Pahat kirjat

Kirjoitettu kieli on ihmiskunnan peruresurssi. Ehkä ihmislaji olisi olemassa ilman kirjoitustaitoa, mutta on vaikea kuvitella, millaista kulttuuria se tuottaisi. Ehkä eläisimme kaikki samanlista elämää kuin muutamat vielä nykyaikana elävät metsästäjä-keräilijäkansat. Enkä nyt mitenkään tarkoita, että se olisi huonoa tai ikävää elämää. Ekosysteemille se varmasti olisi hyväksi.

Mainitsin jo sanan ”kulttuuri”. Minua ja varmaan monia muitakin ärsyttää sana ”korkeakulttuuri”. Toki kirjallisuus yleensä luetaan korkeakulttuuriin, jos tällaista sanaa halutaan käyttää, mutta jako ”korkeaan” ja ”matalaan” on kyseenalainen. Asiallisempi näkemys on, että kulttuuri tarkoittaa sellaista suunnitelmallista ihmisen toimintaa, josta jää säilyviä jälkiä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Se on ihmisen lajityypillistä toimintaa, joka syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Voimme jättää kulttuurikäsitteen ulkopuolelle eläinten pesät ja tunnelit ja pesäkolot tai hämähäkin seitit, ne ovat yksilösuorituksia. Rajatapaus on yhteiskuntahyönteisten, kuten muurahaisten pesät, mutta niiden ja muiden eläinten tuotosten perusrakenne ohjautuu kuitenkin geneettisesti ja on hitaasti muuttuva.

Eksyinkö ehkä aiheesta? Halusin vain korostaa,että kirjallinen kulttuuri on keskeinen ihmiskunnan resurssi. Se kirjallinen ”korkeakulttuuri”, jonka tunnemme, syntyi vasta muutama sata vuotta sitten, kun syntyi painoteollisuus, kustannustoiminta, ja kirjailijoiden ja kriitikoiden ammatti-identiteetit. Mutta kirjoitetut tekstit ovat olleet tavattoman arvostettuja ja erityisiä ehkä 3000 vuotta, tai kauemminkin.

Kirjallisuus on varhaisista ajoista lähtien tukenut tai kritisoinut yhteiskunnan valtarakenteita kansojen uskontoja, uskomuksia ja historiakäsitystä. Siksi kirjallisuutta, tai oikeammin kirjoja on haluttu aina myös kontrolloida. Varmaan jo antiikin kreikassa muodostui käsitys myös pahoista tai vältettävistä kirjoista. Olihan silloin lukuisia kiisteleviä filosofisia koulukuntia, ja varmaan kiistelyyn liittyi myös kirjoitusten paheksumista tai jopa kieltoja. Tuomittiinhan Sokrateskin kuolemaan mielipiteidensä takia, vaikka hänellä ei edes ollut kirjallista tuotantoa. En nyt lähde etsimään ja luetteloimaan vanhoja kiellettyjä kirjoja, aihe on mediaseksikäs ja siitä on kirjoitettukin useita kirjojakin. Pohdin kuitenkin aihetta hieman.

Kirjan kieltäminen perustuu sellaiseen ajatukseen, että kirjat ovat tärkeitä. Ne voivat vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, arvoihin tai jopa käytökseen. Tämähän on oikeastaan erittäin hyvä asia. Kirjallisuudella todella on merkitystä, se on tärkeää. Voisimme ajatella, että tällainen tilanne on vallinnut useimmissa maissa aina 2000-luvun toiselle vuosikymmenille. Sen jälkeen digitaalinen media ja internet ovat kasvavassa määrin marginalisoineet kirjallisuutta. Nykyään kirjojen kieltäminen ei enää ole kauhean hyvä asia. Kirjojen voimaan ei enää uskota – ja kirjojen kieltäminen ei muutenkaan ole nykyaikaan sopiva toimenpide. Se on suorastaan sopimatonta.

Toinen kirjojen kieltämiseen vaikuttava asia on yhteiskuntien autoritäärisyys. Useimmissa menestyneissä valtioissa on vallalla demokratia. Auktoriteettiin on vaikea vedota, koska liberaali poliittinen järjestelmä jakaa vastuuta ja valtaa laajalle alalle, kieltämiselle on vaikea löytää konsensusta. Mutta on myös autoritäärisiä hallintoja, maalliset diktatuurit ja uskonnolliset diktatuurit ovat taipuvia ja jopa innokkaita kieltämään myös kirjoja. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, tarvitsee vain seurata uutisia. Kirjojen kieltämistä voi tapahtua myös demokraattisina pidetyissä maissa. Siihen tarvitaan silloin vahva autoritäärinen yhteisö.

Yhdysvalloissa on mahdotonta kieltää kirjojen lukemista tai julkaisemista, se loukkaisi yksilön vapauksia. Mutta uskonnolliset konservatiivit ovat löytäneet porsaanreiän, kirjat voidaan kieltää ainakin valtion ylläpitämissä kouluissa. Tämä ei loukkaa yksilönvapautta, koska kenenkään ei ole ”pakko” käydä valtion koulua. Usein kiellot koskevat myös kirjastoja. Kielletyiksi ovat joutuneet muun muassa Darwin, Mark Twain, Jules Verne, useat biologian oppikirjat, ja ylipäätään kirjat, joissa on liberaalia sisältöä tai tieteellistä sisältöä tietyistä luonnontieteen tai fysiikan teemoista. Listoja kielletyistä ja poistetuista  kirjoista löytyy internetistä. Ne ovat tyrmistyttäviä, kiellettyjä kirjoja on tuhansittain, ja juuri nyt listat kasvavat kiihtyvällä vauhdilla. 

Toisaalta kirjojen ostamista ei voida kieltää. Listojen ylläpitäjät tarjoavat myös verkkokirjakauppojen sivustoja ja kehottavat tilaamaan kielletyt kirjat niiden kautta. Vanhastaan kieltojen syynä on ollut myös seksuaalinen aineisto. Monen kirjan kohdalla on tosin todettu, että Raamatussa on enemmän tällaista materiaalia. Kiellon syy on outo myös Yhdysvalloissa, missä pornografisen materiaalin tarjonta on ylenpalttista. Nykyisin seksiä paljon vaarallisempaa on neutraali tieto ihmisen seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta.

Palataan hieman takaisin, Eurooppaan ennen Ranskan vallankumousta. Kirjojen kiellon edellytyksenä on autoritäärinen kontrolli, ja kristillinen kirkko on pitänyt yllä henkistä ylivaltaa yli tuhat vuotta, toki tehostaen sitä maallisen hallinnon väkivallalla. Aiemmin kiistat ovat olleet uskonkiistoja. Vanhoja kirjoituksia on koottu hyväksyttyjen tekstien kokoelmiin, kaanoneihin. Ulkopuolelle jää joukko arveluttavia tekstejä, niitä sanotaan joskus apokryfisiksi. Nimi tarkoittaa oikeasti kätkettyä. On ajateltu, että jotkut kirjat ovat kyllä uskonnollisesti tärkeitä, mutta sen verran kuohuttavia, että niiden lukeminen on ollut sallittua vain vihityille papeille. Siksi kirjoja on säilytetty lukituissa tiloissa temppeleissä. En tiedä, onko tällaista käytäntöä oikeasti ollut. Eräs tunnettu apokryfinen kokoelma on Musta raamattu. Sitä on kyllä vapaasti saatavissa, vaikka ei kirkoista.

Katolisen kirkon kuuluisa kiellettyjen kirjojen luettelo, eli Index (librorum prohibitorum) sai alkunsa vuonna 1529. Sitä ylläpidettiin aina vuoteen 1948, jolloin siinä oli noin 4000 kirjaa, joukossa suuri määrä hyvinkin tunnettuja teoksia. Luettelon merkitys velvoittavana tai lainomaisena ohjeena poistettiin vuonna 1966, mutta kirkko säilytti moraalisen velvoitteen kontrolloida kirjallisuutta omassa piirissään. Kirkolla oli toki käytössään myös oma ajatuspoliisi eli inkvisitio. Sen toiminta alkoi paavin bullan eli määräyksen perusteella jo vuonna 1184 ja uudelleen 1231. Uudella ajalla inkvisitio toimi vielä Espanjassa ja Italiassa 1800- luvun alkupuolelle asti. Virallisesti inkvisitiota ei ole lakkautettu, vaan sen toimintaa valvova virasto on jatkanut eri nimillä. Inkvisitio suuntautui ennen kaikkea harhaoppien torjumiseen, eikä se suorastaan vainonnut kirjallisuutta, ellei kyseessä ollut kerettiläiset teokset. Toki inkvisitio kuulusteli Galileoa, ja määräsi hänen ja Kopernikuksen kirjat tuhottaviksi.

Vaikka kirkko ei suorastaan toiminut kirjallisuutta vastaan, oli kuitenkin eräs poikkeustapaus. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II (1194 – 1250) oli maallistunut ja tunnettu oppineisuudestaan. Väitettiin että keisari tai hänen neuvonantajansa olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa), eli Mooses, Jeesus ja Muhammed. Inkvisitio etsi kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen levittäjät. Ehkä kirjaa ei koskaan ole ollutkaan. 1600-luvun lopussa ilmaantui saman niminen käsikirjoitus radikaalin filosofin Spinozan nimissä, oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä. Mutta aika oli jo muuttunut.

Inkvisitio ei tutkinut noituutta, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, se oli jopa pariinkin kertaan kiellettyä. Noituutta ei pidetty vakavana harhaoppina, vaan pikemminkin taikauskona. Sen sijaan protestantit ottivat asiakseen noitavainot. Inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum) muodostuikin todelliseksi noitavainojen yllyttäjäksi ja käsikirjaksi. Joten siitä päästäänkin haitallisiin kirjoihin. Kramerin kirjan voi ajatella vaatineen tuhansia ihmishenkiä.

Kirjaa voi pitää haitallisena, jos se yllyttää ja motivoi vainoihin ja murhiin. Kirjan haitallisuuden arviointiin ei tarvita autoritääristä hallintoa tai diktaattoria. Se voidaan tehdä, ja se pitäisikin tehdä harkinnan ja yleisten moraalisten periaatteiden avulla. Noitavasara on epäilemättä haitallinen kirja, mutta pelkkä ilkeä teksti ei tee siitä haitallista. Kirjalla pitää myös olla vahva linkki laajasti hyväksyttyyn kultturiseen institutioon tai rakenteeseen. Tässä tapauksessa se oli linkitetty katoliseen kirkkoon. Ja ihmiset todella uskoivat yleisesti, että kirja oli osa kirkon ohjeistusta ja käytäntöjä - vaikka sillä ei ollut mitään virallista asemaa.

Saman tapainen haitallinen kirja on Hitlerin Mein Kampf.  Kirjoittaja olisi voinut olla joku yksittäinen sekopää, ja tuskin mitään pahaa olisi tapatunut. Mutta sitten Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Hän sai seuraajiksen miljoonia ihmisiä, jotka vannoivat hänen nimeensä. Noitavasara ja Mein Kampf ovat siksi todistetusti haitallisia kirjoja. 

Mutta sitten tullaan jo harmaalle alueelle. Ovatko de Sade ja Nietzche kirjoittaneet haitallisia kirjoja? Nyt voisi perusteeksi tulla yleinen moraalin yleisluontoinen horjuttaminen. Ja voisi myös kysyä, onko tässä tapauksessa pikemminkin kyse tietynlaisesta ihmiskuvasta. Onko ihminen perusluonteeltaan saman lainen kuin herra Jekyll, R. L. Stevensonin kirjassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Siinä Jekyll on keksinyt seerumin, joka poistaa moraaliset estot. Ilmeisesti pahuus ja huono käytös ovat jotain vastustamattoman ihanaa, ja kun estot poistetaan, ihminen rientää juoksujalkaa irrottelemaan ja toteuttamaan alhaisia vaistojaan. Vain rangaistuksen pelko ja usein häilyvä moraali pitävät meitä aisoissa.

Ei, en oikein pidä tätä ihmiskuvaa oikeana, eikä sitä tee myöskään moderni psykologia. Entä jos kirjan kieltämisen syy onkin siinä kuvatut ihan vain luonnolliset seksihalut. Varoittava moraaliton kirja oli aikanaan D. H. Lawrencen romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928). No herttanen sentään, kirjahan on viehättävä. En näe siinä mitään pahuutta.

 Vielä jää jäljelle poliittisesti epäilyttävät kirjat. Marxin pääoma, Leninin ja Engelsin kootut, Maon punainen kirja tai Ayn Randin ”objektivismi”. Mitä niihin nyt sanoisi. Tuskinpa ne saavat satunnaista lukijaa kiihottumaan poliittisesti ja ryntäämään barrikadeilla. Tosiuskovaiset voivat toki niihin viehättyä. Mutta miten näitä nyt kontrolloisi?

Ja nyt tunnustan, että olen ohittanut islaminuskoisten tai muunuskoisten tai ei-eurooppalaisten pahat kirjat. Kaikkea ei voi saada!

 

Loistava Vaaskivi

Olen tiennyt, että Tatu Vaaskivi on ollut jonkinlainen kirjailija 1900-luvun alkupuolelta. Hänen tuotannostaan ja kirjailijanlaadustaan minulla on ollut laimea ja jotenkin pölyttynyt vaikutelma. Koulussa, eli 1960-luvulla, hänestä ei hiiskuttu mitään. Mistä ihmeestä tämä nuiva vaikutelma on syntynyt? Ehkä se on suodattunut jonkinlaisesta kulttuurin taustakohinasta, kaukaa sivuavista vihjauksista lehdissä tai radiossa. Joka tapauksessa se merkitsee sitä ikävää tosiasiaa, että Vaaskivi oli painunut kulttuurin marginaaliin jo minun lapsuudessani. Ei merkittävä eikä tärkeä. Nykypäivän nuorille ihmisille hän lienee vielä etäisempi. Arvaisin että ehkä yksituhannesta tai kymmenestä tuhannesta tunnistaa edes nimen.

