Utopiasta ilkeyden valtakuntaan

Pitkän työurani aikana olen saanut seurata tietokoneiden hivuttautumista osaksi ihmisten maailmaa. 1970-luvun lopussa työni oli olennaisesti koodausta: kirjoitin symbolisella konekielellä eli assemblerilla automaatttisten tuotantokoneiden ohjelmia. En silloin tajunnut, miten ihmeellistä ja sadunhohteista pioneeriaikaa se oli, melkein kuin tieteiskirjallisuutta. Työni ansiosta tiesin tarkalleen, mitä tietokoneet olivat ja miten ne toimivat.

Tuon ajan yleisimmät tietokoneet olivat teollisuuskäyttöön suunniteltuja minitietokoneita. Jos joku koneistamme joskus oikutteli, veimme sen huoltoteknikollemme Paulille. Hän sitten korjasi sen, ja tarvittaessa vaihtoi vialliset komponentit. Välineinä hänellä oli aivan tavallisia elektroniikkamiehen työkaluja, kuten juotoskolveja, tinaimureita, poria, ruuvitalttoja, yleismittari, oskilloskooppi – ja morapuukko. Se oli kätevä, jos piti katkoa piirilevyjen foliojohtimia. Pauli oli näppärä mies, sillä hän osasi korjata myös haitareita.

Usein ajatellaan, että ”suuren maailman” ilmiöt, aatteet ja uudet keksinnöt, tulevat meille kaukaiseen Suomeen hitaasti, olemme turvallisesti ja myös ikävystyttävästi jälkijunassa. Näin ei asia suinkaan ollut. Minä ja työtoverini luimme aivan samoja ammattilehtiä ja teknisiä raportteja kuin kollegamme Yhdysvaltojen Piilaaksossa. Viivettä oli vain postin kulkuun tarvittava muutama päivä. Itse asiassa aivan samanlainen tilanne vallitsi Suomen taiteen ja teollisuuden kulta-aikana 1800-luvun loppupuolella. Sähköverkot, puhelin, höyrylaivat lennätin ja rautatiet ilmantuivat meillä suuren yleisön hyödynnettäviksi yllättävän samaan aikaan, kuin niin sanotuissa ”suurissa teollisuusmaissa”. Ja oma ja merkittävän suuri kauppalaivastomme purjehti kaikilla maailman merillä. Olen kertonut tästä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

Jotain valtavaa tapahtui, kun mikroprosessorit tulivat markkinoille 1970-luvun puolessa välissä – vaikka ei sen merkitystä heti ymmärretty. Oma tiimini alkoi käyttää niitä heti, kun se oli teknisesti katsoen järkevää, eli komponentteja ja kehitystyön välineitä oli saatavissa. Siitä alkoi informaatioteollisuuden vallankumous (harvoin tätä sanaa voi käyttää näin osuvasti), ja se on edelleen käynnissä.

Uusi teknologia esiteltiin suuren teknologiaoptimismin hengessä. Pian alettiin rakentaa ja myydä henkilökohtaisia tietokoneita aivan tavallisille kuluttajille. Se oli eräänlaista teknologista demokratiaa, se oli lupaus uudenlaisen onnen aikakaudesta. Jäi tosiin pohtimatta, mitä sillä tietokoneella oikein voisi tehdä. Opiskelijoille ja kotona työskenteleville uudistus oli kuitenkin loistava, tietokonetta käyttävät vapautuivat keskuskoneen orjuudesta. Pian ilmantuivat myös tietokonepelit jakamaan uudenlaista vapautta entistä laajemmille ihmisjoukoille.

