keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Iso Arska ja miehen mallit

Katsoin juuri ensimmäisen jakson brittiläistä sarjaa Bodyguard. Siinä Richard Madden esittää poliisia, joka toimii sisäministerin henkivartijana. Roolihahmo, ylikonstaapeli Budd on traumoista kärsivä Afganistanin sodan veteraani, joka yrittää pitää itsensä kuosissa huolimatta hankalasta työstään ja aviokriisistään. Maddenin näyttelijäntyö oli kiehtovaa (ja myös palkittua). Oivalsin, että hänen kulmikas ja ilmeetön tapansa näytellä on juuri samanlaista kuin isolla Arskalla, Arnold Schwarzeneggerillä. Hän on loistava miehisen tunteettomuuden tulkki. Mies, joka panee tunteensa syrjään, kun pitää hoitaa asiallisia asioita.

Schwarzeneggeriä ei todellakaan ole kehuttu näyttelijäntyöstä, vaikka se on aivan nerokasta ja tavattoman vaikuttavaa. Ja niin raikasta. Millainen ilahduttava vastakohta kaikelle medioista tulvivalle psykolätinälle (katso aiempi postaukseni). Esimerkiksi Terminaattorissa hän näyttelee tunteettomasti ja töksähtelevän kulmikkaasti, ja laukoo lakonisia repliikkejä, joista kuka tahansa mies olisi ylpeä. On toki makuasia, onko hänen näyttelemisessään syvällinen taso, vai onko se pelkästään alkeellista.

Itse kallistun syvälliseen. Se on filosofista kommentointia psykolätinää vastaan. Siinä miehestä tehdään lähes väkisin olento, jolla on vajavainen tunneosaaminen. Mutta ehkä kyse on vain sitä, että mies ei halua alistua psykolätinän olkinukeksi. Hänen näyttelijäntyönsä on niin ikonista, että on aivan yhdentekevä, mikä hänen roolihahmonsa on. Hän näyttelee aina Isoa Arskaa, realistista hahmoa suurempaa ideaa. Ja vaistomaisesti se herättää ihailua. Näemme tuossa hahmossa tunne-elämän ja empatian kuin salakirjoitettuna. Hän hoitaa ne omalla tavallaan, eikä ryhdy imitoimaan herkän miehen roolia. Ei Arnoldille sitä edes tyrkytetä, vaikka oikeastaan pitäisi.

Yllättävästi, hieman samanlainen hahmo on Sean Conneryn näyttelemä James Bond. Oikeastaan hän ei suostu esittämään Ian Flemingin käsikirjoittamaa yksioikoista, väkivallasta ja seksistä nauttivaa machoagenttia. Conneryn itseironinen näytteleminen vihjaa: ettekö nyt älyä, minähän vedätän teitä! Elokuvasta toiseen Bondin ironinen ilme vain vahvistui. Hänen jälkeensä Bondia esittäneistä Roger Moore yritti selvästi samaa, mutta ei onnistunut yhtä hyvin. Myöhemmät Bondit jäävät varjoon, epäselviksi hahmoiksi tai valjuiksi psykopaateiksi.

Kun nyt aloin puhua tunteista ja miesnäyttelijöistä, eteen tulee väkisin Humphrey Bogart. Miten hän tähän sopii? Ei mitenkään, tai oikeastaan täydellisesti. Bogart on suorastaan psykolätinän ylistämän tunteellisen miehen prototyyppi. Mutta Bogart ajoittuu toisin, aikaan, jolloin psykolätinää vasta kehiteltiin. Psykolätinän alkukoti on rapakon takana Amerikassa. Siellähän ihmisen pitää oikeastaan puhua taukoamatta itsestään. Ja perinteen takana näyttää hyvin laajasti olevan Hollywood, psykolätinä pohjustettiin taitavasti elokuvilla. Sen takana näyttää taas olevan psykoanalyysi, joka vaikutti vahvasti sekä yhteiskuntaan että kulttuuriin. Psykoanalyysin keskeinen metodi on mennä sohvalle makaamaan ja lätisemään analyytikolle.

Bogartilla olisi ollut mahdollisuus ottaa kriittisempi asenne ja ilmentää rehellisemmin miehen tunteita elokuvassa Kirjava satama. Mutta aika ei vielä ollut kypsä. Ja jos lukee elokuvan pohjana olevan Hemingwayn romaanin, huomaa, että elokuva on kokonaan väärä, ja Bogart on kokonaan väärä näyttelijä esittämään kapteeni Morgania. Jo kirjan nimi: To have and to have not kertoo mistä on kysymys: köyhyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja roistoista. Ja ehkä pahimpia eivät olekaan kirjan gangsterit…

Palaan vielä Bodyguardiin. Näkemäni jakso oli heikoimmillaan, kun mentiin Buddin traumoihin. Siinä mennään perinteiseen miehen tunteiden käsittelyyn. Budd on traumatisoitunut, koska hän on mennyt vapaaehtoisena Afganistaniin ja nähnyt hyvän kaverinsa kuolevan. No kyllä kai se järkyttää, mutta mitä ihmettä hän oikein kuvitteli sodassa tapahtuvan? Ehkä tätä teemaa on käsitelty toisaalla paremmin.

