Yläluokan ääliöiden mestaruuskisat

Huomaan kirjoittavani tapojeni vastaisesti ajankohtaista kirjoitusta. Huomasin nimittäin, että Edward St Aubyn kirja Loistava menneisyys komeilee käännetyn kaunokirjallisuuden myyntilistan kärjessä. Kyynikko sanoisi ”odotetusti”, koska kirjan ulkokohtaisena sisältönä näyttää olevan seksiä, skandaaleja ja huumeiden käyttöä niin sanotuissa paremmissa piireissä. Hieman ulkokohtaisena tuon kirjan itsekin koin, mutta se antoi aihetta ajatuksille, jotka ansaitsevat tulla ainakin kirjatuiksi. Kirja nimittäin kertoo brittiläisestä luokkayhteiskunnasta tavalla, joka huolimatta kirjan sujuvasta kerrontatyylistä ei välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle. Toki myös oma käsitykseni brittien luokkayhteiskunnasta perustuu toisen käden kirjallisiin ja elokuvallisiin lähteisiin, sekä suhteellisiin niukkoihin ammatillisiin kontakteihin, ja matkoihin eri puolille saarivaltakuntaa sekä työasioissa että turistina.

Joten nyt tulee härski ja suoraviivainen rinnastus englantilaisen koomikkoryhmän Monty Pythonin sketsiin 127th Upper Class Twit of the Year Show (127. yläluokan ääliöiden mestaruuskisat) noin vuodelta 1970. Sketsi sai Helsingin sanomien kriitikon Jukka Kajavan vetämään kerta kaikkiaan herneen nenäänsä, ja tämä tapaus lopetti samalla Monty Pythonin esiintymiset YLE:n kanavilla. Kajavan mukaan sketsissä pilkattiin vajaamielisiä. Utelias lukija voi kaivaa sketsin internetin uumenista You Tubesta. Se kannattaa, sillä sketsi on hillittömän hauska, ehkä Monty Pythonin kaikkien aikojen paras. Sillä eihän Kajava oikeassa ollut, ei siinä vajaamielisiä pilkattu vaan brittiläistä yläluokkaa.

Miten tämä tyhmä väärinkäsitys pääsi syntymään? Mielestäni syynä on kulttuurierot. Englanti todella on luokkayhteiskunta, aivan toisessa mittakaavassa kuin pohjoismaat tai Suomi. Mutta samalla siellä kukoistaa myös luokkayhteiskunnan kritiikin vahva perinne. Tuo kritiikki on usein suorasukaista, kovaa ja suorastaan härskiä. Ja tekisi mieli lisätä ”ansaitusti”. Mitä tuossa pahamaineisessa sketsissä oikein tapahtuu? Siinä joukko pölvästejä yläluokkaisia aatelismiehiä kilpailee urheilukentällä hieman samassa hengessä, kuin skottilaisia perinteitä myötäilevässä Ylämaan kisoissa (Highland games). Niinpä sketsissä yritetään kunnostautua yläluokalle ominaisissa perinteisissä taidoissa. Lajeina on muun muassa peruuttaminen autolla naisen päälle, hyppääminen tulitikkulaatikoista rakennetun aidan yli, naisen rintaliivien riisuminen ja paikalleen sidottujen eläinten ampuminen. Viimeisenä lajina kilpailijoiden pitää ampua itsensä – siinäkään eivät kaikki onnistuneet.

Tuleekohan tuo vertaus nyt selväksi? Loistavassa menneisyydessä kirjailija esittelee omakohtaisesti varakkaan yläluokan elämää, hieman ääliöiden mestaruuskisan hengessä. Kukahan kirjan henkilöistä panee paremmaksi, vai viekö kirjailija voiton? Onhan tuo kuvaus varmaan todenperäinen ja jopa sisällöltään järkyttävä, mutta minun on vaikea suhtautua siihen empaattisesti. Kuin pisteenä i:n päälle kirjan takakannesta lukijaa tuijottaa kopea brittiläinen snobi, ilmeisesti itse kirjailija. Tämä kritiikki tuntuu menevän henkilökohtaisuuksiin, mutta puolustaudun sillä, että kirjailija itse aloitti panemalla itsensä peliin. Edustaahan kirja henkilökohtaisten paljastusten lajityyppiä. Se tietenkin lisää suuren yleisön kiinnostusta ainakin kotimassa. Lisäksi kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu, ja siinä tuntuu muotoutuvan eräänlainen selviytymistarina. Kirjan keskimmäinen osa on hieman pitkästyttävää huumehörhöilyä, joka samalla alkaa epäilyttää. Osasiko se tuon homman todella itse? Ainakin kirjailija on lukenut William Burroughinsa ja Hunter S. Thompsoninsa. Lisäksi rikkaan snobin huumehommista puuttuu eksistentiaalinen terä. Kun rahaa riittää, kintereillä ei hiippaile taloudellinen perikato ja itsensä lopullinen myyminen rikoksiin, diilaukseen tai prostituutioon.