Tämä kaikki muuttui kohdaltani tänä vuonna, ”yhdellä rysäyksellä”, kun luin kaksi hänen kirjoistaan. Olin shokeerattu, niin kuin kirjoituksen otsikosta voisi arvata. Valitsin tuon otsikon myös kunnioittaakseni yhtä hänen kirjaansa, Loistava Armfelt.

On syytä antaa kirjailijasta hieman elämänkertatietoja. Tatu Vaaskivi, entinen Wahlstén, syntyi Helsingissä vuonna 1912, ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän opiskeli lehdistöalaa Helsingin kansalaiskorkeakoulussa. Vuona 1930 hän sai paikan sanomalehti Kalevan toimitusharjoittelijana, ja alkoi toimia kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 1935 hänet pyydettiin Suomalainen Suomi - lehden päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi Helsinkiin. Hän oli Suomen johtavia kriitikkoja ja esseistejä. Hän liikkui tottuneesti pääkaupungin boheemeissa kulttuuripiireissä. Hän avioitui runoilija Elina Vaaran kanssa. 1930- luvulla alkanut kirjallinen tuotanto käsittää esseitä, tutkielmia, elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Vaaskivi kuoli vuonna 1942, vain 30 vuoden iässä.

Vaaskiven monipuolinen kirjallinen tuotanto heijastaa poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta, tarkkaa psykologista silmää ja vilkasta mielikuvitusta. Hänen kynänsä on sujuva: teksti luistaa vaivattomasti ja nautittavasti. Kirjallinen tuotanto käsittää 16 teosta, ne ovat aiheeltaan vaihtelevia, ja lajityyppeinä ovat tutkielmat, elämänkerrat, kertomukset ja historialliset romaanit. Epäilemättä jokaisen teoksen luomiseen on liittynyt intensiivistä ja syventyvää tutkimustyötä.

Tämän päivän lukijalle kiinnostavimpia ovat historialliset romaanit. Kerron hieman vaikutelmistani teoksista Loistava Armfelt ja Pyhä kevät, koska olen ne lukenut. Armfelt on tosin vielä kesken. Lisäksi aion lukea kaksiosaisen teoksen Yksinvaltias.

Loistava Armfelt kertoo suomalaisen aatelismiehen Kustaa Mauri Armfeltin (1757-1814) elämästä ja matkoista pitkin Euroopan ruhtinashoveja. Hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, kuninkaan murhan jälkeen hän pakeni ulkomaille. Kirja ei muodosta yhtenäistä kertovaa romaania, pikemminkin se on sarja ajassa eteneviä kohtauksia Armfeltin elonkaaren varrelta. Ja millaisia kohtauksia: ne ovat kuin kimaltavia, värikkäitä jalokiviä, täynnä tarkkoja ja koomisiakin havaintoja. Romaanin suolana ovat lukuisat merkkihenkilöt, joita päähenkilön matka sivuaa, esimerkiksi Potjemkin, Katariina II, Fredrik Suuri, Sprengtporten, Maria Antoinette, Ludvig XIV, Aleksanteri I. Henkilökuvat piirretään tarkasti, oivaltavasti ja jopa lievällä huumorilla ja myötätunnolla.

Varakas aatelinen syntyperä tai erityisasema hovissa – yleensä se oli sama asia – toimivat tuohon aikaan eräänlaisena klubin jäsenkorttina, joka oikeutti saamaan majoitusta ja kestitystä niin pitkäksi ajaksi kuin oli tarpeen jonkun toisen klubin jäsenen luona. Ja vastaavasti se velvoitti myös tarjoamaan kestitystä. Vallitsi eräänlainen yläluokan keskeinen solidaarisuus, jota saattoivat tosin joskus häiritä valtioiden väliset ristiriidat ja poliittiset juonittelut. Tällaisessa verkostossa Armfelt liikkui.

Eräs asia tulee mieleen. On kirjoitusajankohtaan nähden ymmärrettävää, että kirjaa vaivaa lievä anakronismi. Se korostaa turhaan päähenkilön suomalaisuutta. Tuohon aikaan Suomi oli vain hädin tuskin olemassa, Euroopassa se tuskin tunnettiin tuolla nimellä. Se oli Ruotsin itäinen kolkka, ja ennen kaikkea hyvin syrjäinen, vain Venäjän läheisyys teki alueesta jossain määrin kiinnostavan.

Pyhä kevät sijoittuu Jeesuksen elämän loppuvaiheisiin, Rooman hallitsemaan Juudean provinssiin, joka sijaitsee Palestiinan eteläosassa. Kirjassa joukko seurueita tai karavaaneja vaeltaa kohti Jerusalemia osallistuakseen pääsiäisen juhlintaan. Erityisen tarkan huomion saavat Pontius Pilatus ja Herodes Antipas seurueineen, Kapernaumin synagoogan esimies Jairus ja hänen uskonkiihkoinen liturginsa Simon, sekä Jeesus opetuslapsineen. Jeesus on romaanissa jossain määrin taustahahmo, hänet kuvataan etäisenä ja hieman töykeänä, tosin myös ehdottomana auktoriteettina.

Romaanin tärkeä kuvauksen kohde on Juudean maa, sen luonto eläimineen ja kasveineen, ja ennen kaikkea kirjava väestö: juutalaiset eri lahkoineen, kreikkalaiset ja egyptiläiset, roomalaiset virkamiehet ja sotilaat sekä syyrialaiset ja persialaiset ja muut vanhojen kansojen rippeet. Ja karavaanitietä saapuvat kauppiaat. Tulihan tuolle alueelle Damaskoksen kautta tärkeä karavaanireitti, idän silkkitie, jota pitkin saapui ihmeellisiä mausteita, kalliita hajusteita ja ennen kaikkea silkkiä. Nuo idän ihmeet värittivät Juudean elämää, mutta toki tuo kauppatavara laivattiin pääasiassa Roomaan varakkaille kansalaisille.

Kirjassa lukijan ihmettelevien silmien eteen avautuu kirjava ja vilkas panoraama: puheensorinaa eri kielillä, värikkäitä vaatteita ja päähineitä, eksoottisia tuoksuja ja makuja, upeita rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, sekä myös jännitteisiä kohtauksia eri toimijoiden välillä. Täysin erilainen kuva, kuin se, jonka olemme saaneet Raamatusta. Epäilemättä Vaaskivi on tehnyt huolellista tutkimustyötä, mutta hän myös laajentaa kuvausta ottamalla mukaan henkilökohtaiset tunteet, pyrkimykset ja kokemisen. Ja muutakin, eräässä kohtauksessa seurue yöpyy joen rannalla, kun kauhea hirviö, ilmeisesti krokotiili hyökkää muulin kimppuun. Ja aivan totta, selvittelin asiaa ja opin, että aikanaan krokotiileja on tavattu nykyistä laajemmalla alueella välimeren pohjukassa, siis ehkä myös Palestiinassa. Monia kauniita kasveja ja kasvustoja kuvaillaan myös: Vaaskivi oli kiinnostunut kasvitieteestä ja keräili itsekin kasveja.

Rooman näkökulmasta katsoen Juudea oli varsin rauhallinen pieni provinssi. Pilatus oli kuitenkin tyytymätön pestiinsä Juudean maaherrana eli prefektinä. Häntä huolestutti juutalaisten ylenpalttinen kiihkoilu. Se tosin koski enimmäkseen pyhien kirjojen tulkintoja. Pilatus oli tehnyt karkeita virheitä loukkaamalla juutalaisten uskonnollisia tunteita, kuten tuomalla legioonan sotamerkkejä Jerusalemiin ja ryöstämällä temppelin varoja. Vaaskivi kuvaa kirjassaan juutalaisten eri lahkoja. Meille ovat tutuimpia farisealaiset, jotka olivat suhteellisen maltillisia, mutta vetosivat vanhimpiin kirjoihin ja perimätietoon. Pidämme heitä Jeesuksen vastustajina, mutta oikeastaan Jeesus oli uskonasioissa juuri heitä lähellä. Saddukeukset kiistivät farisealaisten uskon enkeleihin, henkiin ja ylösnousemukseen, poliittisesti he olivat maltillisia. Essealaiset olivat jyrkän konservatiivisia ja kannattivat askeesia ja selibaattia. Selootit kannattivat aktiivista vastarintaa ja väkivaltaa roomalaisia vastaan. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa roomalaisten järkevä politiikka oli tasapainoilua eri uskonsuuntien kanssa.

Vaaskivi oli suunnitellut kolmiosaista suurteosta Jeesuksen elämästä, mutta työ katkesi hänen kuolemaansa, ja Pyhä kevät julkaistiin postuumisti. On vaikea arvata, millainen koko teos olisi ollut, rima kun oli asetettu jo todella korkealle. Onneksi Pyhä kevät on täysin vapaa uskonnollisesta tunteilusta: se on seesteinen ja ihana kirja, jossa on myös paljon tietoa.

Lukiessani näitä kahta kirjaa mieleeni tuli väistämättä Mika Waltarin historialliset romaanit, tosin Vaaskiven tekstiin pitää keskittyä tarkemmin, jotta sen ulottuvuudet aukeavat. Varmaan Waltarikin oli Vaaskivensä lukenut. Viimeisiin romaaneihinsa Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset Waltari ymppäsi uskonnollista pohdintaa, nämä kirjat eivät olekaan kovin mukavaa luettavaa. Vaaskivi ei onneksi tähän vaiheeseen päässyt.

Vaaskivi kuoli vain 30-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elämän viime vuosina hänen vointinsa heikkeni, eivätkä hänen elintapansa olleet mitenkään terveelliset. Häneen sopii niin moneen nuorena kuolleeseen taiteilijaan liitetty sanonta: hän roihusi kirkkaalla liekillä, ja paloi nopeasti loppuun.

Dinosauria

Dinosaurukset ovat kiehtovia, ja erityisesti lapset rakastavat niitä aivan spontaanisti. Ajatella, että on ollut olemassa tuollaisia ihmeotuksia, lähes lohikäärmeitä tai hirviöitä! Ja onhan se aikuisillekin jännittävä ajatus. Elämme ihmeellisessä maailmassa, ja näköjään tuo maailma on aikanaan ollut vietä ihmeellisempi. Dinosauruksien kiehtovuutta lisää ihmeen runsas lajikirjo. Tunnetaan kahdella jalalla juoksevia tai hyppiviä dinosauruksia, varpusen kokoisista aina tonnien painoisiin jättiläisiin. Jotkut taas kävelevät neljällä jalalla. On suuria ja pieniä lentävä otuksia, aina pienen purjelentokoneen kokoisiin asti. Merissä uivat kalamaiset ichtyosaurukset ja valtavat plesiosaurukset ja mosasaurukset. Ja kuten nykyisinkin tuntemamme maaeläimet, myös dinosaurukset voivat olla lauhkeita kasvissyöjiä, ahnaita lihansyöjiä tai vikkeliä pesärosvoja.

Minua kiehtoo myös dinosaurusten kulttuurihistoria. Ne ovat ilmestyneet omaan maailmamme ihmisen harjoittaman sinnikkään tutkimustyön tuloksena. Ensimmäinen outo fossiili, piikki tai kynsi, löytyi vuonna 1820. Piain fossiileja löytyi enemmän, ja arveltiin, että ne olivat peräisin suurista tuntemattomista muinaiseläimistä. 1840-luvulla noille eläimille annettiin yhteisnimi dinosaurus: kauhea lisko. Tästä alkoi niiden maine kasvaa, ne olivat jotain hurjaa, outoa ja pelottavaa.

Ensin löydetty dinosaurus sai nimen iguanodon, ”liskon kaltainen”. Monet fossiilit olivat vain peniä paloja, joten dinosaurusten rekonstruointi perustui pitkälle myös mielikuvitukseen ja vertailuun tunnettujen eläinten anatomiaan. Niinpä iguanodon koki vähitellen melkoisen muodonmuutoksen. Se muuttui nelijalkaisesta köntystäjästä sulavalinjaiseksi kaksijalkaiseksi otukseksi, ja ensin löydetty piikki siirtyi kuonon kärjestä jonkinlaiseksi peukaloksi.

Tunnettujen dinosaurusten määrä kasvaa jatkuvasti, nykyisin niitä on noin tuhat lajia. Dinosaurukset olivat planeetan mahtilaji, niiden valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten, ja päättyi noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Ne hallitsivat maalla vedessä ja ilmassa. Voisi sanoa, että ne olivat erittäin onnistuneita ja sopeutuvia eläimiä. Tieto dinosauruksista on karttunut vähitellen, se on pala palalta rakentuva kertomus. Kuten iguanodonin esimerkki kertoo, aikanaan on syntynyt useita väärin konstruoituja lajeja, ja myös tietomme dinosaurusten elintavoista on muuttunut. Koska niiden nauttima julkinen suosio on ollut jatkuvaa, käsityksemme dinosauruksista on sekoitus vanhaa ja uutta, väärä tietoa, ja myös oikeaa. Lähes jokainen ilmestyvä uusi dinosauruskirja tai elokuva sisältää edelleen myös suuren määrän vanhoja virheitä - se on hyvä muistaa. Suorastaan ikoninen asetelma on esittää tyrannosaurus taistelemassa stegosaurusta vastaan. Sellaista ei vain ole koskaan tapahtunut, nuo eläimet elivät aivan eri aikakausina.

