maanantai 16. maaliskuuta 2015

Tutkimusta ohjailemaan

Tunnetusti poliittinen harkinta on inhimillisen kyvykkyyden korkein muoto. Sehän korvaa ammattitaidon, kokemuksen, älyn ja terveen järjen. Tämä tuli taas todistettua, kun Suomen hallitus päätti liikuttavassa säästämiskiihkossaan karsia tutkimusvaroja. Ja aivan erityisen pahaenteistä oli siirtää varoja strategisen tutkimuksen nimikkeelle. Tulkitsen asiaa pahantahtoisesti, koska tällaisissa asioissa pahimmat skenaariot tapaavat toteutua. Se tarkoittaa hallituksen pyrkimyksiä ja uskomuksia tukevia raportteja tuottavaa toimintaa. Tämähän on vain jatkoa jo aloitetulle linjalle. (ks. himasgate). Eikä tämä ole edes uutta (vrt. Neuvostoliiton satsaus lysenkolaiseen valebiologiaan ja natsien satsaukset eugeniikkaan ja rotuoppeihin).  

Siis, tässä oli mielipide, joten se pitää perustella. Perusteluja seuraa. 

Asian pohjustukseksi muutama sana tieteellisen työn luonteesta. Tieteellisen työn merkitys modernissa yhteiskunnassa on jatkuvasti vahvistunut, ja samalla itse tiede on laajentunut ja kehittynyt suunnattomasti. Nykyisen tieteellisen prosessin perusmalli on lainattu luonnontieteistä, mutta uusia tieteenaloja on syntynyt niin paljon, että jopa niiden luokittelu on hankalaa. Tiede on ilmiönä globaali ja varsin yhtenäinen, joten sitä on syytä myös tarkastella globaalisti. ”Kovan” tieteen ytimessä ovat luonnontieteet, teknologia, matematiikka ja lääketiede. Yksin näillä aloilla työskentelee laskentatavasta riippuen 5–10 miljoonaa tutkijaa, mukaan luettuna teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysinsinöörit. Kuitenkin nämä ”kovan tieteen” alueet tuottavat vain noin 30 % kaikista tieteellisistä julkaisuista. Suomessa tieteellistä ja teknistä tutkimusta ja kehitystyötä suorittavan henkilöstön osuus koko väestöstä on maailman korkeimpia. 

Tieteenalat ovat todellakin hyvin erilaisia. Eri tieteenaloilla ja niiden sisäisissä lähestymistavoissa vaihtelevat siis teorian luominen ja soveltaminen, tutkimusaineiston tuottaminen ja käsittely, sekä tulkinta ja merkityksen antaminen hyvin erilaisilla osuuksilla. Oli työ sitten soveltavaa tai teoreettista, se huipentuu ja tiivistyy sen tulosten esittelyksi, eli tieteellisen julkaisun kirjoittamiseksi. Julkaisut ovat tieteen ainoa konkreettinen ja kvantitatiivisesti yhteismitallinen tulos. Tieteellisiä artikkeleita julkaisee maailmassa ehkä noin 50 000 merkittäväksi laskettua kansainvälistä tieteellistä aikakauslehteä. Näiden tiukasti toimitettujen lehtien lisäksi toinen tärkeä julkaisukanava on kansainväliset tieteelliset konferenssit. Tieteelliseen tuotantoon pitää sisällyttää vielä kansallisissa lehdissä ja pienten kieliryhmien kielillä julkaistut artikkelit, tutkimuslaitosten omat julkaisusarjat, tohtoritason opinnäytteet ja monografiat eli kirjat. Verkkojulkaiseminen on myös lisääntymässä, Suomessa viranomaiset ovat laatuluokitelleet 20 000 verkkojulkaisua eli ns. open access-lehteä (sisältyy kokonaismäärään)*.

