Teollinen vallankumous jatkuu yhä

Aloitetaan lainauksella Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Se kuuluu näin: ”Hän sanoi, että elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja”. Lause on Suomeen avioituneen amerikkalaisen tutkijan. Tunne on joskus minullekin tuttu, kun luen sanomalehtiä tai seuraan radion tai television ohjelmia. Se on tunne siitä, että sellaiset asiat, jotka ovat tärkeitä ja olennaisia, ovat älyllisen keskustelun ulkopuolella. Itse asiassa ne ovat kaiken keskustelun ulkopuolella. Ne eivät ole meillä edes olemassa. 

 

Minulla on ilmiölle oma sanontani: ”Tällaista on elämä apinoiden planeetalla”.

Joukkotiedotus - käytetään nyt tällaista vanhahtavaa sanontaa - on tehokkaampaa kuin koskaan historiassa. Mutta sekä printtimedian että sähköisen median sisällöstä yhä suurempi osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin tietoon (siksi tuo sana ”joukkotiedotus” tuntuu niin hassulta). On aika valaisevaa katsoa, mitä perin köyhässä Suomessa julkaistiin 1900- luvun alussa. Kirjojen nimikkeiden määrä on häkellyttävän suuri, ja huomattava osa on tietokirjallisuutta. Sanomalehdistössä tilanne on ollut vastaava. Vielä 1960-luvulla Helsingin sanomissa oli yksi tai  kaksi toimitettua sivua, joita ei ollut omistettu uutisille tai ”asiallisille” artikkeleille. Noista sivuista lehti-ihmiset käyttivät nimeä ”hömppä”. Nyt hömppä on paisunut niin, että se muodostaa ylivoimaisen pääosan median sisällöstä.

Nyt ei pidä ajatella, että haluaisin kieltää hömpän. Se on ihmisille tärkeää viihdettä ja ajanvietettä. Se vastaa omalta osaltaan ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin, ja se jopa rakentaa sekä kansallista että globaalia ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kulttuuria. Itsekin kulutan mielelläni hömppää. Usein on tarve laittaa aivot vähäksi aikaa narikkaan.

Minua vain askarruttaa tämä eri sisältölajien suhde.

Mutta minulle tämä kansallinen dementia ei ole vain viihteen ylivaltaa kulttuurissa. Se on myös siellä, mitä sanotaan tiedoksi. Ne asiat, joista vakavissaan keskustellaan, ovat oudon nurkkakuntaisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. ”Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan”. Ja sekin ajatus on usein ihan väärin ymmärretty.

Suomessa eletään talouspoliittista kriisiaikaa. Siihen on minusta muutamia ihan objektiivisia syitä. Yksi on teollisen rakenteen muutos. Toinen syy on talouden kansainvälistyminen, eli rahan ja kaupan liikkumisen rajojen alentuminen. Kolmas on Aasian, ennen kaikkea Kiinan modernisoituminen. Neljäs on finanssijärjestelmän ongelmat. Viides on ilmasto- väestö- ja raaka-ainekriisi. Kaikki nämä muutostekijät vaikuttavat toisiinsa.

Ratkaisuksi hallitus tilasi mielettömän hintaisen raportin entiseltä ihmelapselta, ulkomailla työskentelevältä sosiologilta. Minun silmissäni hän ei ole vakava tutkija, vaan rautanaulasta soppaa keittävä silmänkääntäjä. Joka lopuksi ottaa naulankin pois ja sanoo: soppa on valmis, syökää ja tulkaa terveiksi.

Tai sitten hoetaan kuin papukaijat sanaa ”innovaatio”. No,tässä ollaan kyllä myös oikeassa. Teollinen innovaatio muuttaa todella rakenteita ja yhteiskuntaa. Mutta mitä se on? Mielestäni paljon henkistä tuhoa on synnyttänyt amerikkalainen futurologi Alvin Toffler. Erityisesti hänen ”Kolmas aalto”-kirjassa lanseeraamansa termi ”jälkiteollinen yhteiskunta” tai ”informaatioyhteiskunta”. 1980- luvulla näistä tuli tuhoisia meemejä. (Meemi on eräänlainen henkinen virus, ja aivan oma juttunsa aihe; käsitteen kehitti Richard Dawkins). En mitenkään halua vähätellä Toffleria. Hän oli etevä ja visionäärinen kirjoittaja - ja futurologina halusikin olla aikaansa edellä. Mutta ehkä häntä ei osattu lukea oikein.

