uuteen isäntään.

Myös muut eläimet voivat saada toksoplasman, vaikka eivät olekaan varsinaisia isäntiä. On havaittu, että merkittävä osa ihmisistä, 20-50% kantaa toksoplasmaa. Kyseessä on oheisvahinko, sillä ihmisen kautta toksoplasma ei merkittävästi leviä - mutta se voi aiheuttaa sikiövaurioita. On avoin kysymys, manipuloiko toksoplasma myös ihmistä psyykkisesti. On epäilyjä, että toksoplasmaa kantavat ihmiset joutuvat herkemmin onnettomuuksin, ehkä muuttuneen reaktiokyvyn takia. Myös yhteyttä skitsofreniaan on epäilty. 

Ajatus, että loiset voivat kontrolloida käytöstämme on hämmentävä. Mutta oikeastaan tämä avaa laajempia näkymiä. Elämme tavattoman mutkikkaassa biologisessa systeemissä, ja siihen kuuluu myös eliöiden välisiä riippuvuussuhteita. Jotkut ovat haitallisia, mutta suuri osa hyödyllisiä, ja osa luultavasti elintärkeitä.

Asiasta lisää: Markus Bennemanin kirjat "Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia" ja "Himokas härkäsammakko" leikittelevät ja härnäävät ajatuksella, että liitämme eläinten käyttäytymiseen inhimillisiä mielikuvia. Kirjat perustuvat kuitenkin luotettavaan ja laajaan lähdeaineistoon. Tiukemmin asialinjoilla on Juha Laakkosen "Ekologinen parasitologia". Se puolestaan muistuttaa, että suurin osa eliöistä on loisia. Vai onko kyseessä vain toinen nimi riippuvuussuhteelle?

torstai 19. toukokuuta 2016

Kulttuurien kuilujen äärellä

Tämä kirjoitus on subjektiivinen. Tulkitsen maailmaa omasta kulttuuristani käsin. Toki kulttuurissani on sellaisia käsitteitä kuin "kulttuuririippumattomuus" ja "kulttuurirelativismi". Ne kuvastavat pyrkimystä hahmottaa asioita laajemmin, kulttuuria yleisemmästä viitekehyksestä. Mutta mikä olisi sellainen viitekehys? Riittävän yleinen ja monipuolinen kuvaamaan kulttuureja - mutta kielemme ja ennen kaikkea se metaforien ja merkitysten varasto ovat juuri kulttuurin keskeistä sisältöä. Ongelma on filosofinen ja syvällinen - eikä siihen ole ratkaisua. Jopa keinotekoiset kielet ja symbolijärjestelmät kuten matematiikka ovat sisällöltään tyhjiä ilman kulttuurin käsitteistöstä nousevaa tulkintaa.

Ainoa tie ulos tästä kehässä kulkevien tulkintojen kierteestä olisi löytää sellaisia perusarvoja, jotka jaetaan kaikissa kulttuureissa. Ihmisoikeudet, tasa-arvo, yksilön koskemattomuuden kunnioittaminen, vähemmistöjen suvaitseminen, oikeus turvattuun elämään, perustarpeiden huomiointi ja tieteiden harjoittaminen. Historiasta tiedämme, että nämä arvot ovat vuosisatojen kuluessa alkaneet erottua ja korostua. Mutta siinäkin tapauksessa, että nämä arvot tunnustettaisiin kaikkialla (mikä ei todellakaan ole asioiden tila), niiden huomioon ottaminen ei ole ristiriidatonta. Maailma ei ole täydellinen, eikä ongelmiin löydetä edes periaatteessa kiistattomia ratkaisuja. Tämä toteamus pätee hyvin laajasti ihmisten välisissä suhteissa, ja myös muualla. Se ei kuitenkaan voi olla tekosyynä eettiseen passiivisuuteen. 

Tiedämme, että kulttuurit muuttuvat ja kehittyvät - ja ilmeisesti myös lähenevät toisiaan. Minkälainen kulttuuri voisi antaa ihmiskunnalle toivoa? Mielestäni tällainen kulttuuri on maallistunut ja edellä kuvattuja perusarvoja kunnioittava. Lisäksi tämän kulttuurin ominaisuuksiin pitäisi kuulua pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä muita kulttuureja. Olkoonkin, että tällainen pyrkimys on sekin kulttuurisidonnainen, ja siis ongelmallinen. Mutta tällaisen piirteen olemassaolo on parempi asia kuin että sitä ei olisi. 

