torstai 17. kesäkuuta 2021

Merkkejä älykkyydestä

Älykkyys on tärkeä ja tavoiteltava inhimillinen kyky. Mutta lähemmin tarkastellen, emme lainkaan tiedä, mistä siinä on kysymys. Tämä on paradoksi, jota olen pohtinut aiemmassa kirjoituksessani Älykkyys– laajempi näkökulma. Älykkyys on syvästi kulttuuriimme kietoutunut käsite, joka on meillä jokapäiväisessä käytössä. Silti emme tiedä siitä juuri mitään. Se näyttää jopa lähes tyhjältä sanalta. Se on illuusio, se on lumetta. Käytämme sitä vain siksi, että se on kätevä ja hyödyllinen monen asian selittämisessä.

Ja kuitenkin: emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen ilman tuota sanaa, koska olemme varmoja, että sen taustalla on jotain merkittävää. Emme vain tiedä, mitä tuo tärkeä ja merkittävä on. On jonkinlainen paradoksi, että käsitteelliset vaikeutemme älykkyyden kanssa alkoivat vasta, kun sitä opittiin mittaamaan täsmällisesti. On intuitiivisesti uskottavaa, että epämääräisesti määriteltävissä oleva älykkyys ilmenee kykynä selviytyä ongelmallisissa tilanteissa. Tämän idean pohjalta ranskalainen psykologi Alfred Binet kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäiset älykkyystestit vuonna 1903. Tarkoitus oli löytää koululaisia, jotka tarvitsisivat tukiopetusta, siis koulutuksen tasa-arvoisuuden kehittäminen. Vähitellen osoittautui, että testit ovat yllättävän luotettavia, ja että ihmisen älykkyys on varsin pysyvä ja vakaana säilyvä kyky. Älykkyyden mittaamisesta tulikin kokeellisen psykologian suuri menestystarina.

Älykkyystestejä alettiin soveltaa mitä erilaisimmilla aloilla, kuten ammatinvalinnassa, rekrytoinnissa ja psyykkisen soveltuvuuden arvioinnissa. Vanhastaan on ajateltu, että on olemassa erilaisia älyn lajeja. On esimerkiksi kielellistä älykkyyttä, kuvallista älykkyyttä ja matemaattista älykkyyttä. Tarkemmissa tutkimuksissa löydettiin myös salaperäinen yleisälykkyyden tekijä eli g-faktori. Osoittautui, että jos henkilöllä mitataan korkea g-faktori, se ennustaa suoriutumista hyvinkin erilaisissa ”älyä vaativissa tehtävissä”. G-faktoria mitataan varsin abstrakteilla kuviotehtävillä. Vähitellen alkoi kuitenkin kiteytyä outo ongelma. Älykkyyttä pystytään selvästi mittaamaan, mutta mitä ihmettä siinä oikein mitataan?

Ikivanha, jo antiikin filosofien tuntema ajatus on, että älykkyys on kykyä suoriutua loogisessa päättelyssä. Entä jos asetelmaa hieman kyseenalaistetaan: miten ”standarditesteillä” määritelty älykkyys mahtaa korreloida loogisen päättelykyvyn kanssa? Osoittautuu, että ei niin hyvin kuin voisi luulla. Kaikki älykkäät eivät ole taitavia logiikassa, kun taas vähemmän älykkäät voivat suoriutua hyvin. Matematiikan suhteen tilanne on hieman saman kaltainen. Korkea mitattu yleisälykkyys ei välttämättä ennusta hyviä matematiikan taitoja. Tilanne on ehkä vielä oudompi, kun tarkastellaan shakkipeliä. Shakissa vallitsee pelitaitojen mukaan määräytyvä luokitus, johon kuuluu eri tasoisia mestareita. Shakki on siis hyvä vertailukohde. Shakkia pidetään yleisesti suurta älykkyyttä vaativana pelinä. Shakin suurmestareiden keskuudessa tehty tutkimus tuottaa kuitenkin yllättävän tuloksen. Shakin suurmestareiden mitattu älykkyys ei poikkea lainkaan väestön keskimääräisestä älykkyydestä, tosin eräissä testeissä he ovat aavistuksen verran keskimääräistä älykkäämpiä.

