Inspiroitua, lainata tai varastaa

Luin juuri tietofinlandialla kruunatun Iida Turpeinen kirjan Elolliset (2023). Pidin siitä, se oli elävästi kirjoitettu ja aiheeltaan tärkeä. Kirja kuvaa saksalaista luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleriä, joka osallistui kapteeni Vitus Beringin johtamaan kohtalokkaaseen tutkimusretkeen Siperian ja Alaskan väliselle merialueelle vuosina 1740-42. Retkikunnan alus haaksirikkoutui autioksi osoittautuneelle saarelle. Bering kuoli saarella, mutta sinnikäs miehistö onnistui rakentamaan haaksirikkoutuneen aluksen hylyn osista veneen, jolla eloonjääneet retkikunnan jäsenet pelastautuivat. Steller itse kuoli kuumetautiin muutaman vuoden kuluttua.

Kirjan keskeinen hahmo, jos niin voi sanoa, on merilehmä-niminen merinisäkäs, jonka retkikunta löysi saarelta, ja josta Steller laati seikkaperäisen kuvauksen. Tuo eläin on valtava, se on hylkeitä paljon suurempi, jopa kymmenen tonnin painoinen, ja kuuluu outoon ja vähälajiseen sireenieläinten lahkoon. Ikävä kyllä, tuo merileviä ravinnokseen käyttävä eläin oli luonteeltaan säyseä ja ilmeisen tyhmä ja avuton, niin että se tapettiin sukupuuttoon alle 30 vuodessa. Varsinaista taloudellista hyötyä siitä ei saatu, mutta koska sen liha ja rasva olivat hyvänmakuisia, turkismetsästäjät ja tutkimusmatkailijat söivät sen pois maailmasta. Monelle sukupuuttoon kuolleelle eläinlajille on käynyt samoin. Mikä vain vahvistaa, että ihminen on planeettamme vaarallisin eläin.

Sitten sain käsiini vuosia aikaisemmin ilmestyneen Aura Koivisto kirjan Mies ja merilehmä (2019). Tämäkin kirja kertoo Stellerin ja merilehmän tarinan, mutta paljon perusteellisemmin. Pidin tästä kirjasta vielä menemän, sekin oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä. Jostain syystä Koiviston kirja ei aikanaan herättänyt minkäänlaista huomiota. Sitä se kuitenkin olisi todella ansainnut.

Muitakin asioita tuli mieleen. Turpeisen kirja on tietokirjaksi siinä mielessä hankala, että siinä ei mainita käytettyjä lähteitä, eikä siinä ole viitteitä. Ehkä se voisi kulkea nimellä ”tietofiktio”. Ainakin itse toivon, että tietokirjailijat mainitsevat käytetyt lähteet, ja noudatan periaatetta omissa kirjoissani. 

Voisin kuvitella, että kun joku intoutuu tutkimaan Stelleriä tai merilehmää, hän väistämättä törmää heti Koiviston kirjaan, ja varmaan inspiroituu siitä. Kirjaa ei kuitenkaan mainita esipuheessa eikä kiitoksissa. Koiviston kirjassa on mukana vaikuttavan runsas lähdeluettelo. Stellerin tapauksesta, merilehmästä, Siperian historiasta ja vaikkapa kapteeni Vitus Beringistä kiinnostuneiden kannattaakin hankkia Koiviston kirja.

Turpeisen kirja ei missään tapauksessa ole plagiaatti. Se on itsenäinen ja hyvin omalla äänellä kirjoitettu viehättävä kirja. Se on suppeampi, mutta toisaalta siinä kuvataan myös muita kiinnostavia henkilöitä. Suomalainen Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lahjoittaa hyvin harvinaisen merilehmän luurangon ystävälleen, se on nyt nähtävissä Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Kirjassa vilahtaa myös Siperiassa piipahtanut ”tanssiva pappi” Uno Cygnaeus ja tieteellisenä kuvittaja toiminut Hilda Olson (ennen valokuvauksen vakiintumista taiteilijat olivat olennainen osa luonnontiedettä).