Ja vielä parempaa oli luvassa. Alettiin rakentaa tietokoneita yhdistäviä tietoverkkoja. Ne olivat hajautettuja, eli ei ollut keskitettyjä ohjaussolmuja tai kiinteitä runkoverkkoja. Sekin tuntui kovin demokraattiselta. Taustalla oli Yhdysvaltain armeijan teknologiahanke (ARPANET). Haluttiin rakentaa tietoverkkoja, joita ei voitaisi lamaannuttaa iskemällä sen keskitettyihin resursseihin. Verkoille ei kuitenkaan löytynyt välitöntä sotilaallista merkitystä. Osa verkoista ja niihin liittyvä tutkimustieto annettiin 1980-luvulla vapaaseen siviilikäyttöön, ja ensiksi yliopistoihin. Kun henkilökohtaiset tietokoneet, ”peeceet” ilmaantuivat, myös innokkaat harrastajat alkoivat hyödyntää verkkoja. Syntyi tietoa jakavia bokseja, syntyi keskusteluryhmiä, ja samalla yleistyi uusi salamannopea puhelinverkkoja ja modeemeja hyödyntävä tapa viestiä.

Vieläkin parempaa oli luvassa. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä työskennellyt brittiläinen fyysikko Tim Berners-Lee kehitteli keinoja CERNin monimutkaisten tutkimuslaitteiden teknisten dokumenttien hallintaa varten. Nuo dokumenttimassat olivat suunnattomia, ja ratkaisuksi niiden selaamiseen ja tutkimiseen Tim valitsi  hajautetut tietoverkot. Hän yhdisti useita vahvoja ideoita, kuten hypertekstin, verkkoprotokollat ja dokumentinkuvauskielet. Tuloksena oli nykyisin tuntemamme internet (www, world wide web). Tämä tapahtui 1990-luvun alussa. Uusi keksintö alkoi nyt yleistyä räjähdysmäisesti. Kun vielä kehitettiin helppokäyttöisiä selaimia, ensimmäisinä Mosaic ja Netscape, internetin käyttö tuli mahdolliseksi ja helpoksi kenelle tahansa.

Seuraava teknologisen vapauden aalto liittyi ohjelmistoihin. Ne ovat tietokoneiden ja verkon resurssien tuottamisen ja käytön keskeinen teknologia. Internet oli syntynyt pitkälle tutkimusmaailmassa ja yliopistoissa, joten tiedon vapaa saatavuus ja käyttö oli itsestään selvä toiminnan lähtökohta. Ohjelmistoalan keskeiset vaikuttajat, kuten Bill Gates, Steve Jobs, Mark Zuckerberg ja monet muut alkoivat nyt julistaa tätä uusinta vapauden aaltoa. He julistautuivat suorastaan ihmiskunnan hyväntekijöiksi – aivan pyyteetöntä se ei tainnut olla, koska he samalla loivat itselleen miljardiomaisuuksia. Ilmaantui myös uusi sana: hakkerietiikka, joka tuolloin tarkoitti internetin ja sähköisen tiedonsaannin ideologista perustaa – ja jopa roolimallia. Sosiaalinen media oli tuon kehityksen lopullinen paratiisi. Ihmisille ei enää tyrkytetty asioita, vaan he tuottivat sisältöä itse ja jakoivat sitä niin kuin itse halusivat.

Jonkin aikaa elimme tätä digitaalisen onnellisuuden aikaa. Sitten asiat lähtivät kehittymään perin pohjin väärään suuntaan. Aluksi sosiaalinen media meni oudoksi. Nettituttavien rinnalle ja jopa tilalle ilmaantui outoja tuttavuuksia ja ihan vieraita tyyppejä. Media alkoi suoltaa mainoksia ja algoritmien valitsemia postauksia, jotka vähitellen muuttuivat yhä typerämmiksi, ja myös ilkeiksi.