Toinen tapa arvioida tieteen tuloksellisuutta on sen käytännön sovellukset. Yleisesti ottaen tiede on tuloksellista: se on vaikuttanut yhteiskunnan modernisaatioon henkisellä ja kulttuurin tasolla, tuottanut ennen kokematonta terveyttä ja hyvinvointia, ja vaikuttanut ratkaisevasti teknologisen ja teollisen maailman syntymiseen. Mutta konkreettisten hyötyjen syntyminen on ennustamatonta, ja näyttää vaativan aikaa vuosikymmenistä vuosisatoihin. Se ei oikein sovi yhteen neljän vuoden hallituskauden kanssa. Tiedetään myös, että hyvinkin erilaisten tieteenalojen vaikeasti nähtävät keskinäiset vuorovaikutukset ovat aivan ratkaisevia. 

Tieteen vakiintuneiden käytäntöjen mukaan tulosten arvioinnin tulee olla julkista, asiantuntevaa ja puolueetonta. Arviointiin kuuluu nykyisin ennen tulosten julkaisua tehtävä vertaisarviointi. Ainoa todellinen tieteellinen kriteeri on kuitenkin laajan tiedeyhteisön hyväksyntä. Se syntyy hitaalla ja monimutkaisella tavalla, ja ilmenee lähinnä työn siteerauksen ja soveltamisen kautta. Runsaasti siteeratut työt muodostavat eräänlaisen tieteen kaanonin, eli tiedeyhteisön mielipiteen. Mutta edes vakiintunet tieteelliset käsitykset ja teoriat eivät ole koskaan lopullisia. 

Julkaisutoiminnan laajuudesta voidaan tehdä myös se johtopäätös, että vain pieni osa julkaistusta tiedosta on todella merkittävää. Koska mikään erityinen taho ei kuitenkaan voi tätä merkitystä arvioida, julkaisutoiminta on – ja sen on syytä ollakin – runsasta ja monipuolista. Lukuisat, samoista lähtökohdista tehdyt rinnakkaiset työt ovat tärkeitä. Tulos on voitava tuottaa toistettavasti ja alkuperäisestä työstä riippumattomien tekijöiden toimesta. Tieteessä korostuu myös niin sanotun nollahypoteesin hyödyllisyys. Ja myös ne lukemattomat tutkimukset, jotka eivät pysty todentamaan lähtökohtana olleita oletuksia, ovat omalta osaltaan hyödyllisiä. 

Näin tiede muistuttaa hieman kullankaivajan työtä. Hän kaivaa valtavia määriä maata ja huuhtelee sen suurilla vesimäärillä. Lopulta vaskooliin jää ehkä vain muutama arvokkaan näköinen hippu. Rahoittajan näkökulmasta tieteen hyötysuhde näyttää pieneltä ja riskit erittäin suurilta. On kuitenkin väärin pitää tieteen näennäisen heikkoa hyötysuhdetta osoituksena resursseja tuhlaavasta käytännöstä. Pikemminkin se heijastaa tiedon tuottamisen prosessin yleistä vaikeutta ja laaja-alaisuutta. 

Tieteen merkityksen kasvaessa tutkimuksen rahoitus on eriytynyt ja saanut itsenäisen roolin. Tutkimusrahoitus on samalla muuttanut luonnettaan. Kun toiminta oli aikanaan luonteeltaan vakituisten ja määräaikaisten virkojen täyttöä, sen tilalle on jo pitkälti tullut projektirahoituksen jakaminen. Jopa pysyvien tieteellisten vakanssien hoitajat joutuvat uhraamaan merkittävän osan omaa ja tutkimusryhmänsä työaikaa projektirahoituksen hankkimiseen. Rahoittajien toimintaa kuvastaa hyvin Euroopan unionin tutkimusrahoitus. Rahoitus muotoillaan suuriksi puiteohjelmiksi, ja ne puolestaan pilkotaan varsinaisiksi tutkimusohjelmiksi, niiden hankekoreiksi, ja lopulta erillisiksi projekteiksi. 

Rahoittajat kokevat edustavansa tutkimuksen yhteiskunnallista intressiä, ja he saavat mandaattinsa poliittiselta järjestelmältä. Näin tiede on oikeastaan suurelta osin politisoitunut. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Kun aikaisemmin tutkimuksen yleislinjoista on päätetty yliopistojen ja instituuttien johtokunnissa, uusi järjestys laajentaa tutkimuksen hallinnollista pohjaa. Tieteen voidaan katsoa jopa demokratisoituneen, mikä vastaa paljon paremmin nykyaikaista käsitystä asioiden hoidosta. 

