keskiviikko 25. elokuuta 2021

Minäkö se olen?

 Luovuus on useimpien mielestä jotain kiehtovaa. Jotkut katsovat, että luovuus on vähälukuisten poikkeusyksilöiden ainutlaatuinen ja kadehdittava kyky. Toiset taas ovat sitä mieltä, että luovuus kuuluu ihmisen elämään erottamattomasti, riippumatta siitä, toimivatko he niin sanotussa luovassa ammatissa. Itse kannatan jälkimmäistä näkökulmaa. Luovuus on myös kiinnostanut minua älyllisesti, olen pohtinut, mitä se on. Olen oikeastaan ollut pitkään luovuudessa jollain lailla kiinni. Lapsesta saakka minua on pidetty ”luovana ihmisenä”, ja tällainen leima on seurannut minua myös halki aikuisen ikäni. Ja nyt tunnustan, että se on alkanut tuntua aina vain kiusallisemmalta. Koska minusta luovuus kuuluu kaikille, eikä sitä kukaan saa omia.

Sanoin jo että luovuus kiehtoo minua älyllisesti. Miten ihminen voi tehdä ja tuottaa jotain sellaista, joka on uutta, ja tavalla, jota ei voi oikein kuvailla. Olen tiivistänyt pohdintani kirjoitukseen Luovuus ahdistaa (verkkoblogi tai kirja Matkaseuraa, osa 1). Se on oikein hyvä esitys, enkä aio nyt toistaa sen sisältöä. Joten kannattaa lukea se ikään kuin alustukseksi. Sinä riisun luovuuden turhasta glooriasta ja näytän myös luovuuden pimeän puolen. Ja samalla koetan kertoa, mitä luovuus oikeasti on, tiedollisesti, kulttuurisesti ja henkisenä prosessina.

On kuitenkin näkökulma, jota en ole korostanut. Paitsi aivan vähän, kuvatessani käsitettä ja tilaa nimeltä flow. On nimittäin monta hyvää syytä pohtia sitä, miltä luovuus tuntuu. En kuitenkaan haluaisi puhua suorastaan subjektiivisen kokemuksen filosofiasta eli fenomenologiasta. Vältän sitä, koska filosofia koettaa käsitteellistää kokemisen. Ja tällaisesta esityksestä tulee jotain hyvin mutkikasta ja lähes käsittämätöntä. Ajattelen myös, ettei omaa kokemusta mitenkään voi kuvata. Paitsi kuvaamalla sen mekanismia ja rakennetta ja turvautumalla vertauskuviin. Joten yritän avata luovuuden kokemista tästä näkökulmasta – tulikohan tämä kuitenkaan selväksi?

Kirjoitukseni herätteenä oli kultakauden ajan kuvataiteilijasta Ellen Thesleffistä kertova kirja Minä maalaan kuin jumala. Kirjan nimi tuotti voimakkaan tuntemuksen, johon sekoittui aiemmin näyttelyssä näkemäni Thesleffin teokset, ja erityisesti hypnoottinen omakuva. Kirjan nimi lienee peräisin taiteilijan kirjeestä, ja mielestäni siinä oikeastaan kiteytyy luovuuden kokemuksen ydin. Se on vierauden tunne ja ihmettely luovuuden tuotosten äärellä. Kuka tuon on tehnyt? Olenko se todella minä, vai onko joku vieras olento sisälläni tehnyt sen. Tiedän että olen maalannut tuon taulun, mutta oikeastaan en tunne tai edes muista itse maalanneeni, ja kuitenkin se on tuttu ja aivan ihmeellinen.

Tarkastellaan luovuutta ensin modernin neuropsykologian näkökulmasta. Kansanpsykologiassa ja perinteisessä psykologiassa ihmisen ajattelua hallitsee hänen tietoinen minuutensa. Se on päässämme asustava, ajatteleva ja tunteva olento. ”Itse”. Jonkinlainen pikku-ukko, homunculus, joka hallitsee käytöstämme, suunnittelee tulevia tekemisiämme, murehtii, katuu ja vastaa kaikesta myös moraalisessa mielessä. René Descartesin syvällisesti luonnehtima ja kuitenkin salaperäiseksi jäävä hahmo, jota sanotaan myös sieluksi. Tai on sanottu aiemmin, sillä nykyään sana on poistunut tieteellisestä käytöstä. Mitä vikaa on tässä perinteisessä mallissa. Vain se, että ihmismielen toiminta on delegoitu tälle olennolle eli sielulle – eli kaikki siinä on vialla. Ihmisen psyyke on sen mukaan jotain, mitä ”sielu” tai minuus tekee. Luonnontieteellinen ihanne etsii ilmiöiden selityksiä – ja tällainen malli ei todellakaan selitä kovinkaan paljoa.

Jos haluamme avata psyyken arvoitusta, se pitää tehdä aika varovasti. Ihmisen tietoisesti toimiva osa, itse, on ilmeisesti aivan todellinen ilmiö. Se reagoi aistimuksiimme, ja sillä on käytössään kielelliset resurssimme, siksi voimme kuvata ja selittää toimintaamme, tuntemuksiamme ja aikomuksiamme. Itsellä on myös käytössään muistimme. Se pohtii mennyttä, ennustaa ja suunnittelee tulevaa, ja ylipäätään se selittää meille, mitä meille tapahtuu.

Psykologisilla kokeilla on helppo osoittaa, että tietoinen minämme on kapasiteetiltaan rajoitettu. Siksi aivoissamme toimii minuutemme rinnalla suuri joukko automaattisia rakenteita, joka hoitavat tärkeitä tehtäviä, kuten liikkumistamme, kädentaitoja, reagointia erilaisiin asioihin, sosiaalisuutta, ongelmanratkaisua. Nämä rakenteet toimivat tietoisen itsemme rinnalla ja olemme vain heikosti tietoisia niistä. Näitä rakenteita ”ohjelmoidaan” harjoittelemalla. Esimerkiksi polkupyörällä tai autolla ajo, uinti, soittimilla soittaminen, laskeminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat mutkikkaita taitoja, ja ne opitaan ajan kuluessa, vähitellen ja toistojen avulla.

Luovassa toiminnassa näillä automaattisesti toimivilla rakenteilla on keskeinen rooli. Luovuuden tärkeä hallittava ”tekniikka”, jos niin nyt voi sanoa, on antaa näiden automaattisten toimintojen tehdä työtään ja puuttua siihen mahdollisimman vähän. En tietenkään osaa sanoa, miten se tehdään. Luovuuteen liittyy ihmetys siitä, mitä nuo prosessit saavat aikaan. Minuutemme seuraa ikään kuin sivullisena ja minimaalisesti asiaan vaikuttaen tapahtumia. Flow-tila on positiivinen ihastus siitä, kuinka työ suju kuin itsestään. 

Tähän automaattisen ja tahdonalaisen toiminnan ristiriitaan voi olla vaikeaa suhtautua. Voi kuvitella ja tuntea naiivisti hallitsevansa tietoisesti kaikkea. Toiset taas ovat hyvinkin tietoisia näistä riippumattomasti toimivista automaattista kyvyistä. En selitä tätä enempää, ja samalla huomautan, että tässä esittämäni luovuuden mekanismin kuvailu on jossain määrin spekulatiivista. Mutta ehkä asiaa voi paremmin havainnollistaa esimerkkien kautta.

Musiikin improvisointi jollain soittimella on kiinnostava taito. Toisille se on helppoa, toisille vaikeaa. Improvisoinnin taito ei välttämättä korreloi soittotaidon kanssa, vaikka jonkinlainen soittimen perushallinta siihen tarvitaan. On jopa niin, että monet taitavat klassisen musiikin soittajat eivät osaa improvisoida lainkaan. Improvisointi on useimmille vaikeaa, ja se vaatii harjoitusta eli yrittämistä. Se tuntuu myös vaativan tietoisen minän hillitsemistä: pitää tahtoa, mutta ei saa kontrolloida. Kokemuksesta voin sanoa, että kun se onnistuu, tunne on aika ihmeellinen. ”Minäkö tässä soitan?”

