James Bond-elokuvat ja aikakone

Kun James Bond- elokuvista tuli elokuvateollisuuden rahasampo ja oma lajityyppinsä, niissä vahvistui mielenkiitoinen piirre. Yli-inhimillisen kyvykäs Bond ja Britannian ”hyveellisen” salaisen palvelun ulkomaanosasto MI6 tarvitsivat arvoisensa vastustajan. Kirjoissa ja ensimmäisissä elokuvissa pärjättiin vielä kylmän sodan asenteilla. Mutta loppujen lopuksi tämä kuvio on aika tylsä, valtionpäämiehet ja valtion palkkaamat agentit ja virkamiehet on enimmäkseen kuivaa porukkaa. Joten keksittiin jotain kiehtovampaa. Upporikas ja kieroontunut suurrikollinen, joka kehittelee uskomattoman pirullisia ja mielikuvituksellisia juoniaan vapaan maailman pään menoksi. Usein nämä superkonnat ovat myös huipputiedemiehiä, tai heillä on sellaisia avustajina.

Ja näitä superkonnia todella riitti. Bond-elokuvia on (tähän mennessä) tehty reilut parikymmentä. Useimmissa tapaamme superkonnan ja usein myös hänen outoja kätyreitään. Kun pinnistämme, saamme ehkä mieleemme ydinfyysikon tohtori Ei:n (Julius No), kissaa silittelevän monokkelisilmäisen Blofeldin, arkkikapitalisti Goldfingerin ja Rautahampaan. Viihdymme hyvin superkonnien ja Bondin seurassa koska se vieraannuttaa alkuperäisten kirjojen ankeasta todellisuudesta ja vie kohti fantasian maailmoja.

Mutta ehkä Bond-elokuvien maailma ei olekaan enää fantasiaa, vaan elokuvat ovatkin olleet tulevaisuutta ennustavia aikakoneita. Oman aikamme hullut diktaattorit ovatkin alkaneet jäljitellä näiden elokuvien superkonnia. Diktaattorille ei näköjään enää riitä valtion kassan ryövääminen ja sen jakaminen kavereiden ja sukulaisten kanssa. Ei, vaan pitää tavoitella maailman herruutta, ja jos vain mahdollista, hyödyntää siinä teknologisia superaseita. Olkoonkin että ydinase alkaa olla kohta sata vuotta vanha keksintö, ja nykysin surkeinkin diktaattori saisi luultavasti kyhättyä jonkinlaisen pommin - jos saa jostain hankittua muutamia fyysikkoja ja sopivia laitteistoja.

Joten luodaan nyt jonkinlainen silmäys aikamme diktaattorien puuhin. Ehkä ikonisimmat hullun diktaattorin ja superkonnan sekoitukset ovat Pohjois-Korean Kim- merkkiset johtajat: Kim Il-sung ja hänen seuraajansa, vaikea niistä on tarkkaa lukua pitää. Kimeillä ei päätä palele, he kyhäilevät epämääräisiä pommejaan ja ohjuksiaan, uhkailevat naapurimaita ja jopa Yhdysvaltoja ja siinä ohessa näännyttävät omaa kansaansa. Kimien sekopäisyydellä ja suuruudenhulluudella ei näytä olevan mitään rajaa. Aitoa Bond-kamaa, naurattaisi ellei se olisi niin kauheaa.

Monet ikäpolveni ihmiset ovat seuranneet ihmetyksellä, miten herra Putin on hiljalleen muuttunut tympeästä byrokraatista ensin diktaattoriksi ja sitten Bond-tyyppiseksi superkonnaksi. Hänen todellisuudentajunsa näyttää olevan Kim-luokkaa: täysin olematon. Hän tuhoaa kansansa tulevaisuuden, mutta niin kuin Pohjos-Korean ja monen muun maan esimerkki näyttää, prosessi on hidas. Putinin metamorfoosin luulisi kiinnostavan politiikan tutkijoita. Vastaavalla tavalla eli poliittista järjestelmää manipuloimalla ovat viime aikoina yrittäneet kaapata vallan Yhdysvaltojen ex-presidentti ja Israelin pääministeri.