Voisimme kuitenkin olla huolestuneita tietyistä sivuvaikutuksista. Tieteelle aletaan asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Kun rahoittajat kokevat olevansa poliittisessa vastuussa, ja ehkä jopa tulosvastuussa, he pyrkivät määrittelemään ohjelmia, joilla on mitattavia tavoitteita. Projektiehdotuksia tekevät tutkijat joutuvat vastaavasti määrittelemään omat hankkeensa vastaamaan näitä tavoitteita. Tuskin kukaan tutkija uskaltaa kuitenkaan luvata tieteellisiä läpimurtoja, vaikka se on kaiken tieteellisen työn perimmäinen tarkoitus. Siksi tuo tarkoitus joudutaan muuntamaan erilaisiksi lyhyen aikavälin tavoitteiksi. 

Rahoittaja pakottaa tutkijat kuvailemaan jo etukäteen projektinsa vaikutuksia. Nämä vaikutukset eivät välttämättä ole tieteen näkökulmasta kovinkaan realistisia. Tieteelle on tyypillistä pitkä aikajänne ja heikko tulosten ennustettavuus. Se sopii huonosti yhteen poliittisen rahoituksen aikaskaalaan. Rahoitusohjelmien tavoitteet ja rakenne joudutaan säännöllisin väliajoin muotoilemaan uudelleen, koska niiden hyödyllisyys poliittisina termeinä kuluu käytössä. 

Tässä prosessissa joudutaan vähitellen tilanteeseen, jossa rahoitusorganisaatiot ja tiedettä tekevien yhteisöjen varainhankkijat ovat eriytyneet ja ammattimaistuneet. Rahoittajien taustalla on erilaisia tieteen vaikutusten ja innovaatiotoiminnan teorioita. Näin rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet. Rahoituksen saajat joutuvat sovittamaan hankkeensa tähän virtuaalitodellisuuteen. He määrittelevät omat tutkimusongelmansa rahoittajien tutkimusohjelmien määrittelemällä käsitteistöllä. Itse asiassa heidän tehtävänsä on pukea usein varsin mielettömältä kuulostava rahoituskieli rationaaliselle ja täsmällisesti määritellylle tieteen kielelle. Pahimmillaan rahoitusjärjestelmä muistuttaa näytelmää, jossa näyttelijät toimivat huolellisesti maalatuissa kulisseissa. Niiden takana tieteentekijät pyrkivät kanavoimaan näiden näytelmien tuottamaa tutkimusrahoitusta omiin pitkän tähtäimen tieteellisiin strategioihinsa. Näin tieteen näennäisen heikko hyötysuhde heikkenee myös täysin aidosti, koska samalla rahoituksella pyöritetään sekä virallista että epävirallista tieteellistä tuotantoa. 

Asiaa tuntemattomasta tämä kuvaus voi tuntua liioitellulta. Jotain kuitenkin kertoo se, että ne harvat tutkijat ja ryhmät, jotka pystyvät tuottamaan tämän kaksoispelin puitteissa aitoja huipputuloksia, saavat palkinnoksi vapautuksen tästä rahoitusjärjestelmästä. 

Yllä olen referoinut omaa kirjaani ”Projektitoiminnan musta kirja”. Lukekaa lisää ja kauhistukaa.

*) korjasin julkaisujen lukumäärät vuoden 2015 tasolle, aiemmat luvut olivat yli 5 vuotta vanhoja.
 

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kesyyntymisen seurauksia

Mutta jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen". 

 
Ketun laulu; Antoine de Saint Exupéryn kirjan ”Pikku Prinssi” mukaan A-K Bently.

Viime vuosina olen opiskellut systemaattisesti paikatakseni vanhentunutta maailmankuvaani. Listallani on ollut mm genetiikkaa ja neuropsykologiaa. Olen juuri lukenut Matt Ridleyn kirjan: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen. (Terra Cognita 2004). Se oli maailmankuvaa avartava kokemus. 