Kirjan rankasta sisällöstä huolimatta eräät arvioijat ovat kokeneet kirjan myös viihdyttävänä ja jopa hauskana. Se todistaa kirjailijan taitavuudesta - ainakin myyntimielessä. No, kuulemma keskitysleireilläkin kerrotaan vitsejä. Itse en pääse eroon ”yläluokan ääliöiden mestaruuskisat”- vaikutelmasta.

Alussa mainitsin myydyimmän käännöskirjallisuuden listan, ja sieltä löytyy myös todellinen helmi: Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Myös tässä kirjassa on rankkoja aiheita: addiktiota, vieroitushoitoa ja huonoa tai holtitonta käytöstä. Ja mitä edellä mainitusta kirjasta puuttui, myös köyhyyttä. Mutta miten ihanasti, tarkasti ja älykkäästi niitä käsitellään. Lucia Berlin kirjoittaa kuin enkeli. Jokainen lause on tiivistetty pala puhdasta kultaa. Tätä kirjailijaa kriitikot ovat väheksyneet tuotannon suppeuden takia. Ikään kuin se olisi jokin kriteeri. Siksikö että hän oli nainen? Ehkäpä köyhyyden ja aineiden kanssa sählätessä energia ei oikein riittänyt laajoihin kirjallisiin harrastuksiin. Se, mitä syntyi on sitten aivan ainutlaatuista.

Ukka-pukka -kirjallisuudesta

Kertomakirjallisuudessa lienee ongelma, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu tekemisiin, ja joka saattaa askarruttaa myös lukijaa: kysymys kertojanäänestä. Puhun nyt tästä asiasta puhtaasti amatöörinä, innokkaana lukijana ja jonkinlaisena tietokirjailijana. Aiheesta on ilman epäilystä tuotettu runsain mitoin akateemista kirjallisuustieteen tutkimustekstiä ja opetustekstiä. Minä en ole sellaista lukenut. Pohdin siis asiaa nojatuolifilosofin (tai vaikka ”kyökkifilosofin”) roolissa.

Kirjoitettu teksti ei mitenkään vastaa sitä puhetapaa, minkä tapaamme ”oikeassa elämässä”. Se ei oikeastaan ole puhetta ollenkaan. Historiasta saatamme tietää, että lukemaan opettelu on aikanaan ollut nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut sitten aivan oma taitonsa, ja sitä lienee myös jopa paheksuttu. Kun lukija lukee kirjaa ääneen, tilanne oikeastaan aika mutkaton. Siinähän äänessä onkin kirjailija itse, lukija vain toimii hänen edustajanaan. Ääneenlukutilanne on siis hyvin herkkä, erityinen ja viehättävä. Aivan erityiseksi se tulee silloin, kun kirjailija itse käy lukemassa tekstejään.

On selvästi olemassa erilaisia kirjoja. Toiset on ikään kuin tarkoitettu ääneen luettaviksi. Ja sitten on kirjoja, joissa on dramatiikkaa, tunteita ja erilaisia roolihahmoja. Kun luemme esseitä tai tietokirjoja, ne ovat yleensä kirjailijan puhetta, ja toimivat hyvin ääneen luettuina. Silloinkin on erilaisia mahdollisuuksia. Kirjailija voi puhua enemmän tai vähemmän rehellisenä itsenään, tai ehkä jonain kuvittelemanaan roolihahmona. Mahdollisesti sellaisena kuin haluaisi olla, tai suojautuakseen, hahmona joka on mahdollisimman kaukana itsestä. Tai sitten hän yrittää olla ”kaikkitietävä kertoja”, jumalankaltainen hahmo, joka tietää kaiken itse luomastaan universumista. Luulen, että aloitteleva kirjailija tai naiivi tutkija lipsahtaa helposti kaikkitietävän roolin. Se voi olla vaarallista tai herättää lukijassa epäilyksiä. Sillä mitä ihminen oikeastaan voi tietää? Edes itse luomastaan maailmasta – puhumattakaan niin sanotusta ”todellisuudesta”.

