Paksut ja ohuet kirjat

 (Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)

Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?

Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietävinäni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.

Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus? 

Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.  

Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa. 

Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.

Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.  

Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös luettiin ääneen, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.  

On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski. 

Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat antoivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Runebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.  

Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä. 

Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin. 

Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre. 

Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on jopa kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.  

Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko. 

Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä erittäin merkittävänä kirjana. 

Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu. 

Historian ehkä tärkein tieteellinen kirja, Charles Darwinin On the origin of species, on laajuudeltaan myös noin 500 sivua, ilmeisesti, koska asiaa on niin paljon. Toisaalta kirja on helppolukuinen, kuka vain voi sen lukea. Varmaan se oli myös kirjoittajan tarkoitus.

 

Pahat kirjat

Kirjoitettu kieli on ihmiskunnan peruresurssi. Ehkä ihmislaji olisi olemassa ilman kirjoitustaitoa, mutta on vaikea kuvitella, millaista kulttuuria se tuottaisi. Ehkä eläisimme kaikki samanlista elämää kuin muutamat vielä nykyaikana elävät metsästäjä-keräilijäkansat. Enkä nyt mitenkään tarkoita, että se olisi huonoa tai ikävää elämää. Ekosysteemille se varmasti olisi hyväksi.

Mainitsin jo sanan ”kulttuuri”. Minua ja varmaan monia muitakin ärsyttää sana ”korkeakulttuuri”. Toki kirjallisuus yleensä luetaan korkeakulttuuriin, jos tällaista sanaa halutaan käyttää, mutta jako ”korkeaan” ja ”matalaan” on kyseenalainen. Asiallisempi näkemys on, että kulttuuri tarkoittaa sellaista suunnitelmallista ihmisen toimintaa, josta jää säilyviä jälkiä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Se on ihmisen lajityypillistä toimintaa, joka syntyy ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Voimme jättää kulttuurikäsitteen ulkopuolelle eläinten pesät ja tunnelit ja pesäkolot tai hämähäkin seitit, ne ovat geneettisesti välittyvien taipumusten ohjaamia yksilösuorituksia. Rajatapaus on yhteiskuntahyönteisten, kuten muurahaisten pesät, mutta niiden ja muiden eläinten tuotosten perusrakenne ohjautuu kuitenkin geneettisesti ja on hitaasti muuttuva.

Eksyinkö ehkä aiheesta? Halusin vain korostaa,että kirjallinen kulttuuri on keskeinen ihmiskunnan resurssi. Se kirjallinen ”korkeakulttuuri”, jonka tunnemme, syntyi vasta muutama sata vuotta sitten, kun syntyi painoteollisuus, kustannustoiminta, ja kirjailijoiden ja kriitikoiden ammatti-identiteetit. Mutta kirjoitetut tekstit ovat olleet tavattoman arvostettuja ja erityisiä ehkä 3000 vuotta, tai kauemminkin.

Kirjallisuus on varhaisista ajoista lähtien tukenut tai kritisoinut yhteiskunnan valtarakenteita kansojen uskontoja, uskomuksia ja historiakäsitystä. Siksi kirjallisuutta, tai oikeammin kirjoja on haluttu aina myös kontrolloida. Varmaan jo antiikin kreikassa muodostui käsitys myös pahoista tai vältettävistä kirjoista. Olihan silloin lukuisia kiisteleviä filosofisia koulukuntia, ja varmaan kiistelyyn liittyi myös kirjoitusten paheksumista tai jopa kieltoja. Tuomittiinhan Sokrateskin kuolemaan mielipiteidensä takia, vaikka hänellä ei edes ollut kirjallista tuotantoa. En nyt lähde etsimään ja luetteloimaan vanhoja kiellettyjä kirjoja, aihe on mediaseksikäs ja siitä on kirjoitettukin useita kirjojakin. Pohdin kuitenkin aihetta hieman.

Kirjan kieltäminen perustuu sellaiseen ajatukseen, että kirjat ovat tärkeitä. Ne voivat vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, arvoihin tai jopa käytökseen. Tämähän on oikeastaan erittäin hyvä asia. Kirjallisuudella todella on merkitystä, se on tärkeää. Voisimme ajatella, että tällainen tilanne on vallinnut useimmissa maissa aina 2000-luvun toiselle vuosikymmenille. Sen jälkeen digitaalinen media ja internet ovat kasvavassa määrin marginalisoineet kirjallisuutta. Nykyään kirjojen kieltäminen ei enää ole kauhean hyvä asia. Kirjojen voimaan ei enää uskota – ja kirjojen kieltäminen ei muutenkaan ole nykyaikaan sopiva toimenpide. Se on suorastaan sopimatonta.

Toinen kirjojen kieltämiseen vaikuttava asia on yhteiskuntien autoritäärisyys. Useimmissa menestyneissä valtioissa on vallalla demokratia. Auktoriteettiin on vaikea vedota, koska liberaali poliittinen järjestelmä jakaa vastuuta ja valtaa laajalle alalle, kieltämiselle on vaikea löytää konsensusta. Mutta on myös autoritäärisiä hallintoja, maalliset diktatuurit ja uskonnolliset diktatuurit ovat taipuvia ja jopa innokkaita kieltämään myös kirjoja. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, tarvitsee vain seurata uutisia. Kirjojen kieltämistä voi tapahtua myös demokraattisina pidetyissä maissa. Siihen tarvitaan silloin vahva autoritäärinen yhteisö.

Yhdysvalloissa on mahdotonta kieltää kirjojen lukemista tai julkaisemista, se loukkaisi yksilön vapauksia. Mutta uskonnolliset konservatiivit ovat löytäneet porsaanreiän, kirjat voidaan kieltää ainakin valtion ylläpitämissä kouluissa. Tämä ei loukkaa yksilönvapautta, koska kenenkään ei ole ”pakko” käydä valtion koulua. Usein kiellot koskevat myös kirjastoja. Kielletyiksi ovat joutuneet muun muassa Darwin, Mark Twain, Jules Verne, useat biologian oppikirjat, ja ylipäätään kirjat, joissa on liberaalia sisältöä tai tieteellistä sisältöä tietyistä luonnontieteen tai fysiikan teemoista. Listoja kielletyistä ja poistetuista  kirjoista löytyy internetistä. Ne ovat tyrmistyttäviä, kiellettyjä kirjoja on tuhansittain, ja juuri nyt listat kasvavat kiihtyvällä vauhdilla. 

Toisaalta kirjojen ostamista ei voida kieltää. Listojen ylläpitäjät tarjoavat myös verkkokirjakauppojen sivustoja ja kehottavat tilaamaan kielletyt kirjat niiden kautta. Vanhastaan kieltojen syynä on ollut myös seksuaalinen aineisto. Monen kirjan kohdalla on tosin todettu, että Raamatussa on enemmän tällaista materiaalia. Kiellon syy on outo myös Yhdysvalloissa, missä pornografisen materiaalin tarjonta on ylenpalttista. Nykyisin seksiä paljon vaarallisempaa on neutraali tieto ihmisen seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta.

Palataan hieman takaisin, Eurooppaan ennen Ranskan vallankumousta. Kirjojen kiellon edellytyksenä on autoritäärinen kontrolli, ja kristillinen kirkko on pitänyt yllä henkistä ylivaltaa yli tuhat vuotta, toki tehostaen sitä maallisen hallinnon väkivallalla. Aiemmin kiistat ovat olleet uskonkiistoja. Vanhoja kirjoituksia on koottu hyväksyttyjen tekstien kokoelmiin, kaanoneihin. Ulkopuolelle jää joukko arveluttavia tekstejä, niitä sanotaan joskus apokryfisiksi. Nimi tarkoittaa oikeasti kätkettyä. On ajateltu, että jotkut kirjat ovat kyllä uskonnollisesti tärkeitä, mutta sen verran kuohuttavia, että niiden lukeminen on ollut sallittua vain vihityille papeille. Siksi kirjoja on säilytetty lukituissa tiloissa temppeleissä. En tiedä, onko tällaista käytäntöä oikeasti ollut. Eräs tunnettu apokryfinen kokoelma on Musta raamattu. Sitä on kyllä vapaasti saatavissa, vaikka ei kirkoista.

