Nopeat, hitaat ja tyhmät

Luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. (Terra Cognita 2012). Kirjassaan Kahneman selittää yksityiskohtaisesti sen tutkimusohjelman, josta hänelle ja Amos Tverskylle myönnettiin taloustieteen Nobel- muistopalkinto. Kirja on juuri sellaista kansantajuista tieteestä kirjoittamista, josta pidän. Se ei ole hitustakaan lapsellinen tai lukijaa väheksyvä, vaan esittää asiansa tarkasti, monipuolisesti, itsekriittisesti ja ymmärrettävästi.
 

Kahnemanin ja Tverskyn elämäntyö (ja tämä kirja) on mullistava. Se romuttaa kerralla taloustieteen keskeisen teorian - ja itse asiassa se mullistaa käsityksemme ihmisestä, älykkyydestä, johtamisesta, asiantuntemuksesta ja oppimisesta. Sen pitäisi iskeä kuin atomipommi: aiheuttaa vilkasta keskustelua, ja johtaa nopeasti talouden, organisaatioiden ja opetusjärjestelmien uudistamiseen. Mutta ei, mitään ei tapahdu. Olen kirjoittanut aiheesta myös aiemmin. Suurimmat tieteelliset löydöt ja henkiset mullistukset eivät herätä juuri mitään huomiota. Ne ovat liian outoja, ne torjutaan. Tunnettu skientometrian (tieteen mittaamisen) keksijä Derek de Solla-Price kertoi, miten hänen tieteen mittaamista koskeva ja täysin uraauurtava esitelmänsä otettiin vastaan tieteen tutkijoiden konferenssissa: se ei herättänyt mitään huomiota. ”Se lensi yli maalin kuin kanuunankuula”. Asia muuttui vasta hitaasti, vuosikymmenien kuluessa. Nykyisin skientometria on yliopistojen arkipäivää - pitäisikö lisätä: valitettavasti. 

Kahnemanin kirjassa on useita teemoja. Läpikäyvä teema koskee kuitenkin ihmisen ajattelua. Sen mukaan aivoissa toimii kaksi järjestelmää. ”Numero yksi” on nopea, automaattinen, vaistonvarainen ja intuitiivinen. Sen avulla pystymme reagoimaan asioihin ja arvioimaan tilanteita välittömästi ja nopeasti. ”Järjestelmä kaksi” on hidas, ja koemme sen käytön yleensä vaivalloiseksi. Tämä ajattelutapa on vastuussa laskennasta, logiikasta ja tietoisesta päättelemisestä. Käytämme järjestelmää II, kun haluamme varmistaa ja korjata järjestelmän I tuottamia mielikuvia. 

Tällaisesta aivojen toimintatavasta aiheutuu vakavia seurauksia. Aivomme ovat kehittyneet vähitellen ja aivan erilaisessa ympäristössä verrattuna nykyiseen monimutkaiseen organisaatioiden ja teknologian maailmaan. Siksi ei ole ihme, että järjestelmä I:n tuottamat mielikuvat ja ratkaisut ovat usein vakavasti puutteellisia, jopa suorastaan vääriä. Voimme yrittää korjata niitä järjestelmän II avulla, mutta teemme sen vain, jos jostain syystä koemme siihen tarvetta. Järjestelmän II käyttö on nimittäin mentaalisesti raskasta. Lisäksi järjestelmä II toimii hitaasti ja varsin puutteellisesti. Tunnetusti aivojemme matemaattis-looginen kapasiteetti on heikko. Halvinkin taskulaskin päihittää meidät kirkkaasti.

Pääosa Kahnemanin kirjaa käsittelee näitä arkiajattelun ja päättelyn virheitä. Ne ovat dramaattisia, paljon pahempia kuin edes uskallamme tunnustaa. Ne ovat myös jokapäiväisiä. Ne esiintyvät erityisesti, kun ostamme, myymme, tai teemme taloudellisia arvioita. Taitavat kauppiaat osaavat käyttää puutteitamme hyväksi, mutta vain tiettyyn rajaan asti - sillä myös he lankeavat samoihin virheratkaisuihin. Esimerkiksi taipumuksemme uhkapeleihin perustuu pitkälle ajatusharhoihin. Osakesijoittaminen on täysin harhaista. Lukuisat kokeet ovat osoittaneet, että puhdas arvaus tai opetetut apinat ovat päässeet keskimäärin lähes samaan tulokseen kuin pätevät sijoitusasiantuntijat. Amatöörisijoittajat sen sijaan säännöllisesti alisuoriutuvat raskaasti - syistä jotka kyllä selitetään kirjassa - ja se ilmeisesti selittää kurssien pitkäaikaisten nousutrendien ohella sen, että joku ylipäätään voi ansaita pörssissä. 

Asiantuntijaharha kuvastaa ihmisen arkipsykologiaa. Osoittautuu, että asiatuntijat, kuten lääkärit tai pörssianalyytikot toimivat lähinnä järjestelmän I varassa. He eivät käytä erityistä asiantuntemusta tai loogista päättelyä edes silloin, kun se olisi mahdollista, vaan toimivat vaistonvaraisesti. Erityisen huolestuttavaa on, että asiantuntijoiden subjektiivinen varmuus on sitä suurempaa, mitä vähemmän he tietävät kyseisestä asiasta. Ääriesimerkki on poliitikko, joka on täysin vakuuttunut, että noudatettu politiikka on oikeaa, vaikka hän ei pystyisi edes kuvailemaan millaista politiikkaa on noudatettu. Miksi ihmeessä sitten asiantuntijoihin luotetaan? Siksi, että asiantuntijuus heijastaa asiantuntijan statusta, ei osaamista, mitä kuitenkaan ei voisi mitata. Kyseessä on shamaani-ilmiö. Entä miksi asiantuntijan taitojen todellinen taso ei paljastu? No siksi, että kaikki asiantuntijat ovat samanlaisessa tilanteessa. 

