Arppeanum - museo in memoriam

Oli tarkoitus kirjoittaa tästä asiasta tuoreeltaan, mutta se unohtui. Jotenkin se palasi mieleen, joten palaan asiaan, sillä rikos ei vanhene. Kysymyksessä on kulttuurivandalismi ja suuri hävyttömyys. Yli vuosi sitten Helsingin yliopistomuseo joutui siirtymään pois historiallisista tiloistaan, Arppeanum- nimisestä talosta. Se muutti torin toiselle puolelle, yliopiston päärakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suurin osa näyttelyesineistä ei sinne kumminkaan mahtunut, vaan ne on pantu varastoon tai siirretty muihin museoihin. Yliopistomuseo on nyt vain varjo entisestään, laimea elämys, eikä historiallisen ympäristön menetystä voi korvata.

Mikä sitten on Arppeanum, osoitteessa Snellmanninkatu 3? Komea renessanssityylinen talo rakennettiin vuonna 1869 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratorio- ja museorakennukseksi. Nimensä talo sai hanketta ajaneen yliopiston rehtorin ja senaattorin Adolf Arppen mukaan, ja sen suunnitteli Arkkitehti C.A. Edelfelt. Yliopistomuseo on Suomen vanhin museo joka toimii nimenomaan museoksi suunnitellussa rakennuksessa.

Tai oli, sillä museo sai lähteä. "Senaatti- kiinteistöt" - niminen kopla keksi talolle uutta käyttöä. Tuon joukkion tehtävä on tehostaa valtion kiinteistöjen hallinnointia, saattamalla ne markkina-arvoa vastaavaan käyttöön ja perimällä markkina-arvoa vastaavaa vuokraa. Se on tietysti järjetöntä, sillä tällaisilla kohteilla ei ole markkina-arvoa. No, ilmeisesti valtionhallinnossa ei ole käyttöä järjelle.

Joten, (ja nyt siteeraan suoraan valtioneuvoston kanslian omahyväistä esitettä): "Syksyllä 2015 Arppeanumiin muutti valtioneuvoston hallintoyksikön 180 virkamiestä". Sillä lailla. Panen pisteen tähän, sillä muuten verenpaineeni nousee vaarallisen korkeaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Kemian laboratorion hillitty charmi tuo mieleen keskiajan alkemistit

Valuraudan taidetta, 1800- luvun industrialismin helmi

Valurautainen portaikko lumoaa kulkijan

Keisarisali

Mineraalikabinetti arvokkaine vitriineineen

Lääkintätaitoa - muinainen röntgenkoje

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Jopa valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet*, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

*) Hän mm käänsi Newtonin "Principian" ranskaksi, ja korjasi samalla  suuren määrän kirjassa  esiintyneitä virheitä. Se on edelleen kirjan virallinen ranskankielinen käännös.

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musorgskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Firenze, Ufficin galleria, Botticelli. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.