Katolisen kirkon kuuluisa kiellettyjen kirjojen luettelo, eli Index (librorum prohibitorum) sai alkunsa vuonna 1529. Sitä ylläpidettiin aina vuoteen 1948, jolloin siinä oli noin 4000 kirjaa, joukossa suuri määrä hyvinkin tunnettuja teoksia. Luettelon merkitys velvoittavana tai lainomaisena ohjeena poistettiin vuonna 1966, mutta kirkko säilytti moraalisen velvoitteen kontrolloida kirjallisuutta omassa piirissään. Kirkolla oli toki käytössään myös oma ajatuspoliisi eli inkvisitio. Sen toiminta alkoi paavin bullan eli määräyksen perusteella jo vuonna 1184 ja uudelleen 1231. Uudella ajalla inkvisitio toimi vielä Espanjassa ja Italiassa 1800- luvun alkupuolelle asti. Virallisesti inkvisitiota ei ole lakkautettu, vaan sen toimintaa valvova virasto on jatkanut eri nimillä. Inkvisitio suuntautui ennen kaikkea harhaoppien torjumiseen, eikä se suorastaan vainonnut kirjallisuutta, ellei kyseessä ollut kerettiläiset teokset. Toki inkvisitio kuulusteli Galileoa, ja määräsi hänen ja Kopernikuksen kirjat tuhottaviksi.

Vaikka kirkko ei suorastaan toiminut kirjallisuutta vastaan, oli kuitenkin eräs poikkeustapaus. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II (1194 – 1250) oli maallistunut ja tunnettu oppineisuudestaan. Väitettiin että keisari tai hänen neuvonantajansa olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa), eli Mooses, Jeesus ja Muhammed. Inkvisitio etsi kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen levittäjät. Ehkä kirjaa ei koskaan ole ollutkaan. 1600-luvun lopussa ilmaantui saman niminen käsikirjoitus radikaalin filosofin Spinozan nimissä, oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä. Mutta aika oli jo muuttunut.

Inkvisitio ei tutkinut noituutta, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, se oli jopa pariinkin kertaan kiellettyä. Noituutta ei pidetty vakavana harhaoppina, vaan pikemminkin taikauskona. Sen sijaan protestantit ottivat asiakseen noitavainot. Inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum) muodostuikin todelliseksi noitavainojen yllyttäjäksi ja käsikirjaksi. Joten siitä päästäänkin haitallisiin kirjoihin. Kramerin kirjan voi ajatella vaatineen tuhansia ihmishenkiä.

Kirjaa voi pitää haitallisena, jos se yllyttää ja motivoi vainoihin ja murhiin. Kirjan haitallisuuden arviointiin ei tarvita autoritääristä hallintoa tai diktaattoria. Se voidaan tehdä, ja se pitäisikin tehdä harkinnan ja yleisten moraalisten periaatteiden avulla. Noitavasara on epäilemättä haitallinen kirja, mutta pelkkä ilkeä teksti ei tee siitä haitallista. Kirjalla pitää myös olla vahva linkki laajasti hyväksyttyyn kultturiseen institutioon tai rakenteeseen. Tässä tapauksessa se oli linkitetty katoliseen kirkkoon. Ja ihmiset todella uskoivat yleisesti, että kirja oli osa kirkon ohjeistusta ja käytäntöjä - vaikka sillä ei ollut mitään virallista asemaa.

Saman tapainen haitallinen kirja on Hitlerin Mein Kampf.  Kirjoittaja olisi voinut olla joku yksittäinen sekopää, ja tuskin mitään pahaa olisi tapatunut. Mutta sitten Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Hän sai seuraajiksen miljoonia ihmisiä, jotka vannoivat hänen nimeensä. Noitavasara ja Mein Kampf ovat siksi todistetusti haitallisia kirjoja. 

Mutta sitten tullaan jo harmaalle alueelle. Ovatko de Sade ja Nietzche kirjoittaneet haitallisia kirjoja? Nyt voisi perusteeksi tulla yleinen moraalin yleisluontoinen horjuttaminen. Ja voisi myös kysyä, onko tässä tapauksessa pikemminkin kyse tietynlaisesta ihmiskuvasta. Onko ihminen perusluonteeltaan saman lainen kuin herra Jekyll, R. L. Stevensonin kirjassa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886). Siinä Jekyll on keksinyt seerumin, joka poistaa moraaliset estot. Ilmeisesti pahuus ja huono käytös ovat jotain vastustamattoman ihanaa, ja kun estot poistetaan, ihminen rientää juoksujalkaa irrottelemaan ja toteuttamaan alhaisia vaistojaan. Vain rangaistuksen pelko ja usein häilyvä moraali pitävät meitä aisoissa.

Ei, en oikein pidä tätä ihmiskuvaa oikeana, eikä sitä tee myöskään moderni psykologia. Entä jos kirjan kieltämisen syy onkin siinä kuvatut ihan vain luonnolliset seksihalut. Varoittava moraaliton kirja oli aikanaan D. H. Lawrencen romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928). No herttanen sentään, kirjahan on viehättävä. En näe siinä mitään pahuutta.

 Vielä jää jäljelle poliittisesti epäilyttävät kirjat. Marxin pääoma, Leninin ja Engelsin kootut, Maon punainen kirja tai Ayn Randin ”objektivismi”. Mitä niihin nyt sanoisi. Tuskinpa ne saavat satunnaista lukijaa kiihottumaan poliittisesti ja ryntäämään barrikadeilla. Tosiuskovaiset voivat toki niihin viehättyä. Mutta miten näitä nyt kontrolloisi?

Ja nyt tunnustan, että olen ohittanut islaminuskoisten tai muunuskoisten tai ei-eurooppalaisten pahat kirjat. Kaikkea ei voi saada!

 

Loistava Vaaskivi

Olen tiennyt, että Tatu Vaaskivi on ollut jonkinlainen kirjailija 1900-luvun alkupuolelta. Hänen tuotannostaan ja kirjailijanlaadustaan minulla on ollut laimea ja jotenkin pölyttynyt vaikutelma. Koulussa, eli 1960-luvulla, hänestä ei hiiskuttu mitään. Mistä ihmeestä tämä nuiva vaikutelma on syntynyt? Ehkä se on suodattunut jonkinlaisesta kulttuurin taustakohinasta, kaukaa sivuavista vihjauksista lehdissä tai radiossa. Joka tapauksessa se merkitsee sitä ikävää tosiasiaa, että Vaaskivi oli painunut kulttuurin marginaaliin jo minun lapsuudessani. Ei merkittävä eikä tärkeä. Nykypäivän nuorille ihmisille hän lienee vielä etäisempi. Arvaisin että ehkä yksituhannesta tai kymmenestä tuhannesta tunnistaa edes nimen.

Tämä kaikki muuttui kohdaltani tänä vuonna, ”yhdellä rysäyksellä”, kun luin kaksi hänen kirjoistaan. Olin shokeerattu, niin kuin kirjoituksen otsikosta voisi arvata. Valitsin tuon otsikon myös kunnioittaakseni yhtä hänen kirjaansa, Loistava Armfelt.

On syytä antaa kirjailijasta hieman elämänkertatietoja. Tatu Vaaskivi, entinen Wahlstén, syntyi Helsingissä vuonna 1912, ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa. Hän opiskeli lehdistöalaa Helsingin kansalaiskorkeakoulussa. Vuona 1930 hän sai paikan sanomalehti Kalevan toimitusharjoittelijana, ja alkoi toimia kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 1935 hänet pyydettiin Suomalainen Suomi - lehden päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi Helsinkiin. Hän oli Suomen johtavia kriitikkoja ja esseistejä. Hän liikkui tottuneesti pääkaupungin boheemeissa kulttuuripiireissä. Hän avioitui runoilija Elina Vaaran kanssa. 1930- luvulla alkanut kirjallinen tuotanto käsittää esseitä, tutkielmia, elämänkertoja ja historiallisia romaaneja. Vaaskivi kuoli vuonna 1942, vain 30 vuoden iässä.

Vaaskiven monipuolinen kirjallinen tuotanto heijastaa poikkeuksellisen laajaa lukeneisuutta, tarkkaa psykologista silmää ja vilkasta mielikuvitusta. Hänen kynänsä on sujuva: teksti luistaa vaivattomasti ja nautittavasti. Kirjallinen tuotanto käsittää 16 teosta, ne ovat aiheeltaan vaihtelevia, ja lajityyppeinä ovat tutkielmat, elämänkerrat, kertomukset ja historialliset romaanit. Epäilemättä jokaisen teoksen luomiseen on liittynyt intensiivistä ja syventyvää tutkimustyötä.

Tämän päivän lukijalle kiinnostavimpia ovat historialliset romaanit. Kerron hieman vaikutelmistani teoksista Loistava Armfelt ja Pyhä kevät, koska olen ne lukenut. Armfelt on tosin vielä kesken. Lisäksi aion lukea kaksiosaisen teoksen Yksinvaltias.

