Karkulaisia klasarimaailmasta

Silloin tällöin populaarimusiikin maailmaan ilmaantuu iskelmiä eli hittejä, jotka näyttävät karkulaisilta klassisen musiikin karsinasta. Pitäisiköhän niitä sanoa klasarihiteiksi. Minusta niitä voisi sanoa yhdeksi musiikkikategoriaksi, vaikka musiikin kategorisoiminen onkin hankalaa ja rajat joustavia. Aihe on minusta mielenkiintoinen, koska kategoriarajojen rikkominen on aina kiinnostavaa.

Jotta tällainen asia olisi olemassa, pitää ensin olla hitin eli iskelmän eli Schlagerin käsite. Nimestä voi jo päätellä että kyseessä on jotain, joka iskee yllättävästi ja voimalla suuren ihmisjoukon tajuntaan. Siinäpä onkin hitin keskeiset ominaisuudet. Lisäksi pitää olla sellainen media-avaruus, jossa hitit voivat kehittyä ja vaikuttaa. Ja musiikissa tuo maailma on tietenkin äänilevyteollisuus. Schlagerit eli iskelmät eli hitit syntyivät äänilevyteollisuuden myötä ja levisivät Suomeen nimeä myöten aluksi Saksan suunnasta. 

Media on siis hitin olennainen ainesosa. Hitin käsite on äänitemaailmaa laajempi ja yleisempi. Filosofi Richard Dawkins on muotoillut siitä yleistyksen eli meemin. Ne ovat meille hyvinkin tuttuja internetmaailmasta. Usein internethittejä sanotaan viraaleiksi niiden leviämiskyvyn ja tartuttavuuden takia. Lieneekö yllätys, että jo ennen modernia aikaa esiintyi kirjallisia hittejä. Esimerkkejä löytyy. Johann Wolfgang von Goethen romaani Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774 oli hitti monessakin merkityksessä. Se levisi kuin kulkutauti erityisesti nuorten keskuudessa, sitä pidettiin vahingollisena ja sitä paheksuttiin voimallisesti.

Yllättävyys oli eräs hitin ominaisuus. On vaikea arvata etukäteen, mistä musiikkiesityksestä tulee hitti, ja erityisen vaikeaa on tehdä hittejä. Kymmenet tuhannet tai vieläkin useammat muusikot ja säveltäjät ovat hikoilleet tuhansia tunteja koettaen tehdä hittejä, ja vain aniharva siinä onnistuu. Ja toisaalta on joitakin kultasormia, joilla näyttää olevan luontaisesti tällainen kadehdittava kyky.

Hitin pitää olla siinä mielessä universaali, että se iskee voimallisesti suureen joukkoon ihmisiä. Se johtuu niiden taloudellisesta potentiaalista, hitillä on omistaja ja se on arvokasta kauppatavaraa. Universaalisuus on hitin arvoituksellinen piirre. Miten joku musiikkiesitys voi olla niin tavanomainen ja helposti lähestyttävä että se tartuttaa suuren ihmisjoukon, ja kuitenkin se on samalla tartunnan saaneen ihmisen mielestä ainutlaatuinen, poikkeava, ja puhuttelee juuri häntä henkilökohtaisella tasolla. Viruksen tapaan hitti tunkeutuu henkisten puolustusmuurien läpi ja iskee ihmisen herkkään sisimpään.

Hiteille voi olla ominaista myös ajallinen kestävyys. Iskelmämusiikin aloittaessa voittokulkunsa niin sanotut paremman musiikin asiantuntijat nousivat joukolla ja pontevasti paheksumaan hittejä. He pitivät niitä alkeellisina, joten ne väistämättä edustivat sivistymättömyyttä ja huonoa makua. Television Levyraadissa jopa särjettiin julkisesti ”huonoja” levyjä. Paheksujat tosin lohduttautuivat vakuuttamalla itselleen, että hitit olivat lyhytikäisiä ja unohtuisivat pian. Tässä he olivat kuitenkin väärässä. Moneen hittiin liittyykin sitkeys ja pitkäikäisyys. Ne kiehtovat aina uusia sukupolvia, ja synnyttävät ajassa kestäviä alakulttuureja.