Tämä kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Älykkyys ei kuvaa ihmisen henkistä toimintaa tyhjentävästi. Harjaantuminen ja oppiminen ovat käytännössä vähintään yhtä tärkeitä kuin synnynnäiset kyvyt. Älykkyyden rinnalle tai täydennykseksi on kehitetty muitakin ihmisen mielen mittareita. Älykkyys, mitä ikinä se onkin, on erittäin arvostettua, mutta sen yhteys sosiaalisuuteen on epäselvä. Sitä varten on kehitetty persoonallisuutta kuvaavia piirteitä, erityisen kuuluisa on niitä sanottu big five. Sen osatekijät ovat avoimuus, tunnollisuus, ekstroverttisyys, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Nämä nimitykset kuvaavat varsin hyvin, mistä on kysymys. Niiden mittaaminen ei kuitenkaan ole lainkaan niin suoraviivaista tai luotettavaa kuin älykkyyden testaaminen.

Älykkyyden vakaa mitattavuus ja sen korkea sosiaalinen arvostus houkuttelevat testitulosten konkreettiseen soveltamiseen. On ilmeistä, että älykkyydestä on vaara tulla eräänlainen ihmisarvon mitta. Siitä on vain pieni askel rodunjalostukseen, ja älykkyys tuntuu epäilemättä paremmalta kriteeriltä kuin kovin subjektiivisesti arvioitavat ulkonäön piirteet. Natsien hallitsemassa Saksassa pantiin toimeen eugeniikkaohjelmia, joissa ihmisiä steriloitiin ja jopa tuhottiin vähäisen älyn perusteella. Myös tieteiskirjallisuus on käsitellyt samaa teemaa, älykkäiden ihmisten utopiayhteiskunnat on yleensä lopulta paljastettu dystopioiksi.

Älykkyyden kulttuurihistoriaan näyttää siis liittyvän synkkä sivujuoni. Ehkä se saa suhtautumaan varovaisuudella älykkyystestien laajempaan yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Niitä ei käytetä valittaessa opiskelijoita kouluihin ja korkeakouluihin, vaikka älykkyystestit aikanaan kehitettiinkin ennustamaan koulumenestystä. Niille on kyllä muita sovelluksia. Eräät rekrytointiyritykset eli head hunterit käyttävät älykkyystestejä valitessaan rekrytoitavia. Yleisesti testaukseen liitetään myös persoonallisuutta mittaavia testejä. Siihen voi vain todeta, että menettely on sekä kyseenalaista että vailla tieteellistä pohjaa. Monet asiantuntijat pitävät sekä älykkyyden että persoonallisuuden mittauksen relevanssia olemattomana. Asia on jopa kiusallinen, sillä rekrytointiyrityksissä toimii paljon koulutettuja psykologeja.

Mitattu älykkyys ei juurikaan kehity iän myötä eikä harjoittelemalla. Tämä ei tosin ole täysin totta. Pitkällä aikavälillä mitattuna teollistuneiden maiden väestöjen älykkyyden on havaittu kasvaneen tasaisesti koko 1900-luvun ajan. Sitä sanotaan keksijänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Muutos on sen verran nopeaa, että sen täytyy johtua biologisen evoluution sijasta aivan muista syistä: muutoksista ravitsemuksessa, perherakenteissa, arvoissa, työelämässä ja koulutusjärjestelmissä. Toisaalta eräissä teollistuneissa maissa havaittiin älykkyyden lähteneen uudelleen pienenemään 1990- luvun lopulta alkaen.

Eräs kiinnostava älykkyyden piirre on sen tarjoama pitkittäisvalotus: miten älykkyys muuttuu ihmisen elämän aikana. Älykkyyden vanha perusteoria on, että älykkyys ei juurikaan muutu aikuisiällä. Tämä pitää jossain määrin paikkansa älykkyyden yleistekijän suhteen. Sen sijaan monet älykkyyden osatekijät kehittyvät jatkuvasti koko elämän ajan. Yleistekijän suhteellinen vakaus on hyödyllinen ilmiö kliinisessä diagnostiikassa. Sen heikkeneminen voi olla ensimmäinen oire joissakin vakavissa sairauksissa.

Tämän kirjoituksen eräs heräte on viimeaikainen keskustelu matematiikan arvosanojen merkityksestä ja niiden painoarvosta korkeakoulujen pääsykokeissa (esimerkiksi artikkeli Helsingin sanomien tiedepalstalla 10.6.2021). Asiaan liittyy erilaisia käsityksiä matematiikasta. Eräs yleinen väite on, että matematiikan opiskelu kehittää lapsien älykkyyttä. Se ei näytä pitävän paikkaansa, kuten edellä todettiin. Matematiikan ja älykkyyden välillä ei ole selvää yhtäläisyysmerkkiä. Sen sijaan matematiikan opiskelu kehittää matematiikan taitoja ja valmiuksia oppia lisää ja vaikeampaa matematiikkaa. Ja ennen kaikkea matematiikka on välttämätöntä työelämässä. Se on välttämätöntä jo kaupankäynnissä, talouden hoidossa ja käsityöläisammateissa. Jopa niin sanotut ihmistieteet, lääketiede ja yhteiskunnalliset tieteet nojaavat matematiikkaan. Tutkimusdataa käsitellään tilastotieteen menetelmin, eikä tutkimustulosten ymmärtäminen ja tulkinta edes onnistu ilman tilastomatematiikan perustietoja. Luonnontieteitä tai tekniikkaa puolestaan ei voi edes kuvitella ilman matematiikkaa.