Samaa asiantilaa heijastaa suunnitteluharha. Tehtävien ja projektien työmääräarviot ovat äärimmäisen optimistisia. Yleensä projektiarvio syntyy tiimin yhteisen pohdinnan tuloksena. Ilmiö on kuitenkin niin säännönmukainen, että myös kollektiivinen arvio lankeaa samaan harhaan. Ainoa tapa saada aikaan luotettava arvio on etsiä tilastollista dataa jo valmistuneista vastaavanlaisista projekteista. Olen itsekin kirjoittanut suunnitteluharhasta kirjassani ”Projektitoiminnan musta kirja”.

Kahnemanin havainnoilla on myös poliittinen ulottuvuus. Ne nimittäin haastavat uusliberalistisen talousteorian, josta tuli Yhdysvalloissa Reaganin kaudella ja sen jälkeen suorastaan valtionuskonto. Se levisi Thatcherin kautta Eurooppaan, ja on jossain määrin pesiytynyt Suomeenkin. Tämä talousajattelu perustuu niin sanottuun Chicagon taloustieteellisen koulukuntaan, jonka keulakuvana on Milton Friedman. Teorian keskeinen ajatus on, että taloutta pyörittävät rationaaliset toimijat, ja että nämä toimijat perustavat päätöksensä ennakoidun hyödyn maksimointiin (expected utility theory). 

Kahneman ei halua sanoa, että ihmiset ovat epärationaalisia. Tutkijana hän sanoo vain, että rationaalisen toimijan malli ei vastaa nykyistä käsitystä ihmisen käyttäytymisestä. Eräät taloustieteilijät nimittävät talousteorioiden edellyttämiä rationaalisia toimijoita ”ekoneiksi”. Näin nuo teoriat saadaan uskottaviksi. Valitettavasti ihmiset eivät ole ekoneita. Ekonit ovat taruolentoja.

Kahneman tähdentää, että ajattelumme järjestelmät I ja II eivät vastaa todellisia aivojen rakenteita tai toiminnallisia yksiköitä. Hän on ehkä turhan varovainen. Aivotutkijat ovat nimittäin havainneet, että vastaavat toiminnallisuudet todella löytyvät aivoista ja ovat paikallistettavissa (ks. Antonio Damasion kirjat). Erityisesti aivojen kuorikerroksen tietyt osat kehittävät ja ylläpitävät jatkuvasti karttoja, jotka kuvaavat ympäristöämme. Nämä kartat vastaavat Kahnemanin systeemi I:n ”vaistomaista ja automaattista” kuvaa asioiden tilasta. Itse asiassa aivojen on pakko toimia näin. Ne ovat hidas elin, joten ihmisen toiminta ei voi perustua herätteisiin reagointiin ja loogiseen päättelyyn. 

Tähän tekee mieli liittää viittaus Teuvo Kohosen itseorganisoituviin verkkoihin (SOM). Ne ovat tietokoneella simuloitavia keinotekoisia hermoverkkoja. Itseorganisoituvat verkot eivät perustu mihinkään todelliseen aivoista löydettyyn rakenteeseen. Sen sijaan ne perustuvat ideaan, että aivoissa voisi olla, tai jopa täytyy olla vastaavia rakenteita. Kohosen verkkojen toiminta-algoritmi on yksinkertainen, ja kokeissa verkot ovat toimineet tehokkaasti. Ne todella muodostavat kaksiulotteisia karttoja niihin syötetyistä signaaleista. Nämä kartat ovat rakenteisia, siis signaalit on jäsennetty kartoille. Tämä on eräänlaista kokeellista neurotiedettä. Hyvin erilaisista lähtökohdista nousset Kahnemanin, Damasion ja Kohosen ideat näyttävät tukevan toisiaan.

Novelli: Turingin testi

Kerran ryhdyin pohtimaan ajatusta, että joku haluaisi oikeasti tehdä niin sanotun Turingin testin (tämä kuuluisa testi mittaa tekoälyn kykyä jäljitellä ihmismieltä; sitä ei koskaan ole tehty vakavassa mielessä). Olosuhteet, joissa testi tehtäisiin vakavasti olisivat aika erikoiset, ja yhteiskuntakin olisi erikoinen. Mutta itse asiassa tunsin tuollaisen yhteiskunnan, se oli muinainen Neuvostoliitto. Pitäisi vain hieman tuunata. Päätin kirjoittaa aiheesta tieteisnovellin. Asiaa varten keksin uuden tyylilajin. Se on kyberpunkin alalaji: neuvostopunk, eli sov-punk. Se ei ole kyberpunkin tapaan täysin synkkä, vaan siihen sekaantuu ironisesti positiivista neuvostoutopiaa. (onkohan tällainen tyylilaji keksitty, en aidosti tiedä asiaa). 

Kirjoitin novellin nopeasti, ollessani venekerholla yövartiossa. Osallistuin sillä Portti- lehden novellikilpaiuluun. En sijoittunut. Luulen, että novelli oli liian tiivis, ja ehkä myös hieman kuiva. Siinä on runsasti intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia, luulen että se avautuu parhaiten venäjän kirjallisuuden tuntijioille ja vanhan Neuvostoliiton kävijöille. No, varmaan novelli tarvitsisi lisää väljyyttä, enemmän sivuja ja uudelleenkirjoituksen.  Mutta tässä novelli nyt on alkuperäisessä muodossa, vain hieman korjailtuna, lukijoiden nautittavaksi. Novellia saa vapaasti levittää, kunhan tekijä mainitaan. 

Hyvät lukijat, tervetuloa Uuteen Moskovaan!

