James Bond-elokuvat ja aikakone

Kun James Bond- elokuvista tuli elokuvateollisuuden rahasampo ja oma lajityyppinsä, niissä vahvistui mielenkiitoinen piirre. Yli-inhimillisen kyvykäs Bond ja Britannian ”hyveellisen” salaisen palvelun ulkomaanosasto MI6 tarvitsivat arvoisensa vastustajan. Kirjoissa ja ensimmäisissä elokuvissa pärjättiin vielä kylmän sodan asenteilla. Mutta loppujen lopuksi tämä kuvio on aika tylsä, valtionpäämiehet ja valtion palkkaamat agentit ja virkamiehet on enimmäkseen kuivaa porukkaa. Joten keksittiin jotain kiehtovampaa. Upporikas ja kieroontunut suurrikollinen, joka kehittelee uskomattoman pirullisia ja mielikuvituksellisia juoniaan vapaan maailman pään menoksi. Usein nämä superkonnat ovat myös huipputiedemiehiä, tai heillä on sellaisia avustajina.

Ja näitä superkonnia todella riitti. Bond-elokuvia on (tähän mennessä) tehty reilut parikymmentä. Useimmissa tapaamme superkonnan ja usein myös hänen outoja kätyreitään. Kun pinnistämme, saamme ehkä mieleemme ydinfyysikon tohtori Ei:n (Julius No), kissaa silittelevän monokkelisilmäisen Blofeldin, arkkikapitalisti Goldfingerin ja Rautahampaan. Viihdymme hyvin superkonnien ja Bondin seurassa koska se vieraannuttaa alkuperäisten kirjojen ankeasta todellisuudesta ja vie kohti fantasian maailmoja.

Mutta ehkä Bond-elokuvien maailma ei olekaan enää fantasiaa, vaan elokuvat ovatkin olleet tulevaisuutta ennustavia aikakoneita. Oman aikamme hullut diktaattorit ovatkin alkaneet jäljitellä näiden elokuvien superkonnia. Diktaattorille ei näköjään enää riitä valtion kassan ryövääminen ja sen jakaminen kavereiden ja sukulaisten kanssa. Ei, vaan pitää tavoitella maailman herruutta, ja jos vain mahdollista, hyödyntää siinä teknologisia superaseita. Olkoonkin että ydinase alkaa olla kohta sata vuotta vanha keksintö, ja nykysin surkeinkin diktaattori saisi luultavasti kyhättyä jonkinlaisen pommin - jos saa jostain hankittua muutamia fyysikkoja ja sopivia laitteistoja.

Joten luodaan nyt jonkinlainen silmäys aikamme diktaattorien puuhiin. Ehkä ikonisimmat hullun diktaattorin ja superkonnan sekoitukset ovat Pohjois-Korean Kim- merkkiset johtajat: Kim Il-sung ja hänen seuraajansa, vaikea niistä on tarkkaa lukua pitää. Kimeillä ei päätä palele, he kyhäilevät epämääräisiä pommejaan ja ohjuksiaan, uhkailevat naapurimaita ja jopa Yhdysvaltoja ja siinä ohessa näännyttävät omaa kansaansa. Kimien sekopäisyydellä ja suuruudenhulluudella ei näytä olevan mitään rajaa. Aitoa Bond-kamaa, naurattaisi ellei se olisi niin kauheaa.

Monet ikäpolveni ihmiset ovat seuranneet ihmetyksellä, miten herra Putin on hiljalleen muuttunut tympeästä byrokraatista ensin diktaattoriksi ja sitten Bond-tyyppiseksi superkonnaksi. Hänen todellisuudentajunsa näyttää olevan Kim-luokkaa: täysin olematon. Hän tuhoaa kansansa tulevaisuuden, mutta niin kuin Pohjos-Korean ja monen muun maan esimerkki näyttää, prosessi on hidas. Putinin metamorfoosin luulisi kiinnostavan politiikan tutkijoita. Vastaavalla tavalla eli poliittista järjestelmää manipuloimalla ovat viime aikoina yrittäneet kaapata vallan Yhdysvaltojen ex-presidentti ja Israelin pääministeri.

En nyt ala luettelemaan diktaattoreja, joita kyllä riittää Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Nämä tyypit eivät yleensä nouse maailmanluokan tekijöiksi, vaan joutuvat alistumaan paikallisen tason konnailuun. Usein he ajavat sivuraiteelle tai joutuvat limboon, missä kaikki energia kuluu oman aseman varmistamiseen.

