Kelvotonta tekniikkaa

Vanha kunnon hehkulamppu on jo suunnilleen lopettelemassa yli 150-vuotista palvelustaan ihmiskunnan hyödyksi. Tilalle tuli ensin pienoisloistelamppu (CFL – compact fluorecence lamp), jokaa hyvin nopeasti sai väistyä LED- lamppujen tieltä. Ja on syytäkin, sillä LED säästää 80 – 90% energiaa saman kirkkauden tarjoavaan hehkulamppuun verrattuna. Lisäksi sillä on häkellyttävän pitkä elinikä. Yleisesti mainitaan arvo 50 000 tuntia, kun taas hehkulampulle vakioitu elinikä on 1000 tuntia. (Tähän hehkulampun rajattuun elinikään liittyy yleinen väärinkäsitys. Totta, se on suunniteltu elinikä, mutta suunnittelu ei johdu teollisuuden ahneudesta vaan optimoinnista. Lampun tehtävä on muuttaa sähköenergia valoenergiaksi, joten optimoinnissa tasapainotetaan lampun hinta ja energian hinta. Näin tietyllä rahamäärällä saadaan mahdollisimman paljon valoa).

Takaisin LED-lamppuihin. 50 000 tunnin elinikä tarkoittaa noin kuutta vuotta jatkuvaa käyttöä. Jos lamppua poltettaisiin noin kuusi tuntia päivässä, se kestäisi ainakin 25 vuotta. Aika mahtavaa, monia kodin lamppuja ei ehkä tarvitsisi vaihtaa omistajan eliniän aikana.

Tarkastellaan nyt, mitä tuo LED-lampun elinikä tarkoittaa. Toisin kun hehkulamppu, LED-lamppu ei lopeta toimintaansa äkillisesti, vaan se hiipuu hiljalleen. Niinpä tuo 50 000 tunnin elinikä ilmenee käytännössä siten, että tuon ajan kuluttua lampun kirkkaudesta on jäljellä enää 80 % (se on muutos, jonka ihmissilmä pystyy havaitsemaan).

Lamppuja luonnehtimaan tarvitaan toinenkin luku, joka kuvaa laadun tasaisuutta. Esimerkiksi, että 70% lampuista antaa eliniän tultua täyteen vielä ainakin 80 % alkuperäisestä valomäärästä. Mutta mistä tiedämme, että lamput todella kestävät näin pitkään? Testaushan veisi enemmän aikaa kun jonkun lamppumalln kaupallinen elinkaari? Ratkaisu on kiihdytetyt elinikätestit. Elektroniikan ikääntymiseen vaikuttaa lämpötila. Siksi elinikätesteissä testataan suuri määrä laitteita korkeassa lämpötilassa.

Elinikään vaikuttaa myös sytytysten lukumäärä. Vaikka LED-lampussa ei ole mekaanisia kuluvia osia, virran kyteminen ja katkaiseminen aiheuttavat lämpötilamuutoksia, ja ne puolestaan tuottavat mekaanista stressiä komponenttien sisäisiin ja niiden välisiin liitoksiin. Vaikutus ei ole kovin suuri, ehkä tilastollisesti lamppu vanhenee muutaman tunnin per sytytys. Toisaalta tällainen kuluminen aiheuttaa äkillisen vian, lamppu pimenee kerralla.

Kuluttajapakkauksiin ei paineta elinikätietoja, ehkä siksi että ne ovat vaikeaselkoisia. Jos eliniän suuruusluokka kiinnostaa, sen voisi ajatella olevan valmistajasta riippuen 10 000 – 100 000 tuntia.

Ja nyt sitten hiukan ikävämpää asiaa. Olen havainnut, että omassa asunnossani joutuu vaihtamaan muutaman LED-lampun vuodessa. Eihän se niin pitäisi olla! Nämä lamput eivät hiivu, vaan ne joko sammuvat tai muuttuvat vilkkumajakoiksi. Syynä on liitäntäelektroniikka, joka kytkee LED-komponentit sähköverkkoon. Liitäntälaitteessa on 5-10 elektroniikan komponenttia. Tietoni elektroniikan luotettavuudesta ja ammatillinen kokemus väittävät, että tällaisen laitteen keskimääräisen vikavälin pitäisi olla useita vuosisatoja. Se ei näytä toteutuvan. Ilmeisesti luotettava LED - tekniikka pilataan kehnolaatuisella liitäntälaitteella. Jos kärjistäisin, niin varsinaiset LED – komponentit valmistetaan suurissa tuotantolaitoksissa, joissa prosessit ovat kontrolloituja ja laadunvalvonta tehokasta. Kuluttajalle menevät lamput sitten ilmeisesti kyhätään erilaisissa pajoissa, oletettavasti jossain Aasiassa.