----------------------------------------------------------------------------

TURINGIN TESTI

 Kari Leppälä

Kun olin lapsi, vanhempani veivät minut kerran sirkukseen. Menimme suureen ja hieman nuhruiseen telttaan, joka tuntui hyvin viihtyisältä. Mutta sitten orkesteri alkoi soittaa kovaäänistä ja levotonta musiikkia. Areenalle löntysteli elefantti, ja olin aivan haltioissani, koska en ollut koskaan nähnyt elefanttia. Ilkeän näköinen mies tökki sitä kepillä ja pakotti sen seisomaan kahdella jalalla matalalla pallilla. Elefantti oli hyvin ryppyinen ja kuluneen näköinen, ja minusta näytti kun se olisi itkenyt. Tunsin sitä kohtaan valtavaa sääliä. Seuraavaksi esiin juoksi kaksi miestä, joiden kasvot oli maalattu valkoisiksi ja joilla oli aivan liian suuret vaatteet. He kiljuivat toisilleen käsittämättömiä sanoja, antoivat toisilleen korvapuusteja, ja hakkasivat toisiaan valtavan suurille moukareilla. Olin tyrmistynyt tällaisesta käytöksestä, jota en mitenkään voinut ymmärtää.

Sirkus näytti tarjoavan vain surua ja kauhua, mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Esiin tuli mies jolla oli kiiltävä musta puku ja valkoinen paita, ja päässään suuri musta hattu. Hän näytti yleisölle tyhjiä käsiään, ja näytti että hänen hattunsa on myös tyhjä. Ja hän kääri vielä hihansakin, ja sitten hän veti tyhjästä hatustaan esiin värikkäitä liinoja, ja sitten palloja, ja sitten vielä elävän kyyhkysen. Olin lumoutunut. Kotona sanoin isälleni: ”Olipa se taikuri ihmeellinen. Hänhän näytti että hänen kätensä olivat tyhjät. Ja silti hän sai esiin ne kaikki jutut.” 

”Niin”, vastasi isäni. ”Mutta et kai oikeasti usko, että olisit voinut nähdä hänen käsissään jotain vilppiä. Ehkä hän näytti käsiään, jotta et olisi katsonut jonnekin muualle”.

***

Andrei halusi ehdottomasti, että tulisin junalla. Se on hänen mielestään ainoa oikea tapa tulla Uuteen Moskovaan. Niinpä sovittuna päivänä, eräänä syyskuun iltana, astuin junasta Uuden Moskovan sateiselle asemalaiturille. Junan rauhallinen tunnelma vaihtui hetkessä aseman tungokseksi. Osa matkustajista suuntasi kiireisin askelin kohti kaupunkia, osa haki katseellaan jatkoyhteyksiä tai vastaanottajia. Joukossa surahteli ja pyörähteli kömpelösti muovikuorisia valvojia. Vierestäni kuului naisääni, joka puhui murteellista suomea.”Oleteko tohtori Karlow? Peter Karlow?”

Pienikokoinen keski-ikäinen nainen silmäili minua kysyvästi. Andrei sukelsi hänen takaansa, rutisti minut tiukasti syliinsä ja moiskautti poskelleni märän suudelman. Olimme tavanneet vasta muutamia kertoja Uudessa Moskovassa ja Helsingissä, mutta Andrei suhtautui minuun alusta alkaen kuin perheenjäseneen tai vanhaan nuoruuden toveriin. Se oli minusta hieman noloa, vaikka se tuntuikin samalla mukavalta. Pieni valvoja rullasi viereemme ja silmäili meitä prismalinsseillään, jotka näyttivät sudenkorennon silmiltä. Sitten se näytti kyllästyvän ja surisi tiehensä. Andrei sanoi naiselle venäjäksi: ”Mene vain kotiin, Anna. Kyllä me Petjan kanssa pärjätään.” Anna näytti epäröivän. ”Mene vain, voit merkitä täydet tunnit.” Hetken epäröityään nainen kääntyi ja marssi tiehensä – vihaisena, niin minusta näytti.

--”Meillä on ilta vapaata”, sanoi Andrei. ”Haluaisin jutella hieman huomisesta. Minulla on sinulle pieni yllätys”. Kävelimme ulos asemalta ja hyppäsimme sähkötaksiin. Sähköautot olivat muuttaneet Uuden Moskovan katukuvan kokonaan, meluttomaksi ja hajuttomaksi. Useimmat autot olivat automaattisia, mutta kaduilla liikkui myös yksityisiä, rikkaiden omistajiensa ohjaamia autoja. Ajoneuvojen salaisuutena oli suunnilleen oluttölkin kokoinen mesonimiilu, joka oli kätketty alustaan yhdessä moottorien ja muiden sähkölaitteiden kanssa. Maailmanrauhaa uhannut asevarustelukilpailu oli päättynyt yllättävästi Amerikan toisen sisällissodan seurauksena. Niinpä venäläiset fyysikot olivat suunnanneet tarmonsa muihin asioihin, ja tuloksia oli syntynyt. Useimmat maat olivat tosin kieltäneet mesonimiilujen käytön. Poikkeuksena oli vain muutamia Aasian ja Afrikan maita. Andrein mielestä miilut ovat harmittomia. Matkustaja saisi nauttia hieman eksoottisesta säteilycocktailista, siinä kaikki. 

Istuimme taksin takapenkillä, ja auto hyrisi liikenteen vilinässä ja hämärtyvässä illassa. Andrei oli vetänyt niskaansa kuluneen ulsterinsa, ja nostanut jopa kaulukset pystyyn. Hänen terävä nenänsä törrötti kaulusten välistä, ja pistävät tummat silmät pälyilivät levottomasti eteenpäin. Istuimme molemmat vaiti. Katselin valaistuja rakennuksia ja kyrillisten ja latinalaisten mainoskylttien välkettä. Sitten ajoimme sillan yli Moskovanjoen toiselle puolelle. ”Menemme katsomaan maisemia”, sanoi Andrei. Auton sisäseiniin ja kattoon oli kiinnitetty muutamia korvia. Ne havahtuivat ja kääntyivät kuuntelemaan, ikään kuin Andrei olisi kertonut suurenkin salaisuuden. 