Toinen esimerkki kertoo äidistäni, joka alkoi noin 55-vuotiaana maalata öljyväreillä. Olen siihen hieman syyllinen, sillä annoin hänelle lahjaksi pienen öljyvärisetin. Tiesin hänen olevan kiinnostunut, mutta hänellä ei ollut lainkaan kokemusta eikä harrastustaustaa. Pian hän maalasi innolla ja taitavasti. Hänen parhaat taulunsa ovat todella hienoja ja mikä oudointa, kuin ammattilaisen varmalla maulla tehtyjä. Se oli lähes käsittämätöntä. Maalausvaihetta kesti useita vuosia, kunnes se tyrehtyi nopeasti. Hän nimittäin meni työväenopistoon maalauskurssille. Siellä tehdyt työt olivat latteita, eikä hän itsekään enää pitänyt niistä. Aavistan syyn, vaistomaisen maalaamisen ilon tilalle tuli tietoinen kritiikki ja kontrolli.

Ja vielä eräs esimerkki, jonka havaitsin muutamasta omasta lapsestani. Monet lapset oppivat kirjoittamaan ennen kuin he oppivat lukemaan. Kirjoittaminen ja lukeminen todella ovat aivoissamme aivan eri taitoja. Niinpä lapset näyttivät innoissaan papereitaan minulle ja kysyivät: ”isi, mitä minä kirjoitin?” Yleensä niihin olikin kirjoitettu ymmärrettävästi ja melkein oikein lyhyitä 2 – 4 sanan lauseita.

Tähän pitää täydentää, että myös hiljaa lukeminen ja ääneen lukeminen ovat eri taitoja. 1800- luvulla ja vielä 1900- luvun alussa lukemaan opettelu oli nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Siinä ei heti edes kehittynyt hiljaa lukemisen taitoa. Hiljaisesti lukemista on jopa pidetty sopimattomana.

Mitä ihmiselle tapahtuu luovan työn aikana? Hän selvästikin keskittyy. Se on tärkeä asia, ja olen kirjoittanut siitä erillisen blogikirjoituksen, Keskittymisen taito. Vastoin yleistä uskomusta keskittyminen ei välttämättä ole ponnistelua. Usein työhönsä keskittynyt ihminen vaikuttaa poissaolevalta ja hajamielisetä. Siihen on selvä neuropsykologinen syy. Normaalissa valppaassa valvetilassa mielemme täyttävät erilaiset tietoiset mielikuvat ja ajatukset. Kun uppoudumme luovaan työhön, aivoissamme alkaa toimia tuota työtä ohjaava hermoston osa, ja tietoisen mielemme sisältö korvautuu luovan työn sisällöllä, joka ei ole sanoin tai ajatuksin ilmaistavissa. Siksi siirrymme alentuneelle tietoisuustasolle, joskus olemme lähes unessa. Esimerkiksi improvisoivan muusikon mieli täyttyy lähes kokonaan musiikilla, ajattelua ja tahtomista on hyvin vähän. Ja se tuntuu ihanan vapauttavalta! Pääsee edes hetkeksi vapaaksi oman minän kontrollista.

Samanlainen alentuneen tietoisuuden tila syntyy kun katsomme elokuvaa. Sen tapahtumat ottavat käyttöönsä tietoisen mielemme resursseja, ja tahdonalainen ajattelumme vaimenee. Olemme vähemmän läsnä nykyisyydessä ja enemmän mukana tarinan maailmassa.

Tällaiset kuvaukset luovasta prosessista ovat tietenkin spekulatiivisia. Olen lukenut paljon alan kirjallisuutta ja myös tarkkaillut paljon itseäni, sikäli kun ihminen voi sitä uskottavasti tehdä. Olen aika varma, että olen oikeilla jäljillä. Kun luovuudesta puhutaan, tulee aina esiin myös kysymys sen hyödyntämisestä. Miten ihminen oppii saattamaan itsenä luovaan tilaan, ja miten ohjata toimintaansa siinä tilassa? En osaa sitä sanoa, muuta kuin että sitä voi harjoitella. Ehkä luovuus tarkoittaa sitä, että järjestää mieleensä tilaa itsestään tapahtuville asioille. Eli kun jotain alkaa tapahtua, antaa vain mennä eikä puutu siihen. Tietoinen tahtominen ja luova prosessi ovat nimittäin vastakkaisia asioita, ne kilpailevat samoista aivojemme resursseista.

Luovalle työlle antautuminen on vaikeaa. Me ihmiset olemme kuitenkin varsin erilaisia, ja meillä on eri asteisia taitoja eritellä ja ymmärtää mielemme sisältöä. Yksi lohtu on kuitenkin. Sitä voi harjoitella ja sitä kannattaa harjoitella.


sunnuntai 22. elokuuta 2021

Ikuinen ylioppilas ja ikuinen opiskelija

Lapsuudessani muistan kuulleeni, varmaan vanhemmiltani, määritelmän ”ikuinen ylioppilas”. Se tuntui kovin vähättelevältä. Muistan myös, että se liitettiin Aleksis Kiveen. En tiedä, miksi kansalliskirjailijaamme haluttiin vähätellä, sillä Seitsemän veljestä oli paraatipakalla pienessä kirjahyllyssämme, ja vielä kuvitettuna juhlapainoksena. Sitä paitsi työläistaustaiset vanhempani arvostivat koulutusta. Minutkin laitettiin oppikouluun, tosin valtion kouluun jossa oli halpa lukukausimaksu, ja jonne sen takia oli vaikea päästä. Selvisin kuitenkin pääsykokeesta, ja palkinnoksi sain valita mieleiseni jäätelöannoksen. Muistan sen hyvin, se oli nimeltään herkkuamme. Vohvelista tehdyssä ammeessa oli mansikkahilloa ja vaniljajäätelöä, ja päällä suklaakuorrutus. Se oli todella herkullinen. Vuosia myöhemmin minusta sitten tulikin sukumme ensimmäinen ylioppilas. En kuitenkaan jäänyt ikuiseksi ylioppilaaksi. Jatkoin opintoja teknillisessä korkeakoulussa, koska olin kovin kiinnostunut sähköstä. Opiskelu on maassamme onneksi halpaa. En kuitenkaan kehdannut jäädä vanhempieni elätettäväksi, puhumattakaan että olisin pummannut taskurahaa ruokaani ja kaljanjuontiin. Siksi menin osa-aikatöihin toisen vuosikurssin jälkeen.

Kotini pieni kirjahylly oli varmaan hyvä läpileikkaus tuo ajan työväen sivistyksellisistä arvoista. Joitain kirjoja muistan edelleen. Siellä oli Otavan neliosainen Pieni tietosanakirja. Sen luin vähitellen kannesta kanteen. Oli Linnan Pohjantähti ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Tähtien turvatit ja Talvi-iltain tarinoita. Oli Waltarin Sinuhe ja Turms kuolematon, muistan vieläkin, miltä tuntui lukea nuo hurjat kirjat. Oli myös Tolstoin Lapsuus ja poikavuodet ja Jascha Golowanjukin Isoäiti on kaistapäinen ja Hopeahaapojen maa (luulin kirjailijaa venäläiseksi, mutta hänet olikin adoptoitu Ruotsiin). Oli satukirjoja ja jatkuvasti karttuva rivi nuortenkirjoja minulle ja sisarelleni, Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri on edelleen mielikirjojani. Oli myös perin salaperäinen kirja: Arvi Talvitie, Kemiallinen teknologia, osa II. Sen tarinan olen kertonut aiemmin (Matkaseuraa, osa 2), ja tuo kirja vei minut jo koulupoikana teollisuuden ihmeelliseen maailmaan. Ja oli salaisuus, hyllyn taakse näkymättömiin oli huolella kätketty Ivar Lo-Johanssonin Onni. Se oli hätkähdyttävän pornografinen.

Luulen että vanhempani lukivat aika paljon. Kirjoja oli enemmän kuin mitä mahtui pieneen kirjahyllyymme, en kyllä muista missä niitä pidettiin. Marja-Liisa Vartio, Maria Jotuni ja Helvi Hämäläinen olivat ainakin lukulistalla. Myöhään iltaisin, kun me lapset olimme nukkumassa, kuulin joskus kunka isäni luki ääneen äidilleni. Ilmeikkäästi ja sointuvalla äänellä. Lapsena en sitä osannut edes ihmetellä. Isäni huvitti itseään myös kevyemmällä tekstillä. Säännöllisesti ostettiin Joulukärpänen, Joulupippuri ja Lipeäkala. Ulkomaisperäistä seikkailulukemistoa edustivat El Coyote ja Zorro, nuo supersankareiden edeltäjät jotka puolustivat naamioituneina oikeutta ”Meksikon tulenhehkuisen taivaan alla”. Ja oli pseudoamerikkalaiset Jerry Cottonit, joihin niiden suomalaiset kirjoittavat loivat oudosti tutunomaisen tunnelman.

