Pahat kirjat

Kirjoitettu kieli on ihmiskunnan peruresurssi. Ehkä ihmislaji olisi olemassa ilman kirjoitustaitoa, mutta on vaikea kuvitella, millaista kulttuuria se tuottaisi. Ehkä eläisimme kaikki samanlista elämää kuin muutamat vielä nykyaikana elävät metsästäjä-keräilijäkansat. Enkä nyt mitenkään tarkoita, että se olisi huonoa tai ikävää elämää. Ekosysteemille se varmasti olisi hyväksi.

Mainitsin jo sanan ”kulttuuri”. Minua ja varmaan monia muitakin ärsyttää sana ”korkeakulttuuri”. Toki kirjallisuus yleensä luetaan korkeakulttuuriin, jos tällaista sanaa halutaan käyttää, mutta jako ”korkeaan” ja ”matalaan” on kyseenalainen. Asiallisempi näkemys on, että kulttuuri tarkoittaa sellaista suunnitelmallista ihmisen toimintaa, josta jää säilyviä jälkiä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Se on ihmisen lajityypillistä toimintaa, joka syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Voimme jättää kulttuurikäsitteen ulkopuolelle eläinten pesät ja tunnelit ja pesäkolot tai hämähäkin seitit, ne ovat yksilösuorituksia. Rajatapaus on yhteiskuntahyönteisten, kuten muurahaisten pesät, mutta niiden ja muiden eläinten tuotosten perusrakenne ohjautuu kuitenkin geneettisesti ja on hitaasti muuttuva.

Eksyinkö ehkä aiheesta? Halusin vain korostaa,että kirjallinen kulttuuri on keskeinen ihmiskunnan resurssi. Se kirjallinen ”korkeakulttuuri”, jonka tunnemme, syntyi vasta muutama sata vuotta sitten, kun syntyi painoteollisuus, kustannustoiminta, ja kirjailijoiden ja kriitikoiden ammatti-identiteetit. Mutta kirjoitetut tekstit ovat olleet tavattoman arvostettuja ja erityisiä ehkä 3000 vuotta, tai kauemminkin.

Kirjallisuus on varhaisista ajoista lähtien tukenut tai kritisoinut yhteiskunnan valtarakenteita kansojen uskontoja, uskomuksia ja historiakäsitystä. Siksi kirjallisuutta, tai oikeammin kirjoja on haluttu aina myös kontrolloida. Varmaan jo antiikin kreikassa muodostui käsitys myös pahoista tai vältettävistä kirjoista. Olihan silloin lukuisia kiisteleviä filosofisia koulukuntia, ja varmaan kiistelyyn liittyi myös kirjoitusten paheksumista tai jopa kieltoja. Tuomittiinhan Sokrateskin kuolemaan mielipiteidensä takia, vaikka hänellä ei edes ollut kirjallista tuotantoa. En nyt lähde etsimään ja luetteloimaan vanhoja kiellettyjä kirjoja, aihe on mediaseksikäs ja siitä on kirjoitettukin useita kirjojakin. Pohdin kuitenkin aihetta hieman.

Kirjan kieltäminen perustuu sellaiseen ajatukseen, että kirjat ovat tärkeitä. Ne voivat vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, arvoihin tai jopa käytökseen. Tämähän on oikeastaan erittäin hyvä asia. Kirjallisuudella todella on merkitystä, se on tärkeää. Voisimme ajatella, että tällainen tilanne on vallinnut useimmissa maissa aina 2000-luvun toiselle vuosikymmenille. Sen jälkeen digitaalinen media ja internet ovat kasvavassa määrin marginalisoineet kirjallisuutta. Nykyään kirjojen kieltäminen ei enää ole kauhean hyvä asia. Kirjojen voimaan ei enää uskota – ja kirjojen kieltäminen ei muutenkaan ole nykyaikaan sopiva toimenpide. Se on suorastaan sopimatonta.

Toinen kirjojen kieltämiseen vaikuttava asia on yhteiskuntien autoritäärisyys. Useimmissa menestyneissä valtioissa on vallalla demokratia. Auktoriteettiin on vaikea vedota, koska liberaali poliittinen järjestelmä jakaa vastuuta ja valtaa laajalle alalle, kieltämiselle on vaikea löytää konsensusta. Mutta on myös autoritäärisiä hallintoja, maalliset diktatuurit ja uskonnolliset diktatuurit ovat taipuvia ja jopa innokkaita kieltämään myös kirjoja. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, tarvitsee vain seurata uutisia. Kirjojen kieltämistä voi tapahtua myös demokraattisina pidetyissä maissa. Siihen tarvitaan silloin vahva autoritäärinen yhteisö.

Yhdysvalloissa on mahdotonta kieltää kirjojen lukemista tai julkaisemista, se loukkaisi yksilön vapauksia. Mutta uskonnolliset konservatiivit ovat löytäneet porsaanreiän, kirjat voidaan kieltää ainakin valtion ylläpitämissä kouluissa. Tämä ei loukkaa yksilönvapautta, koska kenenkään ei ole ”pakko” käydä valtion koulua. Usein kiellot koskevat myös kirjastoja. Kielletyiksi ovat joutuneet muun muassa Darwin, Mark Twain, Jules Verne, useat biologian oppikirjat, ja ylipäätään kirjat, joissa on liberaalia sisältöä tai tieteellistä sisältöä tietyistä luonnontieteen tai fysiikan teemoista. Listoja kielletyistä ja poistetuista  kirjoista löytyy internetistä. Ne ovat tyrmistyttäviä, kiellettyjä kirjoja on tuhansittain, ja juuri nyt listat kasvavat kiihtyvällä vauhdilla. 