Kerron muutamia asioita, jotka vaikuttivat itseeni. Geenit ja DNA tiedettiin yleisesti jo 1960- luvulla. Mutta kun geneettinen koodi (genomi) opittiin lukemaan, huomattiin kaikenlaisia outoja asioita. Miksi suuri osa geeneistämme on samoja, kuin vaikka banaanikärpäsellä ja laakamadolla? Siis ihan kirjaimellisesti samoja sekvenssejä. Ja kuitenkin banaanikärpäsen munasta syntyy banaanikärpänen ja ihmisen munasolusta ihminen - ja onhan meillä sentään eroa. DNA ei siis kuvaa suorastaan rakennettamme, pikemminkin niitä osia joista ihminen kootaan. Ja se myös ohjaa kokoamisprosessia. Samoin geenit on aktiivisia säätelijöitä ja käyttäytymisen ohjaajia koko elämän ajan.

Kirjassa on esimerkkejä, miten esimerkiksi aivoja rakennetaan. Miten vaikkapa neuronien aksonit (hermosäikeet) osaavat kasvaessaan etsiytyä juuri tiettyihin soluihin, jotta ne muodostaisivat hyödyllisiä neuraalisia laskentakoneita. Yksi tapa miten kehitys tapahtuu on ajoitus. Kehitysprosessit käynnistetään ja pysäytetään, ympäristön ja ajan ohjaamina, juuri oikeissa kohdissa.

Kirjassa kuvattu kettutarhaesimerkki oli niin valaiseva, että se kannattaa tässä kertoa. 1960- luvulla siperialaisessa kettutarhassa koetettiin jalostaa kesyjä kettuja, niitä olisi helpompi tarhata. Itse jalostus onnistuikin hyvin. Valittiin vain aina juuri ne ketut, jotka vähiten arastelivat ihmistä. Mutta lopputulos olikin yllättävä. Kesyt ketut eivät olleet enää samoja kettuja. Ne olivat kesyjä ja leikkisiä, mutta samalla niistä tuli lyhytkuonoisia, lerppukorvaisia ja kirjavaturkkisia, ja niiden aivot olivat pienemmät kuin villillä ketulla. Eivät ne enää kelvanneet turkiksiksi. Kun tapausta on analysoitu uuden tiedon valossa, osoittautuu että kesyyntymiseen kohdistuva valinta suosii aikuistumisprosessin katkaisemista ennen aikojaan. Kesyllä eläimellä on lapsen piirteet.

Samalla esimerkki osoittaa, että ei ole "kesyysgeeniä", vaan jalostus vaikutti samanaikaisesti hyvin moneen piirteeseen - ja geeniin. Näin on yleisesti. Ajatus "yksi piirre - yksi geeni" tai "yksi tauti - yksi geeni" ei ole totta. Joskus tosin yksittäinen geenivirhe ilmenee sairautena, ja siitä tämä väärinkäsitys on kai syntynyt. Jotenkin, insinöörinä ja ohjelmoijana olen aina aavistanut tämän! Koska piirteiden rajat tulevat ihmisen tekemästä luokituksesta, ”piirre” ei välttämättä tarkoita juuri mitään.

Kesyyntyminen pätee silti yleisesti, sen mutkikkaasta geneettisestä taustasta huolimatta. Koira on pennuksi jäänyt susi. Sillä on pienet aivot ja pienempi koko - ja lauhkea luonne. Ja se on tyhmempi. Sama pätee muihin kesyihin kotieläimiin, mm. nautoihin ja sikoihin.

Sama pätee simpansseihin. Tiedetään aika tarkkaan, milloin ja miksi osa simpanssilaumasta erottui omaksi ryhmäkseen niin tehokkaasti että niistä tuli uusi laji, kääpiösimpanssit eli bonobot. Osoittautuu, että bonobot ovat kesyyntyneitä ja omaksi lajiksi lajiutuneita simpansseja. Pieniä, lauhkeita - ja hieman tyhmempiä.