Ja sitten toinen hieman vastaava tapaus. Saksa oli 1800-luvulla hajaantunut suureen määrään enemmän tai vähemmän sopuisia pikkuvaltioita. Saksan yhdistämisestä kuitenkin haaveiltiin, ja juuri kieli on vahva yhdistävä tekijä. Niinpä päätettiin laatia kattava saksankielen sanakirja, Deutsches Wörterbuch. Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet mainetta ja vaurautta kansanperinteen kerääjinä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. He saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Hanke käynnistyi vuonna 1838. Teoksen ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.

Sattumalta luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja politiikan saralla: omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana.

Ja sitten yöpöydälleni päätyi toinen kirja: Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa kattavan sanakirja luomisprosessia, joka vietiin läpi suunnilleen samaan aikaan kuin saksankielen hanke. Kirja syntyi vastaavasta tarpeesta kehittää englannin kieltä. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.

Tämäkin kirja on sekä kiinnostava että viehättävä. Se etenee Grassin kirjan tapaan hieman sanakirjamaisesti, kirjain kirjaimelta. Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Willams oli inspiroitunut Grassin kirjasta, joka oli ilmestynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Ei hän kuitenkaan Grassia millään lailla mainitse.

Muuten, Grimmin veljekset eivät hyväksyneet saksankielen tapaa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella. Ilmeisesti sanakirjan kustantaja oli kuitenkin eri mieltä.

Rakkaus numeroihin, kirjaimiin - ja kirjoihin

 Tehdessäni Sudokuja olen huomannut vähitellen oudon ilmiön. Ilmeisesti suhtaudun numeroihon tunteellisesti. Ei kai se niin voi olla, numerothan ovat vain sanoja tai merkkejä, jotka eivät tarkoita muuta kuin määrättyjä lukumääriä, siis aivan abstrakteja asioita. Mutta olen ehkä ollut väärässä. Ajattelumme kun ei oikeastaan voi mitenkään kohdistua abstrakteihin käsitteisiin, se on aina jollain tapaa sidottu käytännöllisiin asioihin, Aivojemme toiminta ja sen tuottama käyttäytyminen ja tunne-elämä on oudompaa kuin osaamme kuvitella.

Joten palaan Sudokuun. Olen huomannut, että pidän joistakin numeroista, ja joistakin – en oikeastaan. Ykkönen on suosikkini, ainakin Sudokussa. Koska ne erottuvat tavattoman helposti. Ne seisovat yksinäisinä ja ryhdikkäinä, ja nopealla vilkaisulla selviää heti, missä neliöissä ja riveissä on ykkösiä. Tosin ykkösen voi joskus piirtää huolimattomasti, ne voivat olla ovat vinossa tai kaarevia. Tällaiset ykköset harmittavat minua. Ne ovat pettäneet luottamukseni.

Eniten pidän ehkä kolmosesta. Kaksi kaunista kaarta, ne on miellyttävä piirtää. Kolmosen sukulaisia on kakkonen ja viitonen. Kaunista kaarta, mutta myös kulmikkuutta, Tuo poikkeama kaarimuodosta on hieman huolestuttava. Näissä numeroissa on jännitettä, en pidä niistä yhtä paljon.

Vaikka nelonen on kulmikas, se miellyttää minua. Se on nurinpäin piirretty tuoli, ja sen jalat antavat sille vakautta, vaikka tuoli onkin väärin päin. Neloseen voisi kaikesta huolimatta ajatella istahtavansa. ”Da lässt sich gut sitzen” sanoi aikanaan saksankielen opettajani. Siihen on hyvä istua!