Musiikkihittien maailmaan tunkeutuu myös tulokkaita, joita ei ole alun perinkään tarkoitettu hiteiksi. Ne on sävelletty aivan toiseen kulttuuriin, klassisen musiikin maailmaan, ja kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tähän pitää lisätä, että vasta levyteollisuus eli äänitteiden yleistyminen pakotti luomaan käsitteet ”kevyt musiikki” ja ”klassinen musiikki”. Ilmausten takana on piilomerkitykset ”huono musiikki” ja ”hyvä musiikki”. Kategorisointi siis nousi hittien luomasta moraalisesta närkästyksestä. Itse tulkitsen niin, että medioiden myötä musiikin kuuntelu on paljon yleisempää kuin ennen, ja sen myötä myös näille karkulaisille löytyy ystäviä.

Hittikäsitteen valossa jotkut säveltäjät näyttävät olevan tahattomia kultasormia. Heidän tuotantonsa työntää ilmoille yhä uusia karkulaishittejä. Eräs ehkä epätodennäköisimpiä hittimestareita on armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978). Hän oli klassisen musiikin säveltäjä ja neuvostosäveltäjä, joka oli pakotettu säveltämään puolueen hyväksymällä tyylillä. Silti hänen monet tahattomat hittinsä ovat murtaneet ideologiset rajat ja kategoriarajat. Oopperasta Gajaneh karannut Sapelitanssi on otettu jopa rock-yhtyeiden ohjelmistoon ja siitä on äänitetty kitaralevytyksiä. Baletista Spartacus tulee 1970-luvun televisiosarjan Merilinja tunnus, pakahduttava adagio-osa. Näyttämömusiikista Naamiaiset on tullut viraaliksi sen mukaansatempaava valssi. Hittipotentiaali ei ole sattumaa, sillä Hatšaturjanin sävellykset ovat kauniita, melodisia ja mielikuvituksellisia.

Tässä suhteessa samankaltainen säveltäjä on aikalainen ja neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjev (1900–1971): kauniita ja tarttuvia melodioita. Tunnetuin pysäyttävä hittikappale lienee uhkaava Ritarien tanssi baletista Romeo ja Julia. Hämmästyttävin saattaa kuitenkin olla Troikka orkesterisarjasta Luutnantti Kiže. Sitä voisi jopa luulla kansansävelmäksi. Se on kuin Venäjän talvi ihanimmillaan ja Technicolor-väreissä, korskuvia hevosia, tiukuja ja narskuva lumi reen jalasten alla. Olen kuullut sävelmästä myös sovituksen suomalaiseksi lastenlauluksi.

Prokofjev vertautuu myös toiseen aikalaiseen, Dmitri Šostakovitšiin (1906–1970). Hän oli säveltäjänä varsin ehdoton, ja siksi vielä enemmän Stalinin ahdistama kuin Prokofjev. Hänellä ei ole aivan yhtä tunnettuja hittejä – tai on eräs. Joskus elokuva voi tehdä myös musiikista suositun. Vaikuttavaa Šostakovitšin valssia on käytetty Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina tehdyissä sarjoissa ja elokuvissa, sen säveltäjä oli varustanut vaatimattomasti nimellä Valssi nro 2. Elokuvan kohtauksessa Anna tanssii tulevan rakastajansa Vronskin kanssa. Myös edellä mainittua Hatšaturjanin valssia on käytetty tämän kohtauksen musiikkina. Tolstoin romaanissa itse tanssikohtaus ei kuitenkaan ole erityisen korostettu. Siinä sekä Annalle että Vronskille tapahtuu moraalinen horjahdus, joka vähitellen johtaa katastrofiin.

Aivan toisenlainen ja mahtavasti kerrottu tanssikohtaus on romaanissa Sota ja rauha. Siinä romaanin toisen päähenkilön, Natasha Rostovan isä kreivi Rostov ja hänen puolisonsa Maria Dimitrjevna tanssivat salaperäisesti nimetyn tanssin ”Danilo Kuper”, mikä on heidän mielitanssinsa. Romaanissa vanhan pariskunnan tanssi lumoaa juhlayleisön. Tanssin salaperäinen nimi viittaa englantilaiseen Daniel Cooperiin, joka on joko säveltänyt sen tai tehnyt sen Venäjällä tunnetuksi. Tanssi on tyypiltään skottilainen tai ranskalainen vuorotanssi, ja Tolstoin aikana tanssi oli jo mennyt pois muodista.