Toisaalta kirjojen ostamista ei voida kieltää. Listojen ylläpitäjät tarjoavat myös verkkokirjakauppojen sivustoja ja kehottavat tilaamaan kielletyt kirjat niiden kautta. Vanhastaan kieltojen syynä on ollut myös seksuaalinen aineisto. Monen kirjan kohdalla on tosin todettu, että Raamatussa on enemmän tällaista materiaalia. Kiellon syy on outo myös Yhdysvalloissa, missä pornografisen materiaalin tarjonta on ylenpalttista. Nykyisin seksiä paljon vaarallisempaa on neutraali tieto ihmisen seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta.

Palataan hieman takaisin, Eurooppaan ennen Ranskan vallankumousta. Kirjojen kiellon edellytyksenä on autoritäärinen kontrolli, ja kristillinen kirkko on pitänyt yllä henkistä ylivaltaa yli tuhat vuotta, toki tehostaen sitä maallisen hallinnon väkivallalla. Aiemmin kiistat ovat olleet uskonkiistoja. Vanhoja kirjoituksia on koottu hyväksyttyjen tekstien kokoelmiin, kaanoneihin. Ulkopuolelle jää joukko arveluttavia tekstejä, niitä sanotaan joskus apokryfisiksi. Nimi tarkoittaa oikeasti kätkettyä. On ajateltu, että jotkut kirjat ovat kyllä uskonnollisesti tärkeitä, mutta sen verran kuohuttavia, että niiden lukeminen on ollut sallittua vain vihityille papeille. Siksi kirjoja on säilytetty lukituissa tiloissa temppeleissä. En tiedä, onko tällaista käytäntöä oikeasti ollut. Eräs tunnettu apokryfinen kokoelma on Musta raamattu. Sitä on kyllä vapaasti saatavissa, vaikka ei kirkoista.

Katolisen kirkon kuuluisa kiellettyjen kirjojen luettelo, eli Index (librorum prohibitorum) sai alkunsa vuonna 1529. Sitä ylläpidettiin aina vuoteen 1948, jolloin siinä oli noin 4000 kirjaa, joukossa suuri määrä hyvinkin tunnettuja teoksia. Luettelon merkitys velvoittavana tai lainomaisena ohjeena poistettiin vuonna 1966, mutta kirkko säilytti moraalisen velvoitteen kontrolloida kirjallisuutta omassa piirissään. Kirkolla oli toki käytössään myös oma ajatuspoliisi eli inkvisitio. Sen toiminta alkoi paavin bullan eli määräyksen perusteella jo vuonna 1184 ja uudelleen 1231. Uudella ajalla inkvisitio toimi vielä Espanjassa ja Italiassa 1800- luvun alkupuolelle asti. Virallisesti inkvisitiota ei ole lakkautettu, vaan sen toimintaa valvova virasto on jatkanut eri nimillä. Inkvisitio suuntautui ennen kaikkea harhaoppien torjumiseen, eikä se suorastaan vainonnut kirjallisuutta, ellei kyseessä ollut kerettiläiset teokset. Toki inkvisitio kuulusteli Galileoa, ja määräsi hänen ja Kopernikuksen kirjat tuhottaviksi.

Vaikka kirkko ei suorastaan toiminut kirjallisuutta vastaan, oli kuitenkin eräs poikkeustapaus. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II (1194 – 1250) oli maallistunut ja tunnettu oppineisuudestaan. Väitettiin että keisari tai hänen neuvonantajansa olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa), eli Mooses, Jeesus ja Muhammed. Inkvisitio etsi kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen levittäjät. Ehkä kirjaa ei koskaan ole ollutkaan. 1600-luvun lopussa ilmaantui saman niminen käsikirjoitus radikaalin filosofin Spinozan nimissä, oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä. Mutta aika oli jo muuttunut.

Inkvisitio ei tutkinut noituutta, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, se oli jopa pariinkin kertaan kiellettyä. Noituutta ei pidetty vakavana harhaoppina, vaan pikemminkin taikauskona. Sen sijaan protestantit ottivat asiakseen noitavainot. Inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum) muodostuikin todelliseksi noitavainojen yllyttäjäksi ja käsikirjaksi. Joten siitä päästäänkin haitallisiin kirjoihin. Kramerin kirjan voi ajatella vaatineen tuhansia ihmishenkiä.

Kirjaa voi pitää haitallisena, jos se yllyttää ja motivoi vainoihin ja murhiin. Kirjan haitallisuuden arviointiin ei tarvita autoritääristä hallintoa tai diktaattoria. Se voidaan tehdä, ja se pitäisikin tehdä harkinnan ja yleisten moraalisten periaatteiden avulla. Noitavasara on epäilemättä haitallinen kirja, mutta pelkkä ilkeä teksti ei tee siitä haitallista. Kirjalla pitää myös olla vahva linkki laajasti hyväksyttyyn kultturiseen institutioon tai rakenteeseen. Tässä tapauksessa se oli linkitetty katoliseen kirkkoon. Ja ihmiset todella uskoivat yleisesti, että kirja oli osa kirkon ohjeistusta ja käytäntöjä - vaikka sillä ei ollut mitään virallista asemaa.

Saman tapainen haitallinen kirja on Hitlerin Mein Kampf.  Kirjoittaja olisi voinut olla joku yksittäinen sekopää, ja tuskin mitään pahaa olisi tapatunut. Mutta sitten Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Hän sai seuraajiksen miljoonia ihmisiä, jotka vannoivat hänen nimeensä. Noitavasara ja Mein Kampf ovat siksi todistetusti haitallisia kirjoja. 