Loistava Armfelt kertoo suomalaisen aatelismiehen Kustaa Mauri Armfeltin (1757-1814) elämästä ja matkoista pitkin Euroopan ruhtinashoveja. Hän oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, kuninkaan murhan jälkeen hän pakeni ulkomaille. Kirja ei muodosta yhtenäistä kertovaa romaania, pikemminkin se on sarja ajassa eteneviä kohtauksia Armfeltin elonkaaren varrelta. Ja millaisia kohtauksia: ne ovat kuin kimaltavia, värikkäitä jalokiviä, täynnä tarkkoja ja koomisiakin havaintoja. Romaanin suolana ovat lukuisat merkkihenkilöt, joita päähenkilön matka sivuaa, esimerkiksi Potjemkin, Katariina II, Fredrik Suuri, Sprengtporten, Maria Antoinette, Ludvig XIV, Aleksanteri I. Henkilökuvat piirretään tarkasti, oivaltavasti ja jopa lievällä huumorilla ja myötätunnolla.

Varakas aatelinen syntyperä tai erityisasema hovissa – yleensä se oli sama asia – toimivat tuohon aikaan eräänlaisena klubin jäsenkorttina, joka oikeutti saamaan majoitusta ja kestitystä.  Ja vastaavasti se velvoitti myös tarjoamaan kestitystä. Ja jos tämä ei riittänyt, matkustavat aateliset majoittuivat seurueineen loistohotelleihin tai kylpylöihin (joitakin on edelleen jäljellä merkkinä mennestä loistosta). Oleskelu saattoi venyä pitkäksi, jolloin lasku oli valtava; sellaista ei tietenkään voi esittää aateliskollegalle, vaan oman lähtömaan hoville, jos omat rahat eivät riitä. Muuten vallitsi eräänlainen yläluokan keskeinen solidaarisuus, jota saattoivat tosin joskus häiritä valtioiden väliset ristiriidat ja poliittiset juonittelut. Tällaisessa verkostossa Armfelt liikkui.

Eräs asia tulee mieleen. On kirjoitusajankohtaan nähden ymmärrettävää, että kirjaa vaivaa lievä anakronismi. Se korostaa turhaan päähenkilön suomalaisuutta. Tuohon aikaan Suomi oli vain hädin tuskin olemassa, Euroopassa se tuskin tunnettiin tuolla nimellä. Se oli Ruotsin itäinen kolkka, ja ennen kaikkea hyvin syrjäinen, vain Venäjän läheisyys teki alueesta jossain määrin kiinnostavan.

Pyhä kevät sijoittuu Jeesuksen elämän loppuvaiheisiin, Rooman hallitsemaan Juudean provinssiin, joka sijaitsee Palestiinan eteläosassa. Kirjassa joukko seurueita tai karavaaneja vaeltaa kohti Jerusalemia osallistuakseen pääsiäisen juhlintaan. Erityisen tarkan huomion saavat Pontius Pilatus ja Herodes Antipas seurueineen, Kapernaumin synagoogan esimies Jairus ja hänen uskonkiihkoinen liturginsa Simon, sekä Jeesus opetuslapsineen. Jeesus on romaanissa jossain määrin taustahahmo, hänet kuvataan etäisenä ja hieman töykeänä, tosin myös ehdottomana auktoriteettina.

Romaanin tärkeä kuvauksen kohde on Juudean maa, sen luonto eläimineen ja kasveineen, ja ennen kaikkea kirjava väestö: juutalaiset eri lahkoineen, kreikkalaiset ja egyptiläiset, roomalaiset virkamiehet ja sotilaat sekä syyrialaiset ja persialaiset ja muut vanhojen kansojen rippeet. Ja karavaanitietä saapuvat kauppiaat. Tulihan tuolle alueelle Damaskoksen kautta tärkeä karavaanireitti, idän silkkitie, jota pitkin saapui ihmeellisiä mausteita, kalliita hajusteita ja ennen kaikkea silkkiä. Nuo idän ihmeet värittivät Juudean elämää, mutta toki tuo kauppatavara laivattiin pääasiassa Roomaan varakkaille kansalaisille.

Kirjassa lukijan ihmettelevien silmien eteen avautuu kirjava ja vilkas panoraama: puheensorinaa eri kielillä, värikkäitä vaatteita ja päähineitä, eksoottisia tuoksuja ja makuja, upeita rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, sekä myös jännitteisiä kohtauksia eri toimijoiden välillä. Täysin erilainen kuva, kuin se, jonka olemme saaneet Raamatusta. Epäilemättä Vaaskivi on tehnyt huolellista tutkimustyötä, mutta hän myös laajentaa kuvausta ottamalla mukaan henkilökohtaiset tunteet, pyrkimykset ja kokemisen. Ja muutakin, eräässä kohtauksessa seurue yöpyy joen rannalla, kun kauhea hirviö, ilmeisesti krokotiili hyökkää muulin kimppuun. Ja aivan totta, selvittelin asiaa ja opin, että aikanaan krokotiileja on tavattu nykyistä laajemmalla alueella välimeren pohjukassa, siis ehkä myös Palestiinassa. Monia kauniita kasveja ja kasvustoja kuvaillaan myös: Vaaskivi oli kiinnostunut kasvitieteestä ja keräili itsekin kasveja.

Rooman näkökulmasta katsoen Juudea oli varsin rauhallinen pieni provinssi. Pilatus oli kuitenkin tyytymätön pestiinsä Juudean maaherrana eli prefektinä. Häntä huolestutti juutalaisten ylenpalttinen kiihkoilu. Se tosin koski enimmäkseen pyhien kirjojen tulkintoja. Pilatus oli tehnyt karkeita virheitä loukkaamalla juutalaisten uskonnollisia tunteita, kuten tuomalla legioonan sotamerkkejä Jerusalemiin ja ryöstämällä temppelin varoja. Vaaskivi kuvaa kirjassaan juutalaisten eri lahkoja. Meille ovat tutuimpia farisealaiset, jotka olivat suhteellisen maltillisia, mutta vetosivat vanhimpiin kirjoihin ja perimätietoon. Pidämme heitä Jeesuksen vastustajina, mutta oikeastaan Jeesus oli uskonasioissa juuri heitä lähellä. Saddukeukset kiistivät farisealaisten uskon enkeleihin, henkiin ja ylösnousemukseen, poliittisesti he olivat maltillisia. Essealaiset olivat jyrkän konservatiivisia ja kannattivat askeesia ja selibaattia. Selootit kannattivat aktiivista vastarintaa ja väkivaltaa roomalaisia vastaan. Tällaisessa poliittisessa tilanteessa roomalaisten järkevä politiikka oli tasapainoilua eri uskonsuuntien kanssa.

Vaaskivi oli suunnitellut kolmiosaista suurteosta Jeesuksen elämästä, mutta työ katkesi hänen kuolemaansa, ja Pyhä kevät julkaistiin postuumisti. On vaikea arvata, millainen koko teos olisi ollut, rima kun oli asetettu jo todella korkealle. Onneksi Pyhä kevät on täysin vapaa uskonnollisesta tunteilusta: se on seesteinen ja ihana kirja, jossa on myös paljon tietoa.

Lukiessani näitä kahta kirjaa mieleeni tuli väistämättä Mika Waltarin historialliset romaanit, tosin Vaaskiven tekstiin pitää keskittyä tarkemmin, jotta sen ulottuvuudet aukeavat. Varmaan Waltarikin oli Vaaskivensä lukenut. Viimeisiin romaaneihinsa Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset Waltari ymppäsi uskonnollista pohdintaa, nämä kirjat eivät olekaan kovin mukavaa luettavaa. Vaaskivi ei onneksi tähän vaiheeseen päässyt.

Vaaskivi kuoli vain 30-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elämän viime vuosina hänen vointinsa heikkeni, eivätkä hänen elintapansa olleet mitenkään terveelliset. Häneen sopii niin moneen nuorena kuolleeseen taiteilijaan liitetty sanonta: hän roihusi kirkkaalla liekillä, ja paloi nopeasti loppuun.

Arvoketjut hallintaan

Nykyaikainen talouselämä on monimutkaista. Tuotteet ja palvelut ovat harvoin peräisin yhdeltä osapuolelta. Niiden takana on kokonainen joukko toimijoita. Yritysstrategiassa arvoketjujen hallinta on keskeisiä tarkastelukulmia. Jos kyse on vain tavaran ja energian liikkeestä, puhutaan logistiikasta. Arvoketju taas koostuu vaiheista ja toimijoista, jotka tuottavat liiketypimintaan arvoa. Tavaran myyjä saattaa pohtia, pitääkö hänen uskoa kuljetukset erilliselle toimijalle. Pitäisikö markkinointi hoitaa itse, vai käyttää palvelua. Pitäisikö olla omaa valmistusta? Pitäisikö ottaa tuotevastuu, ja mitä se käytännössä merkitsisi. Pitäisikö vastata myös suunnittelusta? 