Tämä käänne ja romahdus johtui siitä, että alustat avattiin mainoksille. Median käyttäjiä houkutellaan eri tavoin klikkaamaan muitakin kuin tuttavien postauksia. Mutta miksi algoritmien syöttämät postaukset alkavat olla lisääntyvässä määrin vihamielistä solvausta? Asialle on selitys. Mainoksen pitää saada käyttäjä viipymään sen ääressä mahdollisimman kauan. Tarkat psykometriset mittaukset – niitähän netissä tehdään jatkuvasti ja huomaamattamme – osoittivat, että negatiivinen tunnesisältö ja jopa lukijan suututtaminen vaikuttavat paljon tehokkaammin kuin neutraali tai positiivinen sisältö. Tämä periaate myrkyttää laajasti kaikkea sosiaalista mediaa. Oikean luonnollisen ihmisen aivan hyvässä tarkotuksessa julkaisemat ja varsin neutraalit viestit saattavat houkutella uskomattoman aggressiivisia ja jopa törkeitä kommentteja.

Tämä ei muuten ole alun perin oma havaintoni, vaikka oma kokemukseni sen vahvistaa. Sen voi lukea teoksesta: D. Acemoglu ja S. Johnson. Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

Wikipedia näyttää olevan törkypommitukselta toistaiseksi välttynyt palvelu. Syy on selvä: se torjuu ehdottomasti mainonnan. Tosin wikipedia saattaa saada mainosrahoitteisen kilpailijan, jonka nimessä saattaa olla sana ”truth”.

Yleisohje kriittiselle lukijalle: viestit, jotka julistavat olevansa totuus, ovat lähes pomminvarmasti jotain aivan muuta.

Kertomus koneista, roboteista ja aivoista

Edelleen varsin yleisen ja aika kaavamaisen ajatuksen mukaan tiede käsittelee syvällisesti maailman perusasioita ja parantaa ymmärrystämme luonnonlaeista. Vaikka tiede on luonnostaan teoreettista ja abstraktia, siitä saattaa olla laajempaakin hyötyä. Esimerkiksi siten, että luonnontieteistä voi kehittyä hyödyllisiä insinööritieteitä. Tai että yhteisöjen sosiologinen tutkimus ehkä auttaa kehittämän yhteiskuntia harmonisempaan suuntaan. Tai että taloustieteet johtavat talouskriisien parempaan hallitaan ja talouden tuottaman hyvän levittämään yleiseen onneen. Tässä vaiheessa ajattelevan lukijan nauruhermoissa tosin voi jo tuntua kihelmöintiä. 

Tällainen käsitys vaikuttaa edelleen yhteiskunnaisen keskustelun taustalla, vaikka se on auttamattoman vanhentunut. Todellisuus on monipuolisempi, tieto ja muut vuorovaikutukset virtaavat kaikkiin suuntiin. Edes selvältä tuntuva käsite "luonnonlaki" ei todellisuudessa ole lainkaan yksinkertainen juttu: katso kirjoitukseni Se on luonnonlaki. Toisaalta pitää muistuttaa myös, että nykyään niin tavallisilla tieteen ja tiedon vastaisilla asenteilla ei ole todellisuuspohjaa.

Moderni maailma perustuu edelleenkin tietoon ja sen hyödyntämiseen. Taloustieteellä on edelleen yhtymäkohtia reaalitalouteen, vaikka ne ovat monimutkaisia ja monensuuntaisia. Lääketieteessä tapahtuu jatkuvaa edistymistä, se on poikkeuksellisen kiinteässä ja hyödyllisessä yhteydessä lääkintätaitoon. Koululääketieteen kritiikki ja uskomushoidot eivät ole todellisuuspohjalla, vaikka ne saavat näennäistä tukea ihmisen fysiologian monimutkaisuudesta ja siihen liittyvästä tilastollisesta vaihtelusta. Edes insinööritaito ei ole luonnontieteiden yksisuuntaista soveltamista, vaan se on enimmäkseen jotain aivan muuta: omalakista ja mutkikasta ihmisten toimintaa. Se tuottaa ymmärrystä tekniikasta, ihmisyhteisöistä, luonnosta. - ja myös luonnonlaeista. Olen kirjoittanut tästä asiasta tarkemmin otsikolla Isi, mitä sinä teet töissä?

