Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen,
jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli
kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite
kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein
opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta,
varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta
voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus.
Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.
Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen
Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin
sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia
poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa.
Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?
Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia.
Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus,
joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin
myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki
kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa.
Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen
saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi
yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton
oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen
kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä
maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja
kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja
maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja
toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua
sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen
sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen
esikuvanaan Britannian BBC:tä.
Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo –
ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on
päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla
tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää
olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes
tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan
ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet
näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit.
Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä
itsenäistymiseen tunnetaan meillä kultakautena. Eikä se tarkoita
vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin
kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa
kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen. Kirja on jo
vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.
Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa.
Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden
seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle.
Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi
esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli
tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.
Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä
kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja
kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa.
Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin
täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko
suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia,
puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen
kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli
olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.
Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli
lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla
tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut
mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli
poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska
sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.
Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto
oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle:
siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen
täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi
kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma.
Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä
rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana.
Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen
sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja
alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme
oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino,
Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun
kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.
Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä
emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin
samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla
alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut
pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten
luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin
veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen
keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan
mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen
sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat
selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja
niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava
joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen,
kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat. Merkittäviä lähteitä olivat Luther, Schiller ja Goethe. Aloitteen sanakirjasta teki kustantaja Reimer
& Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen, Deutsches
Wörterbuch, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset
ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta
1960.
Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen
kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (Teos 2015). Kirja
kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti,
hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun
politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla:
Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä
hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen,
mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen
kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa
lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa
inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin
mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin
onnistunut mainiosti.
Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet
sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli
aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna
1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen
seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen
laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen
suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui
valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan,
Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.
Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa Kadonneiden sanojen kirja (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa
Oxford English Dictionaryn luomisprosessia. On hieman häkellyttävää,
että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter
Grassin Grimmin sanoissa. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama,
mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se
olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin
kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin
ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja
erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä
tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin
kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana
voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa
sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin
kirja on erinomainen!
Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa
kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla.
Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin
keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä.
Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli
ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen
suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli
opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen
suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen
myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto.
Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin
joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja
kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut blogitekstissäni Kieli on
kulttuuriympäristö.
Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt
laajempi sanakirja on Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, sen toimitti
Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.
1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät
omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että
suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja
taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime
hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan
suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin
harppaus pidemmälle.
Sekä sanakirjojen että monien muidenkin
sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan
vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden.
Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond
d’Alembert´n toimittama mittava Encyclopédie, ou dictionnaire
raisonné des sciences, des arts et des métiers. Eli sanakirja,
jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa
kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan
tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890.
Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin
”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina
1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen
menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin
kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin
enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta
kirjoituksessani Kuinka tietokirjat rakensivat…)
Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, Nykysuomen
sanakirja, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena
laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa
sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa
sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen
sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta
mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!
Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä.
Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla
tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret
kultturimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.