Tarkastellaan hieman, miten tuo kuva on muuttunut. Aloitetaan yleisestä anatomiasta. Vanhan ja ehkä edelleen vaikuttavan mielikuvan mukaan dinosaurukset ovat primitiivisiä ja kömpelöitä. Ei sinne päinkään, sillä niiden evoluutiossa raajat, jotka alkumuodoissa osoittivat sivulle, kääntyivät vähitellen suoraan alas, jolloin ruumiin painoa ei tarvinnut kannatella lihasvoimin. Dinosauruksista tulikin ketteriä liikkujia. Entä niiden älykkyys ja kyvykkyys? Nyt aion paljastaa asian, jota kaikki eivät ehkä tiedä. Kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Eräs ryhmä, Aves, elää edelleen keskuudessamme. Ne ovat pienehköjä, ketteriä, höyhenpeitteisiä, ja useimmat lentotaitoisia. Me sanomme niitä linnuiksi.

Linnut antavat varsin hyvän käsityksen siitä, millaisia muinaiset dinosaurukset olivat. Tarvitsee vaikka katsoa maalintujen jalkoja: ne ovat aivan samanlaiset kuin useimmilla dinosauruksilla. Ja lintujen kävely on luultavasti hyvin samanlaista kuin dinosaurusten. Suuret lajit kuten tyrannosaurus askelsivat tietenkin hitaampaan tahtiin. Ja joillakin muinaisdinosauruksilla oli lintujen tapaan myös nokka. Varmaankin monet dinosaurukset vaikuttivat pikemminkin valppailta ja ketteriltä kuin kömpelöiltä.

Entä olivatko dinosaurukset tyhmiä? Populaari tietokirjallisuus korostaa niiden aivojen pientä kokoa, etenkin verrattuna ruumiin painoon. Mutta kuvastaako aivojen koko suoraan älykkyyttä? Otetaan esimerkki nisäkkäiden maailmasta. Simpansseja pidetään eläinmaailman älykköinä. Toisaalta myös kaledonianvaris on erittäin älykäs lintu. On havaittu, että kaledonianvaris päihittää älyllään kirkkaasti simpanssin. Se ratkaisee simpanssia etevämmin pulmatehtäviä, valitsee sopivia työkaluja, ja jopa valmistaa niitä. Ja kuitenkin sen aivot mahtuvat teelusikkaan, kun taas simpanssi ilmeisesti tarvitsee muutaman sadan gramman painoisia aivojaan johonkin muuhun kuin ongelmanratkaisuun. Olen pohtinut älykkyyden olemusta, ilmenemistä ja edellytyksiä uudessa kirjassani Robottipuisto.

Ne jotka ovat nähneet elokuvan Jurassic park muistavat varmaan ahdistavan kohtauksen, missä velociraptorit vaanivat kahta lasta laboratoriossa. Ajatellaanpa noita hirmuliskoja linnun kaltaisiksi. Ne olisivat siis hyvin valppaita, nopeita, ketteriä ja ovelia. Lapsilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Elokuvassa liskot olivat tosin liian suuria, ja ulkonäöltään pikemminkin deinonychuksia. Nykytiedon mukaan velociraptorit olivat höyhenpeitteisiä. Luultavasti monet dinosaurukset kulkivatkin höyhenissä, vaikka fossiileissa ei tällaisia piirteitä juuri säily.

Dinosaurusten tutkimus eteni vähä vähältä kahdensadan vuoden aikana, se oli alussa paljolti arvailua, mutta nykyään jo hyvin järjestynyt ja monipuolista tietoa sisältävä eläintieteen haara. Vaikka tieto joudutaan keräämään usein hyvinkin vähäisistä sirpaleista, tuloksena on tasaisesti edistyvä tieteenala. Tulokset on luonut kansainvälinen ja laaja tutkijajoukko, ja alueellisista ja kulttuurieroista huolimatta lopputulos on vaikuttava. Kuvamme dinosauruksista tarkentuu jatkuvasti, uusimpana lisäyksenä on dinosaurusten tasalämpöisyys ja monien lajien höyhenpeite. Lopputulos kumoaa vakuuttavasti postmodernien filosofien väitteet tieteen sosiaalisesta konstruoinnista ja väittämien mielivaltaisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta. Kyllä, tiede todella etenee sosiaalisena konstruktioprosessina, mutta ei: tulos ei ole mielivaltainen, vaan yllättävän yhtenäinen ja vakaa.

Alaa tekisi mieli verrata maailmankartan kehittymiseen. Kun eurooppalaiset rohkaistuvat purjehtimaan Atlantin yli, alkoi karttojen nopea kehitys. Jo 1600-luvulla alettiin julkaista ihmeen tarkkoja karttoja, joissa mantereiden ääriviivat olivat jo jokseenkin oikean näköisiä. Vaikka paikanmäärityksessä välttämättömät kronometri ja sekstantti saatiin käyttöön vasta 1700-luvulla. Kartanpiirtäjien työskentelyä ohjasivat laadultaan vaihtelevat matkakertomukset ja laivojen lokikirjat. Vaikka outojakin karttoja tehtiin, keskimäärin karttojen tarkkuus parani. Vasta 1900-luvulla ilmavalokuvaus ja avaruuslennot todistivat, että kartanpiirtäjät olivat osuneet oikeaan. Jonkinlaisen joukkoälyn johdattamina.

Rotukäsitteen tieteellinen tausta

 Eräs tunnettu ja mielestäni ihan fiksu henkilö – en nyt mainitse nimeä – koetti jollain tavalla kritisoida rasismin vastustusta. Hänen mielestään ihmisroduista voi puhua, koska se on asia, jonka jokainen näkee omilla silmillään. Onkohan se ihan noin mutkatonta. Ihmisten syrjintää ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä, ja lisäksi eräs syrjinnän tavallinen peruste eli ajatus rotujen eriarvoisuudesta on sitäkin oudompi, kun koko ”rodun” käsite on perin juurin sumuinen.

Joten aloitetaan alusta, eli biologiasta. Luonnontieteen voimanlähteenä on tieteellisen vallankumouksen perusidea. Luontoa voi tutkia, sitä saa tutkia, ja sitä pitää tutkia, koska näin lisätään ymmärtämystämme maailmasta. Tämä oivallus synnytti valtavan tiedonjanon mitä erilaisimmilla tiedon aloilla. Syntyi myös elollisen luonnon tutkimus eli biologia. 1700-luvulta lähtien alkoi paisua valtava luontoa kuvaavien tutkielmien ja kirjojen tulva.

Luonnontutkimuksen perustavaksi lähestymistavaksi muodostui pian luokittelu. Luonnossa voidaan todella tunnistaa kasvien ja muiden eliöiden lajeja. Lajien sisällä yksilöt ovat samankaltaisia, ja ne taas poikkeavat selvästi muiden lajien yksilöistä. Luokitusjärjestelmiä sanotaan taksonomioiksi. Luokittelun varhainen mestari oli ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778). Häntä eivät kiinnostaneet pelkästään lajit, vaan hän keksi kokonaisen samankaltaisuuksien asteeseen perustuvan hierarkian: lajit, suvut, lahkot ja luokat. Hän keksi myös systemaattisen tavan nimetä lajeja: lajin nimi muodostui siten kahdesta osasta: suvun nimi ja lajin nimi. Esimerkiksi Viola tricolor, eli viulunkaltainen kukka, kolmivärinen. Yleiskielessä kasvin nimi on keto-orvokki. Linnén luokitus- ja nimeämismenetelmä oli oikeastaan mielivaltainen. Se perustui eliöyksilöissä havaittavissa oleviin piirteisiin tai ominaisuuksiin ja niiden vertailuun. Käytännössä se kuitenkin toimii varsin hyvin, koska Linné oli kasveja luokitellessaan tarkkanäköinen.

Linnén luokittelujärjestelmä oli tieteen riemuvoitto, ja sen kehittäjää juhlittiin ”kasvitieteen ruhtinaana”. Järjestelmän sisään oli kuitenkin rakennettu pommi. Se oli nimittäin täysin staattinen. Lajit eivät voi muuttua, sillä Jumala oli ne kerran luonut, ja Linné vain laittoi ne järjestykseen. Linné ei mitenkään avannut luokituksensa perusteita – tai ainakaan hän ei sellaista rohjennut pohtia. Mutta eikö lähilajien ja sukujen sisäiset samankaltaiset piirteet voi selittyä sukulaissuhteilla? Ehkä lajit sittenkin muuttuvat tai kehittyvät?

Noin sadan vuoden kuluttua pommi räjähti. Charles Darwin julkaisi teoksen Lajien synty (1859). Siinä hän esitti, että eliöiden luokittelu heijastaa niiden kehityshistoriaa ja siinä syntyneitä sukupuita. Teoksen vaikutus oli järisyttävä, Raamatun luomiskertomus romuttui hetkessä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa päivässä. Kirjasta on sanottu, että se on tärkein kirja, mitä koskaan on kirjoitettu, tai edes tullaan  kirjoittamaan. Siitä tuli myös maailman vihatuin kirja, ja sitä vihataan edelleen. Eliöiden luokitteluun saatiin nyt uusia näkökulmia. Morfologinen luokittelu perustuu havaittaviin piirteisiin, ja kladistiikka tutkii lajien polveutumista ja sukupuuta.

Mutta onko lajien synty kuitenkaan totta? Sehän perustuu piirteiden havainnointiin ja päättelyyn. Kului vielä sata vuotta, ja seuraava pommi räjähti. Darwinin teoria todennettiin biokemian ja fysiikan eksakteilla menetelmillä, kun DNA:n rakenne ja sen toiminta sekä eliöiden kehityksessä että niiden toiminnan säätelyssä alkoi selvitä.

Asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Mikä oikein on laji? Vastaus on suunnilleen, että lajin sisällä kiertää geneettistä materiaalia, toisin sanoen lajin yksilöt voivat lisääntyä keskenään, ja myös jälkeläiset kykenevät lisääntymään. Laji on eliöiden luokittelun peruskäsite. Lajit toki muuttuvat vähitellen, ja jos sattuu, että joku populaatio joutuu eristykseen, muutos voi olla nopeaakin, etenkin jos elinolosuhteet ovat erilaiset kuin pääpopulaatiolla. Tätä lajien muuttumista sanotaan lajiutumiseksi. Jo Darwin pani merkille, että lajin sisällä yksilöissä on varsin paljon eroja eli muuntelua. Tämä on tärkeää, koska se auttaa lajia sopeutumaan, kun olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Tämä tietenkin koskee myös ihmisiä. On hyvin tärkeää, että olemme kaikki hieman erilaisia, se on lajimme säilymisen tärkeä resurssi.

Entä mikä sitten on rotu? Rotukäsitteen juuret ovat kasvi- ja eläinjalostuksessa. Valikoimalla lisääntyviä yksilöitä jonkun ominaisuuden mukaan tuo ominaisuus on saatu, ainakin joissain tapauksissa, vahvistumaan jälkeläisissä. Rodunjalostus on ikivanha ja kokeellinen käytäntö. Rodun yksilöt ovat siis edelleen samaa lajia kuin se populaatio, josta on lähdetty. Rotu on jonkinlainen lajin alaluokka, ja ne ominaisuudet, joiden kautta se on määritelty, ovat rodussa enemmän tai vähemmän pysyviä. Biologiassa rotu-sanaa ei enää juurikaan käytetä sen epämääräisyyden ja ikävien vivahteiden takia.

Kävi nimittäin niin, että kun Darwin julkaisi kuuluisan kirjansa, lähes heti keksittiin myös evoluution idean pimeä puoli. Alettiin puhua ihmisrodun jalostuksesta, ja syntyi hienolta tuntuva sana eugeniikka. Alettiin pohtia millaiset ihmisen ominaisuudet ovat suotavia. Ja kun jotain ihmisryhmää haluttiin syrjiä, sitä alettiin perustella eugeniikalla. Poikkeavilta jopa riistettiin ihmisarvo, ja rotua on käytetty perusteena kansanmurhiin. Darwin ei eugeniikalle lämmennyt, se on karkeaa ja yksinkertaistavaa väärintulkintaa.

Tarkastellaan vielä lähemmin rodun käsitettä. Yleensä rotu määritellään selvästi havaittavien ominaisuuksien perusteella. Mutta tiedämmekö edes, mitä ominaisuudella tarkoitetaan? Sukelletaan hetkeksi hiukan genetiikkaan. Kun DNA:n toimintaa alettiin selvittää, huomio kiintyi pian geeneihin. Ne ovat DNA:n pätkiä, jotka vaikuttavat eliön jonkun piirteen kehittymiseen tai jotka säätelevät eliön toimintaa. Asia tuntui ensin ratkaistulta, mutta pian jouduttiin vaikeuksiin, kun selvisi että ihmisen perimässä on vain noin 20000 geeniä. Mitä ihmettä, voidaanko niin mutkikas eliö kuin ihminen määritellä näin niukalla kokoelmalla ominaisuuksia? Pituus, paino, sormien lukumäärä, silmien väri, hiusten väri, ripsien pituus, nenän muoto, korvan nipukka, ja niin edelleen ovat kai ominaisuuksia, mutta onko jokaisella todella oma geeni? Ei tietenkään. Itse asiassa jokainen kuvailtavissa oleva ihmisen piirre syntyy mutkikkaalla tavalla lukuisten geenien yhteisvaikutuksesta. Joku geeni saattaa vaikuttaa siihen voimakkaasti, toinen heikommin, kolmas ehkä estää sen ilmaantumisen, ja niin edelleen.

Biologi Adam Rutherford kertoo esimerkin. Mustalaisperheeseen voi syntyä lapsi, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka. Se on harvinaista, mutta kun erästä tällaista lasta tutkittiin, kävi ilmi että hän on todella mustalaisvanhempiensa jälkeläinen. En nyt mene genetiikkaan pidemmälle, mutta olen kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksen Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä (Matkaseuraa,osa 4). Niin, jostain koulukirjojen opetuksista on jäänyt elämään tieto, että on olemassa geneettisesti dominoivia ominaisuuksia ja väistyviä ominaisuuksia. Ruskeasilmäisyys on dominoiva ominaisuus. Tämä saattaa johtaa sellaiseen virhetulkintaan, että sinisilmäiset ovat ”uhanalainen rotu”.

Palaan velä siihen, mitä tarkoittaa ”ominaisuus”, ja lainaan näkökulman aivan toiselta alalta, eli tekniikasta ja insinööritieteistä. Suunnittelijana toimineelle insinöörille on aivan selvää, että ominaisuus voi olla hyvinkin subjektiivinen ja jopa aivan mielivaltainen asia. Mutta se voi olla myös suunnittelun kohde. 1970-luvulla japanilaiset autot tulivat voimalla maailman markkinoille. Ne olivat halpoja, laadultaan ylivoimaisia, ja kuluttajat pitivät niistä. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset tehtaat olivat shokissa, mitä oli tapahtunut? Pian selvisi, että japanilaiset olivat kehittäneet suunnittelumenetelmän nimeltä QFD (quality function deployment). Sen ytimenä on matriisi tai taulukko, jonka riveinä ovat halutut tuoteominaisuudet. Sarakkeita ovat puolestaan tekniset parametrit. Koska jokaiseen ominaisuuteen voi vaikuttaa useita parametreja, taulukon soluihin kirjoitetaan kyseisten vaikutusten painoarvot. Teknisten parametrien välillä voi olla riippuvuuksia, joten voidaan piirtää toinen taulukko kuvaamaan niitä. Esimerkiksi auton ajomukavuus on enemmän tai vähemmän subjektiivinen asia, mutta on kuitenkin aika suoraviivaista linkittää se jousituksen jäykkyyteen, ohjaustehostimen herkkyyteen ja mittariston selkeyteen.

Mielestäni QFD;n kaltainen esitystapa voisi havainnollistaa geenien toimintaa eliön ominaisuuksien tuottajana, korvaamalla tekniset parametrit geeneillä. Ideaa voi vapaasti käyttää, mutta varmaan biologeilla on jo jotain vastavia menetelmiä käytössään.

Voidaan tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ensinnäkin, ominaisuudet ovat  usein varsin subjektiivisia. Toiseksi, ne syntyvät yleensä monen geenin yhteisvaikutuksesta, ja kolmanneksi, jos halutaan vaikuttaa lajin ominaisuuksiin valinnan tai geenien editoinnin kautta, sillä on usein yllättäviäkin sivuvaikutuksia. Aikanaan kettuja koetettiin jalostaa kesyiksi, niitä olisi silloin helpompi tarhata. Lopulta saatiinkin aikaan kesyjä kettuja, ne olivat koiramasen säyseitä, ja luottivat ihmisin. Mutta samala niiden turkki mtuuttui kirjavaksi ja karheaksi.

Juuri tätä kirjoitettaessa Suomeen palautettiin ruotsalaisten "rotututkijoiden" 1800-luvulla hautausmailta varastamat pääkallot. Episodi kuvaa tieteelliseksi väitetyn rotututkimuksen oudointa piirrettä. Tällaiset tutkijat mittailivat aikanaan, ja vielä 1960-luvulla ihmisten kalloja. Kansojen välillä joko löytyi tai ei löytynyt eroja kallojen tyypillisissä muodoissa. Sen sijaan minkäänlaista teoriaa kallon muodon ja ihmisarvon yhteydestä ei edes yritetty esittää. Mittauspuuhastelu tarvittiin antamaan tieteellistä väritystä ennakkoluulojen lietsomiselle. "Rotu" oli tässä myös kätevä apukäsite.

Aku Ankan maailma – lukutoukan tunnustuksia

Olen aiemmin kirjoittanut jutun otsikolla ”Muumit ja filosofia” (Matkaseuraa osa 2). Aihe ei ole kovin omaperäinen. Muumikirjojen filosofiset ulottuvuudet on aikaa sitten huomattu, vaikka omat huomioni olivatkin mielestäni varsin kiinnostavia. Sen sijaan Aku Ankan filosofiasta ei pahemmin ole kirjoitettu, lukuun ottamatta joitain marxilaisia tutkielmia. Minusta Aku Ankan eritysluonne ei olekaan sarjojen tarinoissa, vaan se on paljon laajempi asia, se liittyy sarjakuvagenreen, yhteiskuntaan ja lukijan elämäntilanteeseen. Asiaa pitää selittää, ja sitä aionkin nyt tehdä.

Aku Ankkaa on mainostettu, ja mainostetaan edelleen lauseella ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Tällainen väite on tietysti mahdoton näyttää toteen. Mutta onko kyseinen lehti edes ylipäätään hauska? Nauravatko lehden lukijat todella kippurassa lehteä lukiessaan? Enpä usko. Itse väittäisin, että lehti ei ole ollenkaan hauska. Hauskuus on sellainen adjektiivi, joka ei lehteen mitenkään sovellu.

Tietenkin minulla on jokin tausta omalle akuankka- mielikuvalleni. Aloitan siis alusta. Aku Ankka-lehti alkoi ilmestyä Suomessa nykymuodossaan vuonna 1951. Vanhempani tilasivat lehden luultavasti 1950-luvun puolivälissä. Varmaan he ajattelivat, että se kohentaisi lukutaitoani, tai että se olisi minulle sopivaa luettavaa. Opin nimittäin lukemaan 4- tai 5-vuotiaana, ja luin kaiken, minkä sain käsiini, kuten sanomalehdet - tai puhelinluettelon keltaiset sivut, muistan vieläkin, että ne oli tosi kiehtovia.

Ja nyt pitää sanoa, että puhun nimenomaan Carl Barksin piirtämistä sarjakuvista. On totta, että ankkasarjojen olemusta on pohdittu paljonkin, koska lehti nousi maailmalla, ja erityisesti Suomessa ainutlaatuiseen suosioon. On ihmetelty vaikkapa normaalien perhesuhteiden ja erityisesti avioliittojen täydellistä puuttumista. Siinä maailmassa ei ole isiä eikä äitejä, ainoastaan veljiä, enoja, setiä ja serkkuja. Lapset siis vain putkahtavat jostain, ja sysätään jonkun sukulaisen huollettaviksi. Itse en sitä aikanaan suuresti ihmetellyt, enkä aio asiantilaa sen kummemmin ruotia. Mutta ilman muuta se vaikutti sarjakuvien ilmapiiriin. Hahmot tuntuivat tasa-arvoisemmilta. Vaikka veljenpojat olivat kootaan pieniä, he olivat jollain lailla aikuisia. Ja se oli sarjakuvaa lukevalle lapselle vapauttavaa: kyllähän varmaan melkein jokainen lapsi sisimmässään haluaisi olla aikuinen.

Tuli kai selväksi, että minun Ankkalinnani on Carl Barksin luomus. En sitä tietenkään ymmärtänyt. En tiennyt, että julkaisijasta syntyi pian teollisuuslaitos, joka alkoi suoltaa valtavia määriä enemmän tai vähemmän hyvin koostettuja tuotteita. Jonkinlainen häiriö syntyi, kun kohtasin hieman erilaisia Akuja. Niillä oli pidempi nokka ja hieman erilainen ilme. Ne olivat Al Taliaferron piirtämiä Akuja. Nekin olivat sympaattisia ja huolella piirrettyjä, pidin niistä melkein yhtä paljon kuin alkuperäisistä. En voinut mitenkään tietää, että lehden kanteen nimensä laittanut Walt Disney ei niitä piirtänyt, vaan firmassa toimi suuri määrä enemmän tai vähemmän taitavia taiteilijoita, joiden nimet pidettiin salassa. Vasta vuosien kuluttua, kun lehdissä julkaistiin niin kehnosti piirrettyjä sarjakuvia, että Disneyn imago kärsi, salaisuutta ei enää kannattanut säilyttää.

Nykyisin ankkahistoria tunnetaan tarkasti, ja Aku Ankan taipaleen tiedetään alkaneen jo 1930-luvulla. Nimenoaan Al Taliaferro ja Carl Barks loivat ne hahmot ja sen miljöön ja piirrostavan ja kerronnan sävyn, joista lapsena niin kovasti pidin. Heidän käsittelyssään ankkalinnan väki muuttui todentuntuiseksi ja hyvin sympaattiseksi. Hahmot eivät enää olleet alkuaikojen piirroselokuvien räävittömästi melskaavia riekkujia, vaan ne saivat persoonalliset ja syvälliset luonteet. Eikä ihme, sillä taiteilijat käyttivät esikuvina todellisia ihmisiä. Esimerkiksi Iines Ankan mallina oli Taliaferron vaimo, ja Mummo Ankka sai piirteensä Taliaferron anopilta. Carl Barks keksi Roope Ankan Charles Dickensin kuuluisasta joulukertomuksesta. Roopen (Uncle Scrooge) esikuvana oli Ebenezer Scrooge, ahne, rikas ja vastenmielinen saituri. Barks siirsi hahmon kertomukseen Joulu Karhuvuorella. Mutta vähitellen hän muutti hahmon sympaattisemmaksi, näin ilkeää hahmoa hän ei halunnut sietää jatkossa. Luultavasti muutkin hahmot kehittyivät vastaavalla tavalla. Piirtäjät loivat hahmoja, jotka olivat kiinnostavia ja joiden seurassa oli mukava viettää aikaa. Tämä väki syntyi vuosien kuluessa, ja sarjakuvista vakiintui eri kääntäjien tekemiä tekstejä. Siksi mukana on epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Tupu, Hupu ja Lupu eivät ole veljenpoikia vaan sisarenpoikia. He ovat Akun kaksoissisaren Della Ankan lapsia.

Alussa jo kritisoin mainoslausetta ”maailman hauskin sarjakuvalehti”. Aku Ankka ei todellakaan ole erityisen hauska. Barksin kertomukset ovat vaihtelevia, melko verkkaisia, tapahtumiltaan usein varsin arkisia, mutta silti mielikuvitusta kiehtovia, ja mikä parasta, silloin tällöin juoni yltyi aivan tolkuttomaksi. Koomisia käänteitä on kuitenkin melko vähän, samoin jännitystä. Lisäksi sarjakuvissa käsitellään aika paljon erilaisia tunteita ja sosiaalisia tilanteita, ne ovat psykologisia. Ne ovat myös moraalisia, mutta eivät moralisoivia. Ankkalinnan miljöö on myös hyvin universaali. Amerikkalaisia piirteitä on vähän, siihen on helppo samaistua. Kaupungin lähellä on vuoria, erämaita ja valtameren rannikko. Siis sopivasti eksotiikkaa. Barksin luoma hahmo Pelle Peloton (Gyro) avaa puolestaan näköalan tieteeseen, tekniikkaan ja keksintöihin, sekin oli lapsen silmille tosi kiehtovaa. Varsinaiset tiedemiehet sen sijaan kuvataan usein pitkäpartaisiksi ääliöiksi. No, ehkä siihen on ollut joku syy. Usein sarjakuvissa vieraillaan Mummo Ankan maatilalla. Siinä on oma eksotiikkansa, ja koska itse olin kaupunkilaispoika, minulla oli vastaavia kokemuksia.

Roope Ankka on siis kesytetty ja inhimillistetty Dickensin saituri. Sopivaa jännitystä ja tarinan aiheita tuottaa Karhukopla, joka toistuvasti yrittää ryöstää Roopen rahat. Joskus on sanottu että he ovat kommunisteja. Rinnastus ei oikein toimi, vaikka porukalla on punaiset puserot, ja he tanssivat joskus ripaskaa. Oikeat kommunistit haluaisivat muuttaa maailmaa, ja rahaa he tarvitsisivat vain poliittisen toiminnan kuluihin. Mutta en ole havainnut Karhukoplalla mitään ideologiaa, paitsi ahneuden. Pikemmin uskoisin, että he ovat kilpailevia kartellikapitalisteja, ja niitähän amerikkalaiset inhoavat. Roope Ankka- tarinat edustavat poliittisinta ja ristiriitaisinta aineistoa. Usein niissä matkustetaan ulkomaille, missä Roope käyttäytyy yleensä avoimen sovinistisesti ja kolonialistisesti. Mutta en nyt halua mennä sille osastolle.

Ankkalinnan hahmojen ja erityisesti Akun vilpittömyys, naiivius, uteliaisuus, pohdiskelevuus ja yritteliäisyys, sekä monet ihmisistäkin tutut heikkoudet saivat minut jo lapsena pauloihinsa, ja lumous on jossain määrin edelleen säilynyt. Oli tietysti muitakin kiehtovia sarjakuvalehtiä. Koulukaverit luki Korkkareita (Korkeajännitys), missä britit kävivät ikuista taisteluaan natseja vastaan. Korkkarien lukijat piti itseään jotenkin kovina kundeina - halusivat kai tuntea itsensä korostetun vanhoiksi, ja joskus polttivat tupakkaa. Minulle Korkkarit oli liian yksioikoisia. Myös Tarzanit ja Tex Willerit tuntuivat tylsiltä, samoin Mustanaamio. Yksinäinen Ratsastaja oli myös tylsä, paitsin että ihailin hänen intiaanikaveriaan Tontoa (enkä tiennyt että Tonto tarkoittaa tyhmä). Taika-Jim oli hieman outo mutta fantastinen. Sitä oli myös Brick Bradford (Sam Seikkailija) ja Flash Gordon. Sitten jo teininä löysin läjän vanhoja Teräsmiehiä. Olin lumoutunut niiden lapsellisesta outoudesta. Akusta alkoi ketju joka teki minusta scifi-fanin.

