Yläluokan ääliöiden mestaruuskisat

Huomaan kirjoittavani tapojeni vastaisesti ajankohtaista kirjoitusta. Huomasin nimittäin, että Edward St Aubyn kirja Loistava menneisyys komeilee käännetyn kaunokirjallisuuden myyntilistan kärjessä. Kyynikko sanoisi ”odotetusti”, koska kirjan ulkokohtaisena sisältönä näyttää olevan seksiä, skandaaleja ja huumeiden käyttöä niin sanotuissa paremmissa piireissä. Hieman ulkokohtaisena tuon kirjan itsekin koin, mutta se antoi aihetta ajatuksille, jotka ansaitsevat tulla ainakin kirjatuiksi. Kirja nimittäin kertoo brittiläisestä luokkayhteiskunnasta tavalla, joka huolimatta kirjan sujuvasta kerrontatyylistä ei välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle. Toki myös oma käsitykseni brittien luokkayhteiskunnasta perustuu toisen käden kirjallisiin ja elokuvallisiin lähteisiin, sekä suhteellisiin niukkoihin ammatillisiin kontakteihin, ja matkoihin eri puolille saarivaltakuntaa sekä työasioissa että turistina.

Joten nyt tulee härski ja suoraviivainen rinnastus englantilaisen koomikkoryhmän Monty Pythonin sketsiin 127th Upper Class Twit of the Year Show (127. yläluokan ääliöiden mestaruuskisat) noin vuodelta 1970. Sketsi sai Helsingin sanomien kriitikon Jukka Kajavan vetämään kerta kaikkiaan herneen nenäänsä, ja tämä tapaus lopetti samalla Monty Pythonin esiintymiset YLE:n kanavilla. Kajavan mukaan sketsissä pilkattiin vajaamielisiä. Utelias lukija voi kaivaa sketsin internetin uumenista You Tubesta. Se kannattaa, sillä sketsi on hillittömän hauska, ehkä Monty Pythonin kaikkien aikojen paras. Sillä eihän Kajava oikeassa ollut, ei siinä vajaamielisiä pilkattu vaan brittiläistä yläluokkaa.

Miten tämä tyhmä väärinkäsitys pääsi syntymään? Mielestäni syynä on kulttuurierot. Englanti todella on luokkayhteiskunta, aivan toisessa mittakaavassa kuin pohjoismaat tai Suomi. Mutta samalla siellä kukoistaa myös luokkayhteiskunnan kritiikin vahva perinne. Tuo kritiikki on usein suorasukaista, kovaa ja suorastaan härskiä. Ja tekisi mieli lisätä ”ansaitusti”. Mitä tuossa pahamaineisessa sketsissä oikein tapahtuu? Siinä joukko pölvästejä yläluokkaisia aatelismiehiä kilpailee urheilukentällä hieman samassa hengessä, kuin skottilaisia perinteitä myötäilevässä Ylämaan kisoissa (Highland games). Niinpä sketsissä yritetään kunnostautua yläluokalle ominaisissa perinteisissä taidoissa. Lajeina on muun muassa peruuttaminen autolla naisen päälle, hyppääminen tulitikkulaatikoista rakennetun aidan yli, naisen rintaliivien riisuminen ja paikalleen sidottujen eläinten ampuminen. Viimeisenä lajina kilpailijoiden pitää ampua itsensä – siinäkään eivät kaikki onnistuneet.

Tuleekohan tuo vertaus nyt selväksi? Loistavassa menneisyydessä kirjailija esittelee omakohtaisesti varakkaan yläluokan elämää, hieman ääliöiden mestaruuskisan hengessä. Kukahan kirjan henkilöistä panee paremmaksi, vai viekö kirjailija voiton? Onhan tuo kuvaus varmaan todenperäinen ja jopa sisällöltään järkyttävä, mutta minun on vaikea suhtautua siihen empaattisesti. Kuin pisteenä i:n päälle kirjan takakannesta lukijaa tuijottaa kopea brittiläinen snobi, ilmeisesti itse kirjailija. Tämä kritiikki tuntuu menevän henkilökohtaisuuksiin, mutta puolustaudun sillä, että kirjailija itse aloitti panemalla itsensä peliin. Edustaahan kirja henkilökohtaisten paljastusten lajityyppiä. Se tietenkin lisää suuren yleisön kiinnostusta ainakin kotimassa. Lisäksi kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu, ja siinä tuntuu muotoutuvan eräänlainen selviytymistarina. Kirjan keskimmäinen osa on hieman pitkästyttävää huumehörhöilyä, joka samalla alkaa epäilyttää. Osasiko se tuon homman todella itse? Ainakin kirjailija on lukenut William Burroughinsa ja Hunter S. Thompsoninsa. Lisäksi rikkaan snobin huumehommista puuttuu eksistentiaalinen terä. Kun rahaa riittää, kintereillä ei hiippaile taloudellinen perikato ja itsensä lopullinen myyminen rikoksiin, diilaukseen tai prostituutioon.

Kirjan rankasta sisällöstä huolimatta eräät arvioijat ovat kokeneet kirjan myös viihdyttävänä ja jopa hauskana. Se todistaa kirjailijan taitavuudesta - ainakin myyntimielessä. No, kuulemma keskitysleireilläkin kerrotaan vitsejä. Itse en pääse eroon ”yläluokan ääliöiden mestaruuskisat”- vaikutelmasta.

Alussa mainitsin myydyimmän käännöskirjallisuuden listan, ja sieltä löytyy myös todellinen helmi: Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Myös tässä kirjassa on rankkoja aiheita: addiktiota, vieroitushoitoa ja huonoa tai holtitonta käytöstä. Ja mitä edellä mainitusta kirjasta puuttui, myös köyhyyttä. Mutta miten ihanasti, tarkasti ja älykkäästi niitä käsitellään. Lucia Berlin kirjoittaa kuin enkeli. Jokainen lause on tiivistetty pala puhdasta kultaa. Tätä kirjailijaa kriitikot ovat väheksyneet tuotannon suppeuden takia. Ikään kuin se olisi jokin kriteeri. Siksikö että hän oli nainen? Ehkäpä köyhyyden ja aineiden kanssa sählätessä energia ei oikein riittänyt laajoihin kirjallisiin harrastuksiin. Se, mitä syntyi on sitten aivan ainutlaatuista.