Vaikka matematiikka ei juurikaan edistä mitattavaa älykkyyttä, sillä on kuitenkin kehittävä vaikutus mielen taitoihin. Matematiikka nimittäin kehittää niin sanottua metakognitiota. Se tarkoittaa kykyä arvioida kriittisesti omaa ajattelua. Ihmisen ajattelu perustuu vahvasti intuitioon, välittömään oivallukseen. Mutta onko intuitio kuitenkaan oikea? Sen arviointi ja kyseenalaistaminen on tärkeä ajattelun taito. Ensimmäiseksi mieleen tuleva vastaus tai vaihtoehto ei välttämättä ole oikein.

Toinen matematiikkaa sivuava aihepiiri on opeteltujen kykyjen siirtyminen erilaisten henkisen toiminnan alueiden välillä. Yleisesti ajatellaan, että matemaattisilla taidoilla on yhteyksiä musikaalisuuden ja kielellisten kykyjen kanssa. Niiden suoraa vaikutusta toisiinsa on kuitenkin vaikea osoittaa. Asiaa hämärtää myös se, että älykkyyden mitattavissa oleva yleistekijä, g-faktori näyttää selvästi liittyvän suoriutumiseen edellä mainituilla aloilla. Edellä väitettiin, että älykkyys ei ole sama asia kuin matemaattiset taidot. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi, jokin yhteys siinä näyttää kuitenkin olevan.

Mitä tästä kaikesta voisi päätellä? Eräs asia jä usein mainitsematta. Huippusuorittajien omissa lausunnoissa se kyllä tulee esiin, mutta se näyttää väistävän systemaattista tieteellistä valotusta. Tuo tekijä on palava innostus tai intohimo. Hyväksi shakinpelaajaksi oppii vain tiiviillä harjoittelulla. Sama pätee matematiikkaan, sanataiteisiin ja erityisesti musiikkiin. Toinen suoriutumiseen vaikuttava tekijä on vieläkin heikommin tunnettu, ainakin tässä yhteydessä. Ajatteluun ja päätöksentekoon näyttää liittyvän esteettinen vaisto. Jopa matemaatikot ja tieteentekijät kuvaavat onnistumisiaan sanalla ”kauneus”. Aivan ilmeisesti sillä on jotain tekemistä intuitiivisen ajattelun kanssa. Mutta ”kaunis” tuntuu olevan jotain muuta ja ehkä myös jotain enemmän kuin vain ”hyvä” tai ”onnistunut”.

Matematiikan korostunutta roolia esimerkiksi opiskelupaikkojen jaossa on myös arvosteltu, ja aivan syystä. Ihmisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Kaikki eivät koe ymmärtävänsä matematiikkaa eikä se välttämättä sytytä henkistä paloa. Ja sama koskee musiikkia, taiteita tai halua tietää ja oppia uusia asioita. Olen yllä pyrkinyt selventämään, kuinka matematiikka tai älykkyys eivät riitä kuvaamaan ihmisen henkisten kykyjen koko loistoa ja kirjoa. Esimerkiksi käden taidot, kielen taidot ja sosiaaliset kyvyt jäävät helposti luokitusten ja arviontien ulottumattomiin. Ihmiset eivät myöskään ole muuttumattomia. Kiinnostukset ja kyvyt kehittyvät ajan myötä. Jotkut löytävät itselleen kapeita keskittymisen kohteita, toiset ovat renessanssi-ihmisiä, jotkut kulkevat elämän läpi kepein askelin ja ihmetellen, ja toiset välinpitämättöminä, masentuneina tai ahdistuneina. Tärkeää olisi, ettei mikään valinta tai päätös sulje ovia lopullisesti. Jotta löytyisi uusia ovia avattavaksi ja uusia polkuja kuljettaviksi.



maanantai 7. kesäkuuta 2021

Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan, eikä hän välttämättä pidä uskontoja totena. Mutta ne kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä.