tiistai 12. heinäkuuta 2011

Logiikka vai moraali ?

Kertomuksesta sammakosta ja skorpionista on useita versioita. Pidän erityisesti tästä. Skorpioni juoksenteli joen rannalla. Se halusi päästä toiselle puolelle, ja pyysi sammakkoa auttamaan. "Ei tulisi mieleenkään", sanoi sammakko. "Sinä kuitenkin pistäisit minua". "Ajattele loogisesti", sanoi skorpioni. " En minä voi pistää sinua. Silloinhan me kuolisimme molemmat". Sammakko hyväksyi ajatuksen, ja otti skorpionin selkäänsä. Mutta kun ne pääsivät keskelle jokea, sammakko tunsi polttavaa tuskaa. Skorpioni oli sittenkin pistänyt. Sammakko tajusi kuolevansa, ja rupesi viimeisillä voimillaan parkumaan: "Missä on logiikka!"

Antiikin perinteessä logiikka on ajattelun perusta. Filosofia on jatkanut perinnettä, joka kuitenkin on ongelmallinen. Logiikka on toiminut tieteissä, mutta sen sovellus arkielämässä herättää paljon kysymyksiä. Suuret suomalaiset filosofit G.H. von Wright ja Jaakko Hintikka ovat koettaneet laajentaa logiikan sovellusaluetta, ja ratkaisu toimii kyllä loogisesti jos ei muuten. Sen sijaan politiikan, organisaatioiden ja johtamisen tutkijat ovat nykyisin etsimässä ajattelun ja toiminnan kognitiivisia ja neuraalisia raameja.

Moraalin ongelmana on sen suhteellisuus. Moraali vertaa oman viiteryhmän arvoja vieraan viiteryhmän kuviteltuihin arvoihin. Globaalisti se on siksi suunnattoman ongelmallista.

Sotia ja hirmutekoja on aina perusteltu sekä logiikalla että moraalilla. Kirjailija Kurt Vonnegut koki nuorena sotilaana liittoutuneiden suorittaman Dresdenin terroripommituksen. Kokonainen suuri kaupunki asukkaineen hävitettiin, ja kuten myöhemmin ilmeni, täysin syyttä suotta. Toisen maailmansodan tapahtumat menivät logiikan ja moraalin tuolle puolen, ja Dresdenin pommitus tiivisti koko sodan logiikan ja moraalin kolmeen vuorokauteen. Yhtä vähän logiikkaa ja moraalia oli siinä, että teurastamo viiden kellariin piiloutuneet amerikkalaiset sotavangit selvisivät hengissä.

Tämä tapaus määräsi suunnan Kurt Vonnegutin kirjailijanuralle. Hän palasi siihen yhä uudelleen, oikeastaan kaikissa kirjoissaan, niin erilaisia kun ne ovatkin. "Teurastamo 5" oli oman sukupolveni merkkiteoksia, se oli sitä kaikissa sotaan osallistuneissa maissa. Vonnegutin alter ego, Billy Pilgrim, palaa sodasta ja ryhtyy elämään amerikkalaista elämää. Nimi on ironinen, sillä Billy on totuuden etsijänä yhtä surkea kuin sotilaana. Hän ei oppinut mitään sodasta - koska mitään opittavaa ei ole. Hän olisi tehnyt saman ilman sotaa. Vonnegut ei halunnut käsitellä kokemuksiaan logiikan ja moraalin keinoin - ehkä hän ymmärsi, että se yllyttää vain uusiin kauheuksiin. Saman tuntuu oivaltaneen myös aiempi kollega Mark Twain, sukulaissielu, joka Huckleberry Finnin esipuheessa ilmoittaa, että henkilöt, jotka koettavat löytää hänen kirjastaan opetusta tai moraalia, asetetaan syytteeseen ja ammutaan.