Mutta sitten tullaan jo harmaalle alueelle. Ovatko de Sade ja Nietzche kirjoittaneet haitallisia kirjoja? Nyt voisi perusteeksi tulla yleinen moraalin yleisluontoinen horjuttaminen. Ja voisi myös kysyä, onko tässä tapauksessa pikemminkin kyse tietynlaisesta ihmiskuvasta. Onko ihminen perusluonteeltaan saman lainen kuin herra Jekyll, R. L. Stevensonin kirjassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Siinä Jekyll on keksinyt seerumin, joka poistaa moraaliset estot. Ilmeisesti pahuus ja huono käytös ovat jotain vastustamattoman ihanaa, ja kun estot poistetaan, ihminen rientää juoksujalkaa irrottelemaan ja toteuttamaan alhaisia vaistojaan. Vain rangaistuksen pelko ja usein häilyvä moraali pitävät meitä aisoissa.

Ei, en oikein pidä tätä ihmiskuvaa oikeana, eikä sitä tee myöskään moderni psykologia. Entä jos kirjan kieltämisen syy onkin siinä kuvatut ihan vain luonnolliset seksihalut. Varoittava moraaliton kirja oli aikanaan D. H. Lawrencen romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928). No herttanen sentään, kirjahan on viehättävä. En näe siinä mitään pahuutta.

 Vielä jää jäljelle poliittisesti epäilyttävät kirjat. Marxin pääoma, Leninin ja Engelsin kootut, Maon punainen kirja tai Ayn Randin ”objektivismi”. Mitä niihin nyt sanoisi. Tuskinpa ne saavat satunnaista lukijaa kiihottumaan poliittisesti ja ryntäämään barrikadeilla. Tosiuskovaiset voivat toki niihin viehättyä. Mutta miten näitä nyt kontrolloisi?

Ja nyt tunnustan, että olen ohittanut islaminuskoisten tai muunuskoisten tai ei-eurooppalaisten pahat kirjat. Kaikkea ei voi saada!

 

Loistava Vaaskivi

Olen tiennyt, että Tatu Vaaskivi on ollut jonkinlainen kirjailija 1900-luvun alkupuolelta. Hänen tuotannostaan ja kirjailijanlaadustaan minulla on ollut laimea ja jotenkin pölyttynyt vaikutelma. Koulussa, eli 1960-luvulla, hänestä ei hiiskuttu mitään. Mistä ihmeestä tämä nuiva vaikutelma on syntynyt? Ehkä se on suodattunut jonkinlaisesta kulttuurin taustakohinasta, kaukaa sivuavista vihjauksista lehdissä tai radiossa. Joka tapauksessa se merkitsee sitä ikävää tosiasiaa, että Vaaskivi oli painunut kulttuurin marginaaliin jo minun lapsuudessani. Ei merkittävä eikä tärkeä. Nykypäivän nuorille ihmisille hän lienee vielä etäisempi. Arvaisin että ehkä yksituhannesta tai kymmenestä tuhannesta tunnistaa edes nimen.

Tämä kaikki muuttui kohdaltani tänä vuonna, ”yhdellä rysäyksellä”, kun luin kaksi hänen kirjoistaan. Olin shokeerattu, niin kuin kirjoituksen otsikosta voisi arvata. Valitsin tuon otsikon myös kunnioittaakseni yhtä hänen kirjaansa, Loistava Armfelt.

On syytä antaa kirjailijasta hieman elämänkertatietoja. Tatu Vaaskivi, entinen Wahlstén, syntyi Helsingissä vuonna 1912, ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän opiskeli lehdistöalaa Helsingin kansalaiskorkeakoulussa. Vuona 1930 hän sai paikan sanomalehti Kalevan toimitusharjoittelijana, ja alkoi toimia kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 1935 hänet pyydettiin Suomalainen Suomi - lehden päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi Helsinkiin. Hän oli Suomen johtavia kriitikkoja ja esseistejä. Hän liikkui tottuneesti pääkaupungin boheemeissa kulttuuripiireissä. Hän avioitui runoilija Elina Vaaran kanssa. 1930- luvulla alkanut kirjallinen tuotanto käsittää esseitä, tutkielmia, elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Vaaskivi kuoli vuonna 1942, vain 30 vuoden iässä.

Vaaskiven monipuolinen kirjallinen tuotanto heijastaa poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta, tarkkaa psykologista silmää ja vilkasta mielikuvitusta. Hänen kynänsä on sujuva: teksti luistaa vaivattomasti ja nautittavasti. Kirjallinen tuotanto käsittää 16 teosta, ne ovat aiheeltaan vaihtelevia, ja lajityyppeinä ovat tutkielmat, elämänkerrat, kertomukset ja historialliset romaanit. Epäilemättä jokaisen teoksen luomiseen on liittynyt intensiivistä ja syventyvää tutkimustyötä.

Tämän päivän lukijalle kiinnostavimpia ovat historialliset romaanit. Kerron hieman vaikutelmistani teoksista Loistava Armfelt ja Pyhä kevät, koska olen ne lukenut. Armfelt on tosin vielä kesken. Lisäksi aion lukea kaksiosaisen teoksen Yksinvaltias.

Loistava Armfelt kertoo suomalaisen aatelismiehen Kustaa Mauri Armfeltin (1757-1814) elämästä ja matkoista pitkin Euroopan ruhtinashoveja. Hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, kuninkaan murhan jälkeen hän pakeni ulkomaille. Kirja ei muodosta yhtenäistä kertovaa romaania, pikemminkin se on sarja ajassa eteneviä kohtauksia Armfeltin elonkaaren varrelta. Ja millaisia kohtauksia: ne ovat kuin kimaltavia, värikkäitä jalokiviä, täynnä tarkkoja ja koomisiakin havaintoja. Romaanin suolana ovat lukuisat merkkihenkilöt, joita päähenkilön matka sivuaa, esimerkiksi Potjemkin, Katariina II, Fredrik Suuri, Sprengtporten, Maria Antoinette, Ludvig XIV, Aleksanteri I. Henkilökuvat piirretään tarkasti, oivaltavasti ja jopa lievällä huumorilla ja myötätunnolla.