   - - -

Tästä tuli näköjään todella tylsä kirjoitus.

Pyydän anteeksi.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti!

 

Roope Ankka ja Karl Marx

Silmiini sattui ingressi kuuluisan ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn uusimmasta juuri käännetystä teoksesta Pääoma ja ideologia (Into 2024). Kirjan luonnehdinta oli seuraava. Yleiseksi vitsaukseksi koettu tuloerojen jatkuva kärjistyminen ja varallisuuden kasaantuminen pienelle eliitille ei olekaan talouden mekanismien tuottama ”väistämätön” sivuvaikutus. Se on ideologinen valinta. Ja oikeastaan asialle olisi tehtävä jotain.

Hetkinen, onpa radikaali idea! Ja samalla intuitio nosti päätään ja kuiskasi: pahus, ehkä mies on oikeassa!

Niin, intuitio, se ei ole mikään pikku juttu. Aivotutkimus on paljastanut, kuinka aivan keskeinen rooli intuitiolla on ajattelussamme. Olen oppinut kunnioittamaan sitä! Toisaalta tiedän, että se on usein väärässä. Joten asiaa pitää tutkia tarkemmin.

Thomas Piketty on taloustieteen supertähtiä, ja tunnettu perusteellisesta tausta-aineiston käytöstä. Hän ei ole marxilainen, ei kai niitä enää olekaan. Häntä kuitenkin pidetään vasemmistolaisena, ehkä siksi, että hän tutkii talouden vaikutusta yhteiskuntaan. Lisäksi hän leikittelee mielellään poliittisesti leimautuneilla termeillä. Hänen edellinen suurteoksensa, Pääoma 2000-luvulla kohautti erityisesti Yhdysvalloissa. Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan se aiheutti siellä suoranaisen paniikin.

Joten Pikettyn uuden kirjan radikaali idea aiheuttaa varmaan myös paniikkia. Ehkä sitä osoittaa, että valtalehti Helsingin Sanomat tilasi kirja-arvostelun, jonka toimeksiantona näyttää olevan kirjan mitätöinti ja murskaaminen (HS 29.6.2024). Asialle pantiin ”ekonomisti” Heikki Pursiainen, minulle tuntematon henkilö, kuulemma markkinaliberalisti. En paljon kostunut tuosta arvioinnista. Kriitikko otti aseekseen tunnetun argumentointivirheen, olkinuken. Siinä asetetaan keksittyjä ajatuksia ja lausahduksia Pikettyn päähän tai asetellaan niitä hänen kirjaansa, ja hyökätään sitten niitä vastaan. Kirjaa ei kuulemma kannata lukea koska se on kelvoton. Voi voi, olisin odottanut hieman älykkäämpää käsittelyä.

Nyt en kyllä ehdikään lukea, koska Pikettyn edellinenkin kirja on minulla kesken. Mutta koetan ajatella tuota ideaa muulla tavoin. Ja tutkia tuota intuitiotani.

Aloitetaan taloustieteestä. Sellainen on kuulemma olemassa, ja erityisesti Pursiaisen mukaan on olemassa jokin ”valtavirtataloustiede”, jota kaikkien on ajattelussaan kumarrettava. Tämä ei kuitenkaan vastaa omaa käsitystäni, pikemminkin tämä taloutta ruotivan ajattelun laji näyttää kompastelevan teoriasta toiseen enemmän tai vähemmän kömpelösti (kulmiaan rypistävälle lukijalleni voin kertoa että olen väitellyt tohtoriksi teollisuustalouden alalta, klassikot on siis luettu, ja toki uudempiakin). Vakavan eli formalisoidun taloustieteen juuret ovat pitkälle uhkapelien maailmassa. No, sieltähän tulee myös tilastotiede, joka onkin ihan oikea, hyvämaineinen ja hyödyllinen tiede. Jätän auki kysymyksen, onko taloustiede tiede ollenkaan - ainakaan luonnontieteen kriteerein. Senhän pitäisi osata sekä selittää että ennustaa. No, ehkä luen sen humanistisiin tieteisiin.

Teoreettisen taustansa mukaisesti talous näyttää olevan jonkinlainen uhkapeli, jossa erilaiset pelurit asettelevat panoksiaan alati muuttuvalle pelilaudalle ja koettavat kampittaa toisiaan maksimoidakseen oman varallisuutensa. No pahus, tämä näky kyllä sopii Pikettyn ideaan.