Myös ihminen on jossain kehityksen vaiheessa kesyyntynyt. Seurauksena oli aivojen koon dramaattinen pienentyminen, jopa keskimäärin 20 % (fossiililöydöt). Nykyisin meillä on pienemmät aivot, ja oletettavasti olemme myös tyhmempiä. Aivojen koolla on saman lajin kohdalla tilastollinen yhteys älykkyyteen, vaikka yksilöllisiä eroja on. Einsteinilla oli pienet aivot, mutta emme kai pidä häntä tyhmänä. Kesyyntyneinä ihmisinä olemme sopuisia, leikkisiä ja sosiaalisia. Miksi näin kävi? Se saattaa liittyä neoliittiseen vallankumoukseen. Kun viljely johti pysyviin isoihin asutuksiin, aggressiiviset ja sopeutumattomat karsiutuivat, joko ne tapettiin, tai työnnettiin asutuksen ulkopuolelle.

En välittäisi tavata muinaista esi-isääni, joka oli oletettavasti isokokoinen, älykäs, aggressiivinen ja arvaamaton.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Modernismi, postmodernismi, brutalismi

Pääkaupunkiseudulla on keväällä 2015 kaksi samansävystä näyttelyä. Emmassa on näyttely ”Pop Art Design”, ja Designmuseossa taas löytyy ”Postmodernismi 1980-1995”. Tämä lienee yhteensattuma, vaikka näyttelyillä on paljon yhteistä. Näyttelyt nimittäin kertovat siitä, mitä tuli ”modernin” jälkeen. Perin kummalliselta tuntui, että pop- näyttelyssä ei vihjattu mitenkään postmodernismiin, eikä myöskään päinvastoin. Aivan kun kyseessä olisi täysin erilliset asiat. Itseni kaltainen taideharrastaja taas ei ymmärrä tällaista eriseuraisuutta. Yhteys kun on täysin ilmeinen, ainakin sellaisen ihmisen silmissä, joka ei saa leipäänsä taiteen ruotimisesta ja luokittelusta. Kummassakin näyttelyssä oli myös ilmeisiä taiteenlajin mentäviä aukkoja, palaan siihen myöhemmin.

Mutta aloitanpa oman ruotimiseni pohtimalla aluksi hieman modernismia. Se ajoitetaan alkamaan 1800-1900 lukujen vaihteessa, ja joidenkin mielestä (myös omasta mielestäni) se jatkuu yhä. Modernismi taiteessa oli mitä ilmeisin kapina perinteistä taidekäsitystä vastaan: sovinnaisuutta, klassisia muotoihanteita, klassisia aiheita ja sievistelevää estetiikkaa vastaan. Taide koettiin pysähtyneeksi ja tunkkaiseksi, eikä se ei ollut samassa linjassa vauhdilla rynnistävän edistyksen, tieteen ja teknologian kanssa. Tällainen kapinointi on tietysti ihmisille mitä luonnollisin reaktio, ja kapinan oireita ja irtiottoja on toki ollut nähtävissä edellisinä vuosisatoina. 1900- luvulla kapina yltyi vastustamattomaksi joukkoliikkeeksi. Modernismin liike levisi myös muille taiteen aloille, kuten arkkitehtuuriin, muotoiluun, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Taiteessa modernismi näkyi monenlaisina ismeinä, olen aiemmin kirjoittanut mm. konstruktivismista ja futurismista. 
 
Mutta pahat tavat istuvat lujassa. Ennen pitkää modernismi alkoi kangistua. Se vakavoitui ja alkoi kehittyä auktoriteetiksi. Meillä Suomessa erityisesti funktionalismi omaksui paavin asenteen muotoilussa ja arkkitehtuurissa. Koska modernismi oli itsekin aloittanut kapinaliikkeenä, uusi kapina oli pian vauhdissa.