Varakas aatelinen syntyperä tai erityisasema hovissa – yleensä se oli sama asia – toimivat tuohon aikaan eräänlaisena klubin jäsenkorttina, joka oikeutti saamaan majoitusta ja kestitystä niin pitkäksi ajaksi kuin oli tarpeen jonkun toisen klubin jäsenen luona. Ja vastaavasti se velvoitti myös tarjoamaan kestitystä. Vallitsi eräänlainen yläluokan keskeinen solidaarisuus, jota saattoivat tosin joskus häiritä valtioiden väliset ristiriidat ja poliittiset juonittelut. Tällaisessa verkostossa Armfelt liikkui.

Eräs asia tulee mieleen. On kirjoitusajankohtaan nähden ymmärrettävää, että kirjaa vaivaa lievä anakronismi. Se korostaa turhaan päähenkilön suomalaisuutta. Tuohon aikaan Suomi oli vain hädin tuskin olemassa, Euroopassa se tuskin tunnettiin tuolla nimellä. Se oli Ruotsin itäinen kolkka, ja ennen kaikkea hyvin syrjäinen, vain Venäjän läheisyys teki alueesta jossain määrin kiinnostavan.

Pyhä kevät sijoittuu Jeesuksen elämän loppuvaiheisiin, Rooman hallitsemaan Juudean provinssiin, joka sijaitsee Palestiinan eteläosassa. Kirjassa joukko seurueita tai karavaaneja vaeltaa kohti Jerusalemia osallistuakseen pääsiäisen juhlintaan. Erityisen tarkan huomion saavat Pontius Pilatus ja Herodes Antipas seurueineen, Kapernaumin synagoogan esimies Jairus ja hänen uskonkiihkoinen liturginsa Simon, sekä Jeesus opetuslapsineen. Jeesus on romaanissa jossain määrin taustahahmo, hänet kuvataan etäisenä ja hieman töykeänä, tosin myös ehdottomana auktoriteettina.

Romaanin tärkeä kuvauksen kohde on Juudean maa, sen luonto eläimineen ja kasveineen, ja ennen kaikkea kirjava väestö: juutalaiset eri lahkoineen, kreikkalaiset ja egyptiläiset, roomalaiset virkamiehet ja sotilaat sekä syyrialaiset ja persialaiset ja muut vanhojen kansojen rippeet. Ja karavaanitietä saapuvat kauppiaat. Tulihan tuolle alueelle Damaskoksen kautta tärkeä karavaanireitti, idän silkkitie, jota pitkin saapui ihmeellisiä mausteita, kalliita hajusteita ja ennen kaikkea silkkiä. Nuo idän ihmeet värittivät Juudean elämää, mutta toki tuo kauppatavara laivattiin pääasiassa Roomaan varakkaille kansalaisille.

Kirjassa lukijan ihmettelevien silmien eteen avautuu kirjava ja vilkas panoraama: puheensorinaa eri kielillä, värikkäitä vaatteita ja päähineitä, eksoottisia tuoksuja ja makuja, upeita rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, sekä myös jännitteisiä kohtauksia eri toimijoiden välillä. Täysin erilainen kuva, kuin se, jonka olemme saaneet Raamatusta. Epäilemättä Vaaskivi on tehnyt huolellista tutkimustyötä, mutta hän myös laajentaa kuvausta ottamalla mukaan henkilökohtaiset tunteet, pyrkimykset ja kokemisen. Ja muutakin, eräässä kohtauksessa seurue yöpyy joen rannalla, kun kauhea hirviö, ilmeisesti krokotiili hyökkää muulin kimppuun. Ja aivan totta, selvittelin asiaa ja opin, että aikanaan krokotiileja on tavattu nykyistä laajemmalla alueella välimeren pohjukassa, siis ehkä myös Palestiinassa. Monia kauniita kasveja ja kasvustoja kuvaillaan myös: Vaaskivi oli kiinnostunut kasvitieteestä ja keräili itsekin kasveja.

Rooman näkökulmasta katsoen Juudea oli varsin rauhallinen pieni provinssi. Pilatus oli kuitenkin tyytymätön pestiinsä Juudean maaherrana eli prefektinä. Häntä huolestutti juutalaisten ylenpalttinen kiihkoilu. Se tosin koski enimmäkseen pyhien kirjojen tulkintoja. Pilatus oli tehnyt karkeita virheitä loukkaamalla juutalaisten uskonnollisia tunteita, kuten tuomalla legioonan sotamerkkejä Jerusalemiin ja ryöstämällä temppelin varoja. Vaaskivi kuvaa kirjassaan juutalaisten eri lahkoja. Meille ovat tutuimpia farisealaiset, jotka olivat suhteellisen maltillisia, mutta vetosivat vanhimpiin kirjoihin ja perimätietoon. Pidämme heitä Jeesuksen vastustajina, mutta oikeastaan Jeesus oli uskonasioissa juuri heitä lähellä. Saddukeukset kiistivät farisealaisten uskon enkeleihin, henkiin ja ylösnousemukseen, poliittisesti he olivat maltillisia. Essealaiset olivat jyrkän konservatiivisia ja kannattivat askeesia ja selibaattia. Selootit kannattivat aktiivista vastarintaa ja väkivaltaa roomalaisia vastaan. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa roomalaisten järkevä politiikka oli tasapainoilua eri uskonsuuntien kanssa.