Pohjoismaissa vallitseva kulttuuri muistuttaa edellä kuvaamaani, ja täysin lyhytnäköisesti, subjektiivisesti ja röyhkeästi pidän sitä tavoiteltavana mallina. Meidän tänne juurtuneiden on vaikea ymmärtää, miksi tällaisen kulttuurin omaksuminen voi olla niin vaikeaa. Emme ymmärrä (ja koulujen historian ja yhteiskuntaopin opetus ei jostain syystä huomioi asiaa), miten pitkän ja vaikean prosessin tulos tämä yhteiskuntamuoto on. Kulttuurillamme on pitkät juuret. Olemme monessa mielessä antiikin Kreikan (tieteen arvostus) ja Rooman (maallinen oikeusjärjestelmä) kansalaisia. Toisaalta taustallamme on pohjolan väestöltään vähäisten kansojen käytännönläheinen ja matalan hierarkian yhteiskuntaperinne. Yksinvaltaisen hallinnon murtuminen tapahtui Euroopassa pääosin 1500 - 1800 luvuilla, ja siihen vaikutti voimakkaasti samanaikainen maallistumisprosessi ja tieteellinen vallankumous. Kirkko joutui väistymään vallan keskiöstä, ja samalla kirkon heikentyminen vei yksinvallalta oikeutuksen. Teollistuminen ei myöskään ollut aatteellisesti neutraali prosessi, vaan se toimi ikään kuin lopullisena materiaalisena todisteena edistyksen ja tieteeseen nojaavan maallistuneen ajattelun ylivoimaisuudesta. 

Joten tiivistän vielä. Kulttuurimme on syntynyt vuosisatoja jatkuneen ja monella tavalla hämmästyttävän ja ainutlaatuisen prosessin kautta. Maailman avautuminen teknologian ja kaupan kautta levittää tätä kulttuuria tehokkaasti. Lisääntyvän yhteistyön takia kaukaisetkin kansat joutuvat omaksumaan ja hyväksymään meidän kulttuurimme piirteitä. Se on osoittautunut monessa paikassa vaikeaksi. Ongelmia on Kaakkois-Aasiassa, monissa Afrikan maissa, Latinalaisessa Amerikassa, ja viime aikoina aivan erityiseen kriisiin ovat joutuneet lähi-idän islamilaisen kulttuurin maat.

Asetamme siis kriisimaille kohtuuttomia vaatimuksia. Niiden pitäisi muutamassa vuosikymmenessä käydä läpi kehityskulku, johon meillä meni vuosisatoja. Alussa näytti ainakin ulkoisesti paremmalta. Kolonialistit ja heidän tukemansa diktaattorit panivat modernin yhteiskunnan rakenteet alulle väkivalloin. Mutta nyt nämä autoritaariset voimat ovat heikentyneet - ehkä Kiinaa lukuun ottamatta. Modernisaatio, demokratia ja maallistuminen herättävät vallanpitäjissä todellista kauhua ja paniikkia. Turvaa haetaan uskonnosta, autoritaarisesta hallinnosta ja kuvitelluista historiallisista ja uskonnollisista utopioista. 

En osaa tarjoilla ratkaisua, mutta voisimme ainakin edes yrittää ymmärtää, mistä on kysymys. Entä muodostuuko tulevaisuus jatkuvasti eskaloituvasta kulttuurien konfliktista, vai kulttuurien vähittäisestä yhdentymisestä modernin suuntaan? Uskon enemmän jälkimmäiseen, sillä sitä tukevat taloudelliset realiteetit. Toimiva teollinen ja demokraattinen yhteiskunta edellyttää tiettyjä yhteiskunnallisia käytäntöjä. En kuitenkaan välttämättä toivo kulttuurien samanlaistumista. Pikemminkin toivon, että modernin yhteiskunnan perusarvojen levitessä ja vahvistuessa yhteiskunnallisten käytäntöjen erilaiset muodot: rituaalit, visuaaliset ilmaisut, taiteet ja musiikki - ja miksei myös uskonnot - säilyvät ja kehittyvät.