Nyt seuraa kertomus insinööritaidon harrastamisen kautta syntyvästä laaja-alaisesta ymmärryksestä. Se ansaitse tulla kerrotuksi myös, koska se on katoavaa teollisuus- ja kulttuurihistoriaa.

1970- luvulla työskentelin teollisuuden automaatioinsinöörinä. Työpaikkani oli Helsingissä, Strömbergin Pitäjämäen tehtailla. Jälkeenpäin ajatellen tajuan, että silloin elimme huikean jännittävää tietokonetekniikan pioneeriaikaa. Tietokoneet kehittyivät tuohon aikaan valtavaa vauhtia. Emme voineet tietää, mihin se johtaisi, mutta tällaisessa tilanteessa parhaalta vaihtoehdolta tuntui elää muutoksen mukana ja koettaa hyötyä siitä.

Strömberg Oy on perinteinen ja merkittävä sähkövoimatekniikan pioneeriyritys. Sen perusti Berliinissä sähkötekniikkaa opiskellut Gottfrid Strömberg jo vuonna 1889. Voidaan sanoa, että yhtiö sähköisti Suomen teollisuuden ja jopa kotitaloudet. Se valmisti sähkömoottoreita ja generaattoreita, muuntajia ja säätölaitteita sekä sähkönjakelussa tarvittavia kojeita ja laitteita. Jonkin verran tuotettiin myös kotitalouksien liesiä ja lämmittimiä. Pitäjänmäen tehtaan konesalit ja asennushallit olivat kiehtovia paikkoja, koska ne yhdistivät luovasti raskasta metalliteollisuutta, sähkötekniikkaa ja elektroniikkaa. Juuri voimakkaasti kehittyvä elektroniikka oli monella tavalla kaiken keskiössä. Miten se tulisi ottaa huomioon tuotannossa, ja miten suuressa määrin. Nykyiset johtamisopit puhuvat rönsyjen karsimisesta, mutta 1970- luvulla tehtiin toisin. Rönsyjä ei karsittu, vaan niitä vaalittiin, jotta nähtäisiin, mitä niistä kasvaa. Ehkä äärimmäinen esimerkki on, että 1970- luvun alussa yhtiö kehitti ja valmisti pienen sarjan raskaita prosessitietokoneita (Strömberg 1000 eli SELCO 1000). 

Niinpä työskentelyni aikana laboratoriomme takaseinällä seisoi muutamia pakastekaapin kokoisia ja satojen kilojen painoisia tietokoneita. Taoimme ohjelmia koneiden sisään rämisevillä mekaanisilla teletype - kirjoittimilla. Ja sitten, muutamassa vuodessa siirryimme keskelle mikroprosessorien murrosaikaa. Teimme suunnilleen samoja asioita kuin kollegamme Amerikan piilaaksossa, ja luimme lehtikierrossa samoja ammattilehtiä. Se oli ihmeellistä ja se oli kiehtovaa. Mutta meistä, jotka olimme silloin mukana - se oli aivan normaalia.

Ammatillisesti kiinnostavin työvaihe alkoi, kun aloin vetää "mekaanisen puunjalostusteollisuuden automaatioryhmää". Minun tiimini kehitti ja toimitti sahoille puutavaran käsittelylaitteistojen ohjausjärjestelmiä. Nuo laitteistot olivat suuria, kymmenien metrien pituisia koneita, joissa tukkeja, lautoja ja lankkuja sahattiin, mitattiin, lajiteltiin ja paketoitiin. Tietokone ohjasi koneiden kaikkia toimintoja, ja ohjauksen piti olla hyvin täsmällistä ja oikein ajoitettua. Kaiken piti tapahtua muutaman sadasosasekunnin tarkkuudella. Viivytellä ei voinut, muuten joku lauta murskautuisi koneen rautojen välissä tai sinkoutuisi lattialle. Koneiden piti olla myös luotettavia: jos tietokone pysähtyisi tai hidastelisi, koko laitos pysähtyisi. Koneissa oli paljon antureita ja tietokoneen ohjaamia moottoreita ja työsylinterejä. Kaikkien osien piti toimia synkronoidusti, mutta myös joustavasti erilaisilla tuotantonopeuksilla. Teollisuuden alkuaikoina tällaisia työkoneita ohjattiin mekaanisilla releillä. Nyt kaikki piti tehdä paljon nopeammin, tehokkaammin ja älykkäämmin, ja siihen meillä oli tarjota tietokoneita, elektroniikkaa ja aineettomia bittejä.