Kun siirrytään asiatekstistä proosaan, tilanne on hieman erilainen. Proosa on ääneen luettuna aivan eri asia kuin itsekseen luettuna. Eikä kertojanäänen ongelma yleensä poistu, se jopa pahenee. Kirjailijalla voi olla tarve myös proosassa selittää asioita ”puolueettomasta” näkökulmasta, ja sellaisia näkökulmia voi olla jopa useita. Motivaatio ”kertojanäänen” käyttöön saattaa olla saman kaltainen kuin asiatekstissä, ja strategiatkin voivat olla saman tapaisia.

Mutta onko proosan roolihahmojen puhetapa yhtään sen helpompi rakentaa kuin kertojanäänen? Mikä oikeastaan on se tapa, jolla kirjojen roolihahmot puhuvat? Onko se naturalistinen ja näytelmäpuhetta jäljittelevä? Se saattaa toimia ääneen luettaessa, mutta itsekseen luettaessa puhekielen jäljittely voi olla kiusallista. Ainakin itseäni se häiritsee, tällainen puhe saattaa muuttua äänettömästi luettaessa suorastaan roolihenkilön karkeaksi karikatyyriksi. Murrepakina on ääriesimerkki, joka leijuu hälyttävästi dramaattisen proosan ja asiatekstin välimaastossa. Se voi toimia kuunneltuna, mutta itsekseen luettua se on kauheaa.

Joka tapauksessa kirjailija joutuu proosatekstissä ratkaisemaan sekä kertojanäänen että rooliäänen ongelman. En väitä, että siihen on yleistä hyvää ratkaisua, kukin kirjailija ratkaisee ongelman omalla tavallaan. Se on yksi asia, joka tekee kirjallisuudesta niin kiehtovaa. Minusta kyllä tuntuu, että yleensä rooliäänet viritetään lähemmäs neutraalia kertojanääntä kuin realistista puhetilannetta. Kerrontatapojen raketaminen ei ole helppoa. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä sitä on ehkä yritetty kirjoittamalla roolihahmojen puhe suoriksi repliikeiksi. Monia se häiritsee, eikä tämä tapa ole nykyään kovinkaan yleinen.

Aikomukseni oli puhua myös aivan erityisestä kerrontatyylistä. Sitä tunnutaan käyttävän, kun roolihahmot ovat korostetun poikkeavia lukijan omasta kokemuspiiristä. Kun he ovat menneisyydestä, tai vieraiden kulttuurien edustajia, tai jopa eläimiä, koneita tai avaruusoliota. Muistan kuulleeni kertomuksen kriitikosta, joka oli näytelmän ensi-illassa. Näyttämöllä oli ”alkuasukkaita” jotka solkkasivat jonkinlaista alkeellista ukka-pukka -kieltä. Kuunneltuaan sitä riittävästi kriitikko nousi paikaltaan ja totesi: ”ugh, minä mennä pois”. Aivan oikein, usein tähän kertomatyyliin tulee rasistinen vivahdus. Ukka-pukka -kieltä tapaa etenkin vanhoissa romaaneissa, joiden tekstissä rasismi voi olla myös naiivia ja hyvää tarkoittavaa. Mark Twainin Huckleberry Finnissä ja Tom Sawyerissä tapaamme kaikkitietävän kertojan, sievistelevän sivistyneistön, alaluokkaisen karkean puhetavan, kouluikäisten poikien melko neutraaliksi muokatun replikoinnin ja mustien orjien alkeellisen solkkauksen.