Billy Pilgrim siis asettuu aloilleen, nai optikon lihavan tyttären, ja ryhtyy hoitamaan appensa liikettä. Mutta hänelle tapahtuu muutakin. Hän joutuu lentävän lautasen sieppaamaksi, ja hänet viedään eläintarhaan Tralfamadore- nimiselle planeetalle. Samaan aikaan hän jatkaa elämäänsä optikon vävynä. Hän näkee oman kuolemansa, vaimonsa kuoleman ja oman syntymänsä. Silti koko romaani tapahtuu vuonna 1968, mikä on sattumalta myös sukupolveni merkkivuosi. Vonnegut tutkii ratkaisua, joka perustuu ajasta irtautumiseen - aikahan on muuttuja logiikan ja moraalin soveltamiseen. Jos aikaa ei ole, ei voida manipuloida kuvitelluilla kausaalisuhteilla. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko tämäkään ratkaisu oikea tai edes mahdollinen. Vonnegut on älykköjen kirjailija - mutta hänen kirjansa kiistävät sen. Hän vetää älykköjä höplästä.

Billyn viihdykkeeksi samaan häkkiin on tuotu myös miss Universum. Ironinen ja suurpiirteinen ele, tuttu myös ihmiskunnan eläintarhoista. Pariskunnan suhde ei oikein toimi. Tyttö raukka on kai odottanut missivuodeltaan jotain muuta, kun kyhjöttää tralfamadorelaisessa eläintarhassa amerikkalaisen nyhverön kanssa. Tralfamadorelaiset eivät ole ihmisen kaltaisia, eikä Billy saa niiden tarkoituksista mitään tolkkua. Enimmäkseen ne ovat välinpitämättömiä. Parhaimmillaan Billy saa niissä aikaan reaktion, jonka voi tulkita myötähäpeäksi.

"Teurastamo 5" on sysimusta kirja, pahinta mitä voi olla. Tai sitten ei, kaikki eivät näe sitä sillä lailla. En tiedä miksi se taas tuntuu niin ajankohtaiselta. Johtuneeko maailman ja Suomen poliittisesta tilanteesta. Vastaus kysymykseen "logiikka vai moraali" on ilmeisesti "ei".

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Tiedemiehet muistelevat

En ole koskaan tuntenut vetoa ruveta lukemaan niin sanottujen suurmiesten muistelmia. Sama pätee oikeastaan myös kuuluisien tiedemiesten muistelmin. Vuosia sitten rikoin kuitenkin käytäntöäni vastaan, koska olin työni takia tutkimassa avaruussukkula Challengerin onnettomuuden taustoja. Siksi luin Richard Feynmanin kirjan (tuolloin alkukielellä): "Mitä siitä, mitä muut ajattelevat? : lisää kummallisen tyypin seikkailuja" (Ursa 1998). Olin täysin lumoutunut. Myöhemmin oli pakko lukea myös toinen kirja, "Laskette varmaan leikkiä, Mr Feynman!" : kummallisen tyypin seikkailuja. (Ursa, 2006).

Feynman (1918-1988) piti itseään jonkinlaisena nerona (hän oli mukana Manhattan-projektissa ja sai fysiikan Nobelin vuonna 1965 kvanttielektrodynamiikan kehittämisestä). Hän ei kuitenkaan korosta loputtomasti omia ansioitaan. Sen sijaan hän kuvaa sosiaalisia yhteentörmäyksiään ja inhimillistä tyhmyyttä. Hahmo on klassinen, naiivi ihmettelijä, joka käyttäytyy luontevan suoraviivaisesti ja joutuu sen takia ongelmiin. Hän toteaa myös olleensa kusipää, joka jossain uransa vaiheessa roikkui kapakoissa, ryyppäsi ja tappeli, ja ryhtyi harrastamaan naisten piirtämistä päästäkseen malliensa sänkyyn. Kirjat ovat loistavia, tosin hän ei kirjoittanut niitä itse, vaan sen työn teki hänen ystävänsä, kirjailija Ralph Leighton.

Joten ehkäpä sittenkin kannattaisi lukea enemmän tiedemiesten muistelmia. He sentään ovat tehneet jotain hyödyllistä, mitä monesta niin sanotuista suurmiehistä ei voi sanoa. Miksi yleensä muistelmia luetaan? Yksi syy on fanitus, halutaan tutustua ihailtuun henkilöön. Toinen syy on yrittää oppia, miten merkkihenkilöksi pääsee. Kolmas syy on kiinnostus heidän elämäntyönsä alueeseen. Ja lopuksi, voihan olla, että ne ovat hyvää kirjallisuutta.

Taidan valita kolmossyyn. Muistelmia aletaan yleensä kirjoittaa uran loppupuolella, ja on mahdollista, että paljon kokenut tiedemies pystyy kertomaan jotain olennaista tieteenalansa kehityksestä tai sen asemasta ja merkityksestä maailmassa. Olenkin lukenut lukuisia muistelmakirjoja, samoin kuin kirjoja, joissa joku toinen arvioi heitä ja heidän elämäntyötään.

En kuitenkaan voi sanoa, että muistelmat olisivat mielilukemistoani. Tosiasiassa tiedemiesten muistelmat ovat lähes pääsääntöisesti pettymys - ja olen koettanut pohtia syytä siihen. Eräs syy on, että on alettu arvostamaan tiukkaan fokusoituja ja ahtaasti rajattuja tutkimusteemoja. Tutkijat itsekin tuntuvat pitävän tällaisista rajoituksista, eräskin kehui tällaisen tutkimuksen olevan jollain lailla "puhdasta". Lukija saa turhaan etsiä synteesiä ja kokoavaa näkemystä. Tällainen näkemys tuntuu olevan suorastaan ei-toivottua. Lukija saa siis tyytyä keräilemään tiedon fragmentteja - ja tehdä tulkinnan itse. Toinen toistuva teema on erilaiset juorut ja henkilökohtaisuudet. Ne ovat kaikkien muistelmakirjojen suola - jos sellaisesta pitää.

Entä kolmannen osapuolen näkemys? Erityisesti filosofit puuttuvat mielellään kaikenlaisiin asioihin. Koetin seurata keskustelua luonnontieteiden postmodernista tulkinnasta (Jay A. Labinger & Harry Collins. Ainoa kulttuuri? Terra Cognita 2007). Yritys melkein näännytti minut. Oivalsin että filosofit ovat kielellä manipuloivia taitureita, mutta mennessään - usein ja mielellään - pätevyysalansa ulkopuolelle he ovat aivan sokeita ymmärryksensä puutteelle.

Omaelämänkerrallisissa kirjoissaan suuret tiedemiehet osoittautuvat siis varsin inhimillisiksi ja suhteellisen pieniksi. Entä ovatko muistelmat sitten suurta kirjallisuutta? Useimmiten eivät. Ehkä raskas työ on vaatinut veronsa. "All work and no play makes Jack a dull boy".

Parhaiten toimivat kirjat, joissa kokenut tiedemies lähtee tietoisesti etsimään tulkintaa ja ymmärrystä, jättäen elämänkerrallisen aineistonsa ja jopa tieteellisen uskottavuutensa taustalle. Ja todella hienoa on, jos he sopivissa kohdissa liittävät kertomukseen älylliset harharetkensä - ja ehkä pienet menestyksetkin. Suosikkejani juuri nyt ovat Antonio Damasio ja Jared Diamond - ja Feynman, joka muistutti että tieteellinenkin elämä voi olla täyttä elämää.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Tichy ja hullut keksijät

Tichy pitää keksijöistä, ja oleskelee mielellään heidän seurassaan. Keksijässä on jotain erityistä. Keksijä on jotain enemmän kuin vain tyyppi jolla on idea. Peter von Baghia lainaten, keksijä on elämää suurempi ilmiö. Keksijään liitetään usein määre "hullu". Tässä käytän sitä ilman loukkaamisen tarkoitusta, arvonimenä, kuvaamassa keksijän erityisyyttä. Kantakoot keksijät sitä ylpeydellä.

Itse asiassa Tichy on itsekin keksijä. Minulla on useita keksintöjä, jopa patentteja - mutta ne eivät toistaiseksi ole menestyneet. Enkä malta lopettaa tätä puuhaa, parhaillaankin etsin hyödyntäjää kahdelle keksinnölle, joista kumpaakin pidän mainioina. Tichy on joutunut myös ammatikseen seurustelemaan keksijöiden kanssa, neuvomaan ja tukemaan heitä. Tämä ja oma keksijätoiminta antavat perspektiiviä.

Mainitsin, että keksijä on erityinen, ja olen vähitellen ymmärtänyt syyn siihen. Kyse ei ole keksijöistä sinänsä - kuka tahansa voi tehdä keksintöjä, ja joutuu silloin tietyn erityisyyden piiriin. Monet keksijät ovat henkisesti herkkiä, ja silloin tuo erityisyys voi saada heidät käyttäytymään epärationaalisesti - jopa "hullun" arvonimen mukaisesti. Selitän nyt syyn keksimisen ja keksijyyden erityisyyteen.

Ihminen ei nimittäin ajattele rationaalisesti. En perustele tarkemmin, vaan vetoan kuuluisiin epärationaalisuuden tutkijoihin, kuten taloustieteilijä Herbert A. Simon, neurotieteilijä Antonio Damasio ja psykologi ja taloustieteilijä Daniel Kahneman. Keksimisessä nousee pinnalle teknologiaan liittyvä maaginen elementti. Tekniikka ei todellakaan ole laskelmoimisen taitoa, vaan tunteisiimme ja vaistoihimme vetoavaa. Otan esimerkin. Renessanssiajalla koneet alkoivat kiehtoa niin yleisöä kuin oppineita. Ilmestyi teknologisia ensyklopedioita ja kuvakirjoja, "Theatres mechaniques", jotka olivat täynnä fantastisen mutkikkaita ja olennaisesti hyödyttömiä rattaiden ja vipujen mekanismeja. Aivan varmasti nuo teokset antoivat virikkeitä aikansa insinööreille, mutta luultavimmin niiden merkittävin ansio oli - viihdearvon lisäksi - suuren yleisön mielen kääntäminen teknologian ihmeiden suuntaan. Uskon, että teknologia jäsentyy edelleenkin kertomuksina ja metaforina, jotka ovat täynnä lupauksia tulevasta menestyksestä ja pienistä ihmeistä.

Keksiminen on työskentelyä näiden metaforien kimpussa, niitä aukoen, soveltaen ja uusia rakentaen. Se on hyvin vaistomaista ja tunteeseen vetoavaa työtä. Vasta kun alustava keksintö alkaa orastaa, tulee seuraavia vaiheita: matematiikka, laskelmat ja laboratoriotyö. Kun keksiminen liikkuu usein uusilla alueilla, voi olla vaikea hahmottaa todellisuutta metaforien takana. Siksi herkät tai epävakaat luonteet voivat jäädä metaforiensa vangeiksi, hukata maadoitusjohtonsa.

Monet kokemukseni tukevat tätä näkemystä. Selostan nyt muutamia tapauksia, suhteellisen yleisesti, jottei kukaan loukkaannu. Eräs keksijä selosti puhelimessa audiosignaaleihin liittyvää ideansa. Se tuntui oudolta, mutta suostuin tapaamiseen. Kun keksijä esitteli ideoitaan kuviensa avulla, idea osoittautui väärinkäsitykseksi, kuten olin pelännyt. Koetin varovasti selostaa hänelle spektrianalyysin alkeita, mutta insinööriopinnoistaan huolimatta keksijä ei niille lämmennyt. Hän vakuutti, että demonstraatio muuttaisi mieleni. Mutta ei se tietenkään toiminut, koska koko periaate oli väärä. Nyt keksijä mutisi jotain demoefektistä, ja veti esiin viimeisen valttikortin: kyllä se minun laboratoriossani on toiminut.

Tässä vaiheessa keksijä syyttää, verbaalisesti tai eleillään, potentiaalista auttajaansa tahallisesta pahansuopuudesta ja kateudesta. Annoin hänelle muutaman ehdotuksen jatkokehityksestä: silloin keksintö ei tosin enää olisi niin fantastisen tehokas, mutta se olisi ainakin toimiva. Ehdotukseeni suhtauduttiin asiaankuuluvan vihamielisesti.

Oikeastaan lähes kaikki tapaamiset tämän tyyppisten keksijöiden kanssa ovat noudattaneet samaa kaavaa. Fantastinen idea ja lupausten metafora syrjäyttävät analyyttisen ajattelun. Muita tapauksia: idea parantaa signaali-kohina- suhdetta suodattamalla signaalin kaistalla (teoriassa toimii, jos samalla hyväksytään signaalin korruptoituminen); ajatus, että säätöpiirin nopeutta ja tarkkuutta voi parantaa suunnattomasti ajamalla säätöä mikroprosessorilla (mikroprosessori maagisena elementtinä korvaamassa tunnettua ja pätevää stabiliteettikriteeriä); uusi detektorigeometria (esteettinen visio, mutta geometria estää signaalin lukemisen); uusi tapa tuottaa graafisia efektejä (maagisia mekaanis-optisia elementtejä - jotka tulevat turhiksi kehittyvien taulunäyttöjen takia).

Yhteenvetona: maaginen ja tunteeseen nojaava ajattelu on osa keksimistyötä ja osa normaalia insinöörityötä. Luova ihminen osaa heittäytyä sumeiden mielikuvien valtaan. Mutta vastapainoksi tarvitaan myös arkielämän mekanismeja luotaavia tunteisiin vetoavia mielikuvia.

Oikeastaan opin tämän puolen elämästä jo varhain. Ollessani lapsi, ehkä vasta kansakoulussa (joka tapauksessa alle kymmenvuotiaille ei opeteta fysiikkaa) tein mainion keksinnön. Olin havainnut, että kun kytkee kuuden voltin sähkömoottorin kahdentoista voltin paristoon, se alkaa pyöriä vallan hurjasti. Tehdään siis näin: pannaan kuuden voltin moottori pyörittämään kahdentoista voltin generaattoria, ja syötetään syntyneestä jännitteestä hiukan yli kuusi volttia takaisin sähkömoottoriin - ja lopun voisi käyttää vaikka valaistukseen.

Tietoni sähköopista olivat täysin olemattomat, mutta tietyt todellisuutta heijastavat mielikuvat saivat minut aavistamaan, että laitos ei toimi. Mutta tuo ajatus sähköä tuottavasta ikiliikkujasta oli niin voimakas ja lumoava, että kehittelin ideaa mielessäni vuosikausia: ehkäpä sittenkin. Muistan tuon viettelevän tunteen edelleen.

USA:n syntymäpäivä ja avaruussukkula

Amerikan- siis USA:n syntymäpäivien aikoihin ajoittuu yhden sen loistavan projektin - avaruussukkulan elinkaaren loppu. Onnea USA:lle ja sen kansalle. On totta, että USA:n maine on nyt pahasti ryvettynyt, aivan kuin se ryvettyi vuosikymmeniä sitten onnettoman Vietnamin sodan takia. Unohdamme helposti, että USA on oikeastaan Euroopan parhaiden perinteiden luomus: vapauden, tieteen ja edistyksen sanansaattaja. Jatkukoon tuo perinne!

NASA:n avaruussukkula (STS- Space Transportation System) on oikeastaan hyvin amerikkalainen hanke. Meluisasti mainostettu, propagandassa tehokkaasti hyödynnetty, teknisesti kunnianhimoinen, mutta lyhytnäköiseen projektiajatteluun perustuva, ja loppujen lopuksi hyvin kyseenalainen ja ristiriitainen. Sukkulalle tapahtuneet vakavat onnettomuudet ja niiden dramaattinen tausta ovat iskeneet säröjä niiden teknologian ja insinööritaidon siloiseen pintaan. Ehkä asiat eivät olekaan menneet niin hyvin, kuin on annettu ymmärtää.

Sukkulakonseptin hyödyllisyys oli alusta alkaen epäselvä. Presidentti Nixon käynnisti kuitenkin kehitysprojektin, pitkälle poliittisista syistä. Kylmän sodan oloissa sotilaiden toivomukset oli pakko ottaa huomioon. Siksi hyötykuormaa ja lastiruuman kokoa piti kasvattaa. Projekti vietiin läpi vuosina 1972-1979 ilman merkittäviä raportoituja ongelmia, ja aikataulun mukaan. Myös 5- 6 miljardin dollarin kustannusraamissa pysyttiin. Projektissa tehtiin kuitenkin joukko virheitä ja vähemmän onnistuneita suunnitteluratkaisuja, joista osa myötävaikutti kahden aluksen menetykseen. Myöhemmin jouduttiinkin tekemään kalliita muutosprojekteja.

Avaruussukkulan spesifikaatioita prässättiin ylöspäin, mutta muutosten vaikutusta ei missään vaiheessa analysoitu kunnolla. Kuviteltiin, että epämääräisesti muotoiltu mielikuiva halpuudesta ja turvallisuudesta olisi edelleen voimassa. Tosiasiassa kaksi alusta on tuhoutunut, ja onnettomuuden todennäköisyys on siten noin 1,4 % laukaisuista. Se vastaa tavanomaisten kantorakettien yleistä luotettavuustasoa, kun otetaan lukuun myös miehittämättömät laukaisut! Challenger - onnettomuuden tutkimuskomitean haastatteluissa osoittautui, että päätöksentekijät kuvittelivat sukkulan olevan 100 kertaa turvallisempi. Tosiasiassa ei ole löytänyt mitään sellaista dokumentoitua luotettavuusanalyysiä, mistä olisi voitu tehdä tällaisia päätelmiä.

Yhtä huonosti kävi konseptin taloudellisille tavoitteille. Kun laukaisukustannuksiksi suunniteltiin alun perin 20 miljoonaa dollaria (nykyrahassa 100 miljoonaa), laukaisun kustannukset ovat nousseet jo miljardiin dollariin. Heikko luotettavuus ja korkeat käyttökustannukset ovat ilmeinen seuraus teknisten suoritusarvojen venyttämisestä. Se pakotti kasvattamalla aluksen kokoa ja lisäämään sen teknistä monimutkaisuutta.

Kun sukkulat nyt lähtevät eläkkeelle, koko USA:n avaruusohjelma on umpikujassa. Taloudelliset leikkaukset ovat pysäyttäneet uuden sukupolven avaruuslentokoneen kehitysohjelman, ja yksityisten yritysten, NASA:n ja ESA:n korvaavat avaruusalukset ovat lähinnä moderneja versioita venäläisten Sojuz-aluksesta (eräät yritykset käyttävät jopa lisensoituja venäläisiä RD-180 rakettimoottoreita). Avaruuslennon sankarivuodet ovat ohi, mutta ehkä kansainvälinen avaruusasema ISS auttaa pääsemään avaruustoiminnan kriisivaiheen yli.

(Avaruussukkulaa koskeva artikkeli - ja paljon muuta mielenkiintoista - on julkaistu kokonaisuudessaan kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja" (Readme.fi, 2011).

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Totuus ei ole ulkona. Se on silmiemme edessä.

Inhimillisen tiedon ja ymmärryksen historiassa ilmenee murroskausia. Tapahtuu suuri oivallus, joka on niin musertava ja uusia uria aukova, että perinnäiset ajattelutavat eivät voi jäädä ennalleen.