Unohdettuja oppiaineita

Kesällä levisi mediassa hälyuutinen. Janakkalassa uimarannan läheltä oi löydetty myrkkykeiso- nimistä kasvia, ja asia otettiin niin vakavasti, että kasvupaikka eristettiin varoitusnauhoin. Aivan, tämähän on tyypillinen mätäkuun juttu. Kesällä tapahtuu ”niin vähän”, että lehdet julkaisevat outoja kohu-uutisia saadakseen lukijoiden huomion. Tyypillinen uutinen, jota en tosin tänä kesänä ole nähnyt, on ”hauki puri naista”. Internetin aikakaudella on alettu puhua ”klikkiuutisista”. Ja kyllähän tästäkin iloa otettiin irti. Hieman epäselvän kuvaparin avulla ihmisiä opetettiin erottamaan myrkkykeiso koiranputkesta. Havaintoja myrkkykeisoista tehdään nyt joka puolella maata. Ja mediassa luetellaan muita luonnon ja puutarhojen myrkkykasveja. Luettelo on yleensä vajaa, myrkyllisiä kasveja on paljon. Kamala luonto!

Mutta mieleeni tuli myös laajempia näkökulmia. Aikanaan koulussa oli oppiaine nimeltä ”kasvioppi”, ja opiskeluun kuului myös kasvien keräämistä. Kasviopissa todella opetellaan tunnistaman kasveja erilaisten tuntomerkkien perusteella. Yleisen muodon lisäksi tunnistamiseen käytetään myös pikku yksityiskohtia, vaikkapa karvaisuus tai tuoksu. Ja kasvupaikka. Myrkkykeiso kasvaa suorastaan märillä paikoilla, kun taas vertailussa ollut koiranputki on kuivien paikkojen kasvi. Molemmat kasvit kuuluvat sarjakukkaisten heimoon, mutta näitä kasveja muistuttavia saman heimon kasveja ovat myös varsin yleiset väinönputki, karhunputki, ukonputki, meriputki, myrkkykatko, hukanputki, vuohenputki, ja jopa tilli, kumina ja persilja. Kaksi näistä on tappavan myrkyllisiä, arvatkaa mitkä!

Niin, kasvioppi oli minusta ihana kouluaine! Se opettaa systemaattista ajattelua, ja samalla se kehittää suhdetta luontoon. Kasvien salatun elämän paljastaminen oli minusta tavattoman kiehtovaa. Miten ne lisääntyvät, miten ne kilpailevat elintilasta, miten ne leviävät uusille alueille, ja miten ne elävät yhdessä muiden kasvien ja eläinten kanssa. Ja mikä on kasvien merkitys ihmisyhteisöissä ja kulttuurissa ja lääketieteessä. Kasveihin tutustuminen on myös johdanto ekologian perusteisiin. Se on tärkeää, sillä ihmiskuntaa uhkaa yhä vakavammin ekologinen katastrofi. Vanhoina aikoina kasvien tunteminen oli osa yleissivistystä ja kansalaistaitoja. Esimerkiksi edellä mainittu vuohenputki on tuhansia vuosia vanha hyötykasvi, jota on sekä kerätty villiyrttinä, että jopa viljelty. Se on kuulunut jo viikinkien ruokavalioon. Kevätkesällä nousevat vuohenputkikasvustot ovat nuorina herkullisia ja aromaattisia. Kerätkääpä niitä ja tehkää vaikka vuohenputkipestoa, maustamaan esimerkiksi pizzaa ja pastaa. Kannattaa tehdä varastoon ja pakastaa, kasvi on hyvin satoisa ja helppo tunnistaa. Reseptejä kyllä löytyy.

On muitakin unohdettuja kouluaineita, joita kannattaisi lisätä pieninä annoksina kouluopetukseen. Kuten geologia, minerologia ja tähtitiede.

Eräs unohdettu kouluaine, jonka katoamista olen surrut, on geometria. Enkä ole ainoa, joka sitä kaipaa. Geometriasta on vaikea edes määritellä, mitä se on, ehkä se pitää vain kokea. Geometria on ikivanha ajattelun ja tieteen muoto, jonka historia ulottuu muinaiseen Kreikkaan, Babyloniaan ja Egyptiin. Geometrian perusoppikirja, Eukleideen Stoikheia (alkeet) on ollut käytössä yli 2000 vuotta, aina 1950-luvulle asti. Geometria käsittelee abstrakteja muotoja: pisteitä, suoria, janoja, kulmia, ympyröitä ja kaaria, suljettuja monikulmiota, ja niiden kolmiulotteisia vastineita. Siinä tehdään päätelmiä ja rakennetaan todistuksia tiettyjen sääntöjen ja perusoletusten pohjalta.

Niin, geometria katosi kouluista, kun matematiikan opetusta uudistettiin muutama vuosikymmen sitten, ja haluttiin raivata tietä joukko-opille. Siitä seurasi suuri oheisvahinko. Sen jälkeisiltä sukupolvilta riistettiin ainutlaatuiset abstraktin ajattelun, oivaltamisen ja keksimisen nautinnot.

Pyydän nöyrästi, vaikka en tiedä, kenelle asia kuuluu: tuokaa geometria takaisin kouluihin!

 

Saniaisen salattu elämä

 

Vapaan tahdon raunioilla

 ”Vapaa tahto” on sanapari, johon silloin tällöin vetoamme, kun haluamme jotenkin korostaa toimijuuttamme. ”Onhan minulla toki vapaa tahto”. Käytämme sanaparia huolettomasti, koska pidämme sen tarkoittamaa asiantilaa itsestään selvänä. Mutta jos hiukankin epäilisimme sen olemassaoloa, joutuisimme heti niin sanotusti syviin vesiin. Toisin sanoen juuttuisimme mutkikkaisiin moraalisiin ja teologisiin pohdintoihin. Entä jos tuo kauhistuttava epäily olisi perusteltu? Ehkäpä ”vapaa tahto” on vain kulttuuriimme kuuluva sitkeä harhaluulo, oikeasti sellaista ei ole. Aivotutkimus ja neuropsykologia tuottavat jatkuvasti vahvistuvaa todistusaineistoa, että näin ikävästi asiat todella ovat. Vai onko se oikeasti ikävää – vai ehkä vain hieman outoa. Jotain, johon emme ole vielä tottuneet.

Helsingin sanomat julkaisi kesällä (HS 8.7.2024) Mikko Puttosen ansiokkaan esseen, jossa nostettiin pohdittavaksi tilanteesta luultavasti seuraava ja vähitellen voimistuva maailmankuvan muutos. Entä miten siihen reagoitiin? Odotetun laimeasti. Lehti julkaisi muistaakseni muutaman asiaankuuluvan nihkeän ”vastineen”, ja sillä selvä. ”Business as usual”. Voimme rauhoittua, yhteiskuntarauha on turvattu ja papit saavat pitää työpaikkansa.

En aio tässä esitellä vapaan tahdon puuttumisen tieteellistä pohjaa. Koska vakavaa epäilyä ei ole, voin säästää lukijoitteni aikaa ja vaivannäköä. Sen sijaan haluan eritellä tilanteesta vedettäviä tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka ovat mielestäni usein turhankin suoraviivaisia. Esimerkiksi Puttosen esseessä viitataan toistuvasti mekanistiseen maailmankuvaan, ikään kuin psykologisten prosessien mallina. Maailma, mukaan lukien ihmisen aivot, on kuin suuri kellokoneisto, kaikki tapahtuu vääjäämättömästi ankarien luonnonlakien ohjaamana. Jopa suuri filosofi René Descartes todella uskoi tällaiseen maailmankuvaan. Hän näkikin eläimet eräänlaisina koneina, mutta ei sentään rohjennut sanoa ihmisiä koneiksi, vaan oletti ihmisen ainutlaatuisuuden takaajaksi sielu-nimisen toimijan, jonka hän sijoitti aivojen käpyrauhaseen. Tämä tapatui jo 1600-luvulla. Hänen looginen ymmärryksensä ei voinut hyväksyä vapaata tahtoa, mutta koska ajatus oli tuona aikana kauhistuttava ja moraaliton, hän siirsi ihmisen vastuun teoistaan maagiselle hengelle, joka piileskeli syvällä aivoissa..

Descartesin ratkaisu on väärä, sekä sielun että kellokoneiston metaforan osalta. Noin sata vuotta sitten mekanistinen maailmankuva nimittäin hajosi. Werner Heisenberg, Erwin Shrödinger, Niels Bohr ja monet muut eturivin fyysikot osoittivat vakuuttavasti, että maailman kellokoneisto on rikki – tai pikemminkin se toimii aivan eri tavalla kuin oli kuviteltu. Tapahtumien täsmällinen ennustaminen on mahdotonta. Säätiedotuksia seuraavat havaitsevat sen jopa aivan konkreettisesti. Tämä oli aikanaan valtava maailmankuvan mullistus, joka tuotti runsaasti tieteellistä, filosofista ja jopa teologista kiistelyä. Nyt asiantilaan on jo totuttu Kukaan fyysikko ei menetä yöuniaan se takia, ja itse asiassa fysiikastakin tuli entistä täsmällisempää.

Myös vapaan tahdon osalta olemme murrosvaiheessa. Maailmankuvamme muuttuu, tosin hyvin hitaasti, ja filosofinen, yhteiskunnallinen ja teologinen debatti on kiihtymässä. Millaisia ovat vapaan tahdon puuttumisen seuraukset ja asiasta vedettävät johtopäätökset modernin fysikaalisen maailmankuvan valossa? En pysty erittelemään sitä tässä lyhyesti, mutta aivan selvästi asia on varsin monimutkainen, se antaa tilaa hyvinkin erilaisille spekulaatiolle. Jos haluaa perehtyä eri näkökulmiin lähemmin, kannattaisi lukea kirjani Robottipuisto (Momentum 2023).  Se käsittelee mm. ihmisen mieltä, älykkyyttä, vapaata tahtoa, tietoisuutta ja  - tietenkin - tekoälyä. 

On syytä mainita eräs yleinen ja mielestäni haitallinen spekulaatio. Se hyökkää suoraviivaisesti luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaan ja pyrkii raivaamaan tietä erilaisille uushenkisille liikkeille (ks. esim Thomas Nagel). Pidän tätä suuntausta yrityksenä nostattaa uutta magiaa ja mystiikkaa näennäistieteellisellä argumentilla. Miten sen esittäjiltä saattoi jäädä huomaamatta, että juuri moderni fysiikka paljasti maailmamme paljon luultua mutkikkaamman syvärakenteen.

Vastaavasti ei ole mitenkään hyväksyttävää hyökätä ihmisen ainutlaatuisuutta vastaan epämääräisillä tieteenvastaisilla väitteillä.

Kelvotonta tekniikkaa

Vanha kunnon hehkulamppu on jo suunnilleen lopettelemassa yli 150-vuotista palvelustaan ihmiskunnan hyödyksi. Tilalle tuli ensin pienoisloistelamppu (CFL – compact fluorecence lamp), jokaa hyvin nopeasti sai väistyä LED- lamppujen tieltä. Ja on syytäkin, sillä LED säästää 80 – 90% energiaa saman kirkkauden tarjoavaan hehkulamppuun verrattuna. Lisäksi sillä on häkellyttävän pitkä elinikä. Yleisesti mainitaan arvo 50 000 tuntia, kun taas hehkulampulle vakioitu elinikä on 1000 tuntia. (Tähän hehkulampun rajattuun elinikään liittyy yleinen väärinkäsitys. Totta, se on suunniteltu elinikä, mutta suunnittelu ei johdu teollisuuden ahneudesta vaan optimoinnista. Lampun tehtävä on muuttaa sähköenergia valoenergiaksi, joten optimoinnissa tasapainotetaan lampun hinta ja energian hinta. Näin tietyllä rahamäärällä saadaan mahdollisimman paljon valoa).

Takaisin LED-lamppuihin. 50 000 tunnin elinikä tarkoittaa noin kuutta vuotta jatkuvaa käyttöä. Jos lamppua poltettaisiin noin kuusi tuntia päivässä, se kestäisi ainakin 25 vuotta. Aika mahtavaa, monia kodin lamppuja ei ehkä tarvitsisi vaihtaa omistajan eliniän aikana.

Tarkastellaan nyt, mitä tuo LED-lampun elinikä tarkoittaa. Toisin kun hehkulamppu, LED-lamppu ei lopeta toimintaansa äkillisesti, vaan se hiipuu hiljalleen. Niinpä tuo 50 000 tunnin elinikä ilmenee käytännössä siten, että tuon ajan kuluttua lampun kirkkaudesta on jäljellä enää 80 % (se on muutos, jonka ihmissilmä pystyy havaitsemaan).

Lamppuja luonnehtimaan tarvitaan toinenkin luku, joka kuvaa laadun tasaisuutta. Esimerkiksi, että 70% lampuista antaa eliniän tultua täyteen vielä ainakin 80 % alkuperäisestä valomäärästä. Mutta mistä tiedämme, että lamput todella kestävät näin pitkään? Testaushan veisi enemmän aikaa kun jonkun lamppumalln kaupallinen elinkaari? Ratkaisu on kiihdytetyt elinikätestit. Elektroniikan ikääntymiseen vaikuttaa lämpötila. Siksi elinikätesteissä testataan suuri määrä laitteita korkeassa lämpötilassa.

Elinikään vaikuttaa myös sytytysten lukumäärä. Vaikka LED-lampussa ei ole mekaanisia kuluvia osia, virran kyteminen ja katkaiseminen aiheuttavat lämpötilamuutoksia, ja ne puolestaan tuottavat mekaanista stressiä komponenttien sisäisiin ja niiden välisiin liitoksiin. Vaikutus ei ole kovin suuri, ehkä tilastollisesti lamppu vanhenee muutaman tunnin per sytytys. Toisaalta tällainen kuluminen aiheuttaa äkillisen vian, lamppu pimenee kerralla.