En nyt ala luettelemaan diktaattoreja, joita kyllä riittää Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Nämä tyypit eivät yleensä nouse maailmanluokan tekijöiksi, vaan joutuvat alistumaan paikallisen tason konnailuun. Usein he ajavat sivuraiteelle tai joutuvat limboon, missä kaikki energia kuluu oman aseman varmistamiseen.

Entä mitä tapahtuu, kun aikamme uusilla kierroksilla pyörivä kapitalismi jauhaa jollekin talouselämän johtajalle niin hirveästi rahaa, että se mahdollistaa keskisuuren valtion kokoiset resurssit. Ja mikä parhainta, poliittista tukea ei edes tarvita, ei siis tarvitse vaivautua väärentämään vaaleja. Mitä tahtoo tällainen”johtaja”, ihmisten ja rahan manipulaattori. Eihän ihminen jaksa ökyillä, syödä, ryypätä, narkkailla ja irstailla määrättömästi. Ja silti pitää saada aina vain enemmän. Raha ei tunnu miltään, ennen kuin sen valjastaa laajemmaksi vallan käytöksi ja näytöksi. Siksi superrikas joutuu metamorfoosiin. Hän alkaa muuttua Bond-superkonnaksi. Ympyrä on nyt sulkeutunut, Bond-aikakone näköjään toimii. Ehkä paras esimerkki on Elon Musk, joka rakentelee avaruusraketteja ja haaveilee Mars-matkoista ja kuolemattomuudesta.

Mutta nyt kirjoitukseen alkaa tulla dystooppisia sävyjä. Talouselämästä ponnistavat superkonnat ovat keränneet valtavat omaisuutensa sosiaalisen median avulla. Media aiheuttaa käyttäjissään psyykkisen riippuvuuden, ja samalla orjuuttaa heidät, koska heidän arkipäivän elämänsä, asiointi ja toimeentulo ovat yhä suuremmassa määrin mahdollisia vain medialaitteiden kautta. Mediamonopolit tuottavat valtavia omaisuuksia, ja samalla ne korvaavat yhteiskunnan poliittisen elementin: kansalaiset ovat jo kontrollissa, eikä varsinaista sortoa edestarvita.

Dystopian täydellistämiseksi siihen voi lisätä vielä uuden tekoälyn syväoppivan muodon. Kun sosiaalisen mediasfäärin virtuaalimaailma on käyttäjien toiminnan tuottama, tekoäly pystyy jatkossa tuottamaan sitä lisää, ja erittäin tehokkaasti.

 

Lukemista johtajille

Johtajat ja johtajiksi haluavat lukevat mielellään johtamiskirjallisuutta. Ainakin luulen niin, koska sellaista tavaraa niin paljon julkaistaan. Ja onhan se hyvä niin. Siis että edes jotkut vielä osaavat, ja vieläpä haluavat lukea.

Tai ehkä kaikki evät halua lukea. Voihan sellaista tavaraa lisääntyvässä määrin kuunnella luureista tai napeista. Eihän sekään huono asia ole. Parempi kumminkin kuunnella kun olla kuuntelematta. Kuuntelu tuottaa vahvempia tunteita kuin lukeminen, ja onhan se myös jollain lailla helpompaa. Mutta se muuttaa johtajaa vähemmän. Ja voisi olla hyödyksi, että johtaja muuttuu lukemisen myötä. Tai kuka tahansa muu lukija. Ja tämä koskee tietenkin myös jokseenkin kaikkia muitakin kirjoja.