Vaaskivi oli suunnitellut kolmiosaista suurteosta Jeesuksen elämästä, mutta työ katkesi hänen kuolemaansa, ja Pyhä kevät julkaistiin postuumisti. On vaikea arvata, millainen koko teos olisi ollut, rima kun oli asetettu jo todella korkealle. Onneksi Pyhä kevät on täysin vapaa uskonnollisesta tunteilusta: se on seesteinen ja ihana kirja, jossa on myös paljon tietoa.

Lukiessani näitä kahta kirjaa mieleeni tuli väistämättä Mika Waltarin historialliset romaanit, tosin Vaaskiven tekstiin pitää keskittyä tarkemmin, jotta sen ulottuvuudet aukeavat. Varmaan Waltarikin oli Vaaskivensä lukenut. Viimeisiin romaaneihinsa Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset Waltari ymppäsi uskonnollista pohdintaa, nämä kirjat eivät olekaan kovin mukavaa luettavaa. Vaaskivi ei onneksi tähän vaiheeseen päässyt.

Vaaskivi kuoli vain 30-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elämän viime vuosina hänen vointinsa heikkeni, eivätkä hänen elintapansa olleet mitenkään terveelliset. Häneen sopii niin moneen nuorena kuolleeseen taiteilijaan liitetty sanonta: hän roihusi kirkkaalla liekillä, ja paloi nopeasti loppuun.

Dinosauria

Dinosaurukset ovat kiehtovia, ja erityisesti lapset rakastavat niitä aivan spontaanisti. Ajatella, että on ollut olemassa tuollaisia ihmeotuksia, lähes lohikäärmeitä tai hirviöitä! Ja onhan se aikuisillekin jännittävä ajatus. Elämme ihmeellisessä maailmassa, ja näköjään tuo maailma on aikanaan ollut vietä ihmeellisempi. Dinosauruksien kiehtovuutta lisää ihmeen runsas lajikirjo. Tunnetaan kahdella jalalla juoksevia tai hyppiviä dinosauruksia, varpusen kokoisista aina tonnien painoisiin jättiläisiin. Jotkut taas kävelevät neljällä jalalla. On suuria ja pieniä lentävä otuksia, aina pienen purjelentokoneen kokoisiin asti. Merissä uivat kalamaiset ichtyosaurukset ja valtavat plesiosaurukset ja mosasaurukset. Ja kuten nykyisinkin tuntemamme maaeläimet, myös dinosaurukset voivat olla lauhkeita kasvissyöjiä, ahnaita lihansyöjiä tai vikkeliä pesärosvoja.

Minua kiehtoo myös dinosaurusten kulttuurihistoria. Ne ovat ilmestyneet omaan maailmamme ihmisen harjoittaman sinnikkään tutkimustyön tuloksena. Ensimmäinen outo fossiili, piikki tai kynsi, löytyi vuonna 1820. Piain fossiileja löytyi enemmän, ja arveltiin, että ne olivat peräisin suurista tuntemattomista muinaiseläimistä. 1840-luvulla noille eläimille annettiin yhteisnimi dinosaurus: kauhea lisko. Tästä alkoi niiden maine kasvaa, ne olivat jotain hurjaa, outoa ja pelottavaa.

Ensin löydetty dinosaurus sai nimen iguanodon, ”liskon kaltainen”. Monet fossiilit olivat vain peniä paloja, joten dinosaurusten rekonstruointi perustui pitkälle myös mielikuvitukseen ja vertailuun tunnettujen eläinten anatomiaan. Niinpä iguanodon koki vähitellen melkoisen muodonmuutoksen. Se muuttui nelijalkaisesta köntystäjästä sulavalinjaiseksi kaksijalkaiseksi otukseksi, ja ensin löydetty piikki siirtyi kuonon kärjestä jonkinlaiseksi peukaloksi.

Tunnettujen dinosaurusten määrä kasvaa jatkuvasti, nykyisin niitä on noin tuhat lajia. Dinosaurukset olivat planeetan mahtilaji, niiden valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten, ja päättyi noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Ne hallitsivat maalla vedessä ja ilmassa. Voisi sanoa, että ne olivat erittäin onnistuneita ja sopeutuvia eläimiä. Tieto dinosauruksista on karttunut vähitellen, se on pala palalta rakentuva kertomus. Kuten iguanodonin esimerkki kertoo, aikanaan on syntynyt useita väärin konstruoituja lajeja, ja myös tietomme dinosaurusten elintavoista on muuttunut. Koska niiden nauttima julkinen suosio on ollut jatkuvaa, käsityksemme dinosauruksista on sekoitus vanhaa ja uutta, väärä tietoa, ja myös oikeaa. Lähes jokainen ilmestyvä uusi dinosauruskirja tai elokuva sisältää edelleen myös suuren määrän vanhoja virheitä - se on hyvä muistaa. Suorastaan ikoninen asetelma on esittää tyrannosaurus taistelemassa stegosaurusta vastaan. Sellaista ei vain ole koskaan tapahtunut, nuo eläimet elivät aivan eri aikakausina.

Tarkastellaan hieman, miten tuo kuva on muuttunut. Aloitetaan yleisestä anatomiasta. Vanhan ja ehkä edelleen vaikuttavan mielikuvan mukaan dinosaurukset ovat primitiivisiä ja kömpelöitä. Ei sinne päinkään, sillä niiden evoluutiossa raajat, jotka alkumuodoissa osoittivat sivulle, kääntyivät vähitellen suoraan alas, jolloin ruumiin painoa ei tarvinnut kannatella lihasvoimin. Dinosauruksista tulikin ketteriä liikkujia. Entä niiden älykkyys ja kyvykkyys? Nyt aion paljastaa asian, jota kaikki eivät ehkä tiedä. Kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Eräs ryhmä, Aves, elää edelleen keskuudessamme. Ne ovat pienehköjä, ketteriä, höyhenpeitteisiä, ja useimmat lentotaitoisia. Me sanomme niitä linnuiksi.