Entä miten kehitti itseään ”ikuinen ylioppilas” Aleksis Kivi? Hän onnistui vähävaraisesta perheestään huolimatta suorittamaan ylioppilastutkinnon, siinä ja monessa muussa häntä tuki kulttuuripersoona Fredrik Cygnaeus. Kivi opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta papiksi hän ei enää vastoin äitinsä toiveita halunnut, eikä hän maisteriksikaan lukenut. Kivi päätti sen sijaan hämmästyttävän määrätietoisesti ryhtyä kirjailijaksi. Ilmeisesti hän huomasi pian, etteivät opinnot häntä siinä mitenkään auta, ja opinnot saivat jäädä. Sen sijaan hän valmentautui kirjailijaksi lukemalla, todella paljon ja laidasta laitaan, ja myös hyvin uusia kirjoja. Kiven persoonallisuus on arvoitus, jota monet elämän- ja muut kirjurit ovat turhaan koettaneet availla, ainakaan itse en ole saanut siitä selvää. Hän heittäytyi aivan täysillä kirjailijan taloudellisesti kovin epävarmalle uralle. Toki häntä tuettiin taloudellisesti ja henkisesti ja hän sai joitakin palkintoja. Poliittisesti Kivi oli fennomaanien työväline, mutta ei sekään elättänyt. Ehkä hän luotti myyntituloihin, tosin niitä ei juuri tullut. Kivi kierteli itsekin kirjakauppoja ja tarjosi veljesten vihkoiksi jaettuja painoksia myyntitiliin. Ei hän selvästi edes harkinnut toista ammattia tai virkamiesuraa, sen tien hän hylkäsi jättäessään yliopiston taakseen.

Ikuinen ylioppilas” on leimaava nimitys. Sillä vihjataan, että henkilö on jollain lailla epäonnistunut elämässään, kyvyttömyyttään, tyhmyyttään, laiskuuttaan tai muista syistä, kuten juoppous tai mielenterveysongelmat. Nykyisin en ole kuullut sitä käytettävän, vaikka lapsuudessani se oli yleinen luonnehdinta. Ehkä siinä oli silloin mukana jonkinlaista kateuden sekaista luokkavihaa. Varattomat ihmiset ilkkuivat rikkaiden kakaroille, joita kyllä tuupittiin kalliisiin yksityiskouluihin ja yliopistoihin, vaan eivätpä pärjää – vaikka ”pappa betalar”.

Mutta onko se nyt niin paha asia olla ikuinen ylioppilas? Teema on noussut esille aivan uudessa muodossa. Koulutusta ajatellaan tehokkuusnäkökulmasta, ja yliopistotkin ovat omaksuneet tämän näkökulman. Opiskelijan yliopistossa viettämä aika nähdään kustannuseränä ja suoritettu tutkinto koulutusjärjestelmän tuotoksena. Tuottavuus maksimoidaan lyhentämällä opiskeluaikaa. Myös opiskelijan kontaktipintaa yliopiston kanssa halutaan rajoittaa. Se näkyy opiskeluohjelmien virtaviivaistamisena, valinnaisten kurssien karsimisena ja poikkitieteellisen opiskelun rajoittamisena. Korkeakoululaitoksen optimaalinen toiminta halutaan nähdä valikoimana tarkkaan rajattuja tutkintoputkia, yksi putki kuhunkin yhteiskunnan tarpeeseen. Niin, kukahan osaisi kuvata nämä tarpeet ja niihin sovitetut putket. Etenkin kun korkeakoulutetun tuottavin työskentelyjakso sijoittuu tunnetusti muutaman vuosikymmenen pään valmistumisesta, ja hyvin luultavasti toisenlaiseen maailmaan. Tiede, teknologia, yhteiskuntarakenne ja taloudellinen toimintaympäristö kun ovat tunnetusti jatkuvassa muutostilassa. Siksi korkeakoulu ei voi varustaa opiskelijaa valmiilla paketeilla tietoa ja toimintatapoja, vaan parhaan tiedon pohjata kootulla ymmärryskyvyllä tulevaisuuden varalta. Haluaisin pukea asian nykyään täysin vanhanaikaisena pidetyksi käsitteeksi. Ylipisto tuottavat sivistystä. Tämä asia ei ole vuosisatojen kuluessa muuttunut.

Pitää varmaan konkretisoida asiaa. Olen itse suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon. Diplomi-insinöörin koulutus on saman tapaista kuin lääkäreillä. Ymmärrämme, että lääkärin tulee tuntea ihmisen anatomia jokseenkin tarkalleen. Tulee myös tuntea alustavasti ihmisen fysiologian toiminta ja farmakologian perusta, eli miten lääkkeet vaikuttavat. Samoin tulee tuntea erilaisten sairauksien ja traumojen syyt ja tunnusmerkit, ja mikrobiologian perusteet. Nämä ovat osa lääkärin perusputkea, jonka lisäksi opiskelija sitten valitsee erikoistumisalansa oppiaineet. Vastaava perusputki löytyy diplomi-insinöörin koulutuksessa. Siihen sisältyy varsin laajasti matematiikkaa ja fysiikkaa ja hieman kemiaakin. Perinteisesti insinöörin tulee hallita myös tekninen piirustustaito.

Olen siis suorittanut eräänlaisen putkitutkinnon, mutta tuo putki oli opiskeluni aikaan varsin väljä. Erikoistuin elektroniikkaan, mutta otin sen täydennykseksi kaikki löytämäni ohjelmointikurssit. Nykyään tämä valinta tuntuu kaukonäköiseltä, mutta 1970-luvun alkuvuosina ohjelmointi oli harvinainen kuriositeetti. Olin vain utelias. Opiskelin myös metalliteollisuuden valmistustekniikkaa, ja nyt jälkeenpäin voin sanoa, että siitä oli paljon hyötyä. Esiin voidaan nostaa erityisiä näkökulmia. Pitääkö ohjelmistoinsinöörin opiskella fysiikkaan tai materiaalioppia. Tai vastaavasti, pitääkö esimerkiksi psykiatrin tuntea anatomiaa tai fysiologiaa? Ehdotonta vastausta ei tietenkään voi antaa. Itse sanoisin että jossain määrin, ja se mikä peruskoulutuksen osalta jää vajaaksi, tulee ottaa haltuun opiskelun luoman sivistyskomponentin kautta. Vaihtoehto ei voi olla määritellä enemmän ja kapeampia koulutusputkia.

Onko mahdollista ylipäätään määritellä järkeviä koulutusputkia? Tämä voidaan nähdä epistemisenä eli tiedollisena ongelmana. Miten voitaisiin ylipäätään määritellä muuttuvassa maailmassa, mitä tulevan maisterin, insinöörin, lääkärin, juristin tai tohtorin pitäisi osata pitkän koulutusajan jälkeen tai vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua siitä. Mutta on vielä hankalampia kysymyksiä. Onko nuori ihminen valmis astumaan kulutusputkeen. Tietääkö hän mitä aikoo elämällään tehdä, vai ryhtyykö opiskelemaan koska ei osaa muutakaan tehdä. Entä jos hänelle selviää muutaman vuoden kuluttua, että haluaakin muuttaa suuntaa? Tai entä jos hyvin motivoitunut opiskelija on tyytymätön opintoputkensa tarjontaan ja haluaa siihen laajempia tai poikkitieteellisiä valintoja. Jos kovin tiukka koulutusputki ei jousta, vaihtoehto voi olla hankkia kaksi tutkintoa. Pitääkö se sallia?