Uusi Moskova oli kyllä katsomisen arvoinen. Se oli vielä sekavampi ja tolkuttomampi kuin edeltäjänsä. Kaikki tuntevat kaupungin syntyhistorian. Korkeiden lämpötilojen instituutissa suoritettu tieteellinen koe oli riistäytynyt kohtalokkaasti hallinnasta. Oikeastaan Moskova olisi pitänyt eristää ja haudata maan sisään. Mutta pyhän Venäjän pääkaupunkia ei voinut niin vain hylätä. Niinpä se purettiin, puhdistettiin ja rakennettiin uudelleen, valtavista kustannuksista piittaamatta. Mutta vain historialliset vanhat osat Kreml ja Punainen tori palautettiin ennalleen. Muuten arkkitehdit saivat vapaat kädet. Uusien rakennusten tuli heijastaa sekä nykyaikaa että menneisyyttä, ja hyödyntää täysimittaisesti uutta teknologiaa.

Astuimme hämärtyvässä illassa autosta näköalatasanteelle. Kirkkaasti valaistut ja väreissä kylpevät rakennukset kuvastuivat veteen. Hieman edempänä nousi taivasta kohti huikaisevan korkea ja oudon vino teräsristikko. Vladimir Tatlinin 1920 - luvulla suunnittelema Kolmannen Internationaalin muistomerkki oli vihdoin pystytetty. Jostain hyrisi paikalle valvoja, pysähtyi viereemme ja tarkasteli meitä verkkosilmillään. Koetin olla piittaamatta siitä. 

”Mikä se yllätys on?” kysyin.

”Ehkä on parempi, etten kerrokaan sinulle vielä”, vastasi Andrei. ”Saattaisit vaikka lähteä karkuun”.

”Tuo on epäreilua”, protestoin.

”No hyvä. Voitko ainakin luvata, että olet mukana juonessa?”

”Mikä se juoni on?”, kysyin.

”Siinäpä se. Sanon vain, että olen vedellyt naruista. Tee sinä niin kuin ehdotetaan. Muu hoituu sitten itsestään”.

”Oletko varma?”

”En”.

***

Aamulla heräsin hotellissa varsin huolestuneena. Hyppäsin sähkötaksiin ja ajoin kongressipalatsiin. Päätäni särki hieman, mutta siitä huolimatta en ollut yhtään edellistä iltaa viisaampi. Aula kuhisi kutsuvieraita, venäjänkieliseen sorinaan sekoittui lauseenpätkiä Euroopan eri kielillä. Minua kummastutti univormupukuisten sotilaiden suuri määrä. He olivat varttuneessa iässä, eivät mitään asevelvollisia. En tunne sotilasarvoja, mutta arvomerkkien kimallus ja niiden kantajien kasvonuurteet jotenkin vihjasivat, että he edustavat pikemminkin venäläisen sotilashierarkian korkeampaa päätä. Vieraiden joukossa pyörähteli kömpelösti kymmenittäin valvojia. Niiden muovikuoret eivät olleet tavanomaisen hillityn värisiä, vaan tummansinisiä ja kiiltävillä metallikuvioilla kirjailtuja. Ne oli puettu tilaisuuden arvon mukaisesti.

Andrein vihjailuista huolimatta en edelleenkään tiennyt, minne minun pitäisi mennä tai mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei ollut antanut minulle minkäänlaisia tarkempia ohjeita. Onneksi erotin tungoksesta Annan, joka tuli heti luokseni ja kysyi epäluuloisesti:.

”No, tohtori Karlow, miten se ilta meni?”.

”Tavanomaisesti”, vastasin. Joimme vodkaa ja söimme kaviaaria”. Annan paheksuvan ilmeen huomatessani lisäsin nopeasti: ”Se oli varmasti kasvatettua. Ja tuskin edes sampea.”

”Kyllä minäkin olisin voinut tulla vodkaa juomaan”, sanoi Anna hieman närkästyneenä.

”Anna hyvä, ensi kerralla vaadin ehdottomasti, että saamme juopotella yhdessä”.

Samassa aulaan rullasi suuri oraattorikone. Se oli pyörillä liikkuva korkea metallikartio, jonka yläpäästä sojotti eri suuntiin useita megafonin torvia. Kone päästi torvistaan rykäyksen kaltaisen äänen. Sitten se kuulutti metallisella äänellä ja hieman tärkeilevästi, että vieraat voisivat siirtyä auditorioon. Se toisti viestinsä useilla kielillä, ihmeekseni myös suomeksi. Venäläisten tapa rakentaa 1920-luvun neuvostoavantgardismia heijastavaa kybernetiikkaa oli sekä outo että huvittava. Jo asemalla olimme nähneet mekaanisia miliisejä ja mekaanisen liikennepoliisin. Kaupungin uusien talojen sekaan oli soviteltu konstruktivistisia veistoksia, ja monet niistä myös liikkuivat. Anna kertoi, että istunnon tauolla yleisöä viihdyttäisi mekaaninen Majakovski.

Vähemmän huvittavaa oli minusta kyberneettinen stalinismi. Valvojia oli joka puolella, niitä täytyi olla kaupungissa kymmeniä tuhansia. Ne tosin vaikuttivat harmittomilta. Ne eivät puuttuneet asioihin, eivätkä ne reagoineet, jos niitä puhutteli. Ja vielä enemmän oli kiinteästi asennettuja korvia. Ne ilmaisivat olemassaolonsa ja tarkkaavaisuutensa kääntymällä ääntä kohti, muuten ne olivat passiivisia. Andrein mukaan korvista ja valvojista ei kannattanut piitata. Ne olisi parasta kuitata poliittisena vitsinä. Mutta samalla niillä oli tärkeämpi rooli, ne toteuttivat jonkinlaista outoa terapiaa. Se oli mielenkiintoinen tapa käsitellä menneisyyden kipeitä asioita, kuten urkintaa, salaista poliisia ja vankileirejä.

”Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli”, olin sanonut suomeksi, kun Andrei selosti poliittisen kybernetiikan erikoisuuksia.

”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Andrei.

Yritin kääntää, mutta huomasin alkaneeni hankalalla lauserakenteella. Ehkä venäjässä ei ole vastaavaa sananlaskua. En saanut ajatusta selväksi.

”Niitsivoo”, sanoin, ja Andrei kohautti olkapäitään.

***

Mutta nyt olin edelleen neuvoton. Andreita ei näkynyt, ei myöskään muita kyberneettisen instituutin työntekijöitä. Lopulta ajattelin kyllästyneenä: ”pitäkää hvvänänne”. Menin istuntosaliin, ja etsin itselleni paikan salin takaosasta. Salin edessä korokkeella oli pitkä pöytä, jonka takana istui vakavan näköisiä miehiä ja naisia. Eräät heistä tunsinkin. Andrein esimies, professori Ostrov oli ilmeisesti lopettelemassa puhettaan. Tuo yleensä hieman huolestuneen oloinen mies suorastaan uhkui tyytyväisyyttä, ja hänen kaljunsa kiilsi tavallista enemmän. Hän jatkoi puhettaan: ”Kuten tiedätte, tuomaristoon kuuluu huomattavia eurooppalaisia asiantuntijoita. Aivan erityisesti minua ilahduttaa, että mukana ovat myös Amerikan itävaltojen johtavat kyberneetikot. Ja sitten minulla on tärkeä viime hetken lisäys. Täällä pitäisi olla Helsingin Urho Kekkosen kybernetiikan instituutin johtava tutkija. Tohtori Karlow, tulisitteko nyt tänne kollegojen joukkoon”.

On hassua kuulla oma nimensä väärässä paikassa väärään aikaan. Sitä ikään kuin putoaa pyrstölleen ja miettii, missä nyt ollaan ja sanoiko joku ehkä jotain tärkeää. Mutta Anna oli tullut huomaamatta taakseni. Hän tökkäsi minua hyvin terävästi selkään ja sihahti tiukasti: ”Nyt sinä mene lavalle”. Niinpä huomasin käveleväni salin etuosaan, ottavani vastaan ansaitsemattomat aplodit, ja kätteleväni professori Ostrovin ja tuomarit. Ostrovin pyöreä naama näytti suorastaan repeävän hymystä. Sitten hän kääntyi taas yleisön puoleen ja jatkoi puhettaan:

”Teille on kaikille lähetetty perehdytyspaketti, jonka olette varmaan lukeneet. Niinpä kerron vain pääkohdat. Tulemme tekemään avoimen ja julkisen Turingin testin, joka todistaa lopullisesti, että kybernetiikka on saavuttanut ihmisen älyn tason. Tuomaristo laatii joukon kysymyksiä, joihin vastaa kyberneettinen kompleksi ”Hydra”. Tuomarien tehtävä on arvioida, voidaanko vastauksia erottaa ihmisen antamista vastauksista”.

'Seuraavassa hetkessä lavalle rymisteli erityisen suuri ja kirjavasti puettu oraattori. Se heilutteli hetken megafonejaan ja kailotti sitten metallisella äänellään: ”Testi alkakoon”.

Seurasi tauko, jonka aikana tuomariston oli määrä suunnitella testi ja päättää sen suorituksen yksityiskohdat. Ihmiset alkoivat nousta paikoiltaan ja siirtyä lämpiöön. Suuri halli oli kodikkaasti valaistu. Lähellä kattoa leijaili historiallisten avaruusluotainten pienoismalleja, ja niiden takaa tuikki keinotekoisia tähtiä. Toisella seinustalla oli baari, joka alkoi tarjoilla juomia kokousväelle. Sen viereen oli kyhätty karkeista laudoista puhujalava. Mekaaninen Majakovski kiipesi nivelet naristen lavalle, ja alkoi pian sylkeä futuristisia runonsäkeitä baarissa seisovien vieraiden ylle. Näytti siltä, että kone oli kyhätty vanhoista traktorin osista. Lämpiön vastapäisellä puolella kubistisesti muotoillut robotit valmistautuivat esittämään Stravinskin balettia. Siirryin muiden tuomareiden kanssa sivuhuoneeseen. Meillä olisi tunti aikaa suunnitella testi. Itse testi olisi julkinen. Kysymykset ja ”Hydran” antamat vastaukset heijastettaisiin kongressisalin suurelle näytölle. Välittömästi testin jälkeen tuomarit julistaisivat tuloksen: olisivatko ”Hydran” vastaukset todistettavasti inhimillisiä?

***

Olin kuullut testistä puolisen vuotta aikaisemmin, ja uutinen sai minut kuohuksiin. Koko ajatus oli täysin tolkuton, juuri sellainen, mitä venäläisiltä saattoi odottaa. Kerran toisensa jälkeen he tekivät teknologisista keksinnöistä ja tieteellisistä löydöistä meluisia ja lapsellisia spektaakkeleita. Mutta Turingin testin kohdalla he kyllä ylittivät aiemmat ennätyksensä. Tietysti Turingin testi on yleisesti tunnettu, ja se on ollut monen tieteellisen julkaisun innoittaja. Mutta tuskin edes itse Alan Turing kuvitteli, että joku haluaisi vakavissaan suorittaa testin. Se on pikemminkin ajatuskoe ja löysä filosofinen heitto. Tai ehkä se oli jopa vitsi. Tosiasiassa kuviteltu testi ei tarkkaan ottaen edes kohdistu koneelliseen ajattelukykyyn. Käytännössä se kääntyy pohdinnaksi siitä, mitä on inhimillinen järki, ajattelu ja ymmärtäminen. Asioita, joista emme edelleenkään pääse yksimielisyyteen. Joten koko testijuttu on kamalaa roskaa alusta loppuun. Kirjoitin professori Ostroville vihaisen kirjeen, mutta siihen vastattiin jäätävällä hiljaisuudella. Kunnes sain ihmeekseni kutsun Uuteen Moskovaan seuraamaan testin suoritusta.