Katsotaan muutamaa muuta taloustieteen perusasiaa. Keskeinen asia on ilmeisesti arvo, mutta mistä arvo syntyy? Marxin mukaan se syntyy työstä, tai vähintäänkin ”yhteiskunnalle hyödyllisestä” työstä. Työ ei kuitenkaan ole yhteismitallista, ja yhteiskunnallinen hyödyllisyyskin on hankala käsite. Pikemminkin on kysymys siitä, mitä halutaan, ja mitä on saatavissa ja millä hinnalla. Siis mukaan tulee erilaisia rooleja, ja kaupankäyntiä eli vaihdantaa. Arvoteoria on vaikea, enkä aio enempää ruotia sitä, vaan katsotaan muita asioita.

Palkat on yhtä vaikea asia. Tuloeroja selitetään sillä, että hyvä palkka maksetaan kannattavasta työstä. Siis siitäkö, mikä tuottaa enemmän arvoa. Ja taas törmättiin arvoihin, ja niistähän on vaikea saada selkoa. Ehkä otan esimerkin. Lääkäri tai insinööri saattaa saada palkkaa 3-5 kertaa enemmän kuin sosiaalialan perustyöntekijä – jonka työ on kuitenkin ilman muuta hyödyllistä. Toisaalta pörssiyhtiön johtaja saattaa ansaita sata kertaa enemmän kuin insinööri. Jokainen ymmärtää, ettei hänen työnsä ole sata kertaa tuottavampaa. Jostain muusta on kysymys.

Entä mikä on jonkun yrityksen ”arvo”? Talousuutiset puhuvat jonkinlaisesta pörssiarvosta, eli osakkeiden myynti- ja ostohinnoista summaamalla muodostetusta teoreettisesta arvosta. Mutta jos vaikka puoletkaan osakkeista haluttaisi myydä välittömästi vapailla markkinoilla, tuo arvo romahtaisi murto-osaan. Puhutaan myös substanssiarvosta. Se saadaan summaamalla toimitilojen, kalusteiden, tuotantokoneiden, ohjelmistojen, sopimusten, sitoumusten, velkojen ja muun omaisuuden käypä hinta. Menestyvillä yrityksillä substanssiarvo on tavallisesti mitätön verrattuna osakkeista laskettuun arvoon.

Mukaan pitäisi tietysti ottaa myös inhimillinen pääoma, eli yrityksessä toimivien ihmisten osaaminen. Se tuskin riittää tilkitsemään osakearvon ja substanssiarvon välistä rakoa. Ja lisäksi inhimillinen pääoma on arvokasta vain silloin, kun ihmiset toimivat vakiintuneena organisaationa. Jos työntekijät hajautetaan ympäri maailmaa ja katkaistaan heidän keskinäiset yhteytensä, inhimillisen pääoman arvo per henkilö putoaa murto-osaan.

Joka tapauksessa, mikään työn arvoon, osaamiseen tai työn tuottavuuteen sidottu logiikka ei näytä selittävän suuria tuloeroja. En ihmettele, ihmiskunnan etevimmät taloustieteilijätkään eivät siihen näköjään pysty. Myös Thomas Piketty nostaa tässä kohden kätensä pystyyn. Tuloerot ovat kuitenkin totta. Jotain pitää ehkä tehdä (ihmiskunnan onnen takia). Pikettyllä on joukko ehdotuksia, en mene niihin, koska en ole niitä lukenut, paitsi Pursiaisen epäluotettavan referaatin.

Sen sijaan heitän pari ylimalkaista havaintoa.

Ajatus taloudesta suurena uhkapelinä, jossa pelurit asettavat panoksiaan ja kampittavat toisiaan, tuntuu edelleen varsin uskottavalta.

Tärkeimmät pelaajat, ne rahakkaimmat, muodostavat keskenään klaaneja, jotka pitävät yhtä, täydentävät itseään ja puolustavat jäseniään.

Jotenkin koko juttu muistuttaa keskiaikaista feodaalijärjestelmää. Koko systeemiä ylläpitävää yksinvaltiasta, joka oikeuttaa ja turvaa pikkuruhtinaiden vallan, edustaa ideologia, joka vakuuttaa että kaikki tämä on ihan oikein, ja köyhätkin siitä iloitsevat.

Pahus, ehkä Piketty on kuitenkin jäljillä.