Otan esimerkin omista opinnoistani. Diplomi-insinöörin tutkintovaatimukset perustuivat aikanaan, ja varmaan perustuvat edelleen sellaiseen vanhentuneeseen otaksumaan, että tekniikka on sovellettua (lue yksinkertaistettua) matematiikkaa ja fysiikkaa. Siksi monet opettajani olivat akateemisia matemaatikkoja ja fyysikkoja. Aivan hyviä opettajia, mutta jotain puuttui. Opettajakuntaa täydensivät kyllä ansiokkaasti kokeneet teollisuusmiehet, mutta jotain jäi edelleen puuttumaan. Tosiasiassa insinööriopetuksen tiedollinen perusta ei ole yksinkertaistettua luonnontiedettä, vaan aivan omaleimainen tieteensä, tekniikan tiede. Tekniikan kehittämisen ja soveltamisen tarve tuo mukana haasteita, jotka ovat erilaisia kuin luonnontieteissä, ja ne ovat monessa suhteessa ainutlaatuisen vaikeita. Ja puuttui muutakin, sillä insinööritaito on myös sosiaalista, taloudellista ja yhteiskunnallista. Oma putkeni oli onneksi ilahduttavan monitekninen, sisältäen muun muassa perspektiivioppia, teknistä piirustusta, kemiaa ja sähkövoimatekniikkaa. Se saatoi olla kaukonäköistä, tai historiallinen jäänne.  Toisaalta omasta putkestani puuttui kokonaan projektinhallinta, laatutekniikka, organisaatiotieteet ja johtamisoppi. Ainoa poikkeus oli vapaaehtoinen sosiologian kurssi, joka tosin oli kovin naiivi. Ja hieman taloustiedettä, ja se vasta naiivia olikin. Muilta osin jouduin täydentämään osaamistani työelämässä, osittain itseopiskelulla, osin vaistomaisesti ja osittain karvaankin kokemuksen kautta.

Aion palata tähän aiheeseen tarkemmin kirjoituksessa Tekniikan lisälehdet.

Hieman yhteenvetoa. Lukija huomaa ainakin rivien välistä, että puhun väljempien kurssien ja vapaan opiskeluoikeuden puolesta. Koulutuksen suunnittelijat, hallintojohtajat ja poliitikot eivät pysty ottamaan vastuuta siitä, että edes teknisimmän näköiset opintoputket vastaisivat tulevaisuuden tarpeita, ja nuoret opiskelijat ovat aivan liian arvokas resurssi väärin kohdeltaviksi. Kokonaisuudessa tarvitaan itseohjautuvuuden elementti. Viisaat nuoret aistivat tulevaisuutta herkemmin kuin byrokraatit. Ja vielä tämä näkökulma: korkeakoulut ja ammattikoulutus ovat vain osa sitä puitetta, jossa nuoret ja vanhemmatkin ihmiset kehittävät taitojaan ja tutkivat maailmaa. On myös käden taidot, kuvataiteet, kirjallisuus, visuaalinen kulttuuri, musiikki. Nekin niveltyvät kokonaisuuteen, ja systemaattiseen opiskeluun enemmän kuin tulisi ajatelleeksi.

Ikuinen ylioppilas on ehkä asiantuntijan alku ja maailman toivo.


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Aivan liikaa rahaa

Rahaa voi olla liikaa, ihan totta! Sitä voi olla liikaa yksittäisillä ihmisillä, ja sitä voi olla ylipäätään liikaa, helposti siepattavaksi omaan käyttöön, jos vain viitsii ojentaa kätensä. Kun rahaa on liikaa, tapahtuu jotain erikoista. Sekä yksittäisille ihmisille että ihmisten yhteisöille. Ehkä siitä on jotain opittavissa.

Lähihistoriassa on aika, jonka muistan hyvin. Tuota aikaa sanottiin juppiajaksi. Nimi tuli Amerikan maasta ja amerikan kielestä. Young, urban, professional. Ihmisen korkein kehitysaste, johon monet uskoivat ja jota monet tavoittelivat. Suomessa tuo ilmiö kuitenkin karkasi pahasti käsistä. Ihmiset saivat todella aivan yllättäen aivan liikaa rahaa. Se johtui onnettomista yhteensattumista ja ymmärtämättömästä politiikasta. Kokoomuspuolue pääsi hallitukseen ja alkoi toteuttaa ideologista unelmaansa. Se halusi lopettaa pankkien toiminnan säätelyn (se kun haiskahti kovasti sosialismilta) ja vapauttaa rahoitusmarkkinat (kukapa ei haluaisi toimia vapauden airueena). Se, mitä siitä seurasi, onkin historiaa, vaikka se alkaa olla jo unohdettu. Seurasi nimittäin sotia lukuun ottamatta itsenäisen Suomen suurin taloudellinen ja inhimillinen katastrofi. Tapahtumat on dokumentoitu monissa kirjoissa jo 1990-luvulla, enkä aio nyt ruotia asiaa enempää.

Tuo tapahtuma valottaa mainiosti sitä, mitä tapahtuu kun on liikaa rahaa. Tavallisen ihmisen pään raha näyttää sekoittavan, ellei hän lukeudu siihen harvalukuiseen aristokratiaan, joka on tottunut rahan jatkuvaan läsnäoloon sukupolvien ajan ja osaa suhtautua siihen rauhallisesti. Useimmille raha on, jos ei niukka hyödyke, niin kuitenkin varoen käsiteltävää tavaraa. Äkillinen runsaan rahan aika saattaa tuottaa harkitsemattomia ostoksia tai investointeja, mutta kuitenkin jonkinlaisen kohtuuden rajoissa. Jos ihminen taas on seikkailunhaluinen ja samalla tottunut rahan käsittelyyn, hän näkee rahassa mahdollisuuden. On tartuttava nopeasti tilaisuuteen, koska se voi mennä ohi. Ohjenuora on tuttu sekä katurosvojen maailmasta että bisnesmaailmasta: ”ota rahat ja juokse”. 

Useimmille ihmisille raha on kuitenkin välttämätön resurssi oman talouden tai liikeyrityksen pyörittämiseen. Kun säännöt äkkiä muuttuvat, he ovat niiden ihmisten armolla, joiden neuvoihin he ovat tottuneet luottamaan. Siis näiden pankki- ja rahoituspuolen asiantuntijoiden, joiden asiantuntemus tosi paikan tullen osoittautuu kevyeksi. Suomen pankkikriisi jätti jälkeensä suuren määrän inhimillistä kärsimystä ja tuhoa.

Rahaa koskevissa asioissa kyse ei ole vain käytännön toimenpiteistä. Se näyttää muuttavan ihmisen maailmankuvan ja sitä myöten myös käsityksen omasta itsestä. Juppiajan ikoninen hahmo, toimittaja Jukka Keitele ryhtyi kutsumaan itseään pankkiiriksi ja alkoi pukeutua kuin jonkinlainen ihmishahmon ottanut Roope Ankka. Ja olihan hänellä rahaakin, sitä sai pankista. Pentti Kouri, jota talousneroksi luultiin, keksi että kansakunnan vauraus syntyy finanssioperaatioista ja hämmensi itse omilla oudoilla operaatioillaan. Entä mitähän mahtoi miettiä se näytelmäkirjailija, joka otti lainaa pankista – koska sitä suorastaan tyrkytettiin – ja osti kerrostalon Brysselistä. Ehkä rahan taianomainen kosketus sai draaman käänteet muuttumaan lihaksi, vaikka ne eivät enää totelleetkaan luojansa mielikuvitusta. 

Itse olin hämmästynyt, kun entinen työtoverini, hieman hampuusin oloinen koodaaja, käveli vastaani lentokentällä ja selitti olevansa Nokian johdon neuvonantaja. Miehen olemus oli tuttu, mutta hän oli pukeutunut ainakin kaksi numeroa liian suureen pukuun ja jättimäiseen kravattiin. Hän oli ymmärtänyt, että oli nyt aiheellista hankkia ammattiin kuuluva bisnespuku, ja myös korostaa hieman vaikutelmaa – se olikin todella hätkähdyttävä.

On varsin ymmärrettävää, että raha saa pienen ihmisen pään pyörälle. Se näyttää tekevän pienelle ihmiselle saman kuin mitä valta tekee diktaattorille. Mutta diktaattorin korruptoituminen kestää vuosikymmeniä, jos lähtötaso on tavallisen ihmisen maailma. Tiedämme sen, kun olemme seuranneet Venäjän johtajan hidasta kehitystä varovaisesta ja järkevästä byrokraatista joksikin aivan muuksi. Raha sen sijaan iskee ihmiseen nopeasti ja voimalla kuin miljoona volttia. Ensin tulee shokki, joka tuntuu ilmeisen miellyttävältä. Sitten seuraa tottuminen uuteen rooliin, tai järkiintyminen – tai sekoaminen. Eikä aikaa tarvita kuin muutamasta viikosta muutamaan vuoteen. 