Niinpä olin joutunut ansaan, jonka olin itse virittänyt. Ostrov oli ”neutraloinut” minut kutsumalla minut yllättävällä vedolla viime hetkellä tuomaristoon. Ja nyt oli tullut tuomariston ratkaisun aika. Kongressihalli oli täyttynyt hälisevällä yleisöllä, ja tuomaristo istui vakavana ja uupuneena pöytänsä takana. Pitkä tauko juomisineen ja eksoottisine kulttuurinumeroineen oli pehmittänyt myös testiyleisön. Yksin pelkän testin seuraaminen olisi jo ollut liikaa kenen tahansa sietokyvylle. Meteli salissa oli lähes korvia huumaava, kun Ostrov antoi puheenvuoron tuomariston puheenjohtajalle professori Franz Bauerille. Ulkonäöltään Karl Marxia muistuttava Bauer suki muhkeaa partaansa ja koetti saada äänensä kuuluville, mutta jokseenkin turhaan. Vähitellen puheensorina alkoi hiljentyä, ja sanat alkoivat erottua: ”.... mutta ponnisteluista huolimatta emme voineet päästä yksimielisyyteen. Pyydän nyt tohtori Karlowia esittämään kantansa."

Otin mikrofonin Bauerilta, ja nyt salissa oli jo varsin hiljaista. ”Minun kantani on ihan selkeä. Testi on epäonnistunut”, sanoin suorasukaisesti. Odottelin simultaanitulkkauksen loppua, ja jatkoin: ”Upotin testikysymyksiin pieniä vihjeitä, jotka koko kysymyssarjassa erottuvat kokonaisuudeksi, ikään kuin hologrammissa. Samalla paljastuu vihjeisiin piilotettu viesti. Riittävän älykäs ja testiin valmistautunut ihminen olisi huomannut sen, mutta ”Hydra” ei reagoinut millään lailla. Toimitan tarkemman raporttini myöhemmin instituutille. Nyt minulla ei ole muuta sanottavaa”.

Onnettomalta näyttävä professori Ostrov nosti kätensä ylös, ikään kuin saadakseen huomiota ja pelastaakseen edes jotain katastrofiksi muuttuneesta tilaisuudesta. Mutta hänen äänensä hukkui uudelleen yltyneeseen puheensorinaan. Ihmiset salissa näyttivät olevan kiihdyksissä, ja osa väitteli kiivaasti keskenään. Monet alkoivat jo poistua. Aulassa suuri oraattori pyörähteli kömpelösti ihmisten keskellä ja huuteli eri kielillä: ”Näkemiin, ja turvallista kotimatkaa”. Välillä se osoitti kyberneettistä huumorintajuaan voihkimalla: ”Olen lohduton. Meistä koneista ei ole mihinkään”.

***

Kongressipalatsi oli jo aikaa sitten tyhjentynyt, ja Uusi Moskova kimalteli sateisena. Kävelimme kolmisin Punaisen torin läpi. Ennalleen palautettu Pyhän Vasilin katedraali kummallisine sipulitorneineen oli kirkkaasti valaistu. Vaikka se oli ikivanha, se oli oudosti samankaltainen, kuin Uuden Moskovan kyberneettiset ihmeet. Oikeastaan se oli vielä niitäkin oudompi. Kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka oli tehnyt välilaskun torille, ja lähtisi kohta jatkamaan tuntematonta tehtäväänsä. Kävelimme kiivaasti, kuin rauhoittaaksemme hermojamme. Samaan suuntaan rullasi ympärillämme kymmenkunta valvojaa. Huomioarvomme oli selvästi kasvanut. Ne olivat kohteliaan uteliaita, ja väistivät heti tieltämme, kun käännyimme uuteen suuntaan. Emme olleet puhuneet mitään, mutta lopulta olo kävi liian painostavaksi.

”Kiitos sinulle”, sanoi Andrei. ”Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jos mikään nyt voi tässä tilanteessa hyvin mennä."
”Minä huijasin”, sanoin apeana. ”Mitään holografista viestiä ei ollut. Mutta kai sinä sen arvasit.”

”Ja sinäkin arvasit varmaan, että instituutti huijasi testissä. Eivät aikoneet ottaa turhia riskejä. ”Hydra” oli kyllä linjalla, mutta sitä ohjasi joukko instituutin älypäitä. Mitä aiot tehdä sen raportin kanssa?”

”Minä luulen, että he saavat odottaa sitä aika kauan”, vastasin.

Andrei ja Anna räjähtivät nauramaan, sillä koko tilanteen koomisuus oli äkkiä täysin selvää. Tämä oli kuin vanhasta vakoiluromaanista. Kaikki tiesivät totuuden, pelasivat omilla säännöillään ja kunnioittivat vastapuolen sääntöjä. Enhän minä oikeasti aikonut kirjoittaa mitään raporttia. Tai jos joku muodollisuus sitä vaatisi, lähettäisin heille jonkun julkaisemattoman kybernetiikkaa koskevan artikkelini käsikirjoituksen. Se pantaisiin mappiin, koska he tiesivät, että minä tiesin, että he huijasivat myös, ja niin edelleen. Mutta se lopputulos, että ihminen on kaiken kaikkiaan kuitenkin aika fiksu olio, oli instituutin kannalta sittenkin

lohdullinen. Tappio ei ollut täysin murskaava.

Sitten tunsin, miten mieleni kävi uudelleen raskaaksi. Oli olemassa paljon huolestuttavampi asia.

”Minä arvaan myös, mitä muuta sinä arvasit”, sanoin Andreille. ”Et sinä sen takia tähän ryhtynyt, että sinua hävetti, kun instituutti hölmöilee. Miksi instituutti ylipäätään järjesti tämän naurettavan jutun? Ja miksi he samalla päättivät huijata testiä? Varmaan sinä myös osasit päätellä, että ”Hydra” tai sen klooniveljet on jo kytketty ohjaamaan strategisia asejärjestelmiä.”

 ”Sinä se olet hyvä arvaamaan”, sanoi Andrei. ”Tai siis me molemmat olemme.".
”Mitä tapahtuu nyt? Luuletko, että kytkennät puretaan?”

”Ehkä. Sotilaat ovat vain sotilaita, ja tuntevat vain sotilasasioita. He kyllä luottavat kovasti uuteen tekniikkaan, joka tuottaa aina vain hienompia aseita. Mutta he eivät oikein luota tiedemiehiin. Ehkä heidän uskoaan on nyt ravisteltu lisää. Kuitenkin ihmisen pitää valita, mihin oikein uskoo. Ehkä on sittenkin parempi uskoa vanhaan ja koeteltuun ihmisjärkeen.”