Eräs merkittävä oivallus oli filosofinen, sitä voisi sanoa "insinöörieetokseksi". Itse asiassa se ei edes ollut oivallus, vaan ajattelutapa, jonka olimme omaksuneet aivan huomaamattamme. Törmäsin samaan asiaan kirjallisuudessa jokin aika sitten. Fyysikko ja säieteorian kehittäjä Michio Kaku nimitti sitä "konstruktiiviseksi filosofiaksi". Se on eräänlaista suoran toiminnan filosofiaa. Mekin tunsimme jo silloin tuon periaatteen. Toimiston seinällä oli taulu, jossa luki suunnilleen näin: "Mahdottomat asiat tehdään kahdessa viikossa, mutta ihmeistä pitää sopia ensin esimiehen kanssa". Ja näin me toimimme. Tiimini alkoi ensimmäisten joukossa talossamme käyttää mikroprosessoreita, kaikki oli uutta ja ongelmia oli. Kohtasimme ongelmia, joista tiesimme ettei niille ole teoreettista ratkaisua, ja sitten oli ongelmia, jotka olivat muuten vain vaikeita. Useimmiten ne kuitenkin ratkesivat. 

Rakentamistamme koneista opin tärkeitä asioita. Ne olivat ikään kuin eläviä olentoja. Ne saivat tietoja ympäristöstään lukuisten antureiden ja mittalaitteiden kautta, ja tiettyihin signaaleihin piti reagoida tarkasti ja oikealla tavalla. Koska signaaleja saapui näennäisen satunnaisesti, koneiden piti tehdä päätelmiä reaktioiden kiireellisyydestä. Koneiden tuli selvitä itsenäisesti poikkeustilanteista, kuten epänormaaleista signaaleista. Siinä ohessa niiden tuli reagoida konetta ohjaavien ihmisten toimenpiteisiin. Koneemme toimivat itsenäisesti rikkaassa ja dynaamisessa ympäristössä, ja niiden toiminnassa oli tarkoitukseen tähtäävä piirre: ylläpitää omaa toimintakykyä ja käsitellä puutavarakappaleita oikealla tavalla. 

Pian huomasimme laatimissamme ohjelmissa kiinnostavia piirteitä, ja ryhdyimme kehittämään ja vahvistamaan niitä tietoisesti. Ohjelmien avulla rakensimme tietokoneen sisään mallin puutavaraa käsittelevästä koneesta ja sitä ympäröivästä maailmasta. Malli oli dynaaminen, sillä erilaiset anturisignaalit ylläpitivät tuota mallia jatkuvasti. Mallin elementit: muuttujat, laskurit ja taulukot, kuvasivat sekä puutavaran käsittelykoneen omaa tilaa, että siinä liikkuvien puutavarakappaleiden tiloja. 

Aloimme käyttää tuota ohjelmarakennetta myös ohjelmistojemme testaukseen. Rakensimme yksinkertaisen simulaattorin kuvaamaan automaation toimintaa. Visualisoimme tuon tietokoneen sisäisen mallin: lisäsimme koneemme ohjelmistoon uuden ohjelman, joka piirsi noin viisi kertaa sekunnissa sisäisen mallin tilan graafisin symbolein kuvaruutunäytölle. Näin saatoimme katsella reaaliajassa, mitä teollisessa prosessissa tapahtui, tai oikeastaan mitä tietokone kuvitteli tapahtuvan. Tämä järjestely oli hyödyllinen ohjelmien testaajille - ja asiakkaamme suorastaan lumoutuivat siitä.