Itse asiassa Tolstoi suhtautui musiikkiin hyvin kielteisesti, mikä käy ilmi romaanista Kreutzer-sonaatti. Syy on sama, joka jo edellä mainittiin: musiikki ohittaa psyyken puolustusmuurit ja tunkeutuu älyn ja moraalin kerrosten läpi ihmisen sisimpään. Siksi edellä mainittujen hienojen valssien käyttö Tolstoin romaaneista tehdyissä elokuvissa tuntuu olevan jollain lailla aivan väärin.

On syytä vielä mainita, että Neuvostoliitossa klassiset säveltäjät tekivät myös viihdemusiikkia, ja se oli jopa luvallista. Šostakovitšin ja Prokofjevin vainoajana kunnostautunut Tihon Hrennikov sävelsi meilläkin suositun iskelmän Moskovan valot. Siitä hänet lähinnä tunnetaankin.

Nyt olemme jo päässeet näytelmä- ja elokuvamusiikkiin, ja olemmekin samalla klassisen musiikin ja iskelmämusiikin välimaastossa. Samasta maastosta löytyy myös hieman varhaisempi ooppera-, operetti- baletti- ja musikaalituotanto. Tällaisessa musiikissa säveltäjä itse asiassa tietoisesti pyrkiikin tekemään tarttuvia ja lyhyitä musiikkinumeroita. Oopperamusiikissa ja baletissa tämä korostuu, koska ne tarvitsevat lyhyitä ja näyttäviä numeroita kuten tansseja, aarioita ja duettoja. Tämä aarteisto on niin laaja, että en edes aloita luettelemaan aiemmin mainittua enempää säveltäjiä ja hittejä.

Toisaalta elokuva- ja näytelmämusiikissa on toinenkin traditio: ohjaaja tai kirjailija voi haluta musiikin pysyvän taustalla ja antavan enintään yleisväriä. Joka tapauksessa tästä epämääräisestä musiikkilajien välimaastosta on noussut suuri joukko kestäviä hittejä. Jos haluaa nimetä jonkun erityisen säveltäjän, se voisi olla ukrainalaissyntyinen Dmitri Tjomkin (1894–1979). Hänen tuottoisa kynänsä on piirtänyt nuottipaperille kymmeniä superhittejä mitä erilaisempiin elokuviin.

Aika ennen niin sanottua kevyttä musiikkia ja hittimusiikkia tuotti siis myös hittejä meidän aikamme kaupalliseen käyttöön. Isoimmat hitit tulivat oopperoista. Oli myös instrumentaalihittejä, eli erilaisia virtuoosikappaleita, kuten Paganinin kapriisit. 

Hitit ovat usein tanssimusiikkia. Tämäkään piirre ei ole vain meidän aikaamme. Aivan uusi keksintö, valssi alkoi valloittaa Eurooppaa 1700-luvulta lähtien, ja sitä tanssittiin sensaatiomaisesti paritanssina. Wienin kongressin myötä 1815 valssi löi itsensä läpi hienoimpien seurapiirien tanssina. Valssikuume riehui hillittömänä, ja yksi valssi saattoi kestää tunteja. Straussin säveltäjäperheen wienervalssit ovat edelleenkin hittejä. Leo Tolstoin Sota ja rauha- kirjan elokuvaversioissa valsseja ei tosin pitäisi käyttää, sillä ennen Napoleonin sotia Venäjän aatelisto ei tanssinut valsseja. Danilo Kuper ei ole valssi vaan vanhanaikainen vuorotanssi.

Helpoista klassisen musiikin harjoittelukappaleista saattaa myös tulle hittejä - niitä on helppo soittaa, ja ehkä siksi niitä on myös helppo kuunnella. Beethovenin Für Elise on myös hitti, ja ehkä ärsyttävämmästä päästä.

Aivan oma lukunsa tuntuu olevan Johann Sebastian Bach. Monet hänen kauniit ja mielikuvitukselliset sävellyksensä ovat alkaneet elämään hittielämää. Suoranaisia superhittejä ovat Air (BWV 1068:II) ja Wachet auf (kantaatti 140). 