Jos arvoketju on pitkä, se merkitsee ehkä ylimääräisiä kustannuksia, sillä jokainen ketjun osa saa aina tietyn osuuden myyntituotosta. Toisaalta omat kyvyt eivät riitä kaikkeen. Erikoistunut alihankkija on yleensä hionut oman prosessinsa huipputehokkaaksi. Kun yritys ottaa omaan hoitoonsa arvoketjun osia, puhutaan vertikaalisesta integraatiosta. Mutkikas tuote tai palvelu saattaa edellyttää eritysosaamista ja tuotevastuuta, ja silloin voi olla viisasta ottaa omaan haltuun esimerkiksi tuotekehitys. 

Arvoketju ei tietenkään ole oman aikamme keksintö. Esimerkkinä voisi olla antiikin Rooman legioonien varusteiden hankkiminen. Tarkastellaan kuitenkin lähempää tapausta. Valistusaikana sai alkunsa kirjojen painamistaidon kiihdyttämä mediavallankumous. 1800-luvulla siihen liittyi sanomalehdistön levikin nopea kasvu. Valistavan lehdistön rinnalle nousi 1700-luvun lopulla poliittinen lehdistö, ja lehdistön kaupallistuminen seurasi 1800-luvulla.  

Tähän kehitykseen liittyy saumattomasti teknologia. Kirjapainon vaatimukset täytti aluksi lumppupaperi, mutta halvempia raaka-aineita etsittiin jatkuvasti. Erilaisia kasvikuituja kokeiltiin, ja 1800- luvun puolivälistä alkaen kuitumateriaalina alkoi yleistyä puu. Aluksi puusta valmistettiin mekaanisesti hienontamalla hioketta, joka soveltui hyvin halvan sanomalehtipaperin raaka-aineeksi. Pian keksittiin myös kemiallinen sellun keitto. Sellu oli materiaalina yhtä korkealaatuista kuin lumppumassa, mutta huomattavasti halvempaa.  

Myös kirjallisuuden läpimurto ajoittui 1800-luvun alkuun. Romanttinen kirjallisuus korvautui nopeasti realistisella tyylillä. Se tarttui ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Romaanimuodosta tuli tavattoman suosittua, 1800-luku oli suurten romaanien ja suurten kirjailijoiden kulta-aikaa. Romaanit levisivät sekä kirjoina että sanomalehtien jatkokertomuksina. Hieman nimien pudottelua tuolta ajalta, namedropping: se virkistää muistia ja avartaa perspektiiviä. Englannissa mm Jane Austen, Charles Dickens, Robert Louis Stevenson, Amerikasta Herman Melville, Mark Twain; Ranskasta Victor Hugo, Gustave Flaubert; Venäjältä Nikolai Gogol, Anton Tšehov, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski. 

Kirjallisuus on universaalia, ja sen virtaukset ylittävät maantieteelliset rajat. Ja tietenkin nuo virtaukset myös mukautuvat paikallisen kulttuurin olosuhteisiin. Kansoilla ja kielialueilla on omat klassikkonsa, meidän Aleksis Kivemme sopii hyvin tähän joukkoon. Lukija voi valita minkä tahansa edellä luetelluista nimistä tutustumisensa kohteeksi, ja on luultavasti vaikuttunut. Klassikoiden hehkua ei edes aika himmennä. 

Palataan 1800- luvun alkuun. Kirjallisuus ja yleisemmin kirjallinen tuotanto ei ollut pelkkää estetiikkaa ja tyylisuuntia. Se oli myös oma talouselämän tai jopa teollisuuden alansa. Ja se alkoi jo tuohon aikaan erottua arvoketjuiksi, joiden eri vaiheilla oli oma tehtävänsä. Oli alkutuotanto eli tekstien ja ideoiden synnyttäminen. Siis kirjailijat ja lehtimiehet. Oli kustannustoiminta, joka organisoi nuo arvoketjut, siihen lukeutui romaanien kustantaminen ja sanomalehdistö. Oli markkinointi, myynti ja rahoitus. Ja oli materiaaliset arvoketjut, kuten paperitehtaat ja kirjapainot. Edellä kuvattu vertikaalisen integroinnin ajatus oli luonnollisesti tuttu, ja siitä esiintyi erilaisia muotoja.  

Lukija ehkä huomasi, että ranskalasien kirjallisuuden kohdalta puuttui eräs nimi, joka on aivan keskeinen: Honoré de Balzac (1799 – 1850). Balzac otti kirjallisuuden vakavasti. Hän näki kirjallisuuden eräänlaisena tutkimuslaboratoriona, jonka tehtävänä on yhteiskunnan toiminnan tutkiminen ja kuvaaminen. Tätä tehtävää varten hän aloitti suurprojektin, la Comédie humaine. Hanke oli suurellinen, ja jäi tietenkin kesken. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa sitä varten 90 romaania. Balzac oli maaninen tekstiä suoltava ihmiskone. Aikataulun ahdistaessa hän saattoi kahdessa vuorokaudessa tuottaa kaksisataa liuskaa käsikirjoitusta, ja liuskat kiidätettiin vauhdilla kärsimättömänä odottavalle latojien armeijalle. 

Bazaciile kirjoittaminen oli syvästi henkilökohtaista. Hän kertoi, miten valtavan elämyksen hän koki, kun näki ensimmäisen kerran tekstejään painettuna. Ja hän teki parhaansa tuottaakseen samaa tavaraa aina vain lisää. Jossain vaiheessa hän perusti oman lehden, ja kirjoitti itse lähes kaikki sen artikkelit. Hän hankki myös oman kirjapainon, ja mahdollisesti suunnitteli myös omaa paperitehdasta. Ilmeisesti näistä hänen uransa vaiheista juontuvia kuvauksia löytyy hänen romaanistaan Kadonneet illuusiot. Romaani kuvaa oivallisesti sitä kehitysvaihetta, missä sanomalehdistö ja kustannustoiminta alkoivat kaupallistua. Kuvaus on inhorealistista. Näin pitkälle menevä vertikaalinen integraatio ei ollut järkevää edes Balzacin kaltaiselle ihmisdynamolle. Jatkossa hän julkaisi romaanejaan muiden omistamien kustantamojen kautta. 

Lopetan kertomukseen, jonka lähteen olen unohtanut, mutta kerron sen kuitenkin, koska se on hyvä tarina. Eräs lääkäri 1800-luvulla oli erikoistunut mielisairaiden hoitoon. Hänen lehtimiesystävänsä halusi tavata "tyypillisen hullun". Lopulta lääkäri kyllästyi ystävänsä pyyntöihin, ja lupasikin järjestää päivällisen, johon tämä kiinnostava henkilö osallistuisi. Päivällisillä oli mukana kaksi lehtimiehelle vierasta henkilöä. Toinen söi rauhallisesti ruokansa, ja toinen keskusteli vilkkaasti. Jälkeenpäin lehtimies oli kokemuksestaan pöyristynyt. "Olipa se kauhea kokemus. En koskaan unohda sen hullun ilmehtimistä ja hänen mielipuolisia juttujaan". "Taidat nyt erehtyä", vastasi lääkäri. "Se hiljainen mies oli tyypillinen hullu. Se toinen oli kuuluisa kirjailija Honoré de Balzac".

Ukka-pukka -kirjallisuudesta

Kertomakirjallisuudessa lienee ongelma, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu tekemisiin, ja joka saattaa askarruttaa myös lukijaa: kysymys kertojanäänestä. Puhun nyt tästä asiasta puhtaasti amatöörinä, innokkaana lukijana ja jonkinlaisena tietokirjailijana. Aiheesta on ilman epäilystä tuotettu runsain mitoin akateemista kirjallisuustieteen tutkimustekstiä ja opetustekstiä. Minä en ole sellaista lukenut. Pohdin siis asiaa nojatuolifilosofin (tai vaikka ”kyökkifilosofin”) roolissa.

Kirjoitettu teksti ei mitenkään vastaa sitä puhetapaa, minkä tapaamme ”oikeassa elämässä”. Se ei oikeastaan ole puhetta ollenkaan. Historiasta saatamme tietää, että lukemaan opettelu on aikanaan ollut nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut sitten aivan oma taitonsa, ja sitä lienee myös jopa paheksuttu. Kun lukija lukee kirjaa ääneen, tilanne oikeastaan aika mutkaton. Siinähän äänessä onkin kirjailija itse, lukija vain toimii hänen edustajanaan. Ääneenlukutilanne on siis hyvin herkkä, erityinen ja viehättävä. Aivan erityiseksi se tulee silloin, kun kirjailija itse käy lukemassa tekstejään.