Ensimmäisen kerran Tofflerin meemi iski suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun lopulla, kun Pentti Kouri selitti päättäjillemme, että teollisuus on vanhanaikaista ja todelliset arvot luodaan finansseilla. Seuraukset olivat järkyttäviä, jossain määrin kärsimme niistä yhä. Sitten, 2010-luvulla ja Nokian katastrofin jälkeen Tofflerin meemi on alkanut nostaa uudelleen päätään (vaikka Nokiaa ei tuhonnut teollisuuden loppuminen vaan katastrofaalisen epäonnistunut johtaminen). Nyt kun meemi on aktivoitunut uudelleen, puhutaan innovaatiosta niin kuin kysymyksessä olisi jokin ovela niksi, jolla keksitään uusia toimeentulon keinoja teollisuuden tilalle. Mutta ei teollinen yhteiskunta minnekään katoa. Se vain muuttuu, koska innovaatiot eli muuttuminen on sen perimmäinen luonne. Teollinen vallankumous jatkuu yhä. Tofflerin kolmannen aallon asemasta teollinen yhteiskunta on astumassa Kondratjevin uuteen sykliin, laskutavasta riippuen viidenteen tai kuudenteen. (Tämä voi kuulostaa siansaksalta, mutta en selosta tarkemmin tässä; asiaan voi perehtyä uudesta kirjastani, josta kerron seuraavaksi).

Olen ollut vuosikymmeniä innovaatiotutkija ja luennoinut innovaatioiden mekanismeista muun muassa yliopistossa. Asia on tärkeä ja asiallista suomenkielistä kirjallisuutta ei juuri ole. Siksi päätin kehittää luentoaineistoni pohjalta kirjan. Kokemuksesta tiesin, että kustantajat eivät näe tämän tapaisilla kirjoilla ”kaupallista potentiaalia”. Mutta ilokseni Gaudeamuksen silloinen kustannusjohtaja Tuomas Seppä oivalsi kirjan tarkoituksen. Olisin tietysti halunnut kirjani nimeksi ”Teollinen vallankumous jatkuu yhä”. Ilmeisen kaupallisista syistä nimeksi sovittiin kuitenkin ”Innovaattorin opas”.

Luettelen tässä lyhyesti kirjani tärkeimmät viestit. 1. teollinen tuotantotapa on modernin yhteiskunnan kulmakivi, ja se perustuu tiedon ja osaamisen hyödyntämiseen. 2. innovaatiot eivät merkitse niksikokoelmaa, vaan innovaatio on luonnonlakeja ja evoluutiota muistuttava prosessi. 3.innovaation mekanismit voidaan kuvata, ja niitä voidaan hyödyntää. 4. innovaatioiden sisältö muuttuu ajan myötä yhteiskuntien kehittyessä ja ympäristötekijöiden muuttuessa.

Aikanaan teollinen innovaatio oli keino kartuttaa yritteliäiden tehtailijoiden varallisuutta. Samalla yhteiskunnan rakenne kehittyi ja väestön hyvinvointi parani. Mutta tällä hetkellä ollaan siirtymässä vaiheeseen, jossa teollinen innovaatio muuttuu ihmiskunnan eloonjäämiskysymykseksi. Globaali väestökriisi, raaka-ainekriisi ja ilmastokriisi voidaan ratkaista vain teollisessa mittakaavassa ja valjastamalla avuksi tieteen, teknologian ja talouden resurssit. Uusia nousevia mahtitekniikoita ovat biotekniikka, materiaalitekniikka ja energiatekniikka - mutta vakiintuneita teknologioita, vaikkapa informaatiotekniikkaa tarvitaan myös. Emme ole siirtymässä teollisuuden jälkeiseen aikaan, vaan uusien teollisten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden aikaan. 

 

Tai sitten, on ratkaisulle myös vaihtoehto: romahdus.