Opimme siis, että automaatiojärjestelmän sisälle tulee rakentaa dynaaminen malli sen ympäristöstä. Tietenkään emme silloin tienneet, että brittiläinen psykologi Richard Gregory oli keksinyt saman idean Edinburghin yliopiston tekoälyprojektissa jo vuonna 1967. Harvat tuntevat tätä ideaa vieläkään. Mutta alun perin idean takana on vielä vanhempi mentaalisen mallin käsite, ja sen esitti skottilainen filosofi Kenneth Craik (1914–1945). Ilmeisesti roboteillekin siis pitää rakentaa mentaalinen malli.

On varsin yllättävää, että kymmenisen vuotta sitten saman tapainen toiminta löytyi elävien olentojen ja ihmisen aivoista. Tosin asian tarkempi tutkiminen on edelleen käynnissä. Tämä asia on syvällinen, ja se tuntuu liittyvän myös tietoisuuden käsitteeseen. Elämme rikkaassa ja muuttuvassa maailmassa, johon tietoisuudellamme ei ole mitään suoraa yhteyttä. Tietoisuutemme tuntee vain tuon aivojen luoman sisäisen maailmanmallin. Ja asialla on toinenkin puoli. Aivomme tuottavat vastaavan mallin myös itsestämme. Se kertoo meille ruumiimme tilasta ja tuntemuksista, ja ruumiimme sijainnista maailmanmallissa. Ja se sisältää myös elämänkerrallisen mallin, joka on kertomus itsestämme, yhdistettynä muistikuviimme ja tulevaisuuden suunnitelmiimme. 

Kehomme malli, sisäinen ruumiinkuva on meille ainutlaatuisen tärkeä. Jos siinä on puutteita tai vikoja, ne ilmenevät psyykkisinä häiriöinä. Erityisen konkreettisina ne näkyvät syömishäiriöiden kohdalla. 

Neurofysiologit ja neuropsykologit ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä selvittäneet tämän aivojemme toiminnallisen piirteen, joka on automaatioinsinöörille vanhastaan tuttu. Miten he ovat päätyneet siihen? Eräs selitys saattaa olla, että hämmästyttävän monet eturivin aivotutkijat ovat alun perin insinöörejä tai tietokonenörttejä. Esimerkiksi Michio Kaku, Jeff Hawkins, Richard Gregory, Christof Koch ja Teuvo Kohonen. Ehkä siksi heillä on ollut ennakkoluulottomuutta ja moraalista rohkeutta tarkastella ihmisaivoja koneena.

Palaan vielä entiseen työnantajaani Strömbergiin. 1960- ja 1970- luvuilla sen insinööreillä oli varsin hyvät mahdollisuudet esittää elektroniikkaan liittyviä uusia hankkeita tai omaksua uusia ideoita projekteihinsa. Rönsyjä syntyi ja niitä ruokittiin, mutta syntyikö niistä vahvoja innovaatioita ja uutta liiketoimintaa? Tähän on vaikea vastata suoraan. Yleinen teollisuusautomaatio kuihtui vähitellen pois. Mutta elektroniikan ja mikroprosessorien yhdistäminen sähkövoimatekniikkaan tuotti tärkeitä uusia tuotteita, kuten ohjauslaitteita ja suojareleitä. Sähkönjakelua ei enää oikein voisi kuvitella ilman elektroniikan tuottamaa älyä ja toiminallisuutta. Loistava esimerkki on vaihtovirtamoottorien säätäminen taajuusmuuttajan avulla. Yhtiö kehitti tämän laitteen 1970- luvulla käyttökelpoiselle tasolle ensimmäisenä maailmassa, Vaikka Strömberg on nykyään sulautunut monikansalliseen ABB- konserniin, taajuusmuuttajien tuotanto Suomessa on edelleen merkittävää liiketoimintaa.  