On selvästi olemassa erilaisia kirjoja. Toiset on ikään kuin tarkoitettu ääneen luettaviksi. Ja sitten on kirjoja, joissa on dramatiikkaa, tunteita ja erilaisia roolihahmoja. Kun luemme esseitä tai tietokirjoja, ne ovat yleensä kirjailijan puhetta, ja toimivat hyvin ääneen luettuina. Silloinkin on erilaisia mahdollisuuksia. Kirjailija voi puhua enemmän tai vähemmän rehellisenä itsenään, tai ehkä jonain kuvittelemanaan roolihahmona. Mahdollisesti sellaisena kuin haluaisi olla, tai suojautuakseen, hahmona joka on mahdollisimman kaukana itsestä. Tai sitten hän yrittää olla ”kaikkitietävä kertoja”, jumalankaltainen hahmo, joka tietää kaiken itse luomastaan universumista. Luulen, että aloitteleva kirjailija tai naiivi tutkija lipsahtaa helposti kaikkitietävän roolin. Se voi olla vaarallista tai herättää lukijassa epäilyksiä. Sillä mitä ihminen oikeastaan voi tietää? Edes itse luomastaan maailmasta – puhumattakaan niin sanotusta ”todellisuudesta”.

Kun siirrytään asiatekstistä proosaan, tilanne on hieman erilainen. Proosa on ääneen luettuna aivan eri asia kuin itsekseen luettuna. Eikä kertojanäänen ongelma yleensä poistu, se jopa pahenee. Kirjailijalla voi olla tarve myös proosassa selittää asioita ”puolueettomasta” näkökulmasta, ja sellaisia näkökulmia voi olla jopa useita. Motivaatio ”kertojanäänen” käyttöön saattaa olla saman kaltainen kuin asiatekstissä, ja strategiatkin voivat olla saman tapaisia.

Mutta onko proosan roolihahmojen puhetapa yhtään sen helpompi rakentaa kuin kertojanäänen? Mikä oikeastaan on se tapa, jolla kirjojen roolihahmot puhuvat? Onko se naturalistinen ja näytelmäpuhetta jäljittelevä? Se saattaa toimia ääneen luettaessa, mutta itsekseen luettaessa puhekielen jäljittely voi olla kiusallista. Ainakin itseäni se häiritsee, tällainen puhe saattaa muuttua äänettömästi luettaessa suorastaan roolihenkilön karkeaksi karikatyyriksi. Murrepakina on ääriesimerkki, joka leijuu hälyttävästi dramaattisen proosan ja asiatekstin välimaastossa. Se voi toimia kuunneltuna, mutta itsekseen luettua se on kauheaa.

Joka tapauksessa kirjailija joutuu proosatekstissä ratkaisemaan sekä kertojanäänen että rooliäänen ongelman. En väitä, että siihen on yleistä hyvää ratkaisua, kukin kirjailija ratkaisee ongelman omalla tavallaan. Se on yksi asia, joka tekee kirjallisuudesta niin kiehtovaa. Minusta kyllä tuntuu, että yleensä rooliäänet viritetään lähemmäs neutraalia kertojanääntä kuin realistista puhetilannetta. Kerrontatapojen raketaminen ei ole helppoa. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä sitä on ehkä yritetty kirjoittamalla roolihahmojen puhe suoriksi repliikeiksi. Monia se häiritsee, eikä tämä tapa ole nykyään kovinkaan yleinen.

Aikomukseni oli puhua myös aivan erityisestä kerrontatyylistä. Sitä tunnutaan käyttävän, kun roolihahmot ovat korostetun poikkeavia lukijan omasta kokemuspiiristä. Kun he ovat menneisyydestä, tai vieraiden kulttuurien edustajia, tai jopa eläimiä, koneita tai avaruusoliota. Muistan kuulleeni kertomuksen kriitikosta, joka oli näytelmän ensi-illassa. Näyttämöllä oli ”alkuasukkaita” jotka solkkasivat jonkinlaista alkeellista ukka-pukka -kieltä. Kuunneltuaan sitä riittävästi kriitikko nousi paikaltaan ja totesi: ”ugh, minä mennä pois”. Aivan oikein, usein tähän kertomatyyliin tulee rasistinen vivahdus. Ukka-pukka -kieltä tapaa etenkin vanhoissa romaaneissa, joiden tekstissä rasismi voi olla myös naiivia ja hyvää tarkoittavaa. Mark Twainin Huckleberry Finnissä ja Tom Sawyerissä tapaamme kaikkitietävän kertojan, sievistelevän sivistyneistön, alaluokkaisen karkean puhetavan, kouluikäisten poikien melko neutraaliksi muokatun replikoinnin ja mustien orjien alkeellisen solkkauksen.

Kun kirjan hahmot edustavat lukijalle vierasta kulttuuria, myös oman aikamme kirjailijalla voi olla aito ja ymmärrettävä halu korostaa heidän toiseuttaan myös puhetavan avulla. Joskus kertomatyyliin haetaan mallia vanhojen kirjeiden tyylistä. Se luo epookin ja aitouden tuntua – mutta on tietenkin väärin. Ei kasvoista kasvoihin tietenkään sillä tavalla puhuta. Emme tiedä miten, mutta puheen tulisi olla luontevaa. Ja jos luontevuutta haetaan, vaanii toisessa ääripäässä anakronismi. Siirrämme helposti oman aikamme tapoja ja puhetyylejä sellaisenaan menneisyyteen, ja sekin on tietysti väärin. En osaa sanoa, miten tämä ongelma pitäisi ratkaista. Jokainen kirjailija joutuu sen kuitenkin ratkaisemaan.

Tällaiset mietteet nousivat mieleeni, kun luin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo. Kirjan liki ainoana kertojanäänenä toimii 7–14-vuotias poika, joka toimii tähtitieteilijä Edmond Halleyn (1656–1742) apulaisena St. Helenan saaren siirtokunnassa ja myöhemmin Lontoossa. Ääneen on rakennettu sekä lapsen naiiviutta että suppeasta ja ahdistavasta kokemuspiiristä juontuvaa rajoittuneisuutta. Kertoja on samanaikaisesti rajoittunut, itsepäinen ja utelias. Alussa kertojanääni häiritsi minua aika lailla. Samoin minua häiritsi sen vertauskuvallisuus: se ikään kuin havainnollisti 1600-1700 luvun taitteessa toimineen tieteentekijän ponnistelua. Meidän näkökulmastamme tuo aikaa on tietenkin ahdistava, rajoittava, tietämätön ja taikauskoinen ja uskonkiihkon riivaama. Onkohan ihan niin? Ehkä emme vain tunnista oman aikamme tuottamia rajoituksia.

Olen aiemmin  kirjoittanutkin tuosta valistuksen ajan henkisestä kaaoksesta ja sekavuudesta. Tuo aikaa ei todellakaan ollut auvoista tieteen ja järjen viitoittamaa jalon edistyksen voittokulkua, vaan jotain aivan muuta. Voi vain ihmetellä, miten tuon ajan tiedemiehet pystyivät säilyttämään järkensä edes siinä määrin, kun se meille historian lehdiltä välittyy. Ilmeisesti kontrasti taikauskon ja orastavan tiedon välillä oli niin vahva, että se hallitsi kehityksen suurta kuvaa. Jalosen kirja antaa tästä tilanteesta aavistuksen, vaikkakin niiin paljon rivien välistä, että oivallus pitää suorastaan kaivaa esiin.

Joka tapauksessa, kun vähitellen totuin kertojanääneen, aloin pitää kirjasta. Sen luettavuutta lisää myös dramaattisuus ja seikkailun tuntu. Jonkinlaisena esikuvana tuntuu häilyvän R. L. Stevensonin Aarresaari, joka sijoittuu suunnilleen samaan aikaan, brittiläiseen kulttuuriin ja merentakaiseen miljööseen, ja senkin kertojanäänenä on nuori poika. Tieteentekoa Jalosen kirja kuvaa oivallisesti - ainakin käytännön näkökulmasta. Määrätön määrä tuskastuttavasti toistuvia ja yhä suurempaan tarkkuuteen pyrkiviä mittauksia. Työtä, jota tavallinen kansa ei oikein ymmärrä, ja joka saattaa tulla pelottavan lähelle noituuden ja magian vaikutelmaa. Asiaa pahensi ajan henki. 30-vuotinen sota oli Euroopassa ohi, mutta uskonpuhdistusta seurannut vastareaktio, oli täydessä käynnissä, ja tulisi myöhemmin laajenemaan myös valistuksen vastaiseksi taisteluksi. Briteille ja protestanteille se merkitsi katolisten jatkuvaa juonittelua.

Kirja jättää Halleystä hieman häilyvän vaikutelman. Todellisuudessa hän oli varakas, arvostettu, ja kirjan tapahtuma-aikana nousemassa vauhdilla maineensa huipulle. Hän oli Isaac Newtonin veroinen tiedenero, ja samalla häntä monipuolisempi. Halley myös rohkaisi Newtonia julkaisemaan tutkimuksiaan ja kustansi Principian painatustyön. Kirjan päätyessä Halleyn tulevaisuus on vielä auki, ja kertoja oivaltaa, että tuota miestä kannattaa seurata ja ihailla.