Virsisävelmiä voi myös pitää hitteinä. Siitä päästäänkin kansanmusiikkiin, sehän on oikeastaan pelkkää hittimusiikkia, jota klassinen musiikki on satunnaisesti pyrkinyt omimaan. Kategorisointi on ilmeisen vaikeaa ja johtaa odottamattomiin lopputuloksiin. 

 

Talouskriisi, kansallinen dementia ja pahat meemit

Suomen hallituksen toimet talouskriisin hoitamisessa ovat ihmetyttäneet monia, ja niitä on jo kritisoitu monesta näkökulmasta. Näyttää myös siltä, että kriisin taustalla on useiden yhteensattumien summa. Mutta taustalla voi olla myös paljon vakavampi asia. Ehkä talouselämä ajattelee ja toimii toisin kuin ennen. Toimiessani yrityskouluttajana huomasin noin viisi vuotta sitten, että yritysten kiinnostus innovaatioihin katosi. Innovaatiotoiminta ei vain kiinnostanut. Oman tulkintani mukaan yritysten toiminnan aikajänne on lyhentynyt.

Maailma toki muuttuu, mutta muutos ei ole hävittänyt talouselämän perustaa. Hyvinvoinnin ja kehityksen vahvin moottori on edelleen teollinen ja sosiaalinen innovaatio. Saamme suorastaan havainto-opetusta siitä, kuinka luovan tuhon mekanismi toimii ja karsii toimialoja, jotka eivät ole investoineet tulevaisuuteen. Onko jokin kansallinen dementia saanut meidät unohtamaan sen toimintatavan, jonka avulla Suomi nostettiin takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaiden eturiviin. Toivon, että unohdus on tilapäinen, ja että se aiheutuu vain vääristä tulkinnoista.

Julkisessa keskustelussa esiintyy vaarallisia meemejä (meemi on eräänalainen ajatusvirus, jolla voi olla hyviä tai haitallisia vaikutuksia). Näitä ovat ”jälkiteollinen” ja ”tietoyhteiskunta”. Yhteiskunnan arvontuotto on edelleen pitkälle teollista, vaikka teollisuuden rakenne on muuttumassa. Uusi raaka-ainetalous ja energian tuotanto edellyttävät teknologiaan nojaavia ja jopa teollisen mittakaavan ratkaisuja. Sama pätee voimakkaasti kehittyvään biotekniikkaan ja lääketieteeseen. Näiden kehittyvien, tieteeseen nojaavien ja aineellisten innovaatioiden työllistävä vaikutus on tietysti automaation ansiosta aiempaa vähäisempi. Mutta toisaalta materiaalisten innovaatioiden rinnalle syntyvät ja laajenevat niitä hyödyntävät digitaaliset palvelut ja infrastruktuurit. 

Niin, se digitaalisuus edustaa yhtä näkökulmaa tietoon. Mutta tietoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme eläneet vuosikymmeniä, oikeastaan koko teollisen ajan.

Aivan uutena meeminä on ilmaantunut digitalisointi, mutta eihän se uutta ole. Elektronisessa muodossa se alkoi teollisuuden automaationa yli puoli vuosisataa sitten. Kun se ulottui toimistotyöhön, havaittiin tuottavuusparadoksi. Automaatioon oli pakko mennä yhteensopivuuden ja toimintaympäristön mutkikkuuden takia. Mutta odotettua tuottavuuden kasvua ei tullutkaan.

Nyt ollaan siinä mielessä automaation uudessa vaiheessa (vaikka vanhat vaiheet edelleen jatkuvat), että automaatio alkaa koskettaa erilaisia palveluja. Samalla meillä on entistä tehokkaampia työkaluja, kuten internet ja monet sosiaalisen median työkalut. Jostain syystä tätä automaation vaihetta on siis alettu sanoa digitalisoinniksi. Aiemman kokemuksen perusteella voisi ennustaa, että pikavoittoja ei tässäkään välttämättä ole tulossa. Tuottavuusparadoksi vaanii edelleen. Ja liian suurien kokonaisuuksien tavoittelu kerralla tuottaa tunnetusti projekteja, jotka karkaavat näpeistä. Suurta taitoa ja varovaisuutta tarvittaisiin.