Johtajia on hyvin monenlaisia. Niinhän meitä ihmisiä muutenkin on. Ehkä johtaja kokee olevansa huono ja epätäydellinen johtaja, ja koettaa ponnistella kohti parempaa. Ehkä johtaja kärsii huijarisyndroomasta ja pelkää vain näyttelevänsä johtajaa. Mihin pitää sanoa, että pois turha pelko, sillä aito huijari ei häikäile eikä kainostele – joten et ole huijari.

Johtaja voi pitää itseään aivan huippuna mutta haluaa tulla vieläkin paremmaksi, eli hän on siis vinttikoirajohtaja. Johtaja voi olla aivan tavallinen, melko tavallinen tai ei lainkaan tavallinen. Mitä väliä. Hän voi olla kokenut, tai aivan noviisi. Johtajalla voi olla ajatuksia tai teorioita johtamisesta, tai sitten hän on ihan pihalla. Ei haittaa. Hyvä neuvo on unohtaa, kuka on ja mitä ajattelee tietävänsä, olla vain utelias ihminen – ja palata sitten oman itsensä äärelle - jos sinne on enää paluuta.

Ehkä johtamiskirjallisuutta lukeekin joku joka ei ole johtaja eikä sellaiseksi edes halua muuttua. Se ei haittaa ollenkaan, on paljon hyviä syitä jatkaa lukemista. Siinä oppii tarpeellisia asioita johtamisesta ja johtajista tai muuten vain ihmisenä olemisesta. Sillä johtaminen on – tai sen ainakin pitäisi olla vakavaa, huolellista ja vaativaa toisten ihmisten kanssa toimimista

Johtamiskirjallisuutta on monta lajia, siksi on paikallaan laatia tämän lajin tuoteseloste. Joten aletaan omasta navasta. Itsensä kehittämisen ja hyvän olon kirjat ovat suosittuja ja niitä tarjoillaan myös johtajille suunnattuna. Tarjolla voi olla meditointia, mindfulnessia ja erilaisia harjoituksia. On myös erilaisia kansanomaisen psykologian muunnelmia, joissa kerrotaan, millaisia ihmiset ovat ja miten siinä joukossa tulee toimeen tai menestyy. Eipä siinä mitään, tällainen tavara on hyvin monimuotoista ja syyt lukea sitä voivat olla hyvin henkilökohtaisia.

Yleinen johtamiskirjojen laji ovat tapauskertomukset. Esimerkiksi yksin Nokia-yhtiön vaiheista 1980- luvulta eteenpäin on kirjoitettu kymmeniä kirjoja. Tapauskertomusten lajiin voidaan lukea myös johtajien ja poliitikkojen muistelmia ja elämänkertoja, ja jopa suuri joukko historiaa käsitteleviä kirjoja. Nämä kirjat ovat olennaisesti tarinakirjoja. Ja huomatkaa: tarinat ovat ihan oikeasti tärkeitä. Kulttuurimme koostuu tarinoista, me elämme niistä ja me opimme niistä.

Tarinoihin liittyy myös ongelmia: aineiston kirjavuus, ristiriitaisuus ja subjektiivisuus. Kronikat, juhlakirjat ja poliitikkojen elämänkerrat epäilyttävät, niissä usein kaunistellaan asioita. Yritysmaailman johtamiskertomukset eivät välttämättä ole sankarikertomuksia. Alan vanha klassikko on suuren suosion saanut teos In search of excellence (erinomaisuuden jäljillä), jossa analysoitiin 42 ”menestyvää” yritystä. Niiden myöhempi menestys tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja saikin eräänlaisen jälkiviisaan kommentoivan seuraajan: In search of stupidity (typeryyden jäljillä). Aikaperspektiiviin asetettuna tällainen kirjallisuus näyttää sisältävän riskejä.