Hollywood- lima

Kävin katsomassa amerikkalaisen, Denis Villeneuven ohjaaman scifi- elokuvan "Arrival". Se oli saanut Suomessakin varsin positiivisen kritiikin. Se oli varsin opettavainen kokemus.

Elokuva perustuu Ted Chiangin novelliin "Story of your life", jonka muistan joskus lukeneeni. Elokuvan jälkeen kaivoin tuon novellin esiin ja luin sen uudelleen. Kertomus oli varsin napakka, ja sisälsi varsin paljon pohdintaa. Sen kohteena oli tapamme mieltää aikaa ja paikkaa, joka saattaa olla jossain vieraassa kulttuurissa erilainen. Esimerkkinä oli valon taittuminen, joka voidaan selittää eri tavoin, myös kvanttimekaniikan avulla. Ja se pointtihan on, että valo näyttää tietävän etukäteen, minne sen pitää mennä. Niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen liittyy saman tapaista pohdintaa, mutta se ei ollut novellissa esillä. Tällainen raskas pohdinta tekee novellista hieman kuivan, mutta kirjoittaja pitää sen hyvin kasassa, ja loppujen lopuksi novelli onkin yllättävän traaginen ja liikuttava. Novelli löytyy Gardner Dozoisin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. (Tuosta kokoelmasta löytyy myös minua niinikään ravistellut novelli "Divided by infinity", josta aion myös kirjoittaa).

Hieman kertomuksesta. Siinä joukko muukalaisten avaruusaluksia laskeutuu maapallolle, useisiin eri paikkoihin, ja ihmiskunnalle avautuu keskusteluyhteys niiden asukkaiden kanssa. Siinä on tietenkin suunnattomia vaikeuksia, mutta sankaritar, etevä kielitieteilijä onnistuu lopulta tulkitsemaan muukalaisten kieltä - toki (novellissa) muiden tutkimusryhmien tuella. Vierailun tarkoitus jää kuitenkin hieman hämäräksi. Mitään merkittävää tietoa ei vaihdeta, lukuun ottamatta erilaisuuden kokemusta. Se onkin ravisteleva, ainakin päähenkilön ja hänen elämänsä tragedioiden kannalta, jotka hän näkee vähitellen uudessa valossa. Sitten muukalaiset ilmeisesti kyllästyvät ja lähtevät tiehensä, jättäen jälkeensä kohtuullisen hämmennyksen.

Mutta sitten elokuvaan. Olen usein pahoitellut, miten siinä käy. Laaditaan hyvä käsikirjoitus, joka usein perustuu hyvään novelliin tai kirjaan. Ja otetaan hyvä ohjaaja ja hyviä näyttelijöitä. Ja tietysti kuvaaja ja muu tekninen porukka ovat aivan huippuja. Ja sitten kokonaisuus kääritään inhottavaan kääreeseen, josta voisi käyttää nimitystä "Hollywood- lima". En ole keksinyt termiä, vaan olen pihistänyt sen eräältä kriitikolta.

Joten katsotaan miltä elokuva näyttää. Novellissa muukalaisten alukset jäävät kiertoradalle, ja maahan lähetetään vain kommunikaatiolaitteita. Elokuvassa pitää toki näyttää itse alukset, valtavat linssinmuotoiset kappaleet, jotka leijailevat hieman maan pinnan yläpuolella. Aluksiin tunkeutuminen on tietysti elokuvassa tarpeen jännityksen kannalta, ja itse muukalaiset edustavat suorastaan kauhua: suuria ilmassa leijuvia seitsenlonkeroisia tursaita, heptapodeja. Armeijan typerää kohellusta liioitellaan elokuvassa. Armeija on yleensä mukana kaikissa tällaisissa kohtaamiselokuvia, ja jopa Hollywood uskaltaa tehdä armeijan naurunalaiseksi. Ilmeisesti tulkitaan, ettei armeija edes nykyisessä kiihkonationalistisessa ilmastossa ole erityisessä suosiossa. Itse kommunikaatiota ja sen erilaisuutta havainnollistetaan elokuvassa hyvin. Mutta muuten elokuvaan on sisällytetty tarpeettomia juonenkäänteitä. Muukalaisten käynnin ilmeinen tarkoituksettomuus ja hyödyttömyys ihmiskunnan kannalta ei selvästi ollut sopivaa filmin tekijöille, joten elokuvan loppu pannaan liki naurettavan epäuskottavasti uusiksi.

Olen sitä mieltä, että elokuva ja kirjallisuus ovat eri taiteenlajeja, ja on täysin oikein, että elokuva käyttää aiheena kirjallisuutta, ja käsittelee sitä täysin vapaasti. Mutta minua harmittaa se, että hukataan loistava mahdollisuus tehdä hyvä elokuva. Ja minua harmittaa erityisesti, ettei aivoja käytetä. Mutta omassa lajissaan "Arrival" on toki hyvä elokuva, etenkin jos ei ole lukenut novellia. Scifin ystävien kannattaa katsoa se ilman muuta, ja ehkä myös niiden, jotka eivät siedä scifiä. Elokuva kun on kuitenkin varsin älykäs, eikä siinä ole pahinta scifi-roinaa.

Hollywood- lima johtuu tietenkin tuottajien panoksesta, ja sen taustalla on elokuva-alan ylenpalttinen kaupallisuus. Elokuva yritetään saada näyttämään siltä, miltä tällaisten elokuvien arvellaan näyttävän, ja siinä pitää olla aineksia (väkivaltaa, seksiä, kauhua, tehosteita, juonenkäänteitä), joita mahdollisimman monen katsojan kuvitellaan elokuvasta etsivän (ainostaan seksiä "Arrivalissa" ei ollut). Olen kirjoittanut myös toisesta aivan erinomaisesta elokuvasta, jossa limaa oli vain aivan lopussa ja vain kymmenisen minuuttia ( Danny Boylen vuonna 2016 ohjaama "Steve Jobs").

Alien- elokuvien esihistoriaa luotaava "Prometheus" (2012) oli kauheaa katsottavaa. Se oli kauttaaltaan limaa, ehkä siksi, että sen taustalla ei edes ollut kunnon tarinaa. Vaikka sen onkin ohjannut Blade Runnerin tekijä Ridley Scott.

Ja sitten voisin mainita aivan erinomaisen elokuvan, joka myös menee scifi- genreen: Alex Garlandin ohjaama "Ex-machina". Elokuvassa on limaa vain ihan lopussa, laboratoriosta karanneen androidin kulkiessa kaupungilla. Tietenkään se ei ole mikään pointti, ainakaan omassa tutkijanmielessäni (infrastruktuuristaan karannut androidi on yhtä lailla tuhoon tuomittu kuin akvaariosta lattialle hypännyt kultakala). Sen sijaan elokuva on armoton ja raadollinen ihmiskuntaa kohtaan: rasismilta ja hyväksikäytöltä eivät säästy edes ihmisen itse luomat koneet.

Poikkeuksellinen lisäys 10.10.2017

Edellä mainitun Villeneuven ohjaama "Blade Runner 2049" näyttää vahvistavan teorian Hollywood- limasta. Elokuvan saama ylistys tuntuu hieman perusteettomalta. Toisin kun kritiikki kertoo, elokuva on keitelty täysin kokoon alkuperäisen Blade Runnerin aineksista. Monelta on jäänyt huomaamatta kuinka jo alussa paljastuu että poliisi "K" on itsekin replikantti, jonka tehtävä on jahdata vanhemman tyypin replikantteja. Kun tehdään jatko-osaa, hyödynnetään yleensä vanhan elokuvan aineksia jo ihan taloudellisista syistä, ja onhan se helpompaakin kun ei tarvitse keksiä uusia asioita. Lima ilmenee siten, että vanhan elokuvan ainekset on kopioitu ja paisuteltu ylettömästi. Lavastus, miljöö, musiikki (köyhiä Vangelis- sitaatteja) ja tekniset viritykset. Käsikirjoitustiimi on ilmeisesti ollut iso, ja juoneen onkin kasattu aivan liikaa turhaa tavaraa, Koko elokuvassa on liikaa tavaraa, mutta sen väitetyt "filosofiset kysymykset" ovat aivan samat kuin esikuvassa, mitään uutta syvällisyyttä ei löydy. Sentimentaalisuutta on tietysti lisätty erityisesti loppuun. Vanhan leffan sankari Harrison Ford könyää myös lopussa lavalle. Hän onkin tässä aluksi aiempaa parempi esittäessään vanhaa, kärttyisää ja alkoholisoitunutta Deckardia - kunnes nostaa naamalleen tutun happaman ilmeensä. Vanhan ehostukseen kuuluu vielä leffaan lisätty yletön määrä jatkuvaa sadetta, kaahausta, räjähdyksiä ja tappeluita, ja erityiseti vanhan tyylin turpaanvetoa. Niinpä loppuun lisätty lopputappelu (sellainenhan pitää toimintaelokuvassa olla) on paisuteltu naurettaviin mittoihin, sitä on vaikea huvittumatta katsella. Yhteenveto: hyvä maku ja tyyli on tästä elokuvasta kaukana. Mutta kannattaa elokuva silti nähdä, vaikka se onkin turhan pitkä. Etenkin elokuvan lavasteet ja miljööt on aivan upeaa ja kekseliästä nähtävää. Pidin eritysesti Dickin kirjoista tutusta ja kyberpunk-henkisestä lentoautosta, se oli kerrassaan mainio.