Englannissa, ja erityisesti Yhdysvalloissa kaupallinen käyttötaide tuli kapinan välineeksi 1950- ja 1960- luvulta alkaen. Kaupallinen mainosgrafiikka, sarjakuva ja viihdekulttuuri eri muodoissaan pyhitettiin. Niitä pelkistettiin, kehystettiin, maalattiin klassisella tyylillä banaaleja aiheita, ja nostettiin gallerioiden seinille. Se oli rienausta ja pyhäinhäväistystä, ja se oli hauskaa. Ehkä parhaiten meillä tunnetaan monitoimimies Andy Warhal Marilyn- ja soppapurkkikuvistaan. Taidemuotoa sanottiin sen kuvaston mukaan pop- taiteeksi. Se yritti myös murtaa taiteen pyhyyttä antamalla tilaa vaihtoehtokulttuureille ja poliittisille liikkeille, ja heittäytymällä häpeämättömän kaupalliseksi. Tämä ei aivan onnistunut: populaarikuvasto kyllä säilyi, mutta kulttuurillinen jatkumo onnistui pyhittämään myös pop- taiteen. Se jäi pysyvästi gallerioiden seinille, ja pyhitettyjen artistien teoksista maksetaan edelleen miljoonia.

Pop- taide tuli voimalla ja järisyttävästi Suomeen Ars 69- näyttelyn myötä, ja myös meillä sitä alettiin tehdä kansainvälisten mallien mukaisesti. Emman Pop Art näyttely esittelee varsin kattavasti pop- taiteen klassikkoja Lichtensteinista Warholiin. Mukana on myös kiitettävästi suomalaisia tekijöitä, kuten Harro Koskisen muoviset sikaveistokset. Näyttely on siis tässä mielessä retrospektiivinen ja akateeminen. Ainakaan minussa se ei herättänyt vastaavaa löytämisen riemua kuin juuri tuo aikanaan näkemäni Ars-69, joka oikeastaan muutti Suomen taide-elämän kokonaan. Ehkä minua nuoremmat kokevat Emman näyttelyn enemmän ilmestyksenä - vaikka pop- taiteeseen onkin totuttu.

Pop herätti siis Suomessa kiivasta keskustelua. Sitä eivät vastustaneet ainoastaan perinteiset vanhoilliset piirit - ne meillä on aina keskuudessamme. Myös politisoitunut nuoriso vieroksui sitä, varmaankin amerikkalaisvaikutteiden ja kaupallisuuden takia. Tästä keitoksesta syntyi uusi kooste, postmodernismi. Kysymyksessä oli tietysti edelleen kyllästyminen moderniin, kapina sitä vastaan. Mutta se oli myös poliittisuutta vastaan. Ironista oli, että postmoderni oli ideologista, sille antoi sisällön ns. ranskalainen uusfilosofia, ennen kaikkea dekonstruktion käsite. Designmuseon näyttely esitteleekin tätä keitosta, enemmän kuitenkin muotoilun näkökulmasta. Mukana on runsaasti selvää pop- taidetta. Osa töistä on kuitenkin myös vakavampia, ne menevät perinteiseen modernismiin, ja jopa art deco tyyliin. Itse koin, että tämä kapinaliikkeenä alkanut suuntaus haluaa tässä näyttelyssä pyhittää itseään, poissa ovat leikittely, lainaukset ja häpeämättömyys. Vaikutelmaa lisäsivät videoruuduilla esiintyvät puhuvat päät, jotka otsa rypyssä pohtivat dekonstruktiota. Tosin itse pohdin myös, ovatko nämä näyttelyn akateemiset piirteet postmoderni vitsi - mutta ei, kai se oli tahatonta, freudilainen lipsahdus.

Entä ne taiteenmenevät aukot kummassakin näyttelyssä? Ensinnäkin, missä on op- taide (optinen taide), joka oli Euroopassa ja Suomessa varsin näkyvää etenkin 1970- luvulla (kirjoitinkin aiemmin Emman mainiosta Victor Vasarely- näyttelystä). Onko tämä puute taidemaailmalle tyypillistä lokerointia, ehkä op- taide pannaankin modernismin lokeroon. Itse panen sen iloisesti pop-taiteen puolelle, etenkin kun kaupallisuuskin on siinä vahvasti mukana.