Edellä mainitsin, että pankkikatastrofi on dokumentoitu tietokirjoissa ja tutkimuksissa. Ehkä enemmän kadunihmisen tunteita luotaa kuitenkin populaarikulttuuri. 1990- luvun alun Pahkasika-lehdissä juppiaika ja pankkien toiminta ovat suorastaan ehtymättömiä aiheita. Esimerkiksi vanha Turmiolan Tommi- sarjakuva vuodelta 1858 (!) saa siinä uuden tulkinnan. Aluksi Tommi viettää seesteistä elämää vaimonsa ja pienten lastensa kanssa. Mutta sitten hän onnettomuudekseen sattuu kulkemaan pankin ohi, ja sieltä huudellaan: ”Eikös Tommikin tulisi tänne ystävien seuraan”. Ja pian Tommi jo uhoaa: ”Pois alta risut ja männynkävyt, nyt tämä poika kuluttaa, ja luotolla!”

Rahan ihmisessä aiheuttama metamorfoosi on jonkinlainen etenevä prosessi, ja saman tapaista, organisaatioissa etenevää prosessia ole kuvannut kirjoituksessa "Parhaasta pohjalle”. Kiinnostavinta on, että organisaatiot joutuvat helposti samanlaisen hybriksen (ylimielisyyden aiheuttama harkinnan katoaminen; latojan huomautus) valtaan kuin yksittäiset ihmiset. Äkillisen ja ylenmääräisen rahan vaikutuksia on tavattu esimerkiksi kaupunkien ja kuntien ”toiminnan kehittämisessä”. Talousoppineiden mukaan rahan ylimäärää ei pidä kanavoida kansalaisille, koska se turmelisi heidän moraalinsa. Sen sijaan se pitää sijoittaa ”innovatiivisiin kehityshankkeisiin”, jotka tuottaisivat sitten lisää rahaa. Eli näin raha alkaakin turmella poliittisten päättäjien moraalia.

Sivumennen sanoen, tuskin koskaan ovat poliitikot olleet niin huolissaan kansalaisten moraalista, kun silloin kun pitäisi kohdistaa heihin sosiaalisia tukia. Moraaliin varjelemiseksi on vastustettu milloin mitäkin: terveyspalveluja, koulutusta, köyhäinapua, työajan lyhentämistä, rokotuksia ja niin edelleen. Jostain syystä raha ja hyvinvointi eivät kuitenkaan turmele niiden moraalia joilla sitä jo on.

Entä millaisia ovat olleet nuo innovatiiviset ja rahaa tuottavat kehityshankkeet? Koska julkinen valta ei voi harjoittaa suoraan teollista tai kaupallista toimintaa (se olisi sosialismia) nuo toimet pyrkivät lisäämään kunnan vetovoimaa, jotta paikalle saataisiin turisteja, jotka sitten toisivat rahapussinsa. Juppiajan iskusanoja oli elämysteollisuus, jolle pitäisi siis luoda rahaa pumppaamalla edellytyksiä. Vaasaan perustettiin Wasalandia, jonkinlainen huvipuisto. Samaa ideaa toisti Tervakosken Puuhamaa, Visulahden vahakabinetti ja Dinosauruspuisto, Pulkkilan univormunäyttely Militaria ja Kemin Jalokivigalleria. Monet näistä elämystehtaista ovat menestyneetkin, tai ainakin sinnitelleet vuosia niiden vuosien jälkeen jolloin oli liikaa rahaa. Oulussa silmäätekevät iskivät silmänsä Hietasaareen, tuohin lupaavaan aarresaareen, johon suunniteltiin köysirataa gondoleineen. Sitä ei tullut. Sen sijaan tiedekeskus Tietomaa menestyi ja selvisi talouskriisistä, vaikka se käynnistettiin pahimpaan juppiaikaan 1988. Helsingin seudun tiedekeskus Heureka seuraavalta vuodelta oli ja on myös menestys.

Mutta miksi kaivella nyt esiin mielikuvia ja esimerkkejä rahan turmelevasta vaikutuksesta? Tähän pitäisi nyt saada jonkinlainen aasinsilta, kaikkien bloggaajien rakastama laite. Ja aasinsilta tulee tässä. Elämme nyt eräänlaisen ekologisen juppiajan kulminaatiopistettä. Olemme tottuneet luonnonvarojen yltäkylläisyyteen. Ruokaa, energiaa, mineraaleja ja tyhjää tilaa toiminnan laajentumiseen riittää ympärillämme, ja kahmimme niitä itsellemme yhä lisää. Luonnonvaroja riittää niin kuin juppiaikana riitti rahaa ja pankkien valuuttalainaa.

Sitten kun se loppuu, tapahtuu todella ikäviä asioita. Ensimmäinen varoitusmerkki on hiilitase. Se antaa samanlaisen ehdottoman ja armottomin numeroin ilmaistun varoituksen kun juppiajan päättänyt korkotason nousu. Ja se merkki on nyt annettu.

Mitä voisi sanoa autoilijoille ja Ranskan keltaliiveille jotka protestoivat muutaman sentin polttoaineen hinnan nousua vastaan? Vaikka tämän: ”luulitteko todella, että maapallon turmeleminen on ilmaista huvia?”

Tommi on saanut viinaa ...
ei kun siis rahaa.
 

perjantai 6. elokuuta 2021

Väärin ymmärrettyä

Miten ihminen oikein selviytyy tässä aina vain monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa? Vastauksen pitäsi kai olla ihan selvä: suuren älynsä voimalla. Mutta kuinka älykäs ihminen oikein voikaan olla? Antaako moderni psykologia siihen vastauksen? Niin voisi toivoa.

Tutustuin psykologiaan alun perin lukiossa. Siihen aikaan piti tehdä kerta kaikkiaan järjetön valita. Saattoi opiskella joko psykologiaa tai biologiaa, mutta ei molempia, niin kuin olisin halunnut. Millä perusteella tällaisen valinnan ylipäätään voi tehdä? Itse pidän kovasti luonnosta ja olin nauttinut suuresti eläinopin ja kasviopin tunneista. Biologia syventäisi tätä oppia. Toisaalta arvasin suunnilleen, mitä se tulisi olemaan, mutta psykologiasta en tiennyt yhtään mitään. Siksi valitsin psykologian, ja siihen jäinkin sitten koukkuun. Lukion jälkeen en kuitenkaan ryhtynyt opiskelemaan psykologiaa, koska maailmassa oli niin paljon muutakin kiinnostavaa. Psykologiasta tuli minulle eräänlainen harrastus, jota täydensin neuropsykologialla ja aivotutkimuksella. Lukion psykologiasta jäi mieleeni kaksi tärkeää oivallusta. Ensinnäkin, ihminen on epävarma itsensä ymmärtäjä. Siksi ihmismieltä tulee lähestyä tekemällä huolellisesti suunniteltuja ja valvottuja kokeita. Toinen oppi on, että suurin osa mielemme toimintaa on tiedostamatonta. Itseksi kutsumamme tunne on siitä vain kalpea heijastus.

Tältä pohjalta minulla on jonkinlainen vastas kysymykseen, miten ihminen voi mutkikkaassa maailmassamme pärjätä. Vastaus on: itseluottamuksella ja tekemällä rohkeita arvauksia. Useimmiten nuo arvaukset ovat sen verran oikean suuntaisia, että niiden varassa selviää. Ja ainahan voi tehdä korjauksia toimiinsa ja käsityksiinsä. Tästä seuraa kiinnostava asiantila. Elämme suuressa määrin väärin ymmärretyssä maailmassa. Ymmärrämme itse väärin, mutta onneksi kaikki muutkin tekevät samoin. Emme ole edes keskimäärin oikeassa, mutta olemme kuitenkin onnistuneet luomaan tästä jaetusta ymmärryksestä riittävässä määrin toimivan maailman. Tutun sanonnan mukaan: ”näillä mennään”.