Ja niin, onhan mukana Krista Kososen viiden sekunnin tähteys, kun hän sanoo suomeksi repiikkinsä: "Varokaa tota jätkää, se on vitun vaarallinen".

Sivistynyt insinööri

Lainasin juuri kirjastosta kokoelman Mikko Niemen kirjoituksia, otsikolla ”Sivistynyt lääkäri”. Halusin ehkä tietää, millainen on sivistynyt lääkäri. No, ainakin vakuutuin siitä, että Mikko Niemi oli sivistynyt lääkäri. Mutta minut pysäytti juuri tuon kokoelman nimen antanut tarina. Niemi kertoi, kuinka eräs lääketieteen suuria nimiä, kanadalainen lääkäri sir William Osler (1849-1919) esitti, että lääkärikoulutukseen tulisi sisällyttää kaunokirjallisuutta. Hän oli myös pohtinut, millainen olisi luettavaksi suositeltavien teosten lista. 
 

No miksikä ei. Ovathan lääkärit monella tapaa kosketuksissa sairauksistaan hämmentyneiden ja kärsivien ihmisten ja heidän omaistensa kanssa. Miksei hyvän lääkärin pitäisi olla myös hyvä ihminen? Ehkä hyvää kirjallisuutta lukemalla voisi oppia ymmärtämään edes hieman paremmin ihmisenä olemisen monia puolia. Muistin myös edesmenneen hyvän ystäväni, joka oli syöpälääkäri. Hän oli hyvä ihminen - sen parempaa luonnehdintaa en ikinä voisi hänestä keksiä. Ja hänkin luki kirjallisuutta.

Olen siis samaa mieltä Mikko Niemen kanssa. Sitten ryhdyin tutkimaan, millainen on puolestaan sivistynyt insinööri. Google- haku suomenkielisestä aineistosta tuotti vajaat kymmenen osumaa, kaikki epäolennaisia. Esimerkiksi sivistynyt insinööri rinnastettiin joulupukkiin - molemmat taruolentoja.

Perustelu sivistyksen tarpeelle voisi olla saman tapainen kun Niemellä. Ihminen aloittaa tekniikan opiskelun kovin nuorena ja varustettuna hyvin suppealla elämänkokemuksella. Tekniikan opintojen sisältö ei lainkaan paranna tätä asiantilaa, opiskelijaelämä ehkä hieman. Esseessään ”Kirjallisuus todellisuuden hahmottajana” Väinö Linna totesi, kuinka suppea on se todellisuuden piiri, josta voimme tehdä havaintoja, niin että muu osa maailmasta on tiedostettava mielikuvituksen voimalla. Vaatimattoman kotitaustansa ja koulutuksensa takia Linna itsekin tiedosti ”sivistyksen puutteensa”, ja koetti korjata asiaa lukemalla ahkerasti. Ja myös Aleksis Kivi kehotti ihmisiä lukemaan paljon ”avartaakseen mielikuvituksensa piiriä”.

Perustelen insinöörin sivistämisen tarvetta myös ammatin luonteella. Vaikka koulutuksen painopiste on lähes yksinomaan teknisissä tieteissä, insinöörin ammatissa niiden merkitys on usein aivan toissijainen. Insinööri on työssään vahvasti ihmisten kanssa. Hän on asioiden järjestelijä, neuvottelija, diplomaatti, joskus vaikuttaja tai johtaja. Ja hänen työnsä muokkaa maailmaa, muuttaa ja tuottaa ihmisen elinympäristöjä, vaikuttaa luontoon ja jopa ihmisten hyvinvointiin. Työ on siis hieman niin kuin kuin lääkäreillä, ihmisten kanssa olemista ja jopa heidän elämäänsä puuttumista. Erona on, että lääkärin työhön liittyvät eettiset piirteet joko tiedostetaan, tai ainakin vaistotaan. Mutta insinööri saattaa helposti olla autuaan tietämätön oman työnsä eettisistä ulottuvuuksista. Emmekö siis tarvitse sivistyneitä insinöörejä?

William Oslerin esimerkin mukaan voisimme laatia suositellun kirjallisuuden luettelon. Siihen voisi kuulua kirjoja, joissa ratkotaan arvoituksia. Aivan kuten lääkärit, myös insinöörit joutuvat tekemään diagnooseja. Suosikkini ovat mm alkuperäiset Sherlock Holmes- tarinat. Samoin suosittelisin kirjoja, joissa käsitellään mahdollisimman monipuolisesti ihmissuhteita. Mutta haluaisin lisätä myös Oslerin suosituksista poikkeavaa lukemista. Haluaisin listaan kirjoja, joissa käsitellään valistuksen hengessä luontoa, tiedettä ja tekniikkaa. Esimerkiksi perinteistä science fictionia. Sitten haluaisin suositella kirjoja joista lukija voisi oppia nöyryyttä - kirjoja joissa lukijaa johdetaan harhaan ja siten osoitetaan että asiat ehkä voisivat olla toisinkin. En haluaisi listalle kirjallisuutta, joka lietsoo kansallisia ja etnisiä ennakkoluuloja. En myöskään haluaisi sinne tyypillistä eettis-uskonnollista kirjallisuutta - mielestäni se ruokkii omahyväisyyttä, tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta. Ainakin silloin kun kirjojen retorisena keinona on ”me hyvät vastaan nuo toiset syntiset”.

Mutta onkohan kirjallisuuden suosittelussa sittenkään mitään järkeä. Sillä on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät lue kaunokirjallisuutta, he eivät koe saavansa siitä mitään itselleen. Enkä silti usko että heistä tulisi vähemmän hyviä insinöörejä tai lääkäreitä.

Toisaalta haluaisin uskoa, että hyvä kirjallisuus olisi hyväksi. Se voisi olla sitä ainakin verrattuna etiikan opettamiseen oppiaineena. Etiikassahan on kyseessä viime kädessä sellaisen asian oivaltaminen, että on olemassa oikeita ja vääriä tapoja toimia. Ja että kyseessä on nimenomaan ymmärtäminen eikä tieto. Eikä ymmärrystä voi kaataa ihmisen päähän, vaan paremminkin se syntyy tunteiden ja mielikuvituksen kautta kun pohdimme omaa toimintaamme tai uppoudumme kiinnostavaan kertomukseen.

Myös moderni psykologia on alkanut valottaa motivaation ja päätöksenteon mysteeriä. Emme ole niin rationaalisia kuin ajattelemme. Saatamme myös olla eräässä mielessä varsin yksinkertaisia. Esimerkiksi kokeellinen psykologia on löytänyt ilmiöt, joita sanotaan ankkuroitumiseksi ja pohjustamiseksi. Päätöksiimme vaikuttaa, mitä olemme ajatelleet ja kokeneet ennen päätöksentekoa. Yksinkertainen esimerkki. Koehenkilöille annetaan tehtäviä, joissa joutuu pohtimaan rahaa (ja vertailuryhmille vastaava määrä neutraaleja tehtäviä). Sitten kumpikin ryhmä tekee testejä joissa tehdään eettisiä valintoja. Ilmenee, että rahaa ajatellut ryhmä on muuttunut itsekkäämmäksi.

Lopuksi paljastan, että Niemen kirjan lisäksi kirjoitukseeni vaikutti toinenkin assosiaatio. Kuuluisa amerikkalainen rakennusinsinööri Samuel C. Florman on kirjoittanut kirjan ”The Civilized Engineer”. Entä miten Flormanista itsestään tuli ”sivistynyt”? Hänen oma tarinansa on seuraava. Florman osallistui nuorena miehenä toiseen maailmansotaan teknisissä joukoissa. Hän ei joutunut taisteluihin, vaan juuttui useiden kuukausien ajaksi syrjäiselle saarelle perustettuun sotilastukikohtaan. Mitään järkevää tekemistä ei ollut. Miesjoukko kulutti aikaansa juopottelemalla ja puhumalla roskaa, aiheena naisten halventaminen, viinanhuuruisten toilailujen ruotiminen ja poissaolevien panettelu. Kuten ainakin armeijan käyneet miehet muistanevat, tällaisen kuurin vaikutus ihmiseen muistuttaa lobotomiaa. Tai kuten Harry Harrison totesi sotilaselämän lopputuloksesta (kirjassaan ”Bill, Linnunradan sankari”): ”moraali näivettyy pois tarpeettomana ja käytön puutteessa, ja aivot kutistuvat saksanpähkinän kokoisiksi”.