Kuluttajapakkauksiin ei paineta elinikätietoja, ehkä siksi että ne ovat vaikeaselkoisia. Jos eliniän suuruusluokka kiinnostaa, sen voisi ajatella olevan valmistajasta riippuen 10 000 – 100 000 tuntia.

Ja nyt sitten hiukan ikävämpää asiaa. Olen havainnut, että omassa asunnossani joutuu vaihtamaan muutaman LED-lampun vuodessa. Eihän se niin pitäisi olla! Nämä lamput eivät hiivu, vaan ne joko sammuvat tai muuttuvat vilkkumajakoiksi. Syynä on liitäntäelektroniikka, joka kytkee LED-komponentit sähköverkkoon. Liitäntälaitteessa on 5-10 elektroniikan komponenttia. Tietoni elektroniikan luotettavuudesta ja ammatillinen kokemus väittävät, että tällaisen laitteen keskimääräisen vikavälin pitäisi olla useita vuosisatoja. Se ei näytä toteutuvan. Ilmeisesti luotettava LED - tekniikka pilataan kehnolaatuisella liitäntälaitteella. Jos kärjistäisin, niin varsinaiset LED – komponentit valmistetaan suurissa tuotantolaitoksissa, joissa prosessit ovat kontrolloituja ja laadunvalvonta tehokasta. Kuluttajalle menevät lamput sitten ilmeisesti kyhätään erilaisissa pajoissa, oletettavasti jossain Aasiassa.

   - - -

Tästä tuli näköjään todella tylsä kirjoitus.

Pyydän anteeksi.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti!

 

Roope Ankka ja Karl Marx

Silmiini sattui ingressi kuuluisan ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn uusimmasta juuri käännetystä teoksesta Pääoma ja ideologia (Into 2024). Kirjan luonnehdinta oli seuraava. Yleiseksi vitsaukseksi koettu tuloerojen jatkuva kärjistyminen ja varallisuuden kasaantuminen pienelle eliitille ei olekaan talouden mekanismien tuottama ”väistämätön” sivuvaikutus. Se on ideologinen valinta. Ja oikeastaan asialle olisi tehtävä jotain.

Hetkinen, onpa radikaali idea! Ja samalla intuitio nosti päätään ja kuiskasi: pahus, ehkä mies on oikeassa!

Niin, intuitio, se ei ole mikään pikku juttu. Aivotutkimus on paljastanut, kuinka aivan keskeinen rooli intuitiolla on ajattelussamme. Olen oppinut kunnioittamaan sitä! Toisaalta tiedän, että se on usein väärässä. Joten asiaa pitää tutkia tarkemmin.

Thomas Piketty on taloustieteen supertähtiä, ja tunnettu perusteellisesta tausta-aineiston käytöstä. Hän ei ole marxilainen, ei kai niitä enää olekaan. Häntä kuitenkin pidetään vasemmistolaisena, ehkä siksi, että hän tutkii talouden vaikutusta yhteiskuntaan. Lisäksi hän leikittelee mielellään poliittisesti leimautuneilla termeillä. Hänen edellinen suurteoksensa, Pääoma 2000-luvulla kohautti erityisesti Yhdysvalloissa. Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan se aiheutti siellä suoranaisen paniikin.

Joten Pikettyn uuden kirjan radikaali idea aiheuttaa varmaan myös paniikkia. Ehkä sitä osoittaa, että valtalehti Helsingin Sanomat tilasi kirja-arvostelun, jonka toimeksiantona näyttää olevan kirjan mitätöinti ja murskaaminen (HS 29.6.2024). Asialle pantiin ”ekonomisti” Heikki Pursiainen, minulle tuntematon henkilö, kuulemma markkinaliberalisti. En paljon kostunut tuosta arvioinnista. Kriitikko otti aseekseen tunnetun argumentointivirheen, olkinuken. Siinä asetetaan keksittyjä ajatuksia ja lausahduksia Pikettyn päähän tai asetellaan niitä hänen kirjaansa, ja hyökätään sitten niitä vastaan. Kirjaa ei kuulemma kannata lukea koska se on kelvoton. Voi voi, olisin odottanut hieman älykkäämpää käsittelyä.

Nyt en kyllä ehdikään lukea, koska Pikettyn edellinenkin kirja on minulla kesken. Mutta koetan ajatella tuota ideaa muulla tavoin. Ja tutkia tuota intuitiotani.

Aloitetaan taloustieteestä. Sellainen on kuulemma olemassa, ja erityisesti Pursiaisen mukaan on olemassa jokin ”valtavirtataloustiede”, jota kaikkien on ajattelussaan kumarrettava. Tämä ei kuitenkaan vastaa omaa käsitystäni, pikemminkin tämä taloutta ruotivan ajattelun laji näyttää kompastelevan teoriasta toiseen enemmän tai vähemmän kömpelösti (kulmiaan rypistävälle lukijalleni voin kertoa että olen väitellyt tohtoriksi teollisuustalouden alalta, klassikot on siis luettu, ja toki uudempiakin). Vakavan eli formalisoidun taloustieteen juuret ovat pitkälle uhkapelien maailmassa. No, sieltähän tulee myös tilastotiede, joka onkin ihan oikea, hyvämaineinen ja hyödyllinen tiede. Jätän auki kysymyksen, onko taloustiede tiede ollenkaan - ainakaan luonnontieteen kriteerein. Senhän pitäisi osata sekä selittää että ennustaa. No, ehkä luen sen humanistisiin tieteisiin.

Teoreettisen taustansa mukaisesti talous näyttää olevan jonkinlainen uhkapeli, jossa erilaiset pelurit asettelevat panoksiaan alati muuttuvalle pelilaudalle ja koettavat kampittaa toisiaan maksimoidakseen oman varallisuutensa. No pahus, tämä näky kyllä sopii Pikettyn ideaan.

Katsotaan muutamaa muuta taloustieteen perusasiaa. Keskeinen asia on ilmeisesti arvo, mutta mistä arvo syntyy? Marxin mukaan se syntyy työstä, tai vähintäänkin ”yhteiskunnalle hyödyllisestä” työstä. Työ ei kuitenkaan ole yhteismitallista, ja yhteiskunnallinen hyödyllisyyskin on hankala käsite. Pikemminkin on kysymys siitä, mitä halutaan, ja mitä on saatavissa ja millä hinnalla. Siis mukaan tulee erilaisia rooleja, ja kaupankäyntiä eli vaihdantaa. Arvoteoria on vaikea, enkä aio enempää ruotia sitä, vaan katsotaan muita asioita.

Palkat on yhtä vaikea asia. Tuloeroja selitetään sillä, että hyvä palkka maksetaan kannattavasta työstä. Siis siitäkö, mikä tuottaa enemmän arvoa. Ja taas törmättiin arvoihin, ja niistähän on vaikea saada selkoa. Ehkä otan esimerkin. Lääkäri tai insinööri saattaa saada palkkaa 3-5 kertaa enemmän kuin sosiaalialan perustyöntekijä – jonka työ on kuitenkin ilman muuta hyödyllistä. Toisaalta pörssiyhtiön johtaja saattaa ansaita sata kertaa enemmän kuin insinööri. Jokainen ymmärtää, ettei hänen työnsä ole sata kertaa tuottavampaa. Jostain muusta on kysymys.

Entä mikä on jonkun yrityksen ”arvo”? Talousuutiset puhuvat jonkinlaisesta pörssiarvosta, eli osakkeiden myynti- ja ostohinnoista summaamalla muodostetusta teoreettisesta arvosta. Mutta jos vaikka puoletkaan osakkeista haluttaisi myydä välittömästi vapailla markkinoilla, tuo arvo romahtaisi murto-osaan. Puhutaan myös substanssiarvosta. Se saadaan summaamalla toimitilojen, kalusteiden, tuotantokoneiden, ohjelmistojen, sopimusten, sitoumusten, velkojen ja muun omaisuuden käypä hinta. Menestyvillä yrityksillä substanssiarvo on tavallisesti mitätön verrattuna osakkeista laskettuun arvoon.

Mukaan pitäisi tietysti ottaa myös inhimillinen pääoma, eli yrityksessä toimivien ihmisten osaaminen. Se tuskin riittää tilkitsemään osakearvon ja substanssiarvon välistä rakoa. Ja lisäksi inhimillinen pääoma on arvokasta vain silloin, kun ihmiset toimivat vakiintuneena organisaationa. Jos työntekijät hajautetaan ympäri maailmaa ja katkaistaan heidän keskinäiset yhteytensä, inhimillisen pääoman arvo per henkilö putoaa murto-osaan.

Joka tapauksessa, mikään työn arvoon, osaamiseen tai työn tuottavuuteen sidottu logiikka ei näytä selittävän suuria tuloeroja. En ihmettele, ihmiskunnan etevimmät taloustieteilijätkään eivät siihen näköjään pysty. Myös Thomas Piketty nostaa tässä kohden kätensä pystyyn. Tuloerot ovat kuitenkin totta. Jotain pitää ehkä tehdä (ihmiskunnan onnen takia). Pikettyllä on joukko ehdotuksia, en mene niihin, koska en ole niitä lukenut, paitsi Pursiaisen epäluotettavan referaatin.

Sen sijaan heitän pari ylimalkaista havaintoa.

Ajatus taloudesta suurena uhkapelinä, jossa pelurit asettavat panoksiaan ja kampittavat toisiaan, tuntuu edelleen varsin uskottavalta.

Tärkeimmät pelaajat, ne rahakkaimmat, muodostavat keskenään klaaneja, jotka pitävät yhtä, täydentävät itseään ja puolustavat jäseniään.

Jotenkin koko juttu muistuttaa keskiaikaista feodaalijärjestelmää. Koko systeemiä ylläpitävää yksinvaltiasta, joka oikeuttaa ja turvaa pikkuruhtinaiden vallan, edustaa ideologia, joka vakuuttaa että kaikki tämä on ihan oikein, ja köyhätkin siitä iloitsevat.

Pahus, ehkä Piketty on kuitenkin jäljillä.

Inspiroitua, lainata tai varastaa

Luin juuri tietofinlandialla kruunatun Iida Turpeinen kirjan Elolliset (2023). Pidin siitä, se oli elävästi kirjoitettu ja aiheeltaan tärkeä. Kirja kuvaa saksalaista luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleriä, joka osallistui kapteeni Vitus Beringin johtamaan kohtalokkaaseen tutkimusretkeen Siperian ja Alaskan väliselle merialueelle vuosina 1740-42. Retkikunnan alus haaksirikkoutui autioksi osoittautuneelle saarelle. Bering kuoli saarella, mutta sinnikäs miehistö onnistui rakentamaan haaksirikkoutuneen aluksen hylyn osista veneen, jolla eloonjääneet retkikunnan jäsenet pelastautuivat. Steller itse kuoli kuumetautiin muutaman vuoden kuluttua.

Kirjan keskeinen hahmo, jos niin voi sanoa, on merilehmä-niminen merinisäkäs, jonka retkikunta löysi saarelta, ja josta Steller laati seikkaperäisen kuvauksen. Tuo eläin on valtava, se on hylkeitä paljon suurempi, jopa kymmenen tonnin painoinen, ja kuuluu outoon ja vähälajiseen sireenieläinten lahkoon. Ikävä kyllä, tuo merileviä ravinnokseen käyttävä eläin oli luonteeltaan säyseä ja ilmeisen tyhmä ja avuton, niin että se tapettiin sukupuuttoon alle 30 vuodessa. Varsinaista taloudellista hyötyä siitä ei saatu, mutta koska sen liha ja rasva olivat hyvänmakuisia, turkismetsästäjät ja tutkimusmatkailijat söivät sen pois maailmasta. Monelle sukupuuttoon kuolleelle eläinlajille on käynyt samoin. Mikä vain vahvistaa, että ihminen on planeettamme vaarallisin eläin.

Sitten sain käsiini vuosia aikaisemmin ilmestyneen Aura Koivisto kirjan Mies ja merilehmä (2019). Tämäkin kirja kertoo Stellerin ja merilehmän tarinan, mutta paljon perusteellisemmin. Pidin tästä kirjasta vielä menemän, sekin oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä. Jostain syystä Koiviston kirja ei aikanaan herättänyt minkäänlaista huomiota. Sitä se kuitenkin olisi todella ansainnut.

Muitakin asioita tuli mieleen. Turpeisen kirja on tietokirjaksi siinä mielessä hankala, että siinä ei mainita käytettyjä lähteitä, eikä siinä ole viitteitä. Ehkä se voisi kulkea nimellä ”tietofiktio”. Ainakin itse toivon, että tietokirjailijat mainitsevat käytetyt lähteet, ja noudatan periaatetta omissa kirjoissani. 

Voisin kuvitella, että kun joku intoutuu tutkimaan Stelleriä tai merilehmää, hän väistämättä törmää heti Koiviston kirjaan, ja varmaan inspiroituu siitä. Kirjaa ei kuitenkaan mainita esipuheessa eikä kiitoksissa. Koiviston kirjassa on mukana vaikuttavan runsas lähdeluettelo. Stellerin tapauksesta, merilehmästä, Siperian historiasta ja vaikkapa kapteeni Vitus Beringistä kiinnostuneiden kannattaakin hankkia Koiviston kirja.