Olisin myös ottanut etenkin Designmuseoon enemmän arkkitehtuurissa kukkivaa brutalismia - no oli sitä ehkä hiukan. Suomessa brutalismi, tai paremmin betonibrutalismi on käytetty lähinnä haukkumasanana joistakin tahattoman rumista ja epäonnistuneista rakennuksista. Mutta näin englantilaisen dokumenttiohjelman, joka avasi silmät. Se on tietoinen ja selkeä taidesuunta, joka ammentaa muotokieltään etenkin natsi-Saksan sotilaallisista betonibunkkereista ja linnoitusrakennelmista. Tietoisesti (betoni)brutalismia edustavaa arkkitehtuuria löytyykin juuri Suomen ulkopuolelta, erityisesti englannista. Ja kyllä, rakennukset voivat olla todella vaikuttavia, arkkitehtuuria parhaimmillaan.

Näyttelyssä olisi voinut olla mukana vaikka kuvina myös Rudolf Steinerin luomukset, vaikkapa hirviömäiset mutta vaikuttavat antroposofian temppelit, Goetheanum I ja II. Ne edustavat ehdottomasti varhaista postmodernia arkkitehtuuria liioittelemalla juuri sitä mitä modeni vihasi: pömpöösiyttä, ohjelmallisuutta, kansanomaisuutta. Myös Steiner-kattauksen tarjosi viime vuonna Emma. 

Suomessa betonibrutalismia edustaa, ilmeisen tahattomasti, Kaivokadun ns. Makkaratalo. Siihen lisättiin aikanaan, rakennusvaiheessa, luotaantyöntävästi törröttävä parveketaso betonimakkaroineen. Ilmeisesti kaupallisen ahneuden takia, jotta saatiin lisää parkkipaikkoja parvekkeelle. Mutta taloa on minusta turha yrittää suojella, sillä sen kuvottavin ja silmiinpistävin osa, Keskuskadun päällä roikkuneet ajorampit on jo vähin äänin ehditty purkaa. Pois siis koko roska.

Brutaalia Helsinkiä: Kellosaaren voimalaitos. Uljasta ja häpeämätöntä teollisuusarkkitehtuuria. (kuva kirjoittajan, 2015; saa lainata.)



sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kun maailma oli litteä

Mieleeni tuli, että lapsuudessani ja nuoruudessani - puolisen vuosisataa sitten - asiat olivat aika paljon yksinkertaisempia. Monet tieteelliset läpimurrot olivat joko uusia, tai antoivat odottaa itseään. Maailmamme oli litteä - mutta emme tienneet sitä. Tässä joitain esimerkkejä.

Kosmologia: 3 K taustasäteily oli tiedossa, sen seurauksia maailmankuvalle ei vielä ymmärretty. Sama koski laajenevaa maailmankaikkeutta. Kukaan ei puhunut mustista aukoista (teoria keksittiin 1916). Eksoplaneettoihin (aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat) ei vain yksinkertaisesti uskottu.

Fysiikka: alkeishiukkasten perhe oli räjähtämässä villisti lisääntyväksi eläintarhaksi. Kvarkkeja ei tunnettu, eikä niihin liittyvää ns. standardimallia. Kanttimekaniikassa keskustelu kohdistui epädeterminismistä johdettuihin spekulaatioihin, joista ei edes teologia ollut kaukana.

Psykologia: koulun oppikirjassa esiteltiin aika tasavertaisina behaviorismi ja sen korvaajaksi ajateltu psykoanalyysi, joihin suhtauduttiin lievän viileästi. Kuvaa täydennettiin kotikutoisella kyökkipsykologialla. Usko psykoanalyysiin lujittui vähitellen ja säilyi vahvana aina 2000- luvulle asti (kyseessähän on oikeastaan uskonto).

Genetiikka: geenit ja DNA tunnettiin, mutta ne ymmärrettiin mekaanisesti, eräänlaiseksi ihmisen tai eliön rakennuspiirustukseksi. Geenien toiminnasta ja aktiivisuudesta ei tiedetty juuri mitään.

Teknologia: tietokoneet olivat 1960- luvulla valtavia sähköä ahmivia kaappeja, mutta meillä oli hyvin suuret luulot niiden kyvyistä. Nyt kanniskelemme paljon tehokkaampia koneita taskussa, mutta pidämme niitä typerinä - mitä ne ovatkin. Emme osanneet edes kuvitella internettiä emmekä matkapuhelimia. Nyt maailma ja toiset ihmiset ovat tulleet helpommin saavutettaviksi - vaikka ei välttämättä läheisemmiksi.