Väärinymmärryksissä on oma kiehtova puolensa, ja ne voisivat olla kiinnostava tieteellisen tutkimuksen kohde. Ja sitä se onkin. Mutta aloitetaan hauskimmasta. Oikeastaan sellainen syvästi inhimillinen ilmiö kuin huumori perustu väärinymmärryksiin. Huumorin kenttä on niin laaja, että en nyt mene siihen sen pidemmälle. Sen sijaan otetaan toinen viihdyttävä näkökulma: väärin kuullut tai ymmärretyt laulujen sanat. Minua niissä kiinnostaa väärinymmärrysten luova voima. Ne avaavat oven toisenlaiseen vaihtoehtoiseen maailmaan. Väärin kuulluista laulun sanoista on julkaistu Suomessakin kaksi kirjaa. En ruodi niitä sen enempää, mutta otan muutaman esimerkin valaisemaan asiaa.

J. Karjalaisen laulusta ”villejä lupiineja” on tullut väärinymmärryksen klassikko: ”yhdessä kuljetaan / päivän kirkkauteen / tiellä, jonka varrella kasvaa villejä rubiineja”. Siinä se on: outo pakahduttavan onnen maailma, jossa kalliit jalokivet ovat muuttuneet eläviksi.

Ultra Bra - yhtyeen laulussa romanttinen sankari lupaa: ”minä suojelen sinua taiteelta / mitä ikinä keksit pelätä / ei ole sellaista pimeää / mitä minun väkevä käteni ei torjuisi.” Uudessa versiossa on viistoa korkeakulttuurin kritiikkiä. Usein hieman arvaamaton nykytaide on muuttunut astetta konkreettisemmaksi uhaksi, jota vastaan uuden ajan prinssin sopii käydä.

Vanha lastenlaulu voidaan kuulla näin: ”karhunpoika sairastaa / häntä hellii käärme”. Melko pliisu ja tekoherttainen laulu saa nyt aivan uudenlaisen ja jännittävän muodon.

Omien lasteni kohdalla tapahtui seuraava väärin kuuleminen. Imelä lastenlaulu ”Uuden nuken saanut pikku-Maija on” muuttui lasteni käsittelyssä, sen kertosäkeeksi tuli ”.. lala lallala lallala lallaa / kaikki yhdessä lapsia tallaa.” Väkivaltainen ja anarkistinen versio on ilmeinen reaktio opettavaksi tarkoitetun laulun ummehtuneeseen maailmaan.

Parhaat väärinkuulemiset ovat selvästi tahattomia, mutta ne paljastavat myös jotain kuulijasta. Samalla niiden myötä avautuu vaihtoehtoinen todellisuus, jossa on jotain kiehtovaa. Minusta ne paljastavat samalla luovuuden syntymekanismin. Usein toistetun teorian mukaan luovuus on loogisesti ajatellen mahdotonta, sillä informaatioteorian mukaan loogisessa ajatteluprosessissa informaation määrä enintään säilyy, mutta yleensä vähenee. (En tosin välttämättä hyväksy matemaattisen informaatioteorian relevanssia tällaisessa asiayhteydessä, mutta en nyt jatka siitä). Väärinymmärryksessä ilmaantuukin epälooginen hyppy uudenlaiseen maailmankuvaan.

Huumorista siirrymme nyt vakavampaan aiheeseen. Väärin ymmärtäminen on mukana myös erilaisissa elämänohjeissa, toimintasäännöissä ja periaatteissa, joiden avulla jäsennämme elämäämme. Oikeasti tällaisia käyttäytymistämme ohjaavia rakenteita ei voida edes teoriassa kirjoittaa tarkkaan muotoon meidän mutkikkaassa maailmassamme. Sen sijaan meidän arkeamme ohjaa käsityksemme tällaisista periaatteista – ja ne voivat olla monella tapaa väärin ymmärrettyjä. En nyt puhu laeista, jotka on säädetty, jotta voisimme käsitellä yhdessä tietynlaisia tilanteita. Yksilön näkökulmaan liittyy vielä sellainen paradoksi, että hänet velvoitetaan noudattamaan lakeja, mutta ei kuitenkaan tuntemaan tai ymmärtämään niitä.

Länsimaisessa kulttuurissa eräs keskeinen ohjeiden ja sääntöjen varasto on Raamattu. Kiinnostuin Raamatun väärinymmärryksistä, kun kuulin sattumalta, että opetus toisen posken kääntämisestä on ymmärretty väärin. ”Jos sinua lyödään oikealle poskelle, käännä toinen poski”. Aivan oikein, sillä vanhan tavan mukaan vain palvelijaa lyödään oikealle poskelle. Osoita siis arvosi, ja tarjoa vasen poskesi lyötäväksi. Kysymys ei ole nöyrtymisestä. Ohje kuuluukin: tunne oma arvosi!

Samassa lähteessä esiteltiin joukko muitakin väärin ymmärrettyjä opetuksia, joita tosin en nyt muista. Ryhdyin etsimään lisää aineistoa Raamatun väärin ymmärtämisestä, mutta törmäsikin valtavaan tiheikköön. Ymmärsin, että Raamattu on laaja, hajanainen ja epälooginen kirjoituskokoelma, jota on jatkuvasti muokattu ja tulkittu muutaman tuhannen vuoden ajan. Käsityksemme Raamatun opetuksista muodostavat suorastaan väärin ymmärtämisen valtameren. Eikä oikeaa ymmärtämistä edes ole olemassa, koska opetusten ja ajatusten asiayhteys, ajankuva ja lähteet ovat tavoittamattomissa. Yrityksiä ymmärtää kyllä löytyy. Uskonnosta kiinnostuneet ihmiset ovat innokkaita nettikirjoittajia, siksi näitä tulkintojen selityksiä ja uudelleen tulkintoja löytyy määräämättömästi. Yleinen kuvio näyttää olevan, että joku totuuden etsijä on löytänyt juuri omasta mielestään oikean näkökulman, ja esittelee ja puolustaa sitä innokkaasti.

Mielestäni tällainen ihmiskunnan kollektiivisen ja jaetun ymmärryksen muodostuminen ja hyödyntäminen on psykologian ja muiden ihmistieteiden suurimpia arvoituksia ja samalla vaikeimpia tutkittavia asioita. Jaettu ymmärrys on toki olemassa, mutta se ei ole yhtenäinen eikä myöskään oikea. Se on valtava suurten ja pienten väärinymmärrysten kokoelma. Tietysti tämä asiantila tuottaa myös ristiriitoja ja konflikteja. Siksi meille on kehittynyt myös keinoja konfliktien hallintaan. Tunnemme ne kyllä, ne ovat sellaisia kuin kunnioitus, kohteliaisuus, kohtuullisuus, harkinta ja ihmisarvo. Mediavallankumous on lisännyt ihmisten altistumista itselle vieraille väärinymmärryksille. Siksi olisi syytä tuoda esiin myös noita hallintakeinoja.

On vaara kuvitella, että erilaisten väärien käsitysten esiintyminen ja runsaus on haitallinen ilmiö, johon tulisi puuttua. Asia ei ole lainkaan niin. Ensiksi, se on vääjäämätön asiantila. Toiseksi, kysymys "oikeasta" ymmärryksestä on täysin ylivoimainen ratkaistavaksi. Kolmanneksi, "väärin ymmärtäminen" on valtava luovuuden ja uusien ideoiden lähde. Loppujen lopuksi se tarjoaa mahdollisuuksia oppimiseen ja kehittymiseen sekä yksilön että yhteiskuntien tasolla.