Turpeisen kirja ei missään tapauksessa ole plagiaatti. Se on itsenäinen ja hyvin omalla äänellä kirjoitettu viehättävä kirja. Se on suppeampi, mutta toisaalta siinä kuvataan myös muita kiinnostavia henkilöitä. Suomalainen Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lahjoittaa hyvin harvinaisen merilehmän luurangon ystävälleen, se on nyt nähtävissä Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Kirjassa vilahtaa myös Siperiassa piipahtanut ”tanssiva pappi” Uno Cygnaeus ja tieteellisenä kuvittajana toiminut Hilda Olson (ennen valokuvauksen vakiintumista taiteilijat olivat olennainen osa luonnontiedettä).

Ja sitten toinen hieman vastaava tapaus. Saksa oli 1800-luvulla hajaantunut suureen määrään enemmän tai vähemmän sopuisia pikkuvaltioita. Saksan yhdistämisestä kuitenkin haaveiltiin, ja juuri kieli on vahva yhdistävä tekijä. Niinpä päätettiin laatia kattava saksankielen sanakirja, Deutsches Wörterbuch. Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet mainetta ja vaurautta kansanperinteen kerääjinä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. He saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Hanke käynnistyi vuonna 1838. Teoksen ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Sattumalta luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja politiikan saralla: omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana.

Ja sitten yöpöydälleni päätyi toinen kirja: Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa kattavan sanakirja luomisprosessia, joka vietiin läpi suunnilleen samaan aikaan kuin saksankielen hanke. Kirja syntyi vastaavasta tarpeesta kehittää englannin kieltä. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Tämäkin kirja on sekä kiinnostava että viehättävä. Se etenee Grassin kirjan tapaan hieman sanakirjamaisesti, kirjain kirjaimelta. Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Willams oli inspiroitunut Grassin kirjasta, joka oli ilmestynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Ei hän kuitenkaan Grassia millään lailla mainitse.

Muuten, Grimmin veljekset eivät hyväksyneet saksankielen tapaa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella. Ilmeisesti sanakirjan kustantaja oli kuitenkin eri mieltä.

Rakkaus numeroihin, kirjaimiin - ja kirjoihin

 Tehdessäni sudokuja olen huomannut vähitellen oudon ilmiön. Ilmeisesti suhtaudun numeroihin tunteellisesti. Ei kai se niin voi olla, numerothan ovat vain sanoja tai merkkejä, jotka eivät tarkoita muuta kuin määrättyjä lukumääriä, siis aivan abstrakteja asioita. Mutta olen ehkä ollut väärässä. Ajattelumme kun ei oikeastaan voi mitenkään kohdistua abstrakteihin käsitteisiin, se on aina jollain tapaa sidottu käytännöllisiin asioihin, Aivojemme toiminta ja sen tuottama käyttäytyminen ja tunne-elämä on oudompaa kuin osaamme kuvitella.

Joten palaan sudokuun. Olen huomannut, että pidän joistakin numeroista, ja joistakin – en oikeastaan. Ykkönen on suosikkini, ainakin sudokussa. Koska ne erottuvat tavattoman helposti. Ne seisovat yksinäisinä ja ryhdikkäinä, ja nopealla vilkaisulla selviää heti, missä neliöissä ja riveissä on ykkösiä. Tosin ykkösen voi joskus piirtää huolimattomasti, ne voivat olla ovat vinossa tai kaarevia. Tällaiset ykköset harmittavat minua. Ne ovat pettäneet luottamukseni.

Eniten pidän ehkä kolmosesta. Kaksi kaunista kaarta, ne on miellyttävä piirtää. Kolmosen sukulaisia on kakkonen ja viitonen. Kaunista kaarta, mutta myös kulmikkuutta, Tuo poikkeama kaarimuodosta on hieman huolestuttava. Näissä numeroissa on jännitettä, en pidä niistä yhtä paljon.

Vaikka nelonen on kulmikas, se miellyttää minua. Se on nurinpäin piirretty tuoli, ja sen jalat antavat sille vakautta, vaikka tuoli onkin väärin päin. Neloseen voisi kaikesta huolimatta ajatella istahtavansa. ”Da lässt sich gut sitzen” sanoi aikanaan saksankielen opettajani. Siihen on hyvä istua!

Kahdeksikon pyöreys on ylenpalttista: kaksi ympyrää päällekkäin. En kumminkaan pidä siitä niin paljon kun kolmosesta. Sen piirtäminen on jollain lailla hankalaa, viiva ei jatku kauniisti ympyrästä toiseen. Aikanaan koneenpiirustuksen opettajani neuvoi piirtämään kahdeksikon kahtena ympyränä. Se ei ratkaise epämukavuutta, päinvastoin, sillä ympyröitä on vaikea saada sivuamaan toisiaan kauniisti. Siksi pidän nollasta enemmän, vaikka en yhtä paljon kuin kolmosesta. Nollaa ei tosin Sudokussa ole.

Kuutosessa ja yhdeksikössä on myös mukavaa pyöreyttä, ja ne on helppo piirtää. Mutta yhdeksikkö kiusaa minua. Sen painava yläosa tekee siitä epävakaan, se saattaa koska vain keikahtaa nurin.

Lopulta hylkiöksi jää seitsemän, Se on kuin joku risu tai pitkäkoipinen hyönteinen. Se on epämuoto, ja asiaa pahentaa, että ei oikein ole vakiintunut, piirretäänkö se väliviivalla vai ei. Se myös riitelee ykkösen kanssa, johon joskus piirretään sitä seiskaan lähentävä väkänen. Seiskan negatiivisen puolelle menevä tunneväri on paradoksi, sillä seitsemän tunnetaan myös onnennumerona.

Jollain lailla tapani suhtautua numeroihin tunteellisesti muistuttaa synestesiaa. Se on aistipoikkeama, jossa numerot nähdään eri värisinä. Sitä en ole kokenut, se olisi kyllä jännittävää.

Kolmosesta pääsemme kirjaimiin, sillä se tuo mieleeni arabiankielisen kirjoituksen. Se on ihanan pyöreää, sulavaa ja lennokasta. Ja kolmosessa on jotain samaa, ovathan numerot tulleet Eurooppaan arabien välittämänä. Alkuperäiset numeroiden muodot tulevat jopa kauempaa, Intiasta. Persialainen matemaatikko al-Khwarizmi (780–850) esitteli islamilaiselle maailmalle nämä numerot ja meille niin tutun kymmenjärjestelmän kirjassaan ”Hindunumeroilla laskeminen”. Al-Khwarizmin nimestä tulee myös sana algoritmi.

En kuitenkaan haikaile arabialaisen kirjoituksen perään, se on konsonanttikirjoitusta, ja tuskin soveltuisi sellaisenaan vokaalirikkaan suomenkielen kirjoittamiseen.

Arabialaisen ja eurooppalaisen kirjoitusmerkistön välillä näyttäisi häilyvän myös sulavalinjainen pikakirjoitus. Opiskelin sitä lukiossa, mutta en oppinut, koska en pitänyt opettajasta. Se on vahinko, koska se olisi kyllä ollut hyödyllinen taito. Jos tarkkoja ollaan, pikakirjoituksen nopeus ei perustu vain sulavalinjaisuuteen. Siinä kirjaimia merkitään myös vahvennuksilla, sijainnilla ja viivojen venytyksillä. Lisäksi se käyttää suurta määrää tavallisten sanojen lyhennyksiä.

Ja nyt päästäänkin kirjaimiin. Toisin kun numeroiden kohdalla, en suhtaudu yksittäisiin kirjaimiin yhtä tunteellisesti. Ehkä siksi, että niitä on paljon, eikä niitä yleensä käytetä irrallisina, vaan sanoiksi yhdistettynä. Kirjaimet ovat ikivanhoja. Ne perustuvat kreikkalaisiin kirjaimiin, jotka muokattiin foinikialaisista aakkosista ehkä 800-luvulla eaa. Oikeastaan pidän kreikkalaisista aakkosista enemmän kuin nykyisin käyttämistämme latinalaisista, opettelin ne aikanaan osana matematiikan opiskelua. Kreikan aakkosissa on mukavaa pyöreyttä ja sulavuutta. Myöhemmin opettelin slaavilaissa kielissä käytetyt kyrilliset kirjaimet. Ne ovat myös viehättäviä, ne leijuvat jossain laitinalaisten ja kreikkalaisten aakkosten välissä. Roomalaiset muokkasivat nykyiset latinalaiset aakkoset kreikkalaisten aakkosten pohjalta. Ilmeisesti kirjoituksia haluttiin hakata tasataltalla kivitauluihin, siksi niissä on paljon kulmia ja suoria viivoja.

Kirjapainon keksimisen jälkeen kirjainten muotoilusta tuli graafista taidetta. Puhutaan kirjasintyypeistä eli fonteista. Fonttien taideluonne ilmenee myös siten, että joidenkin fonttien käytöstä peritään lisenssimaksu. Kirjaimet jakautuvat kahteen luokkaan: päätteellisiin ja päätteettömiin. Päätteet, serif otettiin käyttöön jo antiikin Roomassa, kun kirjoituksia hakattiin kivitauluihin. Pääte on pieni poikkiviiva, joka lyödään taltalla pitkän viivan ylä- ja alapäähän. Se tekee kirjoituksesta ryhdikästä ja juhlavaa. Päätteellisiä tyylejä sanotaankin antiikvaksi, niitä ovat esimerkisi Roman, Garamond ja Baskerville. Päätteettömiä fontteja eli groteskeja ovat mm Arial, Helvetica ja Calibri. Päätteelliset kirjaimet ovat erittäin helppolukuisia, ja suuret kirjaimet ovat koristeellisia. Päätteetön teksti on ilmavaa, mutta ei yhtä miellytävää lukea.

Fontteja on tuhansittain, vanhimmat ovat 1500-luvulta, ja uusiakin suunnitellaan edelleen. Tietokoneiden yleistyttyä monistettavan tekstin tuottaminen tuli kaikkien ulottuville. Tottumattomat painotuotteiden suunnittelijat sortuvat helposti erilaisten fonttien ja kirjainkokojen liialliseen käyttöön. Lopputulos on helposti sekava ja jopa koominen. 

Usein sanotaan, että niin sanottu fraktuura eli goottilainen kirjaintyyli on vanhaa kirjoitusta. Näin ei ole, vaan se on vain noin 500 vuoden ikäistä. Ehkä se jäljittelee musteella ja metalliterällä syntyvää tekstausta, ja Gutenberg muotoili ensimmäiset kirjasimensa juuri fraktuura-aakkosten mukaan. Fraktuuraa on ikävä lukea, olen kyllä opetellut sitäkin. Yleissivistyksen vuoksi sitä kannattaisikin opetella, fraktuuran lukeminen on tietynlainen elämys sekin. Mutta onneksi tämä hankalalukuinen kirjaintyyppi hävisi käytöstä 1900-luvun alussa.

Kirja on enemmän kuin tekstiä, se on kokonaistaideteos. Sen ovat luoneet kirjailija, graafinen suunnittelija eli taittaja, kirjansitoja, ja myös nykyiset ja muinaiset kirjainten muotoilijat. Lukija kokee kirjan äärellä esteettisiä tunteita, etenkin jos kirja on huolellisesti suunniteltu. Kirja ei siis ole vain abstraktia kielen käyttöä, vaan kokonaisvaltainen elämys. Kirjan kohdalla voidaan puhua myös ylivoimaisesta käyttöliittymästä. Pitämällä kirjaa kädessään ja selaamalla sitä lukija tutustuu teokseen jo alustavasti ennen varsinasta lukutapahtumaa. Tekstiä on helppo selata ja palata siihen tarvittaessa uudelleen. Esineenä kirjalla on erilaisia merkityksiä ja tunnetiloja herättäviä piirteitä. Siksi oikea kirja jättää painavan, elämyksellisen ja pitkään kestävän muisti- ja kokemusjäljen, toisin kuin e-kirja. Esineenä painettu ja sidottu kirja vie meidät myös vaikka muinaisiin kirjastoihin ja sidonta- ja ladontatyön kulttuurisiin kerrostumiin.

Suomi ei ole ollut kehitysmaa

Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen, jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta, varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus. Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.

Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa. Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?

Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia. Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus, joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa. Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen esikuvanaan Britannian BBC:tä.

Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo – ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit. Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä itsenäistymiseen tunnetaan meillä kultakautena. Eikä se tarkoita vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen. Kirja on jo vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.

Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa. Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle. Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.

Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa. Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia, puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.

Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.

Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle: siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma. Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana. Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino, Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.

Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen, kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat. Merkittäviä lähteitä olivat Luther, Schiller ja Goethe. Aloitteen sanakirjasta teki kustantaja Reimer & Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen, Deutsches Wörterbuch, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus  (Teos 2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla: Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen, mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin onnistunut mainiosti.

Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna 1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa Oxford English Dictionaryn luomisprosessia. On hieman häkellyttävää, että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter Grassin Grimmin sanoissa. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama, mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin kirja on erinomainen!

Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla. Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä. Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto. Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut blogitekstissäni Kieli on kulttuuriympäristö.

Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt laajempi sanakirja on Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, sen toimitti Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.

1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin harppaus pidemmälle.

Sekä sanakirjojen että monien muidenkin sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden. Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers (1751-1772 ja laajennettu laitos 1782 ja 1832).  Eli sanakirja, jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890. Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin ”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina 1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta kirjoituksessani Kuinka tietokirjat rakensivat…)

Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, Nykysuomen sanakirja, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!

Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä. Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret kulttuurimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.

Bulkista virtaa

Aiemmin kirjoitin, kuinka halveksitun bulkin tuottamiseksi piti hankkia tavattoman kalliita ja monimutkaisia paperikoneita. Ja koska nuo koneet todella olivat kalliita, niitä ryhdyttiin myös meillä Suomessa rakentamaan itse. Ensimmäinen paperikone rakennettiin Viipurin konepajalla vuonna 1904, ja niitä alettiin myös suunnitella Suomessa vuonna 1948. Näillä päätöksillä oli kauaskantoisia seurauksia.