Mutta näihin suuriin mullistuksiin liittyy outoja piirteitä. Tosiasiassa ne eivät tapahdukaan niin äkillisesti, kuin usein annetaan ymmärtää. Outouksia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin, uutta ajattelutapaa ei tunnisteta, vaikka sen merkit ovat päivänselvät, ilmeiset, ja vaikka tarve muutokselle olisi pakottava.

Perinteinen esimerkki on kopernikaaninen tähtitiede. Mutta tarkastellaan toista, vielä paljastavampaa tapausta: evoluutiota ja kysymystä lajien synnystä ja lajikehitystä ohjaavasta luonnonvalinnasta. Tiedämme, että Charles Darwin avasi tiedon padot - varovasti, taitavasti ja pitkän harkinnan jälkeen. Mutta oikeastaan Darwin vain viimeisteli tiedon läpimurron.

Erääksi varhaisemmaksi, vaikka ei suinkaan vanhimmaksi merkkipaaluksi voidaankin ottaa Carl von Linné, joka kehitti 1700-luvun puolivälissä huolellisen ja systemaattisen järjestelmän eliöiden luokittelemiseksi. Tuo järjestelmä oli morfologis-funktionaalinen, se perustuu eliöiden toiminnallisesti toisiaan vastaavien rakenteiden kuvailuun ja vertailuun. Erityisen tärkeitä olivat suvun jatkamiseen liittyvät toiminnat, ovathan ne kaikille yhteisiä ja aivan välttämättömiä.

Kuvattuaan elollisen luonnon lajit Linné oli itse asiassa paljastanut jotain olennaista. Miksi ihmeessä hän ei oivaltanut, että tuo lajien suuri samankaltaisuus voidaan parhaiten selittää lajipiirteiden yhteisellä syntyhistorialla, ja että osa lajeista voidaan järjestää toisiaan seuraavien kehitysvaiheiden ketjuksi. Linné jopa määritteli ihmisen "kädelliseksi", apinoiden sukupuun jäseneksi. Hän siis tiesi! Eikä kuitenkaan tiennyt. Sillä totuus olisi hänen aikanaan ollut jumalaton, rikollinen, jopa hengenvaarallinen. Joten Linné perääntyi totuuden edessä, ehkä aavistaen sen, mutta varoen visusti sanomasta sitä ääneen.

Linnén suurtyö levitti ihmiskunnan silmien eteen staattisen kuvan. Hän näytti evoluution seuraukset, ikään kuin salamavalon välähdyksenä. Mutta mikä tuota prosessia ohjaa, mistä se saa voimansa? Lisää johtolankoja on löydettävissä. Väestötieteen isänä tunnettu Thomas Malthus kertoi meille asian, jonka varmaan jo Linné ymmärsi: se on ylimääräinen lisääntymispotentiaali. Kaikki lajit pystyvät tuottamaan tehokkaasti jälkeläisiä, paljon enemmän, kun on tarpeen luonnollisen ja satunnaisista syistä johtuvan kuolleisuuden kumoamiseksi. Tämän ylimääräisen potentiaalin syiden pohtiminen avaa eteemme evoluution dynamiikan: luonnonvalinnan, ja elinympäristön muutokset, lajien kilpailun, ja pakon muuttua - tai kadota. Malthuksen ajatukset vaikuttivat voimakkaasti mm Darwiniin, joka sovelsi niitä eliöyhteisöihin.