Kahdeksikon pyöreys on ylenpalttista: kaksi ympyrää päällekkäin. En kumminkaan pidä siitä niin paljon kun kolmosesta. Sen piirtäminen on jollain lailla hankalaa, viiva ei jatku kauniisti ympyrästä toiseen. Aikanaan koneenpiirustuksen opettajani neuvoi piirtämään kahdeksikon kahtena ympyränä. Se ei ratkaise epämukavuutta, päinvastoin, sillä ympyröitä on vaikea saada sivuamaan toisiaan kauniisti. Siksi pidän nollasta enemmän, vaikka en yhtä paljon kuin kolmosesta. Nollaa ei tosin Sudokussa ole.

Kuutosessa ja yhdeksikössä on myös mukavaa pyöreyttä, ja ne on helppo piirtää. Mutta yhdeksikkö kiusaa minua. Sen painava yläosa tekee siitä epävakaan, se saattaa koska vain keikahtaa nurin.

Lopulta hylkiöksi jää seitsemän, Se on kuin joku risu tai pitkäkoipinen hyönteinen. Se on epämuoto, ja asiaa pahentaa, että ei oikein ole vakiintunut, piirretäänkö se väliviivalla vai ei. Se myös riitelee ykkösen kanssa, johon joskus piirretään sitä seiskaan lähentävä väkänen. Seiskan negatiivisen puolelle menevä tunneväri on paradoksi, sillä seitsemän tunnetaan myös onnennumerona.

Jollain lailla tapani suhtautua numeroihin tunteellisesti muistuttaa synestesiaa. Se on aistipoikkeama, jossa numerot nähdään eri värisinä. Sitä en ole kokenut, se olisi kyllä jännittävää.

Kolmosesta pääsemme kirjaimiin, sillä se tuo mieleeni arabiankielisen kirjoituksen. Se on ihanan pyöreää, sulavaa ja lennokasta. Ja kolmosessa on jotain samaa, ovathan numerot tulleet Eurooppaan arabien välittämänä. Alkuperäiset numeroiden muodot tulevat jopa kauempaa, Intiasta. Persialainen matemaatikko al-Khwarizmi (780–850) esitteli islamilaiselle maailmalle nämä numerot ja meille niin tutun kymmenjärjestelmän kirjassaan ”Hindunumeroilla laskeminen”. Al-Khwarizmin nimestä tulee myös sana algoritmi.

En kuitenkaan haikaile arabialaisen kirjoituksen perään, se on konsonanttikirjoitusta, ja tuskin soveltuisi sellaisenaan vokaalirikkaan suomenkielen kirjoittamiseen.

Arabialaisen ja eurooppalaisen kirjoitusmerkistön välillä näyttäisi häilyvän myös sulavalinjainen pikakirjoitus. Opiskelin sitä lukiossa, mutta en oppinut, koska en pitänyt opettajasta. Se on vahinko, koska se olisi kyllä ollut hyödyllinen taito. Jos tarkkoja ollaan, pikakirjoituksen nopeus ei perustu vain sulavalinjaisuuteen. Siinä kirjaimia merkitään myös vahvennuksilla, sijainnilla ja viivojen venytyksillä. Lisäksi se käyttää suurta määrää tavallisten sanojen lyhennyksiä.

Ja nyt päästäänkin kirjaimiin. Toisin kun numeroiden kohdalla, en suhtaudu yksittäisiin kirjaimiin yhtä tunteellisesti. Ehkä siksi, että niitä on paljon, eikä niitä yleensä käytetä irrallisina, vaan sanoiksi yhdistettynä. Kirjaimet ovat ikivanhoja. Ne perustuvat kreikkalaisiin kirjaimiin, jotka muokattiin foinikialaisista aakkosista ehkä 800-luvulla eaa. Oikeastaan pidän kreikkalaisista aakkosista enemmän kuin nykyisin käyttämistämme latinalaisista, opettelin ne aikanaan osana matematiikan opiskelua. Kreikan aakkosissa on mukavaa pyöreyttä ja sulavuutta. Myöhemmin opettelin slaavilaissa kielissä käytetyt kyrilliset kirjaimet. Ne ovat myös viehättäviä, ne leijuvat jossain laitinalaisten ja kreikkalaisten aakkosten välissä. Roomalaiset muokkasivat nykyiset latinalaiset aakkoset kreikkalaisten aakkosten pohjalta. Ilmeisesti kirjoituksia haluttiin hakata tasataltalla kivitauluihin, siksi niissä on paljon kulmia ja suoria viivoja.