 

maanantai 2. elokuuta 2021

Keskittymisen taito

Tekniikassa tunnetaan hyvin käsite moodi eli toimintatila. Se liitetään erityisesti elektroniikkaan ja tietotekniikkaan perustuviin älykkäisiin laitteisiin. Erilaiset moodit on tavallinen ominaisuus myös monissa kuluttajille tarkoitetuissa tuotteissa. Hyvin yleinen normaalitilan vaihtoehto on lataustila: laitetta joko käytetään, tai sen akkuja ladataan. Varsin tavallinen ja jopa kiusallinen toimintatila on laitteen eräänlainen ohjelmointi. Laite ei silloin toimi normaalisti, vaan sen sisäistä tilaa muutetaan. Tuttuja ja usein harmillisia toimintatiloja ovat television kanavaryppään viritys ja älylaitteiden päivitykset. Useimmille autoilijoille on tuttua vakionopeussäätimen käyttö. Tämä toimintatila ylläpitää itsenäisesti auton nopeutta, ja kuljettajan työksi jää vain ohjaaminen ja liikenteen tarkkailu. Tesla-autojen itseohjaustila näyttäisi olevan vain pieni askel tästä eteenpäin. Käytännössä kuljettajan on tieliikenteen määräysten ja autonvalmistajan ohjeiden mukaan pidettävä kädet ratissa. Kuljettajalla on siis velvoite seurata ja jäljitellä auton toimintatilaa ja olla valmis puuttumaan ohjaukseen. Oikeasti itseohjaus on tosielämän liikenteen mutkikkaissa ja yllättävissä olosuhteissa vain kaukainen illuusio, jota ruokitaan markkinointisyistä.

Tätä aasinsiltaa myöten päästään sitten ihmisen toimintatiloihin, ja se osoittautuukin hyvin monimutkaiseksi asiaksi. Tosin heti tulee mieleen kaksi vallitsevaa toimintatilaa: olemme valveilla tai nukumme. Ennen kuin menemme tästä pidemmälle, minun tutkijaminäni vaatii minua kuvailemaan tai määrittelemään, mitä tarkoitetaan moodilla tai toimintatilalla. Tietenkin ymmärrämme nämä käsitteet aivan vaistomaisesti ilman sen kummempaa ihmettelyä, mutta tarkempi pohtiminen voi tuottaa uusia oivalluksia.

Voisin aluksi ottaa pohjaksi erään toisen käsitteen. Tämä käsite kuuluu systeemiteorian alueeseen, aivan niin kuin sinne kuuluu myös toimintatilan käsite. Systeemiteorian peruskäsite on systeemi eli järjestelmä. Se on jokin rakenteiden, niiden suhteiden ja toimintojen kokonaisuus. Systeemillä on jollain lailla määräytyvät rajat. Esimerkiksi auto on luonnollisesti rajautuva systeemi. Ymmärrämme, että auto koostuu erilaisista osista. Tuo kokonaisuus voidaan kuitenkin jakaa osiin eli osasysteemeihin. Esimerkiksi auton moottori, kori, voimansiirto ja sähköjärjestelmä ovat kukin osasysteemejä. Noilla osasysteemeillä on luonnollisilta tuntuvat rajat, mutta ne eivät aina ole täysin selviä. Systeemi tai osasysteemi onkin ihmisen ajattelun apuväline, ja se määräytyy näkökulman mukaan. Aina systeemirajat eivät ole itsestään selviä. Esimerkiksi jos haluamme kuvailla auton energiajärjestelmän, onkin jo hankalampaa pohtia, millaisia osia siihen pitäisi lukea. Auto voi puolestaan olla osa liikennejärjestelmää tai osa kuljetusjärjestelmää. Ja ne ovat jokseenkin erilaisia. Oikeasti systeemejä ei siis edes ”ole olemassa”. Ne ovat abstraktioita, mutta ne helpottavat ajattelua ja käytännön toimintaa.

Vastaavasti voidaan nyt pohtia, mikä oikein on moodi tai toimintatila. Suomenkielisen nimityksen mukaisesti se on järjestelmän toiminnan jokin kokonaisvaltainen ilmentymä tai hahmo. Se on siis jonkinlainen järjestelmän piirteiden ja osatoimintojen kokonaisuus. Ja kuten systeemien tapauksessa, toimintatilan tunnistaminen riippuu myös näkökulmasta. Edellä mainitsin unitilan, joka on ihmisen mielen hyvin kokonaisvaltainen piirre. Unelle on tunnusomaista, että suuri osa ihmisen elimistön osista ja toiminnoista on asettunut aivan tiettyyn tilaan. Esimerkiksi emme näe tai kuule. Tarkemmin unta eritellessä tulee kuitenkin täysin selväksi, että ihmisessä on paljon sellaisia osasysteemejä, joiden toimintaan uni ei vaikuta. Jopa aivoissa on toimintoja jotka eivät riipu unitilasta. Kun nukumme, koko elimistömme ei nuku, eivätkä myöskään koko aivomme. Edes kuulomme ei nuku, ainoastaan se osa mieltä, joka kokee kuulevansa. Nukkuessamme näemme unia, emme tosin silmillämme, koska ne ovat kiinni. Pikemminkin meissä toimii unessa sellainen mielemme osa, joka tuottaa kokemista - vaikka valtaosa uniemme kokemuksista unohtuukin nopeasti.

Toivottavasti tämä pohdinta selventää asioita, kun alan pohtia varsinaista aihettani eli keskittymistä. Tarkkaavainen lukija huomaa, että ehdin tässä rakentaa jo toisenkin aasinsillan. Tai ehkä aasinsilta ei ole aivan oikea vertaus, pikemminkin koetin rakentaa jonkinlaiset telineet.

Keskittyminen näyttäisi olevan eräs mielemme toiminnallinen tila. Aivoissa on useita erilaisia ja samanaikaisesti toimivia mekanismeja. Neurotieteilijät mainitsevat joskus aivojemme vallitsevan toimintatilan eli eräänlaisen perusmoodin. Sille on tyypillistä rentoutunut olo, jossa mikään asia ei erityisesti vaivaa mieltämme. Mielemme harhailee, siihen voi nousta muistoja menneisyydestä tai kevyitä aavistuksia tulevista tapahtumista. Se on mukava tila, ja haluamme mielellämme palata siihen tai pysyä siinä. Perusmoodissa ei tietenkään voi olla jatkuvasti, sehän olisikin suorastaan tylsistyttävä. Tila keskeytyy vähän väliä, ulkopuoliset aistiärsykkeet kuten äänet, näköhavainnot ja tuntohavainnot käynnistävät sekä automaattisia että tietoisia toimintoja. Tai vaikkapa nälän tai janon tunne herättää aktiiviseen toimintaan.

Sisäisistä syistä tapahtuu myös siirtymisiä aktiivisempiin toimintatiloihin. Niiden syynä on aivojen tietoinen toimita, ja sen herättäjänä voi olla mieleen tullut muistikuva tai aiempi suunnitelma tai aikomus. Eräs tavallinen aktiivinen toimintatila on ongelmanratkaisu. Sitä tutkitaan psykologiassa paljon, koska se on helppo tuottaa toistuvasti ja määrämuotoisesti antamalla koehenkilöille ratkaistavia tehtäviä. Älykkyystestit ovat kehittyneet juuri tällaisista tehtävistä. Keskittyminen ei näytä olevan niinkään erityinen toimintatila, vaan pikemminkin se on kyky ylläpitää jatkuvaa tietoista toimintaa. Esimerkiksi ongelmanratkaisu edellyttää jatkuvaa keskittymistä. Tiedetään, että tietoinen keskittyminen eli mielen toiminnan ohjailu tahtotilan kautta on isojen aivojen otsalohkon etuosan toiminnallinen kyky.

Tässä kohden kannattaa palauttaa mieleen aiempi viittaus systeemiteoriaan. Aivojen toimintatilat ovat tietyllä tavalla rajautuvien neuroniryhmien toimintaa, ja samalla ne ovat osasysteemejä. Niiden määrittely ei ole täysin mielivaltaista, mutta siinä on myös kysymys näkökulmasta.

Keskittyminen ei välttämättä ole jatkuvan tietoisen ponnistelun tulosta. Se voi olla sitä, jos keskittymisen kohteena oleva toiminta on epämieluisaa. Tämä on hyvinkin tuttu tilanne opiskelijoille. Aivan toisenlainen keskittyminen syntyy elokuvaa katsellessa. Istuminen pimeässä salissa vähentää ulkoisia häiriöitä, ja valkokankaalla esitettävä tarina vie katsojan huomion. Elokuva tuottaa voimakkaan keskittymisen tunteen, mutta katsoja on oudolla tavalla sekä keskittynyt että passiivinen. Keskittyminen elokuvaan ei vaadi tietoista tahtotilan ylläpitämistä. Nykyään olemme tottuneet elokuviin sen eri muodoissa ja esitysvälineissä, mutta aikanaan, elokuvan ollessa uutta, jotkut tutkijat luonnehtivat osuvasti elokuvan katsomista valveilla tapahtuvaksi uneksimiseksi.