Rönsyjen kasvattaminen vaatii myös aikaa. Kehitystyön jatkuminen pitää turvata, vaikka se on hidasta ja epävarmaa. Suuri ja vakiintunut yhtiö voi sallia itselleen tällaisia riskejä. Siksi niillä on oma roolinsa merkittävien innovaatioiden tuottajana. Muistan osallistuneeni keskusteluun ruoripotkureista vuonna 1982, kun olin juuri lähtemässä uuteen työpaikkaan. Voisivatko ne joskus toimia sähköllä? Ruoripotkuri on monipuolinen ja tehokas laivojen työntövoimaa tuottava laite. Ensimmäinen suoravetoinen, elektronisesti ohjattu ja sähköinen Azipod- ruoripotkuri asennettiin laivaan vuonna 1990. Siitäkin syntyi merkittävää ja kestävää liiketoimintaa.

DX 200 ja käsittämätön kirjajärkäle

Luin juuri tärkeän kirjan. Se käsittelee Nokian DX 200 puhelinkeskusta. Kirja on tärkeä, koska DX 200 on suunnattoman tärkeä tuote sekä Nokialle että koko Suomen talouselämälle. Valehtelematta voi sanoa, että tuote on pelastanut Nokian useammankin kerran, ja sen tuottama liikevaihto on kirjan mukaan ainakin 40 miljardia euroa. On hienoa, että tämä projekti on vihdoin dokumentoitu perusteellisesti. Kirjan nimi on "Nokian jalokivi. Tarina suomalaisesta DX 200 puhelinkeskuksesta", ja sen ovat kirjoittaneet Martin Sandelin ja Juha Partanen. Kirja on omakustanne vuodelta 2015.

Satunnaisen lukijan kannalta tilanne on ongelmallisempi. Kenelle kirja on tarkoitettu, poislukien että se on historiallinen dokumentti josta kiinnostuvat ainakin telealaan erikoistuneet tutkijat? Etenkin kirjan alkuosa, jossa kuvataan tuotekehitystyötä, on ongelmallinen. Kirjoittajat ovat kahlanneet läpi valtavan määrän teknisiä dokumentteja ja arkistomateriaalia ja haastatelleet 35 henkilöä, ja keskustelleet vähemmän muodollisesti kymmenien ihmisten kanssa. Ongelmana näyttää olevan, että kirjoittajat eivät ole itse tekniikan miehiä. Vaikka heillä on ollut kosketuspintaa Nokiaan, he ovat lähinnä toimineet journalisteina ja hallinnollisissa tehtävissä. Niinpä he eivät ole osanneet pukea tuotekehitysprosessin kuvauksia ymmärrettävään asuun. Aivan ilmeisesti asiantuntijat ovat tarkastaneet ja korjanneet tekstin. Siinä tuskin on asiavirheitä, mutta ei se silti ole juurikaan ymmärrettävää. Pieni esimerkki kuvaa tilannetta. Insinöörit rakastavat lyhenteitä (ja kokemukseni mukaan teleinsinöörit ja avaruusinsinöörit aivan erityisesti). Pahimmillaan yhdellä (1) sivulla saattoi olla 30 - 50 lyhennettä! Kirjan liitteenä on tosin lyhenneluettelo. Mutta huomasin, että siellä on selitetty vain osa lyhenteistä, ja niistäkin osa hieman oudosti. Koska olen itse asiantuntija, selvisin kirjasta. Mutta satunnaiselle lukijalle se lienee aika vaikeaa.

Olen aiemmin törmännyt vastaavaan ilmiöön. Olen lukenut historiantutkijan kirjoittaman artikkelin rautateiden sähköistyksestä- ja senkin tekniikkaosuus oli lähes käsittämätön. 