Hyvin yleinen johtamiskirjallisuuden laji jakaa neuvoja johtajille. Tällaisia kirjoja tekevät nykyiset ja entiset johtajat, mutta erityisen paljon niitä näyttävät kirjoittavan omia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat, terapeutit, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt. Nykytermein: influensserit. Nämä kirjat ovat reseptejä tarjoilevia eli preskriptiivisiä. Ne neuvovat, miten pitää toimia, jotta johdettava organisaatio menestyy ja oma ura etenee. Tietysti niihin pitäisi liittää saman tapainen tuoteseloste kuin lääkkeille. Millaisia tauteja vastaan ja millaisille potilaille reseptit on kehitetty. Millaisissa tilanteissa niitä ei missään tapauksessa pidä soveltaa. Ja millaisia tavallisia ja harvinaisempia haittavaikutuksia resepteillä on. Tällaisia tuoteselostuksia ei kirjoille kuitenkaan tehdä, eihän kukaan myöskään lue vastaavia lääkepakkauksista löytyviä pienenpienellä tekstillä tulostettuja lappusia.

Usein johtajille annetaan neuvoja, miten voi vaikuttaa suoraan ihmisiin ja jopa lumota heidät. Näin alaisten tahtotila vahvistuu ja kääntyy samaan suuntaan muiden kanssa, niin että kaikki alkavat marssia johtajansa ohjauksessa. Tällainen johtaja on eräänlainen Hamelnin pillipiipari. Oikeasti kyse on hyvin henkilökohtaisesta kyvystä. Psykologia ei pysty selittämään, miten tällainen lumoamisen kyky syntyy. Manipuloivaa johtajuutta voidaan toki tukea lupaamalla alaisille palkintoja kuuliaisuudesta. Ehkä vielä tavallisempia ovat negatiiviset menetelmät: alaisiin tai alamaisiin kohdistetaan painostusta ja jopa uhkailua. Näin ei kirjoissa neuvota mutta näin se vain menee.

Pehmeämpi ja pitkän päälle tehokkaampi menettely on rakentaa johtajasta idoli – sana tarkoittaa jumalankuvaa. Luodaan mielikuvaa erityisyydestä ja jopa lähes yliluonnollisesta kyvykkyydestä. Silloin alaisten oma harkinta vaimenee ja johtajan tahtoa on helpompi noudattaa. Esimerkit ovat tuttuja. Keinot alkavat jo pukeutumisesta, edelleen johtajan erityisyyttä korostavat hienot työ- ja vastaanottotilat, erilliset ruokailutilat, kalliit autot, johtajaa ympäröivät ylhäiset avustajat, sekä johtajan käyttöön annetut resurssit ja palkkiot. 

Viimeksi mainittuja sanotaan joskus kannustamiseksi. Kohde ei kuitenkaan ole itse johtaja, ihmisen suorituksiin tai motivaatioon kun ei tunnetusti juuri voi vaikuttaa ulkoisin keinoin. Todellinen kohde on alaiset: luodaan mielikuvaa, että johtaja on kannustamisen arvoinen. Mielikuvan rakentaminen on johtajuuden luomisen ja ylläpidon tehokkain ja pitkävaikutteisin menetelmä. Idolijohtaminen herättää myös tunteita, ristiriitoja, konflikteja ja oheisvahinkoja. Asia, johon johtamiskirjallisuus ei kuitenkaan puutu, onhan se suunnattu juuri itse idoleille.

Tosiasiassa johtamiskirjallisuus ei suinkaan ohjeista idolijohtamista, se syntyy luontaisesti vanhojen taipumustemme ja kulttuuristen mallien avustuksella. Ainoastaan materiaalista kannustamista korostetaan suositeltavana johtamiskeinona. Tässä kohdassa ollaan jo irtauduttu tietoon perustuvasta todellisuudesta ja siirrytty vinoutuneeseen ihmiskuvaan.

Asia on tuttu muistakin yhteyksistä. Kaksi tunnettua psykologia tutki Bruno Freyn laatimaa taloustieteen luentomonistetta. He totesivat: näyttää siltä että taloustiede ja psykologia tutkivat täysin eri lajien käyttäytymistä.