Entä mitä tapahtuu, kun aikamme uusilla kierroksilla pyörivä kapitalismi jauhaa jollekin talouselämän johtajalle niin hirveästi rahaa, että se mahdollistaa keskisuuren valtion kokoiset resurssit. Ja mikä parhainta, poliittista tukea ei edes tarvita, ei siis tarvitse vaivautua väärentämään vaaleja. Mitä tahtoo tällainen”johtaja”, ihmisten ja rahan manipulaattori. Eihän ihminen jaksa ökyillä, syödä, ryypätä, narkkailla ja irstailla määrättömästi. Ja silti pitää saada aina vain enemmän. Raha ei tunnu miltään, ennen kuin sen valjastaa laajemmaksi vallan käytöksi ja näytöksi. Siksi superrikas joutuu metamorfoosiin. Hän alkaa muuttua Bond-superkonnaksi. Ympyrä on nyt sulkeutunut, Bond-aikakone näköjään toimii. Ehkä paras esimerkki on Elon Musk, joka rakentelee avaruusraketteja ja haaveilee Mars-matkoista ja kuolemattomuudesta.

Mutta nyt kirjoitukseen alkaa tulla dystooppisia sävyjä. Talouselämästä ponnistavat superkonnat ovat keränneet valtavat omaisuutensa sosiaalisen median avulla. Media aiheuttaa käyttäjissään psyykkisen riippuvuuden, ja samalla orjuuttaa heidät, koska heidän arkipäivän elämänsä, asiointi ja toimeentulo ovat yhä suuremmassa määrin mahdollisia vain medialaitteiden kautta. Mediamonopolit tuottavat valtavia omaisuuksia, ja samalla ne korvaavat yhteiskunnan poliittisen elementin: kansalaiset ovat jo kontrollissa, eikä varsinaista sortoa edestarvita.

Dystopian täydellistämiseksi siihen voi lisätä vielä uuden tekoälyn syväoppivan muodon. Kun sosiaalisen mediasfäärin virtuaalimaailma on alun perin ollut käyttäjien toiminnan tuottama, nyt tekoäly pystyy manipuloimaan tuota verkostoa, ja jatkossa tuottamaan siihen mielivaltaista sisältöä lisää, ja erittäin tehokkaasti.

 

Iso Arska ja miehen mallit

Katsoin juuri ensimmäisen jakson brittiläistä sarjaa Bodyguard. Siinä Richard Madden esittää poliisia, joka toimii sisäministerin henkivartijana. Roolihahmo, ylikonstaapeli Budd on traumoista kärsivä Afganistanin sodan veteraani, joka yrittää pitää itsensä kuosissa huolimatta hankalasta työstään ja aviokriisistään. Maddenin näyttelijäntyö oli kiehtovaa (ja myös palkittua). Oivalsin, että hänen kulmikas ja ilmeetön tapansa näytellä on juuri samanlaista kuin isolla Arskalla, Arnold Schwarzeneggerillä. Hän on loistava miehisen tunteettomuuden tulkki. Mies, joka panee tunteensa syrjään, kun pitää hoitaa asiallisia asioita.

Schwarzeneggeriä ei todellakaan ole kehuttu näyttelijäntyöstä, vaikka se on aivan nerokasta ja tavattoman vaikuttavaa. Ja niin raikasta. Millainen ilahduttava vastakohta kaikelle medioista tulvivalle psykolätinälle (katso aiempi postaukseni). Esimerkiksi Terminaattorissa hän näyttelee tunteettomasti ja töksähtelevän kulmikkaasti, ja laukoo lakonisia repliikkejä, joista kuka tahansa mies olisi ylpeä. On toki makuasia, onko hänen näyttelemisessään syvällinen taso, vai onko se pelkästään alkeellista.

Itse kallistun syvälliseen. Se on filosofista kommentointia psykolätinää vastaan. Siinä miehestä tehdään lähes väkisin olento, jolla on vajavainen tunneosaaminen. Mutta ehkä kyse on vain sitä, että mies ei halua alistua psykolätinän olkinukeksi. Hänen näyttelijäntyönsä on niin ikonista, että on aivan yhdentekevä, mikä hänen roolihahmonsa on. Hän näyttelee aina Isoa Arskaa, realistista hahmoa suurempaa ideaa. Ja vaistomaisesti se herättää ihailua. Näemme tuossa hahmossa tunne-elämän ja empatian kuin salakirjoitettuna. Hän hoitaa ne omalla tavallaan, eikä ryhdy imitoimaan herkän miehen roolia. Ei Arnoldille sitä edes tyrkytetä, vaikka oikeastaan pitäisi.