Entä miten Florman vältti tällaisen kohtalon? No, tukikohdassa oli onneksi suhteellisen hyvin varustettu kirjasto....

PS. Flormanin kirjaa ei ole suomennettu, mutta aina valpas Terra Cognita on julkaissut suomeksi toisen Flormanin kirjan: ”Tekniikan eksistentiaaliset nautinnot”. Suunnilleen samoja asioita siinä käsitellään, ja Florman kirjoittaa nautittavasti.

Elämäni kirjoja

Kirjoilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi ihmisen ura muodostuu ja millaisen ammatin valitsee. Ainakin jos jo lapsena lukee paljon. Tai näin voisi ainakin ajatella. Asiaa on kuitenkin mahdotonta näyttää toteen. Ehkä elämämme onkin kiinni enemmän sattumista kuin valinnoista. Mutta ehkä kuitenkin. Sillä ratkaisevaa on, millaisiin sattuman tuomiin mahdollisuuksiin tarttuu. Ja joutuuhan ihminen tekemään ratkaisujaan kovin nuorena. Kun elämänkokemusta ei juuri ole, miksei se korvautuisi osaksi kirjallisuuden tarjoamalla sisällöllä.

Tällaisella ajatuksella on hauska leikkiä. Olen joskus pohtinut asiaa omalta kohdaltani. Opin lukemaan varhain, ehkä nelivuotiaana ja ilmeisen vahingossa. Muistan hämärästi, kuinka Helsingin neonvalojen viestit alkoivat avautua. Ehkä kyselin niistä vanhemmiltani, ja sitä kautta opin lukemaan. Erityisesti mieleen painui Töölöntorin kulmassa sininen HOK- kahvilan mainos, Forumin hauskat lääkemainokset ja aivan käsittämätön vaaleanvihreä kirjoitus ”Varubåden”. Siitä pitäen minusta tuli lukutoukka. Luin, niin kuin tyypillisesti sanotaan, kaiken minkä sain käsiini. Se ei kuitenkaan ole ihan totta. En koskaan lukenut raamattua enkä aikuisten kirjoja – koska ne vaikuttivat tylsiltä, paljon tekstiä, ei kuvia. Minun ei tarvinnut lukea niitä, koska oli aina vaihtoehtoista luettavaa. Luin sanomalehtiä, aikakauslehtiä, satukirjoja, sarjakuvia, mainoksia, ja satunnaisesti kirjoja - etenkin jos niissä oli kuvia. 

On kirjoja joista olen varma, että ne ovat vaikuttaneet elämääni. Ja sitten on kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen muuten vain. Olen myös varma , että kirjojen vaikutus elämään ei rajoitu lapsuuteen, vaan ehkä sitä tapahtuu koko elämän. Aloitan oman elämäni kirjalistan kahdella kirjalla, joista olen varma, että ne ovat tehneet minusta sen mikä olen. Sitten jatkan muuten vain vaikuttavilla kirjoilla.

Kaikista tärkein lapsuuden kirjani on Jules Vernen ”Sukelluslaivalla maailman ympäri”. Olen lukenut sen kymmenkunta kertaa, eikä kirjan loisto himmene. Se on seikkailukirja, mutta tärkeintä on, että se johdatti minut tieteen pariin. Tiede tuossa kirjassa merkitsi tutkimusmatkaa, eliöiden luokittelua ja tieteellistä asennetta. Kirjan toinen peruselementti on teknologia, insinöörinero kapteeni Nemon rakentama sähköllä toimiva sukellusvene Nautilus. Vakuutuin, että sähkö ratkaisee maailmassa kaikki tärkeät asiat. En tiedä kumpi asia kiehtoi voimakkaammin. Ehkä teknologia, kai siksi minusta tuli ensin insinööri ja sitten tutkija. 

Toinen tärkeä lapsuuden kirja on: Talvitie: ”Kemiallinen teknologia, osa II”. Kirjan teemana oli räjähdysaineet, happojen valmistus, kehruuteollisuus ja selluloosateollisuus. Olin ehkä kymmenen, kun tuo kirja tuli elämääni, ja luin sen kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen. Se vei teollisuuden kiehtovaan maailmaan.

Talvitien kirjan ilmestyminen kotiini on oma kertomuksensa. Eräänä päivänä ovellemme tuli mies, ja selitti äidilleni, että isäni, joka oli poissa kotoa, oli luvannut lainata hänelle rahaa. Äitini ei aluksi uskonut, mutta mies ilmoitti jättävänsä pantiksi kassin, jossa oli kuulemma uusi puku ja tärkeitä tavaroita. Mies sai siis rahansa, muistaakseni viisituhatta silloista markkaa (noin sata euroa). Osoittautui, että mies oli isälleni tuntematon. Kun takaisinmaksukin viipyi, pantti tutkittiin. Suuresti mainostettu ”puku” oli mytty likaista kangasta. Kassissa oli myös läjä veitsiä ja haarukoita, joihin oli kaiverrettu ”Elanto”, ilmeisesti ravintolasta kähvellettyjä. Ja tuo ihmeellinen kirja. Aterimet otimme käyttöön, mutta piilotimme ne, jos tuli vieraita. Oliko tuo hämärä lainan pyytäjä tavallinen rosvo vai epäonninen insinööriopiskelija? Emme saaneet tietää.

Entä ne muut tärkeät kirjat? Aloitan lapsuudesta. Osmo Ilmarin unhoon jääneet ja aliarvostetut tieteiskirjat nuorille: Kadonneet kuussa, Uhka avaruudesta ja Planeetta Logos olivat ihmeellisiä. Pidin Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta, siinä liikuttiin saaristossa, missä vietimme kesiä. Mark Twainin Tom Sawyer oli hieman hämmentävä, sillä en oikein päässyt selville, minkä ikäisiä sen pojat olivat. Mutta seikkailun lumo oli vahva. Etenkin neekeriorja Jimin pelastaminen oli hurjaa. Se myös hämmensi: pidetäänkö jossain orjia? Tove Janssonin Muumikirjat olivat myös suuri rakkauteni, ja pidän niistä edelleen. Ennen kaikkea Pyrstötähti, Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus. Vasta aikuisena luin ”Muumipapan urotyöt” omille lapsilleni, ja lumouduin edelleen. Se on kaikista Muumikirjoista paras.

Kansakoulussa opettaja luki meille oppilaille ääneen Kalevalaa. Se kiehtoi tavattomasti mielikuvitustani. Huomasin, että runomittaa on vaikea lukea, mutta kuunneltuna se vaikuttaa. Kalevalan maailma on minulle taianomainen suomalaisten alkukoti.

Lukiossa tuli lisää vaikuttavia kirjoja. ”Pakkoluku” pani tutustumaan Kafkaan, johon ihastuin silmittömästi. Samoin pidin kovasti Strindbergin Punaisesta huoneesta. Koulutovereiden vaikutuksesta luin Harry Martinsonin kulkurieepoksen ”Kulkijan pilvilinnat”. Se tietysti vetosi voimakkaasti romanttisiin teineihin. Myöhemmin kirja on tuottanut minulle suuren pettymyksen. Lähes ainoa kirja, jonka lumo on kokonaan kadonnut. Hieman samoin on käynyt Marquesin ”Sadan vuoden yksinäisyydelle”.

Opiskelijana lumouduin Waltarin historiallisista romaaneista. Luin myös paljon venäläisiä klassikoita: Tolstoita, Tšehovia, Turgenjevia, Puškinia, Gogolia. Dostojevskia vierastin hieman moraalisen paatoksen takia.

Aikuisiän ällistyttäviä lukukokemuksia ovat olleet Jorma Korpelan ”Tohtori Finckelmann”, Tove Janssonin hurjat "aikuisnovellit", Melvillen ”Moby Dick” (kerta kaikkiaan tolkuton kirja), ja Flann O'Brienin ”Kolmas konstaapeli”.

Lapsuuden lukutaivas aukeni tieteiskirjallisuuden ja Jules Vernen kautta kautta. Myöhemmin palasin näille vanhoille juurilleni. Ehkä ovet avasi Stanislaw Lemin ”Kyberias” - ja muut Lemit. Sitten luin Iain Banksin läpimurtokirjan ”Ampiaistehdas”. Se ällistytti: oliko se scifiä, draamaa vai kauhukertomus? Banksin ”kulttuuri”- sarjan ohella rakkaimmaksi muodostui lopulta Philip K. Dick.

Tämä oli lyhyt lista. Koska kirjoista olisi niin paljon kerrottavaa – asiaan lienee pakko palata.