Teollinen vallankumous jatkuu yhä

Aloitetaan lainauksella Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Se kuuluu näin: ”Hän sanoi, että elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja”. Lause on Suomeen avioituneen amerikkalaisen tutkijan. Tunne on joskus minullekin tuttu, kun luen sanomalehtiä tai seuraan radion tai television ohjelmia. Se on tunne siitä, että sellaiset asiat, jotka ovat tärkeitä ja olennaisia, ovat älyllisen keskustelun ulkopuolella. Itse asiassa ne ovat kaiken keskustelun ulkopuolella. Ne eivät ole meillä edes olemassa. 

 

Minulla on ilmiölle oma sanontani: ”Tällaista on elämä apinoiden planeetalla”.

Joukkotiedotus - käytetään nyt tällaista vanhahtavaa sanontaa - on tehokkaampaa kuin koskaan historiassa. Mutta sekä printtimedian että sähköisen median sisällöstä yhä suurempi osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin tietoon (siksi tuo sana ”joukkotiedotus” tuntuu niin hassulta). On aika valaisevaa katsoa, mitä perin köyhässä Suomessa julkaistiin 1900- luvun alussa. Kirjojen nimikkeiden määrä on häkellyttävän suuri, ja huomattava osa on tietokirjallisuutta. Sanomalehdistössä tilanne on ollut vastaava. Vielä 1960-luvulla Helsingin sanomissa oli yksi tai  kaksi toimitettua sivua, joita ei ollut omistettu uutisille tai ”asiallisille” artikkeleille. Noista sivuista lehti-ihmiset käyttivät nimeä ”hömppä”. Nyt hömppä on paisunut niin, että se muodostaa ylivoimaisen pääosan median sisällöstä.

Nyt ei pidä ajatella, että haluaisin kieltää hömpän. Se on ihmisille tärkeää viihdettä ja ajanvietettä. Se vastaa omalta osaltaan ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin, ja se jopa rakentaa sekä kansallista että globaalia ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kulttuuria. Itsekin kulutan mielelläni hömppää. Usein on tarve laittaa aivot vähäksi aikaa narikkaan.

Minua vain askarruttaa tämä eri sisältölajien suhde.

Mutta minulle tämä kansallinen dementia ei ole vain viihteen ylivaltaa kulttuurissa. Se on myös siellä, mitä sanotaan tiedoksi. Ne asiat, joista vakavissaan keskustellaan, ovat oudon nurkkakuntaisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. ”Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan”. Ja sekin ajatus on usein ihan väärin ymmärretty.

Suomessa eletään talouspoliittista kriisiaikaa. Siihen on minusta muutamia ihan objektiivisia syitä. Yksi on teollisen rakenteen muutos. Toinen syy on talouden kansainvälistyminen, eli rahan ja kaupan liikkumisen rajojen alentuminen. Kolmas on Aasian, ennen kaikkea Kiinan modernisoituminen. Neljäs on finanssijärjestelmän ongelmat. Viides on ilmasto- väestö- ja raaka-ainekriisi. Kaikki nämä muutostekijät vaikuttavat toisiinsa.

Ratkaisuksi hallitus tilasi mielettömän hintaisen raportin entiseltä ihmelapselta, ulkomailla työskentelevältä sosiologilta. Minun silmissäni hän ei ole vakava tutkija, vaan rautanaulasta soppaa keittävä silmänkääntäjä. Joka lopuksi ottaa naulankin pois ja sanoo: soppa on valmis, syökää ja tulkaa terveiksi.

Tai sitten hoetaan kuin papukaijat sanaa ”innovaatio”. No,tässä ollaan kyllä myös oikeassa. Teollinen innovaatio muuttaa todella rakenteita ja yhteiskuntaa. Mutta mitä se on? Mielestäni paljon henkistä tuhoa on synnyttänyt amerikkalainen futurologi Alvin Toffler. Erityisesti hänen ”Kolmas aalto”-kirjassa lanseeraamansa termi ”jälkiteollinen yhteiskunta” tai ”informaatioyhteiskunta”. 1980- luvulla näistä tuli tuhoisia meemejä. (Meemi on eräänlainen henkinen virus, ja aivan oma juttunsa aihe; käsitteen kehitti Richard Dawkins). En mitenkään halua vähätellä Toffleria. Hän oli etevä ja visionäärinen kirjoittaja - ja futurologina halusikin olla aikaansa edellä. Mutta ehkä häntä ei osattu lukea oikein.