Olen kai aiemmin hieman kuvannut tällaisen koneen toimintaa. Märkä paperiliemi ajetaan liikkuvalle seulakankaalle eli viiralle. Siitä muodostetaan paperirata, joka tiivistetään ja kuivataan sitten kymmenien pyörivien telojen avulla. Kuulostaa yksinkertaiselta. Ja sitähän se on periaatteessa, mutta käytännössä se onkin yllättävän vaikeaa. Paperikoneen pitää olla tehokas. Niinpä nykyaikaisen paperikoneen paperiradan leveys on kymmenisen metriä, ja tuo rata liikkuu yli 100 km tuntinopeudella. Paperi on haurasta ja helposti repeävää, joten tuon jättiläiskoneen täytyy käsitellä sitä hellävaraisesti, ja joka tilanteessa, ryömintävauhdista huippunopeuteen. Eikä siinä vielä kaikki. Kulkiessaan koneen läpi paperi venyy aavistuksen verran, joten jokaisen telan täytyy pyöriä aina hieman edeltävää nopeammin.

Vanhimpien paperikoneiden käyttövoiman jakelu noudatti oman aikansa teollista käytäntöä. Koneen rinnalla kulki pitkä valta-akseli, josta voima siirrettiin eri telaryhmille hihnojen välityksellä. Pitkän päälle ja koneiden nopeuden kasvaessa tällainen voimansiirto ei ollut riittävän tarkka. Siksi hihnat korvattiin täsmällisemmin toimivilla hammaspyörävaihteilla.

Mutta miten saadaan helpoiten toteutettua eri telaryhmien käyntinopeuserot? Valtion tykkitehtaasta oli tullut sodan jälkeen valtion konepajayhtiö Valmet, ja se rakensi ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1953. Valmetin hammaspyöräosasto keksi ratkaisun mekaaniseen voimansiirtoon. Se on differentiaalivaihde, josta olen aiemmin kertonut. Hitaasti pyörivä ylimääräinen akseli syöttää kuhunkin vaihteeseen tarvittavan nopeuseron.

Kehitys ei tietenkään loppunut tähän. Sähköinen käyttövoima, jossa olisi moottorit erikseen kullekin kullekin telaryhmälle, mahdollistaisi sekä tarkan että hyvin joustavan paperikoneen ajon kaikissa erilaisissa tilanteissa. Strömbergin tehdas oli erikoistunut valmistamaan suuria sähkökoneita, ja yhtiö kehitti innolla moottoreiden elektronista säätöä. Paperikone olisi lupaava sovelluskohde. Sen laitteisto olisi hyvin kallis, joten siitä saataisiin mukavasti liikevaihtoa. Tosin kohde oli myös hyvin haastava. Paperikoneen nopeuden sähköinen säätö kuitenkin onnistui, ja paransi omalta osaltaan paperikoneita valmistavien yhtiöiden kilpailukykyä.

Kyky valmistaa korkealuokkaisia suuria sähkökoneita yhdistyi luontevalla tavalla niiden sähköiseen ohjaukseen. Strömbergistä tuli nopeasti tehoelektroniikan huippuosaaja, joka oli jopa vuosia edellä alan muista toimijoista. Eräs hyvin merkittävä toimiala olivat laivojen sähkökäytöt. Erityisesti jäänsärkijöissä sähköiset potkurikoneistot tarjoavat merkittäviä etuja vaikeissa talviolosuhteissa. Tuotelinjaa jatkavia menestystuotteita ovat laivojen Azipod- ruoripotkurit. Myös yhteistyö Valmetin kanssa hyödytti molempia osapuolia. Hyviä esimerkkejä ovat – paperikoneiden ja muiden puunjalostuskoneiden ohella – raitiovaunut, veturit ja rautateiden lähiliikennejunat.

Helsingin metro oli erityisen tärkeä yhteistyökohde. Hanke oli myöhässä aikataulusta, ja se antoi Strömbergille mahdollisuuden kehittää siihen aivan uudenlainen moottorielektroniikka: taajuusmuuttaja eli invertteri. Sen ansiosta suurten koneiden ja kulkuneuvojen moottoreina voidaan käyttää teollisuudessa yleisiä oikosulkumoottoreita. Ne ovat yksinkertaisia, halpoja ja lähes huoltovapaita. Tuolle tehoelektroniikan keksinnölle annettiin nimeksi SAMI (Strömbergin Asynkroni Moottori Invertterikäyttö). Tällaisen laiteen rakentamista suurille tehoille – jopa tuhansille kilowateille- pidettiin aikanaan mahdottomana, mutta se onnistui. Invertteristä tuli teollisuudessa vakioratkaisu aina, kun tarvittiin tarkkaa ja joustavaa moottorien tehon ja nopeuden säätöä: kuluttajan pesukoneista ja lämpöpumpuista aina juniin ja laivoihin asti. Kun moottoreita voidaan säätää tarkasti ja käyttää vain sellaisella teholla kuin kulloinkin tarvitaan, energian säästöt ovat todella suuria, Suomessakin usean voimalaitoksen verran.

Tarinan johtopäätös on ristiriitainen. Yksinkertaisen bulkin tekeminen nosti maamme edistyneiden teollisuusmaiden eturiviin. Kaikki on mahdollista, kunhan suhtaudutaan vakavasti.

 

Azipod-ruoripotkureita laivan pohjassa. Kuva: ABB

 

Oivaltamisesta

Perinteinen psykologia erottelee toisistaan hitaan oppimisen ja oivaltamisen. Eräs tällaisen erottelun tarkoitus näyttää olevan korostaa ihmisen ainutlaatuisuutta verrattuna eläimiin. Mutta onko todella niin, eivätkö eläimet muka voi oivaltaa? En ole asiasta lainkaan varma. Sitä paitsi uudempi aivotutkimukseen nojaava psykologia, neuropsykologia ei näytä edes mainitsevan oivaltamista. Tai ainakaan se ei erotu erillisenä ”kognition lajina”, niin kuin hienosti sanotaan.

Arkipuheessa käytämme kuitenkin tätä sanaa. Ilmeisesti tällainen ilmiö on ainakin kokemisen tasolla olemassa. Mistä siis on kysymys? Koetan avata asiaa, ainakin itselleni.

Ehkä pitäisi avata hieman mielen mekanismeja. Keskeisiä mielen resursseja ovat muisti ja merkitys. Muistissa on oikeastaan mielemme olennaisin osa, ihminen erottuu yksilönä muistinsa sisällön kautta, Muisti tallentaa, hyvin tiiviissä muodossa, koko kokemushistoriamme. Se ei tallenna vain kielellistä historiaa eli ”tekstejä”, vaan kaikkea kokemaamme: aistimuksia ja tunnetiloja. Tietoisesti käytössä olevaan muistiimme tallentuu asioita, jotka olemme kokeneet merkityksellisiksi. Ja itse asiassa muistiin tallentuu myös aistimuksia, jotka eivät ole käyneet tietoisuudessamme. 

Aina kun koemme jotain, se herättää mielessämme merkityksen tuntemuksia. Tuo merkityksen tunteminen lähtee siitä, että aistimuksemme ja tunnetilamme herättävät henkiin aiemmin tallennettuja muistikuvia. Jos nuo muistikuvat ovat voimakkaita, kokemuksemme voimistuu ja tallentuu muistimme uudeksi sisällöksi. Koko mielemme toiminta on tällaista merkityspeliä, merkitysten kalkyyliä.

Tämä voi tuntua oudolta, tai monimutkaiselta, tai miksei se voi tuntua myös luonnolliselta tai yksinkertaiselta. Joka tapauksessa se on hieman erilaista, mitä voimme lukea psykologian kirjoista. Asiaan voi tutustua tarkemmin uudesta kirjastani Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä (Momentum 2023).

Nyt pääsemme vähitellen oivaltamisen. Neurologian kannalta ymmärrän sen näin: oivallus on voimakkaasti ja äkillisesti koettu merkityksen tunne. Usein puhutaan ”ahaa-elämyksestä”. Asioiden merkitys ikään kuin paljastuu. ”Näin se onkin”. Oivallus voi syntyä lukiessa, seurassa, työskennellessä, tai itsestään, jopa nukkuessa. Se voidaan selittää siten, että suuri joukko heikkoja muistivihjeitä kytkeytyy mielessämme uudella tavalla. Usein tuo kytkeytyminen on itseään vahvistava: syntyy uusi yhteys, joka puolestaan kutsuu esiin muita muistivihjeitä, ja syntyy vyörymäinen muistivihjeiden tulva. Tämä itseään vahvistava prosessi selittää, miksi oivalluksen tunne on usein niin voimakas, nopea ja elämyksellinen.

Tästä oivalluksen selityksestä voidaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä, jotka arkikokemuksemme vahvistaa. Oivallus voi olla voimakas, mutta se voi olla myös heikko, ja se voi edetä vaiheittain, sarjana isompia ja pienempiä oivalluksia. Tärkeä asia on, että oivallus ei aina ole kieleen liittyvä, vaan se voi koskea tunteita tai havaintoja. Usein koemme oivalluksen, mutta emme osaa pukea sitä sanoiksi. Oivallus voi olla myös heikko, ja sen takia emme voi tehdä selvää rajaa oivaltamisen ja muun ajattelun välillä. Voimme myös antaa vastauksen kysymykseen, johon viittasin alussa. Voiko eläin oivaltaa? Ilman muuta, koska oivallukset eivät läheskään aina liity kieleen.

No niin, nyt on teoretisoitu aika lailla, ehkä on syytä siirtyä lähemmäs käytäntöä. Oivallus on nimittäin selittämätön. Emme voi käskeä muistissamme olevia mielikuvia järjestymään jollain tietyllä tavallas. Ja tämä liittyy opettamiseen. Oppikirjoissa yritetään yleensä välittää joku oivallus: opetettava asia tulee oivalta näin. Mutta koska oivallusta ei voi selittää, oppikirjan tekijät esittelevät sellaista materiaalia, josta oivallus voisi muodostua. Hyvät opettajat koettavat saada oppilaansa oivaltamaan. Mutta he eivät voi selittää ”rautalangasta vääntäen”, miten pitää oivaltaa. Siksi kokemukseni mukaan hyvät opettajat ovat laaja-alaisia. He kuvaavat asioita monelta näkökulmalta, ja usein he kertovat myös kaikenlaisia tarinoita, jotka eivät tunnu edes liittyvän asiaan. Ja jotenkin, kaikesta moninaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia, oivallus sitten syntyy. Koska me ihmiset olemme erilaisia, ja koemme ja oivallamme eri tavoin.

Nyt voimme siirtyä vielä konkreettisempiin esimerkkeihin. Jos jollakin on kiinnostusta pohtia mekaanisia laitteita, voisin esitellä tasauspyörästön. Se löytyy kaikista autoista, ja tuon laitteen ansiosta moottorin voima siirtyy kaarteessa vetäville pyörille tasaisesti, vaikka ne pyörivätkin eri nopeudella. Se on tärkeä ominaisuus, sillä muuten vetävien pyörien renkaat kuluisivat voimakkaasti. Siksi tasauspyörästö, toiselta nimeltään differentiaalivaihde, keksittiin jo 1800-luvulla.

Mutta en voi kertoa, miten tasauspyörästö toimii, sillä sen oivaltamista ei voi selittää. Tasauspyörästön kuvia löytyy helposti netistä. Jos lukija ei aiemmin ole pohtinut tasauspyörästön ideaa, kehotan tutkimaan erilaisia periaatekuvia huolellisesti. Ehkä oivallus syntyy, ja se tuntuu aika hauskalta.

Mutta kaikilla ei ole taipumusta näin hankaliin mekanismeihin. Silloin voi harjoitella vaikka yksinkertaisemmalla planeettavaihteella. Miten ja miksi sillä voi muuttaa pyörimisnopeutta.

Tai kiinnostava harjoituskohde voisi olla Möbiuksen nauha. Sillä on vain yksi reuna ja yksi puoli! Voiko sitä selittää? Lukija voi askarrella paperista tällaisen nauhan, viimeistään silloin se oivaltaa. Entä jos nauhan tekee kääntämällä sen päitä koko kierroksen, ennen kuin ne liimaa yhteen? Vaikea kuvitella, mutta kokeilemalla se selviää.

Itselleni tuli aikanaan hieno oivallus, kun insinööriopinnoissa tuli vastaan ns. Fourier-muunnos (sen avulla voidaan muodostaa signaalin spektri). Muunnos voidaan esittää kaavana, ja ymmärsin toki helposti tuon kaavan, se on aika yksinkertainen. Mutta en oivaltanut, mitä tuo muunnos tekee. Oivalsin sen vasta, kun harjoitustyönä kirjoitin ohjelman, joka tekee muunnoksen.

Amerikkalainen filosofi ja kirjailija Robert Pirsig kirjoitti 1970- luvulla legendaarisen kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kirja käsittelee muiden asioiden ohella myös moottoripyöriä. Ja Pirsig teki musertavan havainnon. Moottoripyörän huolto-oppaat tai alan oppikirjat eivät pysty selittämään, miten moottoripyörän moottori toimii. Sen oivaltaminen syntyy vain omasta kokemuksesta sekä keskusteluista toisten pyöräilijöiden ja korjaamojen kanssa.

Kirja ei välttämättä aukea aivan helposti, tai sitten se menee maalin ohi. Kannattaa kuitenkin yrittää. Olen kertonut kirjasta blogissani vuonna 2019 (Zen ja äärimmäinen laatukirja). Ehkä kirjaa kuvaa, että Pirsig tarjosi käsikirjoitusta ensin turhaan 121 kustantajalle. Sitten siitä tuli menestys.