Yllättävästi, hieman samanlainen hahmo on Sean Conneryn näyttelemä James Bond. Oikeastaan hän ei suostu esittämään Ian Flemingin käsikirjoittamaa yksioikoista, väkivallasta ja seksistä nauttivaa machoagenttia. Conneryn itseironinen näytteleminen vihjaa: ettekö nyt älyä, minähän vedätän teitä! Elokuvasta toiseen Bondin ironinen ilme vain vahvistui. Hänen jälkeensä Bondia esittäneistä Roger Moore yritti selvästi samaa, mutta ei onnistunut yhtä hyvin. Myöhemmät Bondit jäävät varjoon, epäselviksi hahmoiksi tai valjuiksi psykopaateiksi.

Kun nyt aloin puhua tunteista ja miesnäyttelijöistä, eteen tulee väkisin Humphrey Bogart. Miten hän tähän sopii? Ei mitenkään, tai oikeastaan täydellisesti. Bogart on suorastaan psykolätinän ylistämän tunteellisen miehen prototyyppi. Mutta Bogart ajoittuu toisin, aikaan, jolloin psykolätinää vasta kehiteltiin. Psykolätinän alkukoti on rapakon takana Amerikassa. Siellähän ihmisen pitää oikeastaan puhua taukoamatta itsestään. Ja perinteen takana näyttää hyvin laajasti olevan Hollywood, psykolätinä pohjustettiin taitavasti elokuvilla. Sen takana näyttää taas olevan psykoanalyysi, joka vaikutti vahvasti sekä yhteiskuntaan että kulttuuriin. Psykoanalyysin keskeinen metodi on mennä sohvalle makaamaan ja lätisemään analyytikolle.

Bogartilla olisi ollut mahdollisuus ottaa kriittisempi asenne ja ilmentää rehellisemmin miehen tunteita elokuvassa Kirjava satama. Mutta aika ei vielä ollut kypsä. Ja jos lukee elokuvan pohjana olevan Hemingwayn romaanin, huomaa, että elokuva on kokonaan väärä, ja Bogart on kokonaan väärä näyttelijä esittämään kapteeni Morgania. Jo kirjan nimi: To have and to have not kertoo mistä on kysymys: köyhyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja roistoista. Ja ehkä pahimpia eivät olekaan kirjan gangsterit…

Palaan vielä Bodyguardiin. Näkemäni jakso oli heikoimmillaan, kun mentiin Buddin traumoihin. Siinä mennään perinteiseen miehen tunteiden käsittelyyn. Budd on traumatisoitunut, koska hän on mennyt vapaaehtoisena Afganistaniin ja nähnyt hyvän kaverinsa kuolevan. No kyllä kai se järkyttää, mutta mitä ihmettä hän oikein kuvitteli sodassa tapahtuvan? Ehkä tätä teemaa on käsitelty toisaalla paremmin.

Lopuksi minun pitää tehdä lyhyt täsmennys. En väheksy tunteita, ne ovat ihmisenä olemisen perusasioita. En myöskään väheksy psykologiaa, se on tärkeä asia, josta olen kirjoittanut. Väheksyn vain väärää psykologiaa. En täsmennä enempää. Olen jo aiemmin kirjoittanut psykoanalyysistä. Ja olen aiemmin kirjoittanut Kirjavasta satamasta.

High life - hienostelua

”I am a man of wealth and taste”.

Rolling Stones: Symphaty for the devil.

Tehtyäni kesällä veneretken Viroon minua alkoi askarruttaa niin sanottu luksuselämä - eliitin elämäntyyli. Ajatus lähti venesatamista. Veneilykulttuuri on Virossa aika ohutta - se on sekä elintasokysymys että käytännön asia - veneilyolosuhteet ovat siellä aika karut, koska suojainen saaristo puuttuu lähes kokonaan. Venesatamien varustelussa ja mainonnassa on hiuksenhieno vivahdus ajatuksesta, että veneily on jonkinlaista yläluokan luksuselämää. Luulen että tuo vivahdus laimenee vähitellen pois, kunhan kokemus veneilystä ja venesatamien hoitamisesta karttuu. Joten ei siitä sen enempää - mutta ajatukset lähtivät laukkaamaan.

Kun aloitin ammatillisen urani 1970- luvulla, jouduin heti lentomatkailun pyörteisiin. Tuohon aikaan lentoliput olivat tosiaan niin kalliita, että vain työmatkalaiset tai todella varakkaat saattoivat lentää. Lentokoneissa oli ajankuluna lentoyhtiöiden julkaisemia ns. lentolehtiä: mainoksin varustettuja aikakauslehtiä, jotka oli suunnattu lentokoneissa oletetusti tavattavalle yleisölle. Ja niiden sivuilta todella avautui eräs käsitys loisteliaasta elämästä. Perusköyhään satunnaiseen työmatkailijaan ne tekivät kyllä säväyksen. Erityisesti mainosten kuvamaailma. Smokkipukuinen mies istuu valkean flyygelin ääressä. Kanteen nojailee asianmukaisen avokaulaiseen iltapukuun sonnistautunut ja kulta- tai helmikoruilla koristeltu nainen. Pianon kannella kahdessa isossa lasissa Ballantines- viskiä.