Linnut antavat varsin hyvän käsityksen siitä, millaisia muinaiset dinosaurukset olivat. Tarvitsee vaikka katsoa maalintujen jalkoja: ne ovat aivan samanlaiset kuin useimmilla dinosauruksilla. Ja lintujen kävely on luultavasti hyvin samanlaista kuin dinosaurusten. Suuret lajit kuten tyrannosaurus askelsivat tietenkin hitaampaan tahtiin. Ja joillakin muinaisdinosauruksilla oli lintujen tapaan myös nokka. Varmaankin monet dinosaurukset vaikuttivat pikemminkin valppailta ja ketteriltä kuin kömpelöiltä.

Entä olivatko dinosaurukset tyhmiä? Populaari tietokirjallisuus korostaa niiden aivojen pientä kokoa, etenkin verrattuna ruumiin painoon. Mutta kuvastaako aivojen koko suoraan älykkyyttä? Otetaan esimerkki nisäkkäiden maailmasta. Simpansseja pidetään eläinmaailman älykköinä. Toisaalta myös kaledonianvaris on erittäin älykäs lintu. On havaittu, että kaledonianvaris päihittää älyllään kirkkaasti simpanssin. Se ratkaisee simpanssia etevämmin pulmatehtäviä, valitsee sopivia työkaluja, ja jopa valmistaa niitä. Ja kuitenkin sen aivot mahtuvat teelusikkaan, kun taas simpanssi ilmeisesti tarvitsee muutaman sadan gramman painoisia aivojaan johonkin muuhun kuin ongelmanratkaisuun. Olen pohtinut älykkyyden olemusta, ilmenemistä ja edellytyksiä uudessa kirjassani Robottipuisto.

Ne jotka ovat nähneet elokuvan Jurassic park muistavat varmaan ahdistavan kohtauksen, missä velociraptorit vaanivat kahta lasta laboratoriossa. Ajatellaanpa noita hirmuliskoja linnun kaltaisiksi. Ne olisivat siis hyvin valppaita, nopeita, ketteriä ja ovelia. Lapsilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Elokuvassa liskot olivat tosin liian suuria, ja ulkonäöltään pikemminkin deinonychuksia. Nykytiedon mukaan velociraptorit olivat höyhenpeitteisiä. Luultavasti monet dinosaurukset kulkivatkin höyhenissä, vaikka fossiileissa ei tällaisia piirteitä juuri säily.

Dinosaurusten tutkimus eteni vähä vähältä kahdensadan vuoden aikana, se oli alussa paljolti arvailua, mutta nykyään jo hyvin järjestynyt ja monipuolista tietoa sisältävä eläintieteen haara. Vaikka tieto joudutaan keräämään usein hyvinkin vähäisistä sirpaleista, tuloksena on tasaisesti edistyvä tieteenala. Tulokset on luonut kansainvälinen ja laaja tutkijajoukko, ja alueellisista ja kulttuurieroista huolimatta lopputulos on vaikuttava. Kuvamme dinosauruksista tarkentuu jatkuvasti, uusimpana lisäyksenä on dinosaurusten tasalämpöisyys ja monien lajien höyhenpeite. Lopputulos kumoaa vakuuttavasti postmodernien filosofien väitteet tieteen sosiaalisesta konstruoinnista ja väittämien mielivaltaisuudesta ja kulttuurisidonnaisuudesta. Kyllä, tiede todella etenee sosiaalisena konstruktioprosessina, mutta ei: tulos ei ole mielivaltainen, vaan yllättävän yhtenäinen ja vakaa.

Alaa tekisi mieli verrata maailmankartan kehittymiseen. Kun eurooppalaiset rohkaistuvat purjehtimaan Atlantin yli, alkoi karttojen nopea kehitys. Jo 1600-luvulla alettiin julkaista ihmeen tarkkoja karttoja, joissa mantereiden ääriviivat olivat jo jokseenkin oikean näköisiä. Vaikka paikanmäärityksessä välttämättömät kronometri ja sekstantti saatiin käyttöön vasta 1700-luvulla. Kartanpiirtäjien työskentelyä ohjasivat laadultaan vaihtelevat matkakertomukset ja laivojen lokikirjat. Vaikka outojakin karttoja tehtiin, keskimäärin karttojen tarkkuus parani. Vasta 1900-luvulla ilmavalokuvaus ja avaruuslennot todistivat, että kartanpiirtäjät olivat osuneet oikeaan. Jonkinlaisen joukkoälyn johdattamina.

Rotukäsitteen tieteellinen tausta

 Eräs tunnettu ja mielestäni ihan fiksu henkilö – en nyt mainitse nimeä – koetti jollain tavalla kritisoida rasismin vastustusta. Hänen mielestään ihmisroduista voi puhua, koska se on asia, jonka jokainen näkee omilla silmillään. Onkohan se ihan noin mutkatonta. Ihmisten syrjintää ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä, ja lisäksi eräs syrjinnän tavallinen peruste eli ajatus rotujen eriarvoisuudesta on sitäkin oudompi, kun koko ”rodun” käsite on perin juurin sumuinen.

Joten aloitetaan alusta, eli biologiasta. Luonnontieteen voimanlähteenä on tieteellisen vallankumouksen perusidea. Luontoa voi tutkia, sitä saa tutkia, ja sitä pitää tutkia, koska näin lisätään ymmärtämystämme maailmasta. Tämä oivallus synnytti valtavan tiedonjanon mitä erilaisimmilla tiedon aloilla. Syntyi myös elollisen luonnon tutkimus eli biologia. 1700-luvulta lähtien alkoi paisua valtava luontoa kuvaavien tutkielmien ja kirjojen tulva.