Kun kirjan hahmot edustavat lukijalle vierasta kulttuuria, myös oman aikamme kirjailijalla voi olla aito ja ymmärrettävä halu korostaa heidän toiseuttaan myös puhetavan avulla. Joskus kertomatyyliin haetaan mallia vanhojen kirjeiden tyylistä. Se luo epookin ja aitouden tuntua – mutta on tietenkin väärin. Ei kasvoista kasvoihin tietenkään sillä tavalla puhuta. Emme tiedä miten, mutta puheen tulisi olla luontevaa. Ja jos luontevuutta haetaan, vaanii toisessa ääripäässä anakronismi. Siirrämme helposti oman aikamme tapoja ja puhetyylejä sellaisenaan menneisyyteen, ja sekin on tietysti väärin. En osaa sanoa, miten tämä ongelma pitäisi ratkaista. Jokainen kirjailija joutuu sen kuitenkin ratkaisemaan.

Tällaiset mietteet nousivat mieleeni, kun luin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo. Kirjan liki ainoana kertojanäänenä toimii 7–14-vuotias poika, joka toimii tähtitieteilijä Edmond Halleyn (1656–1742) apulaisena St. Helenan saaren siirtokunnassa ja myöhemmin Lontoossa. Ääneen on rakennettu sekä lapsen naiiviutta että suppeasta ja ahdistavasta kokemuspiiristä juontuvaa rajoittuneisuutta. Kertoja on samanaikaisesti rajoittunut, itsepäinen ja utelias. Alussa kertojanääni häiritsi minua aika lailla. Samoin minua häiritsi sen vertauskuvallisuus: se ikään kuin havainnollisti 1600-1700 luvun taitteessa toimineen tieteentekijän ponnistelua. Meidän näkökulmastamme tuo aikaa on tietenkin ahdistava, rajoittava, tietämätön ja taikauskoinen ja uskonkiihkon riivaama. Onkohan ihan niin? Ehkä emme vain tunnista oman aikamme tuottamia rajoituksia.

Olen aiemmin  kirjoittanutkin tuosta valistuksen ajan henkisestä kaaoksesta ja sekavuudesta. Tuo aikaa ei todellakaan ollut auvoista tieteen ja järjen viitoittamaa jalon edistyksen voittokulkua, vaan jotain aivan muuta. Voi vain ihmetellä, miten tuon ajan tiedemiehet pystyivät säilyttämään järkensä edes siinä määrin, kun se meille historian lehdiltä välittyy. Ilmeisesti kontrasti taikauskon ja orastavan tiedon välillä oli niin vahva, että se hallitsi kehityksen suurta kuvaa. Jalosen kirja antaa tästä tilanteesta aavistuksen, vaikkakin niiin paljon rivien välistä, että oivallus pitää suorastaan kaivaa esiin.

Joka tapauksessa, kun vähitellen totuin kertojanääneen, aloin pitää kirjasta. Sen luettavuutta lisää myös dramaattisuus ja seikkailun tuntu. Jonkinlaisena esikuvana tuntuu häilyvän R. L. Stevensonin Aarresaari, joka sijoittuu suunnilleen samaan aikaan, brittiläiseen kulttuuriin ja merentakaiseen miljööseen, ja senkin kertojanäänenä on nuori poika. Tieteentekoa Jalosen kirja kuvaa oivallisesti - ainakin käytännön näkökulmasta. Määrätön määrä tuskastuttavasti toistuvia ja yhä suurempaan tarkkuuteen pyrkiviä mittauksia. Työtä, jota tavallinen kansa ei oikein ymmärrä, ja joka saattaa tulla pelottavan lähelle noituuden ja magian vaikutelmaa. Asiaa pahensi ajan henki. 30-vuotinen sota oli Euroopassa ohi, mutta uskonpuhdistusta seurannut vastareaktio, oli täydessä käynnissä, ja tulisi myöhemmin laajenemaan myös valistuksen vastaiseksi taisteluksi. Briteille ja protestanteille se merkitsi katolisten jatkuvaa juonittelua.

Kirja jättää Halleystä hieman häilyvän vaikutelman. Todellisuudessa hän oli varakas, arvostettu, ja kirjan tapahtuma-aikana nousemassa vauhdilla maineensa huipulle. Hän oli Isaac Newtonin veroinen tiedenero, ja samalla häntä monipuolisempi. Halley myös rohkaisi Newtonia julkaisemaan tutkimuksiaan ja kustansi Principian painatustyön. Kirjan päätyessä Halleyn tulevaisuus on vielä auki, ja kertoja oivaltaa, että tuota miestä kannattaa seurata ja ihailla.