Lopuksi minun pitää tehdä lyhyt täsmennys. En väheksy tunteita, ne ovat ihmisenä olemisen perusasioita. En myöskään väheksy psykologiaa, se on tärkeä asia, josta olen kirjoittanut. Väheksyn vain väärää psykologiaa. En täsmennä enempää. Olen jo aiemmin kirjoittanut psykoanalyysistä. Ja olen aiemmin kirjoittanut Kirjavasta satamasta.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Psykolätinää

Aina välillä minulla on radio auki, ja aina välillä sieltä tulee toimitettua ohjelmaa, ja hyvä niin. Nykyisin ja satunnaisten kuulohavaintojeni mukaan tavattoman monissa ohjelmissa käsitellään niin sanottuja pehmeitä aiheita. Eipä siinä mitään huomauttamista sinänsä, mutta eräs asia on alkanut särähtää korvaan, nimittäin ohjelmien sisältö. Se on löysää ja empaatista puhetta, jossa kovasti koetetaan ymmärtää ”ihmistä”. Mutta mikä siinä oikein minua harmittaa? Ehkä se, että se on niin kovin helppohintainen tapa täyttää ohjelmistoa ”kiinnostavalla” ohjelmalla. Ja ehkä jokin muukin.

Käytän tästä formaatista mielessäni nimeä psykolätinä. En tiedä, pitäisikö minun kuvailla tätä ajattelutapaa ja ohjelmatyyppiä tarkemmin, vai onko se muillekin itsestään selvää. Luonnehdin sitä kumminkin jollain lailla. Radiossa on toimittajia, jotka ovat erikoistuneita psykolätinään, ja on ohjelmasarjoja, joiden sisältö on pelkästään sitä. Enimmäkseen psykolätinä yrittää kulkea asiaohjelmaksi naamioituneena. Radion ykköskanavalta tulee myös aika paljon hartausohjelmia. Niistä osa on teologisen ideologian mukaan rakennettua uskonnollista propagandaa, mutta ehkä suurin osa on kumminkin puhdasta psykolätinää.

Psykolätinän tarkoitus on olla jonkinlaista terapiaa, ja se selittää sen suurta suosiota. Ihmiset kokevat olevansa onnettomia, ainakin joskus, ja monet ovat lähes jatkuvasti onnettomia. Uskon, että he saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta. Ja olen myös varma, että ohjelmien tekijät aivan oikeasti haluavat auttaa ihmisiä. Radio on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena ja puhuttelevana. Televisiossa se ei suinkaan toimisi yhtä hyvin, eikä tällaisia ohjelmia siellä juuri olekaan. Sen sijaan kirjastossa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja, oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911 – 1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. McLuhan oli tunnettu nimi 1960- luvulla. Hänen keskeinen ideansa oli, että media on jopa olennaisempi tekijä yhteiskunnassa kuin median sisältö. ”Medium is the message”. Olisipa hän nähnyt internet-aikamme. Luultavasti se olisi vahvistanut hänen vakaumustaan.

Mutta nyt tulee kova paikka. Miksi ihmeessä hyökkään näin törkeästi hyvää tarkoittavia ja jopa ilmeisen hyödyllisiä ohjelma ja niiden tekijöitä vastaan? Mikä minua oikein nyppii? Tätä pitäisi selittää jotenkin!

Ehkä minua harmittaa lähestymistavan helppous ja sen pukeminen jonkinlaiseen tieteen kaapuun. Sillä minusta psykologia on, paitsi ihmisiä ymmärtävä käytäntö, myös tietopohjainen suhtautumistapa. Siinä pitäisi olla kova ydin: millainen olet, ihminen? Ja miten sinua voisi auttaa? Toisaalta, en tiedä sitä itsekään! Tai ainakaan en näe tällaista viisautta psykologian oletetussa tietopohjassa. Olen kiusaantunut tästä ristiriidasta. Minusta ihmistä auttaisi paremmin, jos hänelle kerrottaisiin rehellisesti, mikä maailmassa ja hänessä itsessään on vikana, eikä vain silitettäisi myötäkarvaan.

Joten mitä voin tehdä? Ehkä pitää luottaa sanojen voimaan, vaikka ne ovatkin epäselviä, ja vaikka mahdollinen merkitys vain hieman kuultaa jossain syvällä. Joten julistan: alas psykolätinä! Pitää olla tarkempi, rehellisempi ja ankarampi. Ja empaattisempi. Sillä suurinta on rakkaus. Kosmos ympärillämme on kylmä, ei ole muuta kuin toisemme.