Ensimmäisen kerran Tofflerin meemi iski suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun lopulla, kun Pentti Kouri selitti päättäjillemme, että teollisuus on vanhanaikaista ja todelliset arvot luodaan finansseilla. Seuraukset olivat järkyttäviä, jossain määrin kärsimme niistä yhä. Sitten, 2010-luvulla ja Nokian katastrofin jälkeen Tofflerin meemi on alkanut nostaa uudelleen päätään (vaikka Nokiaa ei tuhonnut teollisuuden loppuminen vaan katastrofaalisen epäonnistunut johtaminen). Nyt kun meemi on aktivoitunut uudelleen, puhutaan innovaatiosta niin kuin kysymyksessä olisi jokin ovela niksi, jolla keksitään uusia toimeentulon keinoja teollisuuden tilalle. Mutta ei teollinen yhteiskunta minnekään katoa. Se vain muuttuu, koska innovaatiot eli muuttuminen on sen perimmäinen luonne. Teollinen vallankumous jatkuu yhä. Tofflerin kolmannen aallon asemasta teollinen yhteiskunta on astumassa Kondratjevin uuteen sykliin, laskutavasta riippuen viidenteen tai kuudenteen. (Tämä voi kuulostaa siansaksalta, mutta en selosta tarkemmin tässä; asiaan voi perehtyä uudesta kirjastani, josta kerron seuraavaksi).

Olen ollut vuosikymmeniä innovaatiotutkija ja luennoinut innovaatioiden mekanismeista muun muassa yliopistossa. Asia on tärkeä ja asiallista suomenkielistä kirjallisuutta ei juuri ole. Siksi päätin kehittää luentoaineistoni pohjalta kirjan. Kokemuksesta tiesin, että kustantajat eivät näe tämän tapaisilla kirjoilla ”kaupallista potentiaalia”. Mutta ilokseni Gaudeamuksen silloinen kustannusjohtaja Tuomas Seppä oivalsi kirjan tarkoituksen. Olisin tietysti halunnut kirjani nimeksi ”Teollinen vallankumous jatkuu yhä”. Ilmeisen kaupallisista syistä nimeksi sovittiin kuitenkin ”Innovaattorin opas”.

Luettelen tässä lyhyesti kirjani tärkeimmät viestit. 1. teollinen tuotantotapa on modernin yhteiskunnan kulmakivi, ja se perustuu tiedon ja osaamisen hyödyntämiseen. 2. innovaatiot eivät merkitse niksikokoelmaa, vaan innovaatio on luonnonlakeja ja evoluutiota muistuttava prosessi. 3.innovaation mekanismit voidaan kuvata, ja niitä voidaan hyödyntää. 4. innovaatioiden sisältö muuttuu ajan myötä yhteiskuntien kehittyessä ja ympäristötekijöiden muuttuessa.

Aikanaan teollinen innovaatio oli keino kartuttaa yritteliäiden tehtailijoiden varallisuutta. Samalla yhteiskunnan rakenne kehittyi ja väestön hyvinvointi parani. Mutta tällä hetkellä ollaan siirtymässä vaiheeseen, jossa teollinen innovaatio muuttuu ihmiskunnan eloonjäämiskysymykseksi. Globaali väestökriisi, raaka-ainekriisi ja ilmastokriisi voidaan ratkaista vain teollisessa mittakaavassa ja valjastamalla avuksi tieteen, teknologian ja talouden resurssit. Uusia nousevia mahtitekniikoita ovat biotekniikka, materiaalitekniikka ja energiatekniikka - mutta vakiintuneita teknologioita, vaikkapa informaatiotekniikkaa tarvitaan myös. Emme ole siirtymässä teollisuuden jälkeiseen aikaan, vaan uusien teollisten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden aikaan. 

 

Tai sitten, on ratkaisulle myös vaihtoehto: romahdus.