Tai ruskean ja kullan sävyinen tupakkapöytä nahkaisine nojatuoleineen, pöydällä kiiltävä hopeinen sytytin ja Benson&Hedges savukerasia. Tai Rolex- kello, tietenkin jonkun kuuluisan ihmisen ranteessa, joka selittää, että ilman Rolexia ei oikeastaan elämästä tule mitään. Toimitukselliset jutut käsittelivät usein eksoottisia lomakohteita tai ns. kuuluisien ihmisten haastatteluja (usein minulle tuntemattomia sekä ennen että jälkeen haastattelun).

Esimerkkejä sisällöstä voisin jatkaa, mutta eiköhän idea jo selvinnyt. Luksuselämä lentolehdissä on jatkunut vuosikymmeniä, tosin ehkä hieman laimentuen. Sitä ei haitannut edes Kalevi Keihäsen synnyttämä uusi lentomatkailijatyyppi. Aivan tavallisia ihmisiä, joilla lopultakin oli varaa lentää. Tuskin he lentolehtiä lukivat (nehän olivat silloin kaikki englanninkielisiä), ehkä kaikki eivät edes muistaneet lentomatkaansa.

Ja sitten hieman toisenlaista luksusta. Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa matkailleet törmäsivät siellä vapaa-aikanaan sikäläiseen käsitykseen dolce vitasta. Se oli ehdottomasti kasino, ja sen asiakaskuntana paikallisia pikkurikollisia ja prostituoituja. Lähes kaikilla mittareilla siis hyvän elämän vastakohta. Satunnainen länsimainen matkailija halusi oikeastaan pysyä siitä kaukana - kunhan eksotiikan jano oli (usein hyvinkin nopeasti) tyydytetty.

Ajatus rientää edelleen. Itä-Euroopan kasinoiden ja lentolehtien luksuselämällä tuntuu olevan jotain yhteistä. Mistä esikuvasta tällainen imago syntyy? Minusta vastaus on ilmeinen, tosin intuitiivinen. Joku voi toki kiistääkin. Minusta mallina on amerikkalaiset elokuvat yleensä, ja aivan erityisesti tunnistan tämän maailman James Bond elokuvista. Joku voisi sanoa, että Bond-leffat on vitsejä, ja niinhän ne onkin. Mutta muistan kun koulupoikana näin ensimmäisen Bond-elokuvani. Otin sen kyllä ihan todesta. Ehkäpä ne aikanaan vaikuttivat itäeurooppalaisten viattomiin mieliin samalla tavalla. Mutta että myös lentolehtien toimituskuntaan, se on kyllä outoa. Tai sitten kyynisen tietoista.

Ja lopuksi jotain ihan muuta. Neuvostoliitossa puolue pyrki - siis ainakin jotkut vilpittömät ihmiset - tarjoamaan kansalle hyvää elämää. Eräänä sen osana pyrittiin tarjoamaan myös ripaus luksuselämää. Siihen kuului muun muassa ooppera- ja balettiesitykset, joiden väliajoilla saattoi maistella aitoa kaviaaria ja venäläistä samppanjaa. Tai savusampea. Myös liköörit ja armenialaiset tai gruusialaiset konjakit kuuluivat hienoon elämään. Ja kulutustavarat, kuten radiot ja televisiot. Ja kellot, korut ja hajuvedet. Sosialistinen luksus oli jotenkin pateettinen ele, jota himmensi se, ettei neuvostotalous oikein saanut tyydytettyä edes jokapäiväisen elämän yksinkertaisia tarpeita.

Pohdittavaksi jää, onko sen paremmin lentolehtien James Bond maailma, gangsterien kasinot tai sosialistinen luksus hienoa elämää? Vai onko hieno elämä jotain muuta? Entä onko sekään hyvää elämää?

Ja vielä eräs ajankohtainen näkökulma. Länsimainen luksuselämä, James Bond elokuvien tai amerikkalaisten TV- sarjojen havainnollistama, on saanut aivan uuden ja monilukuisen yleisön. Kurjuuden, sotien ja korruption riivaamien kriisimaiden epätoivoiset asukkaat.

PS. Sosialistinen luksus ei tietenkään ole oma havaintoni. Sosiologit ovat sitä analysoineet jo vuosia sitten.