Keskittyminen voi syntyä myös aivojen tietoisen ja aktiivisen toimintatilan kautta ilman tietoista pakottamista. Pelaaminen, ongelmanratkaisu, suunnittelu ja taiteellinen työ kuten soittaminen, säveltäminen, kirjoittaminen, maalaaminen ja muovailu voivat tuottaa voimakkaan ja miellyttävän keskittymisen. Tällaisesta sisäsyntyisestä keskittymisen tilasta käytetään joskus nimitytä flow. Etenkin silloin kun toimintatila tuntuu ylläpitävän itse itseään, tietoisen itsen kokeminen voi jopa heikentyä. Flow-tilassa olemme hyvin keskittyneitä, mutta oudosti matalammalla tietoisuuden tasolla.

Onko keskittyminen sitten ylipäätään erillinen ja itsenäinen aivojen toimintatila, vai onko se jotain muuta? Ehkäpä kyseessä onkin toiminnassa ilmenevä piirre, joka syntyy silloin, kun siirrytään rennosta perustilasta johonkin tietoisesti ohjattuun tavoitteelliseen toimintaan. Psykologit ovat käytännön syistä tutkineet erityisesti ongelmanratkaisua: sitä on helppo tutkia. Mutta esimerkiksi soittaminen, lukeminen, piirtäminen ja käsitöiden tekeminen ovat myös aktiivista ja tietoista toimintaa, joihin liittyy keskittyminen. Keskittyminen näyttääkin olevan tarkoituksenmukainen piirre, joka suojelee kulloinkin käynnissä olevaa toimintatilaa keskeytyksiltä. Tiedämme kokemuksestamme hyvin, mitä keskittyessä tapahtuu. Lakkaamme reagoimasta ulkoisiin ärsykkeisiin, jos ne eivät ole voimakkaita. Emme juurikaan huomaa, mitä ympärillämme tapahtuu, ja jopa tietoisuutemme omasta itsestämme on heikentynyt. Pikemminkin mielemme sisällön korvaa se toiminta, johon olemme uppoutuneet.

Mielessämme näyttää myös olevan aivan erityinen toimintatilojen luokka, jolla ei ole yleispätevää nimeä. Voisimme sano sitä aktiiviseksi tarkkailuksi. Esimerkkejä siitä ovat keskustelun seuraaminen, lukeminen ja jo mainittu elokuvien ja videoesitysten katselu. Myös nämä toimintatilat tarvitsevat suojaa häiriöitä vastaan, joten niihin liittyy keskittyminen ja tietoisuuden alentunut tila. Viimeksi mainittu tietoisen itsen roolin vaimeneminen on kiinnostava ja jopa ristiriitainen asia. Suorittaessamme tietoisesti käynnistettyä keskittynyttä toimintaa tietoisuutemme taso alenee. Selitys on yksinkertainen. Käynnissä oleva tietoisen toiminnan tila tarvitsee suojaa myös omia ajatuksiamme vastaan.

Sosiaalinen media on varsin uusi asia, mutta se kuuluu selvästi kuvaamaamme aktiivisen tarkkailun toimintatilojen ryhmään. Se saa käyttäjänsä keskittymään ja alentaa tietoisuuden tasoa. Poikkeuksellista siinä on tarkkailun aikajänne. Siinä käyttäjä seuraa itse rajaamansa mediasfäärin tapahtumia, mutta nuo tapahtumat eli uudet päivitykset ilmaantuvat sekuntien, minuuttien ja jopa päivien välein. Siksi sosiaalisesta mediasta muodostuu eräänlainen taustatoiminta, joka aktivoituu joko halutessamme tarkistaa mediatilanteen, tai ääni-ilmoituksista. Tiedämme, kuinka kännykän piippaus voi hetkessä käynnistää aktiivisen tarkkailun toimintatilan.

En ole maininnut sanaa mindfulness, josta käytetään myös sanaa tietoisuustaidot. Kyseessä ei ole mikään uusi asia, sillä sen pohjana on ikivanha meditaation perinne. Psykologit ja jopa neurologit ovat tosiasiassa olleet jo pitkään kiinnostuneita meditaatiosta, ja sitä on tutkittu intensiivisesti. Tässä yhteydessä näen, että kyseessä on mielen perustilan laajennus tai sille rinnakkainen tila. Ne ovat myös sisäisesti ristiriitaisia, koska ne näyttävät edellyttävän keskittymistä. Täytyy siis keskittyä päästäkseen tilaan, jossa ei keskity mihinkään. Mindfulness ja meditaatio ovat uskoakseni hyödyllisiä, ja ennen kaikkea näen niissä terapeuttisia arvoja.

Tämän kirjoituksen aiheeksi valitsin keskittymisen kyvyn, sillä se näyttää olevan sekä arvokas resurssi että uhanalainen ilmiö. Keskittyminen on mielen produktiivisen toiminnan edellytys, siksi se on niin suunnattoman tärkeää. Opiskelu edellyttää keskittymistä, ja aivan erityisesti sitä tarvitaan korkeakoulutasolla. Vakava ja tuloksellinen tieteellinen työ on mahdotonta ilman pitkäkestoista keskittymistä. Monissa ammateissa tehdään keskittymistä edellyttävää työtä. On esitetty mielipiteitä, joiden mukaan ihmisten kyky keskittymiseen on heikentynyt, ja erityisesti ollaan huolestuneita nuorten ihmisten ja lasten keskittymistaidoista. Tiedämmehän, että opiskelu on väylä mielekkääseen elämään ja hyviin ammatteihin. Sitä paitsi yhteiskunnassamme tarvitaan yhä paremmin ja yhä korkeammalle koulutettuja ihmisiä.

Onko huoli yleisestä keskittymiskyvyn heikkenemisestä todellinen? Toistaiseksi en ole nähnyt asiaa koskevaa luotettavaa tutkimustietoa, ainoastaan erilaisia arveluja. Niiden perustana on rajusti lisääntynyt sosiaalisen median käyttö ja lukemisharrastuksen väheneminen. Entä mikä on oma mielipiteeni? En osaa syyttää suorastaan sosiaalista mediaa, samanlaisia syytöksiä on esitetty aikanaan äänilevyteollisuutta, elokuvia ja televisiota vastaan – ja ilmeisen aiheetta. On kyllä totta, että sosiaalinen media näyttää vievän aikaa lukuharrastukselta, ja SE voi olla huolestuttavaa.

Voiko keskittymistä sitten opetella ja kehittää? Mielestäni voi, sillä huomattava osa kognitiivisista ja sosiaalisista kyvyistämme on opittuja. Ja tiedämme että aivot kehittyvät, harjaantuvat ja muovautuvat jatkuvasti. Joten kyllä, mielestäni keskittymiskykyä voidaan kehittää ja harjoitella. Pidän lukemista erittäin hyvänä harjoituksena ja suosittelen sitä lämpimästi. Erilaiset lukupiirit tuovat harrastukseen sosiaalista ulottuvuutta ja laadullista kehitystä, niitä tulisi myös edistää. Ja kyllähän keskittymistä myös tietoisesti edistetään. Kun pohditaan koulunkäyntiä, huomattava osa lähiopetusta näyttäisi tähtäävän keskittymiskyvyn kehittämiseen. Alaluokilla opetuksen tärkein anti onkin opettaa oppilaat keskittymään oppitunnin ajaksi olemaan paikallaan ja seuraamaan opetusta.

Kun olin työelämässä, olin joskus ideoimassa tutkijakoulutusta. Puoliksi leikillämme ideoimme myös eräänlaista tutkijoiden samuraikoulutusta. Siinä ei olisi ollenkaan tieteellistä sisältöä, vaan se keskittyisi metataitoihin. Olennaista olisi ollut keskittymisharjoitukset, käyttäytymisharjoitukset ja kurinalaisuus. Emme kuitenkaan kokeilleet toteuttaa tällaisia kursseja, vaikka olisi varmaan pitänyt. Kurista puhuminen on kovin vanhanaikaista, mutta oikeasti tarvitsemme sekä itsekuria että itsekurittomuutta. Olin kyllä järjestämässä luovuuskoulutusta, ja se taas on olennaisesti kurittomuuskoulutusta.