Kävelimme taas vaiteliaina. En ollut ollenkaan varma asiasta. Eikä tainnut olla myöskään Andrei.

Anna työnsi käden kainalooni ja sanoi: ”Petja, muistatko, mitä lupasit minulle aamulla?”

”Totta kai. Andrei osaa varmaan neuvoa tien mukavaan ravintolaan. Minä tarjoan”.

Käännyimme joen rantaa kulkevalle kadulle. Valvojat seurasivat kohteliaina kannoillamme. Sade oli loppumassa, ja Uuden Moskovan yössä oli syksyistä lämpöä. Ylhäällä kukkulalla Tatlinin monumentti kimmelsi kosteana. Lasersäteiden keilat piirsivät futuristisia runoja ja nostalgisia propagandajulisteita harmaisiin pilviin. Siellä täällä taivaalla surisi sähköinen postilenturi roottorit valoa vilkkuen.

Puristin Annan kättä.

 ”Mukavaa kun muistutit minua. Et kai sinä ole rakastunut minuun”.

”Sinä hassu. Minulla on mies ja lapsia. Kyllä se riittää.”

”Miksi sitten?”

”Minä vain koetan estää sinua tekemästä tyhmyyksiä”.

”Oletko sinä onnistunut siinä?”

”Minä arvaan että tähän asti on kyllä mennyt aika hyvin. Maailman pelastaminen ei kai ole kovin tyhmä juttu”.

Ihanat tieteiselokuvat

Koska pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta - olen pitänyt lapsesta asti - suhtaudun ainakin periaatteessa positiivisesti myös tieteiselokuviin. En kuitenkaan ole varauksettoman ihastunut, enkä välttämättä riennä katsomaan niitä. Tieteiselokuvat pohjautuvat tyypllisesti romaaneihin - eikä tämä suhde ole ongelmaton. Kovin usein elokuva on surkea pettymys. Monitasoinen ja mielikuvitusta kiehtova romaani ei niin vain taivu parin tunnin elokuvaksi. Vielä pahempaa on, että tuottajat haluavat laajentaa tieteiselokuvien katsojapohjaa. Erityisesti USA:n ulkopuolella scifi ei välttämättä ole suuren yleisön lajityyppi. Niinpä viime vuosikymmeninä periaatteessa lupaavat elokuvat on pilattu tylsällä toimintarymistelyllä.

Toinen mielenkiintoinen piirre on filosofinen. Parhaat tieteisromaanit käsittelevät vaikeita eettisiä ja filosofisia ongelmia. Kun tällaiset kirjat siirtyvät valkokankaalle, niiden filosofiaan sekaantuu herkästi latteita poliittisia tendenssejä. Filosofinen ja eettinen aineisto on tuoretavaraa. Se on herkkää pilaantumaan.

Tarkastelen nyt täysin epäsystemaattisesti joitakin tieteiselokuvia. Näkökulmani on kirjan ja elokuvan suhde, ja eettisen tason korruptoituminen. Mutta en halua myöskään unohtaa sitä tärkeintä syytä, joka käsittääkseni saa ihmiset lukemaan tieteiskirjoja ja katsomaan tieteiselokuvia. Se on niiden taianomaisuus, ihmeen tuntu, ja ainutlaatuinen todellisuussuhde: tämä voisi olla totta, tai siitä voisi tulla totta.

Aloitan elokuvasta, joka viritti minut herkäksi tälle lajityypille. Näin elokuvan lapsena, tätini kotona 60-luvun alussa. Heillä kun oli kotona televisio - vanha mustavalkoinen Telefunken. Se oli siihen aikaan jo ihme sinänsä. Elokuva tuli Tallinnan televisiosta (Suomen TV:n ohjelmavalikoima oli siihen aikaan suppea ja Tallinnan televisiota katsottiin paljon). Elokuva näkyi rakeisena ja ilman ääntä. Se oli puolalainen elokuva, ja perustui Stanislaw Lemin kirjaan ”Kuoleman planeetta” (tunnetaan myös nimellä ”Astronautit”). Tunnistin elokuvan vasta vuosikymmenten kuluttua, kun luin Lemin kirjan. Mutta vaikka elokuvasta puuttui ääni ja tekstitys, ymmärsin sen täysin, Muistan vieläkin valkoisiin avaruuspukuihin pukeutuneet hahmot ja vieraan planeetan vaarat ja kauhut. Olin täysin lumoutunut.

Seuraava merkittävä elokuvaelämys oli Kubrikin ”2001 Avaruusseikkailu”. Elokuva on visuaalisesti loistava ja sävyltään kolea. Sen astronautit ovat yhtä kuolettavan tylsiä kuin myöhemmät kollegat Apollo-ohjelman kuulähetyksissä, ja teknologia juuri niin loisteliasta kuin vain tieteiselokuvassa voi olla. Sen puutteet ovat myös ilmeiset. Alun pitkä ja täysin käsittämätön apinakohtaus, jossa näyttelijät ähisevät ja örisevät epäuskottavissa apinapuvuissaan. Ja kummallinen loppu. Alun ja lopun selittämättömyys saivat myöhemmin latistavan selityksensä, kun luin taustalla olleen Arthur C. Clarken novellin "The sentinel". Tälle elokuvalle sen pohjana olevasta tarinasta oli vain haittaa. Mutta keskeltä elokuva on edelleen upeaa katsottavaa, ja Richard Straussin, Johan Straussin ja György Ligetin musiikki luovat muuten tunteettomaan elokuvaan juuri oikean tunnesävyn.