Kirjapainon keksimisen jälkeen kirjainten muotoilusta tuli graafista taidetta. Puhutaan kirjasintyypeistä eli fonteista. Fonttien taideluonne ilmenee myös siten, että joidenkin fonttien käytöstä peritään lisenssimaksu. Kirjaimet jakautuvat kahteen luokkaan: päätteellisiin ja päätteettömiin. Päätteet, serif otettiin käyttöön jo antiikin Roomassa, kun kirjoituksia hakattiin kivitauluihin. Pääte on pieni poikkiviiva, joka lyödään taltalla pitkän viivan ylä- ja alapäähän. Se tekee kirjoituksesta ryhdikästä ja juhlavaa. Päätteellisiä tyylejä sanotaankin antiikvaksi, niitä ovat esimerkisi Roman, Garamond ja Baskerville. Päätteettömiä fontteja eli groteskeja ovat mm Arial, Helvetica ja Calibri. Päätteelliset kirjaimet ovat erittäin helppolukuisia, ja suuret kirjaimet ovat koristeellisia. Päätteetön teksti on ilmavaa, mutta ei yhtä miellytävää lukea.

Fontteja on tuhansittain, vanhimmat ovat 1500-luvulta, ja uusiakin suunnitellaan edelleen. Tietokoneiden yleistyttyä monistettavan tekstin tuottaminen tuli kaikkien ulottuville. Tottumattomat painotuotteiden suunnittelijat sortuvat helposti erilaisten fonttien ja kirjainkokojen liialliseen käyttöön. Lopputulos on helposti sekava ja jopa koominen. 

Usein sanotaan, että niin sanottu fraktuura eli goottilainen kirjaintyyli on vanhaa kirjoitusta. Näin ei ole, vaan se on vain noin 500 vuoden ikäistä. Ehkä se jäljittelee musteella ja metalliterällä syntyvää tekstausta, ja Gutenberg muotoili ensimmäiset kirjasimensa juuri fraktuura-aakkosten mukaan. Fraktuuraa on ikävä lukea, olen kyllä opetellut sitäkin. Yleissivistyksen vuoksi sitä kannattaisikin opetella, fraktuuran lukeminen on tietynlainen elämys sekin. Mutta onneksi tämä hankalalukuinen kirjaintyyppi hävisi käytöstä 1900-luvun alussa.

Kirja on enemmän kuin tekstiä, se on kokonaistaideteos. Sen ovat luoneet kirjailija, graafinen suunnittelija eli taittaja, kirjansitoja, ja myös nykyiset ja muinaiset kirjainten muotoilijat. Lukija kokee kirjan äärellä esteettisiä tunteita, etenkin jos kirja on huolellisesti suunniteltu. Kirja ei siis ole vain abstraktia kielen käyttöä, vaan kokonaisvaltainen elämys. Kirjan kohdalla voidaan puhua myös ylivoimaisesta käyttöliittymästä. Pitämällä kirjaa kädessään ja selaamalla sitä lukija tutustuu teokseen jo alustavasti ennen varsinasta lukutapahtumaa. Tekstiä on helppo selata ja palata siihen tarvittaessa uudelleen. Esineenä kirjalla on erilaisia merkityksiä ja tunnetiloja herättäviä piirteitä. Siksi oikea kirja jättää painavan, elämyksellisen ja pitkään kestävän muisti- ja kokemusjäljen, toisin kuin e-kirja. Esineenä painettu ja sidottu kirja vie meidät myös vaikka muinaisiin kirjastoihin ja sidonta- ja ladontatyön kulttuurisiin kerrostumiin.