Thomas Malthus, Adam Smith, ja monet muut yhteiskunta- ja taloustieteilijät - jotka itse asiassa katsoivat olevansa moraalifilosofeja - ovat aivan ilmeisesti lähestyneet luonnonvalinnan ideaa myös sovellettuna ihmisyhteisöihin ja talouteen. Hyvin moderneja ajatuksia. Samalla Linnén työ oli tehnyt vertailevasta eläin- ja kasvitieteestä merkittävän ja runsaasti popularisoidun tieteen alan. Ja kuitenkin kaikki tuon ajan ajattelijat kieltäytyivät näkemästä johtopäätöstä, joka oli täysin ilmeinen. Aivan kuin he viime hetkessä perääntyisivät kuilun reunalta. Tuohon kuiluun astuminen kun olisi merkinnyt joutumista vihan, halveksinnan ja jopa rikossyytteiden kohteeksi. Korostan vielä kuiluvertausta. Kuilu oli itse asiassa tunnettu, ja sen äärellä vaanivat valppaina kirkko ja muut vanhoilliset. Tuo musertava totuus ei jäänyt huomaamatta edes niiltä, jotka sen kiivaimmin kielsivät. Se on paras todiste tuon totuuden olemassaolosta. Ja ennakkoluulottomat ajattelijat joutuivat verhoilemaan varovaiset kirjoituksensa verbaalisilla viikunanlehdillä. Kunnes padottua tietoa oli lopulta mahdoton pidättää.

Lupasin kertoa myös toisen uusiin ajatuksiin liittyvän outouden. Se on vaikeus hyväksyä ideaa siinäkin tapauksessa, että se on lyönyt itsensä läpi, ja sen merkitys on tullut kirkkaasti valaistuksi. Etenkin oppineilla ja tieteentekijöillä on vaikeuksia, vaikka juuri heidän voisi olettaa pystyvän sen parhaiten ymmärtämään ja analysoimaan. Mutta ei se niin mene. Ilmeisesti siksi, että juuri oppineet ovat investoineet suuren määrän elämäänsä ja tarmoaan ideoille - joten niissä pysytään, vaikka ne osoittautuvat vääriksi. Ihminen on henkisesti hyvin joustava, ja pystyy kyllä rakentamaan perustelun melkein mille tahansa järjettömyydelle. Niinpä onkin sanottu, että tieteellinen koulukunta ei kuole silloin, kun sen perusajatus on osoitettu vääräksi. Se kuolee, kun viimeinenkin sen kannattaja on kuollut.

Oma lukunsa on evoluution vastainen uskonnollisten fundamentalistien jatkuva kritiikki. Ei auta, vaikka kirkkokuntien johto on selvittänyt kantansa jo kauan sitten: luonnontiede ei kuulu uskonnon toimialaan. Fundamentalistien kritiikille on ominaista, että se puhuu evoluutioteoriasta, aivan kun se olisi joku hypoteesi, joka voidaan todistaa tai kumota. Asia on kuitenkin kokonaan toisenlainen. Evoluutio ja luonnonvalinta olivat alun perin vain ideoita, jotka tarjosivat uudenlaisen näkökulman biologiaan. Kun tätä näkökulmaa on sovellettu, biologia, ja etenkin molekyylibiologia ovat tehneet jättiläisharppauksia. Lajinkehityksen mekanismit tunnetaan jo varsin yksityiskohtaisesti, niitä voidaan havainnoida ja mitata suoraan. Siksi evoluution ajatus ei ole mikään irrallinen teoria, vaan pikemminkin modernista biologiasta vedettävä johtopäätös, lukemattomia kertoja toimivaksi osoitettu tuhansilla eri tavoilla.

Otetaan loppukevennykseksi Mark Twainin kertomus, jossa kuuluisa Pinkertonin etsivätoimisto jäljittää varastettua elefanttia. Suurista ponnistuksista huolimatta etsivät eivät sitä löydä, vaikka haavoitettu eläin on piiloutunut etsivien tukikohtaan. Lopulta etsivät työskentelevät ja nukkuvat elefantin mätänevän ruhon ääressä.

Ehkäpä Mark Twain ei liioitellut lainkaan!

Tätä kirjoitusta inspiroi Heikki Sarmajan kirja "Kuka keksi luonnonvalinnan?" (Terra Cognita 2009) (ennen kaikkea Malthusin vaikutus evoluution läpimurtoon).