Ekologinen tietoisuus: se minulla oli jo 1960- luvulla, eikä sen sisältö ole juuri muuttunut (saastuminen, liikakansoitus ja kasvihuoneilmiö olivat todella jo tunnettuja). Mutta silloin meitä oli mitätön vähemmistö, nyt alkaa olla enemmistö.

Neuropsykologia: aivojen jakautuminen toiminnallisiin keskuksiin ymmärrettiin. Yleisesti vallitsi jako ”korkeisiin” aivokuoren toimintoihin ja primitiivisiin ”liskoaivoihin”. Aivopuoliskoihin liitettiin mystifioitu jako rationaaliseen puoliskoon, jota halveksittiin humanistisessa hengessä, ja luovaan puoliskoon, jota näppärät kouluttajagurut yrittivät ”stimuloida” erilaisilla tekniikoilla.

Tuskin kenelläkään yleissivistys on pelkästään koulutiedon varassa. Sitä saa tiedotusvälineistä, lehdistä ja kirjallisuudesta. Ja ainakin itse olen ajatellut, että velvollisuuteni on myös opiskella vakavissani korjatakseni maailmankuvaani.

Tiede ja teknologia muuttavat maailmaa, usein aika vauhdikkaasti. Kulttuuri ja yleinen maailmankuva muuttuvat kuitenkin aika hitaasti. Kopernikaaninen maailmankuva korvasi antiikin staattisen maailman. En ole varma, kauanko muutos vei kulttuurissa, ja miten sitä voisikaan tutkia. Mutta ehkä siihen meni pari sataa vuotta. Darwinin tunnetuksi tekemä evoluutio otti paikkansa kulttuurissa alle sadassa vuodessa. Käsitys maapallon kaltaisen planeetan ja elämän ainutkertaisuudesta universumista muuttunee muutamassa vuosikymmenessä. Joukkotiedotuksen tehokkuus levittää tietoa tieteestä entistä nopeammin.

Maailmankuva on muutakin kuin tieteellistä tietoa. Ekologinen tietoisuus merkitsee ymmärrystä planeettamme resurssien rajoista, mutta silti se leviää tuskastuttavan hitaasti.

Ja nationalismi, rasismi, suvaitsemattomuus ja uskonnollinen kiihkoilu rehottavat, myös meidän maassamme. Sitä on kyllä vaikea ymmärtää.

PS takaisin otsikkoon. Erityisesti nettikeskusteluissa tuodaan usein esille, ettei kirkko koskaan ole väittänyt maan olevan litteä. Tämä ei ole koko totuus! Jo antiikin Kreikassa maan tajuttiin olevan pyöreä (Eratosthenes jopa mittasi maan halkaisijan hämmästyttävällä tarkkuudella), ja toinen aleksandrialainen, Klaudios Ptolemaios piti planeettoja ja maata palloina, ja laati ensimmäisen karttapallon. Litteä maa oli kuitenkin varhaiskeskiajan kristityillä yleinen käsitys, jolle löytyi tukea Raamatusta, ja jota monet kirkkoisät ja teologit tukivat. Vähitellen litteä maa väistyi. Mutta 1300 - luvulla julkaistu Dante Alighierin ehdottoman ortodoksinen  runoelma "Jumalainen näytelmä" palasi litteän maan ideaan. Asia on helppo todentaa, koska teoksesta löytyy kaksikin käännöstä. Kirjasta tuli aikansa menestysteos. Se levisi lukuisina kuvitettuina laitoksina ja tuhansina kopioina ympäri Eurooppaa. Ei ihme, että monet kristityt uskoivat litteään maahan. Luullakseni kirkolla ei ollut asiaan virallista kantaa - toisin, kun kopernikaanisen maailmankuvan, kohdalla, jonka kiistämiseen kirkko kohtalokkaasti lukittui.

Olen muuten nänhyt Ptolemaioksen "Almagestin" käsinkirjoitetun kopion Vatikaanin kirjastossa. Kyllähän teki vaikutuksen!