Ammattikustantaja ei olisi päästänyt tällaista kirjaa käsistään, vaan olisi toimittanut sen helpommin luettavaan asuun. Mutta ymmärrän tilanteen. Suomessa kukaan kaupallinen kustantaja ei olisi kirjaa edes julkaissut. Kymmenen vuotta sitten se olisi ehkä onnistunut, mutta ei nykyisessä taloudellisessa ahdingossa. Joten kirja piti tehdä itse alusta loppuun ja ilmeisen niukoin resurssein. Ja aivan selvästi sekä lähdemateriaali että DX 200-projekti itse (yli 2000 henkilötyövuotta) olivat musertavan laajoja. Tunnen siis myötätuntoa ja jopa ihailua tekijöitä kohtaan.

Satunnaisen lukijan onneksi kirja helpottuu loppua kohti, kun kuvataan kaupallisia kuvioita, teollisia juonitteluja ja organisaatiomuutoksia ja johtajavaihdoksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, etenkin kun tekninen ja kaupallinen läpimurto sijoittuivat kylmän sodan loppuvaiheisiin. 

Pari sanaa itse tuotteesta. Sen kehittäminen alkoi 1970-luvulla. Suomalaiset olivat tuolloin aivan teknologian kansainvälisessä eturintamassa. Nokia oli aloittanut ensimmäisenä maailmassa tietoliikenteen runkoverkkojen digitalisoinnin 1960-luvun lopussa (ja mitä oudointa, Neuvostoliitossa). Valtion sähköpaja eli Televa oli tietoliikenteessä vahvasti mukana, koska kaukopuheluliikenne oli tuolloin valtion vastuulla. Kun mikroprosessorit alkoivat yleistyä 1970-luvun lopulla, Televalla ja myös Nokialla syntyi ajatus kehittää mikroprosessoriohjattu puhelinkeskus. Ja kun oli nähtävissä että tietoliikenne olisi pian täysin digitaalista ainakin runkoverkkojen tasolla, ajatus tuntui entistä vahvemmalta. Voitaisiin siirtyä hyvin joustaviin ja täysin elektronisiin keskuksiin (Televa sulautui sitten asteittain Nokiaan).

Jälkeenpäin ajatellen projekti oli sulaa hulluutta ja sen onnistuminen suoranainen ihme. Aivan samoin kuin myöhemmin matkapuhelimissa, suomalaiset insinöörit päihittivät keskustekniikassa kansainväliset ja kokeneet jättiläisfirmat. DX 200 oli aikanaan maailman ensimmäinen kaupallinen prosessoriohjattu ja elektroninen puhelinkeskus. Onnistuneen arkkitehtuuriratkaisun ansiosta keskus on mukautunut useiden vuosikymmenien aikana teknisen kehityksen haasteisiin, ja on jatkanut elinkaartaan myös matkapuhelinverkkojen keskuksena. 

DX 200- projekti sivuaa myös omaa työuraani. Nuorena kesäteekkarina testailin Nokian uraauurtavia digitaalisia 30- kanavaisia keskittimiä Nokialla (oli muuten pirullinen vekotin). Sitten valmistuttuani, samaan aikaan kun DX 200 pääsi vauhtiin, puuhailin minäkin mikroprosessorien kanssa Strömbergillä. Muistan keskustelleeni joidenkin DX 200- ihmisten kanssa ongelmasta, joka meilläkin oli: nimittäin kuinka siirtyä näppärimmin 8- bittisistä mikroprosessoreista 16- bittisiin. Samaan aikaan koodasin Strömbergillä reaaliaikakäyttöjärjestelmän, jolle annoin nimeksi SOS. Kuten kirjasta ilmenee, Televalla tehtiin samoihin aikoihin saman tapainen käyttöjärjestelmä, jonka nimeksi tuli T Rex (Televa Real-time executive). No, se oli kyllä hauskempi nimi. 

DX 200 kehitystyö oli insinöörityön merkkipaaluja, ja tämä kirja on tietysti myös kulttuuriteko. Hieman sekavin tuntein lasken tuon liki 500-sivuisen kirjajärkäleen kädestäni.