Jostain syystä Neuvostoliiton aikana tehdyissä mestariohjaaja Andreri Tarkovskin elokuvissa ”Solaris” ja ”Stalker” tieteisromaanit kääntyvät filmin kielelle nautittavasti ja uskottavasti. Pidin Solaris- elokuvasta jopa enemmän kuin Lemin hiukan pömpöösistä ja tärkeilevästä kirjasta. Elokuvan venäläinen tunnevoima lievensi Lemin kirjan päälleliimatun filosofoinnin. Elokuva kertoi ennen kaikkea ihmisten asioista: ystävyydestä, rakkaudesta, ja niiden pimeistä puolista. Neuvostoliiton sensuuri oli ymmällään elokuvasta. Se halusi toisaalta päästää laadukkaan elokuvan levitykseen, mutta elokuva oli jollain lailla sopimaton. Laadittiin pitkä lista elokuvan puutteista, ja koko naurettava raportti päättyi suositukseen: ”lopussa näytetään teksti, jossa kaikki selitetään”. Tietenkään sellaista ei tullut.

Stalkerissa kirjan ja elokuvan suhde oli päinvastainen. Strugatskin veljesten Kanadaan sijoitetun romaanin sävy on kevyehkö ja hieman ironinen. Mutta kun elokuvan Stalker lähtee opastamaan onnenonkijoita ”Vyöhykkeelle”, he menevät ennen kaikkea romahtaneeseen Neuvostoliittoon. Tosin elokuvan teon aikaan Neuvostoliitto ei vielä ollut romahtanut, mutta taiteilijan vaistolla Tarkovski piirsi maastaan näköisen kuvan. Elokuva on myös toteutunut oudosti:  nykyajan stalkerit vievät äärielämyksiä etsiviä turisteja Tsernobylin ydintuhovyöhykkeelle. Mustavalkoinen Stalker on synkkä dystopia selittämättömästä tuhosta. Sen lohduton teollisuusmaisema on kyberpunkkia ennen kuin kyberpunk keksittiin. Väkevän tunnevoimainen ja selittämätön elokuva vaivaa minua vieläkin. Se nostaa ihon kananlihalle. 

Philip K. Dickin tuotanto on uskomattoman mielikuvituksellinen aarreaitta elokuvantekijöille vielä vuosikymmeniksi tulevaisuuteen. Ylivoimainen ykkönen filmatisoinneissa on tietysti Blade Runner. Loisteliaasti kuvattu ja lavastettu elokuva on kostean sateista kyberpunkkia. Kyberpunk ei tosin ole Dickin tyylilaji, hänhän kertoo arjen sankareista. Mutta annan tyylin anteeksi, se pukee elokuvaa. Vaikka elokuvan sävy poikkeaa Dickin romaanin sävystä, pidän sitä onnistuneena. Onneksi myös kerrontatapa ei ole amerikkalaisen alleviivaava, vaan sopivan monimerkityksellinen. Siksi elokuva kestää useammankin katsomisen. Kiitos kulunee ohjaaja Ridley Scottille, joka piti puolensa tuottajaa vastaan. Elokuva ei menestynytkään USA:ssa, mutta aikaa myöten siitä tuli lähes ylittämätön klassikko. Myös Vangeliksen hieno musiikki kannattaa panna merkille. Pieni miinus on minusta Harrison Fordin roolisuoritus. Deckard kyllä kärsii, niin kuin Dickin henkilöt aina, mutta Fordin kärsimys on happamassa naamassa (Stalkerilla se on syvällä sielussa). (ks. uuden Blade Runner 2049 elokuvan arviointi täältä).

Muista Dickin kirjoista tehdyistä elokuvista olen nähnyt: ”Total recall”, ”Paycheck” ja ”Minority report”. Niistä ei olekaan paljoa sanottavaa. Ne ovat kovin amerikkalaisia: hyvin tuotettuja, sujuvia, viihdyttäviä, harmittomia. Yleensä mukana on sopiva määrä tappelua, takaa-ajoa, kaahausta, ammuskelua ja kolareita. 

Ennen ”Blade Runneria” Ridely Scott ohjasi elokuvan ”Alien, kahdeksas matkustaja”. Elokuvasta tuli myös klassikko, ja se teki minuun vaikutuksen. Se nimittäin antoi kuvan siitä, millaista on, kun on todella erilaista. Juuri se ”ihmeen tunne” joka minusta liittyy parhaaseen science fictioniin. Suuri ansio on sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin luomalla visuaalisella ilmeellä, ”biomekaanisella taiteella”. Toinen elokuvan piirre on eräänlainen arkinen työläisromantiikka: avaruusaluksen miehistö ei ole sankariastronautteja, vaan sekalaista ja rahvaanomaista sakkia. Elokuvan moderni piirre on myös sen tyly juoni. Alien edustaa scifin kauhugenreä. Ja se todella onnistuu säikyttelemään katsojaa. Loppupuolella elokuva, niin kuin sen jatko-osat, jumittuu raiteilleen puuduttavaan cliffhanger- takaa-ajo- vaanimistouhuun, ryyditettynä ajoittaisella sentimentaalisuudella. Mutta alkuosa on hyvä. Jos joku ei ole Alieneja nähnyt, suosittelen aloitusosaa.

Vielä on pakko käsitellä ”Apinoiden planeetta”. Elokuva on monen mielestä ärsyttävä, ja jatkuva apinanaamareiden katselu alkaa tympiä. Elokuvassa näkyy myös amerikkalaisille elokuville tyypillinen ideologinen, näennäishumaani ote. Hyvät jenkit siinä sivistää barbaareita. Elokuva on myös nurin käännetty allegoria mustien kansalaisoikeustaistelusta. Mutta syy, miksi otin elokuvan esiin, on se, että se hukkaa mielenkiintoisen filosofisen pohjaidean. Onko kulttuuri lähtöisin fiksuista yksilöistä - vai olisiko kyseessä monimutkaisempi yhteisöllinen asia. Tässä kohtaa ote herpaantuu - viestiksi jää: apina hyvä - ihminen parempi. Elokuva on loppujen lopuksi kierosti rasistinen - vai eikö joku todella huomannut vinkkiä: apina=mustaihoinen. Tim Burton teki elokuvasta uusintaversion. No, siinä naamarit on parempia.