Luonnontutkimuksen perustavaksi lähestymistavaksi muodostui pian luokittelu. Luonnossa voidaan todella tunnistaa kasvien ja muiden eliöiden lajeja. Lajien sisällä yksilöt ovat samankaltaisia, ja ne taas poikkeavat selvästi muiden lajien yksilöistä. Luokitusjärjestelmiä sanotaan taksonomioiksi. Luokittelun varhainen mestari oli ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778). Häntä eivät kiinnostaneet pelkästään lajit, vaan hän keksi kokonaisen samankaltaisuuksien asteeseen perustuvan hierarkian: lajit, suvut, lahkot ja luokat. Hän keksi myös systemaattisen tavan nimetä lajeja: lajin nimi muodostui siten kahdesta osasta: suvun nimi ja lajin nimi. Esimerkiksi Viola tricolor, eli viulunkaltainen kukka, kolmivärinen. Yleiskielessä kasvin nimi on keto-orvokki. Linnén luokitus- ja nimeämismenetelmä oli oikeastaan mielivaltainen. Se perustui eliöyksilöissä havaittavissa oleviin piirteisiin tai ominaisuuksiin ja niiden vertailuun. Käytännössä se kuitenkin toimii varsin hyvin, koska Linné oli kasveja luokitellessaan tarkkanäköinen.

Linnén luokittelujärjestelmä oli tieteen riemuvoitto, ja sen kehittäjää juhlittiin ”kasvitieteen ruhtinaana”. Järjestelmän sisään oli kuitenkin rakennettu pommi. Se oli nimittäin täysin staattinen. Lajit eivät voi muuttua, sillä Jumala oli ne kerran luonut, ja Linné vain laittoi ne järjestykseen. Linné ei mitenkään avannut luokituksensa perusteita – tai ainakaan hän ei sellaista rohjennut pohtia. Mutta eikö lähilajien ja sukujen sisäiset samankaltaiset piirteet voi selittyä sukulaissuhteilla? Ehkä lajit sittenkin muuttuvat tai kehittyvät?

Noin sadan vuoden kuluttua pommi räjähti. Charles Darwin julkaisi teoksen Lajien synty (1859). Siinä hän esitti, että eliöiden luokittelu heijastaa niiden kehityshistoriaa ja siinä syntyneitä sukupuita. Teoksen vaikutus oli järisyttävä, Raamatun luomiskertomus romuttui hetkessä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa päivässä. Kirjasta on sanottu, että se on tärkein kirja, mitä koskaan on kirjoitettu, tai edes tullaan  kirjoittamaan. Siitä tuli myös maailman vihatuin kirja, ja sitä vihataan edelleen. Eliöiden luokitteluun saatiin nyt uusia näkökulmia. Morfologinen luokittelu perustuu havaittaviin piirteisiin, ja kladistiikka tutkii lajien polveutumista ja sukupuuta.

Mutta onko lajien synty kuitenkaan totta? Sehän perustuu piirteiden havainnointiin ja päättelyyn. Kului vielä sata vuotta, ja seuraava pommi räjähti. Darwinin teoria todennettiin biokemian ja fysiikan eksakteilla menetelmillä, kun DNA:n rakenne ja sen toiminta sekä eliöiden kehityksessä että niiden toiminnan säätelyssä alkoi selvitä.

Asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Mikä oikein on laji? Vastaus on suunnilleen, että lajin sisällä kiertää geneettistä materiaalia, toisin sanoen lajin yksilöt voivat lisääntyä keskenään, ja myös jälkeläiset kykenevät lisääntymään. Laji on eliöiden luokittelun peruskäsite. Lajit toki muuttuvat vähitellen, ja jos sattuu, että joku populaatio joutuu eristykseen, muutos voi olla nopeaakin, etenkin jos elinolosuhteet ovat erilaiset kuin pääpopulaatiolla. Tätä lajien muuttumista sanotaan lajiutumiseksi. Jo Darwin pani merkille, että lajin sisällä yksilöissä on varsin paljon eroja eli muuntelua. Tämä on tärkeää, koska se auttaa lajia sopeutumaan, kun olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Tämä tietenkin koskee myös ihmisiä. On hyvin tärkeää, että olemme kaikki hieman erilaisia, se on lajimme säilymisen tärkeä resurssi.

Entä mikä sitten on rotu? Rotukäsitteen juuret ovat kasvi- ja eläinjalostuksessa. Valikoimalla lisääntyviä yksilöitä jonkun ominaisuuden mukaan tuo ominaisuus on saatu, ainakin joissain tapauksissa, vahvistumaan jälkeläisissä. Rodunjalostus on ikivanha ja kokeellinen käytäntö. Rodun yksilöt ovat siis edelleen samaa lajia kuin se populaatio, josta on lähdetty. Rotu on jonkinlainen lajin alaluokka, ja ne ominaisuudet, joiden kautta se on määritelty, ovat rodussa enemmän tai vähemmän pysyviä. Biologiassa rotu-sanaa ei enää juurikaan käytetä sen epämääräisyyden ja ikävien vivahteiden takia.

Kävi nimittäin niin, että kun Darwin julkaisi kuuluisan kirjansa, lähes heti keksittiin myös evoluution idean pimeä puoli. Alettiin puhua ihmisrodun jalostuksesta, ja syntyi hienolta tuntuva sana eugeniikka. Alettiin pohtia millaiset ihmisen ominaisuudet ovat suotavia. Ja kun jotain ihmisryhmää haluttiin syrjiä, sitä alettiin perustella eugeniikalla. Poikkeavilta jopa riistettiin ihmisarvo, ja rotua on käytetty perusteena kansanmurhiin. Darwin ei eugeniikalle lämmennyt, se on karkeaa ja yksinkertaistavaa väärintulkintaa.

Tarkastellaan vielä lähemmin rodun käsitettä. Yleensä rotu määritellään selvästi havaittavien ominaisuuksien perusteella. Mutta tiedämmekö edes, mitä ominaisuudella tarkoitetaan? Sukelletaan hetkeksi hiukan genetiikkaan. Kun DNA:n toimintaa alettiin selvittää, huomio kiintyi pian geeneihin. Ne ovat DNA:n pätkiä, jotka vaikuttavat eliön jonkun piirteen kehittymiseen tai jotka säätelevät eliön toimintaa. Asia tuntui ensin ratkaistulta, mutta pian jouduttiin vaikeuksiin, kun selvisi että ihmisen perimässä on vain noin 20000 geeniä. Mitä ihmettä, voidaanko niin mutkikas eliö kuin ihminen määritellä näin niukalla kokoelmalla ominaisuuksia? Pituus, paino, sormien lukumäärä, silmien väri, hiusten väri, ripsien pituus, nenän muoto, korvan nipukka, ja niin edelleen ovat kai ominaisuuksia, mutta onko jokaisella todella oma geeni? Ei tietenkään. Itse asiassa jokainen kuvailtavissa oleva ihmisen piirre syntyy mutkikkaalla tavalla lukuisten geenien yhteisvaikutuksesta. Joku geeni saattaa vaikuttaa siihen voimakkaasti, toinen heikommin, kolmas ehkä estää sen ilmaantumisen, ja niin edelleen.

Biologi Adam Rutherford kertoo esimerkin. Mustalaisperheeseen voi syntyä lapsi, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka. Se on harvinaista, mutta kun erästä tällaista lasta tutkittiin, kävi ilmi että hän on todella mustalaisvanhempiensa jälkeläinen. En nyt mene genetiikkaan pidemmälle, mutta olen kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksen Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä (Matkaseuraa,osa 4). Niin, jostain koulukirjojen opetuksista on jäänyt elämään tieto, että on olemassa geneettisesti dominoivia ominaisuuksia ja väistyviä ominaisuuksia. Ruskeasilmäisyys on dominoiva ominaisuus. Tämä saattaa johtaa sellaiseen virhetulkintaan, että sinisilmäiset ovat ”uhanalainen rotu”.

Palaan velä siihen, mitä tarkoittaa ”ominaisuus”, ja lainaan näkökulman aivan toiselta alalta, eli tekniikasta ja insinööritieteistä. Suunnittelijana toimineelle insinöörille on aivan selvää, että ominaisuus voi olla hyvinkin subjektiivinen ja jopa aivan mielivaltainen asia. Mutta se voi olla myös suunnittelun kohde. 1970-luvulla japanilaiset autot tulivat voimalla maailman markkinoille. Ne olivat halpoja, laadultaan ylivoimaisia, ja kuluttajat pitivät niistä. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset tehtaat olivat shokissa, mitä oli tapahtunut? Pian selvisi, että japanilaiset olivat kehittäneet suunnittelumenetelmän nimeltä QFD (quality function deployment). Sen ytimenä on matriisi tai taulukko, jonka riveinä ovat halutut tuoteominaisuudet. Sarakkeita ovat puolestaan tekniset parametrit. Koska jokaiseen ominaisuuteen voi vaikuttaa useita parametreja, taulukon soluihin kirjoitetaan kyseisten vaikutusten painoarvot. Teknisten parametrien välillä voi olla riippuvuuksia, joten voidaan piirtää toinen taulukko kuvaamaan niitä. Esimerkiksi auton ajomukavuus on enemmän tai vähemmän subjektiivinen asia, mutta on kuitenkin aika suoraviivaista linkittää se jousituksen jäykkyyteen, ohjaustehostimen herkkyyteen ja mittariston selkeyteen.

Mielestäni QFD;n kaltainen esitystapa voisi havainnollistaa geenien toimintaa eliön ominaisuuksien tuottajana, korvaamalla tekniset parametrit geeneillä. Ideaa voi vapaasti käyttää, mutta varmaan biologeilla on jo jotain vastavia menetelmiä käytössään.

Voidaan tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ensinnäkin, ominaisuudet ovat  usein varsin subjektiivisia. Toiseksi, ne syntyvät yleensä monen geenin yhteisvaikutuksesta, ja kolmanneksi, jos halutaan vaikuttaa lajin ominaisuuksiin valinnan tai geenien editoinnin kautta, sillä on usein yllättäviäkin sivuvaikutuksia. Aikanaan kettuja koetettiin jalostaa kesyiksi, niitä olisi silloin helpompi tarhata. Lopulta saatiinkin aikaan kesyjä kettuja, ne olivat koiramasen säyseitä, ja luottivat ihmisin. Mutta samala niiden turkki mtuuttui kirjavaksi ja karheaksi.

Juuri tätä kirjoitettaessa Suomeen palautettiin ruotsalaisten "rotututkijoiden" 1800-luvulla hautausmailta varastamat pääkallot. Episodi kuvaa tieteelliseksi väitetyn rotututkimuksen oudointa piirrettä. Tällaiset tutkijat mittailivat aikanaan, ja vielä 1960-luvulla ihmisten kalloja. Kansojen välillä joko löytyi tai ei löytynyt eroja kallojen tyypillisissä muodoissa. Sen sijaan minkäänlaista teoriaa kallon muodon ja ihmisarvon yhteydestä ei edes yritetty esittää. Mittauspuuhastelu tarvittiin antamaan tieteellistä väritystä ennakkoluulojen lietsomiselle. "Rotu" oli tässä myös kätevä apukäsite.