Pentti Haanpää oli uskomattoman hieno
kirjailija. Hän kirjoitti paljon niin sanotusta tavallisista
ihmisistä. Aivan erityisen kiinnostuksen kohde hänellä oli jätkä,
eli metsissä raatava ja kansallisomaisuuttamme tukkipuuta talteen
korjaava työmies. Haanpäätä on myös joskus arveltu itsekin
jätkäksi, varmaan osuvien ja vahvaa taustatietoa kuvastavien
kertomisten takia. Mutta se hän ei ollut. Vaikka Haanpää oli
maalta, Piippolasta Pohjois-Pohjanmaalta, hän tähtäsi nuoresta
alkaen tietoisesti kirjailijaksi. Hän oli maalla asuva
kulttuuri-ihminen, jos näin outoa sanontaa voi käyttää. Myös
hänen isoisällään ja isällään oli kirjallisia harrastuksia.
Aikanaan jätkäksi epäileminen koettiin
halventavaksi. Varmaankin tällainen puhe johtui Haanpään
oletetuista poliittisista mielipiteistä ja ilmeisestä militarismin
halveksunnasta. Tarkoitus oli loukata. En usko, että jätkä olisi
nykyään mitenkään väheksyvä nimitys. Oikeastaan päinvastoin.
Jätkät olivat raskasta työtä tekeviä miehiä, mutta siinä
työssä toimiminen edellytti fyysisen kunnon lisäksi myös taitoa
ja harkintakykyä. Ei siinä kaikki pärjänneet.
Ainakin pari sataa vuotta Suomen teollinen talous
lepäsi viime kädessä jätkien vahvoilla hartioilla. He tuottivat
elintärkeän raaka-aineen metsäteollisuuden koneistoon. Mutta mitä
me oikein tiedämme jätkistä ja heidän elämästään? Pentti
Haanpää oli loistava tarinoiden kuuntelija ja kertoja. Hänen
kauttaan me tiedämme, miltä jätkänä olo tuntui, maistui ja
haisi. Miten raaka työ ja köyhyys koettelivat ihmisen mieltä ja
ruumista. Mutta olin aika hämmästynyt kun oivalsin, ettei Haanpää
kertonut juuri mitään jätkien työn sisällöstä. Siitä, mitä
he tekivät, millaisiin ammatteihin jätkän työ jakautui, millä
välineillä työtä tehtiin, ja mitä siinä piti osata. Hän ei
juurikaan tuntenut jätkän elämän tätä puolta, sillä ei hän
sitä työtä ollut itse koskaan tehnyt. En sano tätä moitteena.
Haanpää oli omassa kertomisen lajissaan mestarillinen ja syvästi
humaani. Kirjallisuudessamme ei oikein ole hänen vertaistaan.
Minun silmäni avasi Hanna Snellmanin ja Katri
Kauniston artikkeli Opitun ja aistien varassa (teoksessa Miten
Suomesta tuli tekniikan maa, Tekniikan museon julkaisuja 8,
2017). Poimin nyt tästä tekstista eräitä opetuksia.
Jätkät on mielletty kierteleviksi joutomiehiksi,
lentojätkiksi. Näin asia ei ollut. Jätkien enemmistö oli
pientilallisia ja vuokraviljelijöitä, jotka talveksi lähtivät
metsätöihin. Usein he matkasivat kauaskin kotinurkilta, itäiseen
Suomeen ja Lappiin. Metsät olivat kuin puskuri, joka pidätteli ja
hillitsi maaseudun rakennemuutosta 20-luvulta 30-luvun loppuun. Sodan
jälkeen metsätalouden koneellistuminen alkoi vaikuttaa, ja paine
purkautui maastamuuttona, lähinnä Ruotsiin.
Metsätöissä tapahtui jatkuvasti teknillisiä
uudistuksia. Kahden miehen justeerit tulivat käyttöön 1900- luvun
alussa. Jostain syystä jätkät vastustivat justeereja kovasti, ja
tulivat uhmakkaasti töihin kirveet repuissaan. Syyksi on arveltu,
että justeeri rajoittaa jätkän vapautta: piti sopia työnteosta
työparin kanssa. Tehokas justeeri jäi käyttöön, mutta siitä
huolimatta puunkaatajia nimitettiin edelleen hakkureiksi. Pokasahat
yleistyivät myös. Ne olivat tarpeen, kun tehtiin lyhyitä pöllejä
halkopinoihin ja massapuuksi, propseiksi.
Ajomiehet hevosineen kuljettivat tukkien lisäksi
muutakin. Ajomiesten tehtävä oli viedä työvälineet, justeerit ja
pokasahat työmaalle. Usein ajomiehen tehtävä oli myös vastata
justeerista ja pitää se terässä.
Jätkien työmaat olivat usein kaukana asumuksista
erämaassa. He asuivat tilapäisissä majoissa ja metsäsaunoissa,
vähitellen rakennettiin myös tilavampia kämppiä. Vanha
Yhtyneitten paperitehtaitten kämppälaki vuodelta 1924 määräsi,
miten kämpillä piti käyttäytyä. Vuoden 1938 kämppälaki pyrki
turvaamaan jätkille paremmat asumisolot, ja kämpille pestattiin
kämppäemäntiä hoitamaan ruokahuolto. Ennen lakia ja jos
kämppäemäntää ei ollut, jätkät hoitivat ruokahuollon itse.
Ajomiesten tehtävä oli hankkia ruokatarpeet ja kuljettaa ne
kämpille, ja puunkaatajat hoitivat ruoan valmistuksen. Jätkillä
oli omat välineet mukana: padat, kahvipannut ja käristyskauhat. Työnjakoon kuuui myös, että kaatomiehet tekivät polttopuut ja ajomiehet kujettivat ne kämpille. Talvinen metsä oli ankara työmaa. Jätkien piti osata huoltaa itsensä, varusteensa ja työkalunsa. Kun talven pimeys rajoitti työaikaa, jäi aikaa huoltotoimille, mutta myös juttujen kertomiselle ja korttipelille,
Haanpää kuvasi paljon uittojätkien elämää.
Uitto alkoi jäiden lähdettyä ja vesien noustessa. Uittojätkä oli
erityinen ammattinsa. Piti tarkkaan tietää, miten uittorakenteet,
arkut ja puomit aseteltiin ja milloin uitto saattoi alkaa. Se oli
perinnetietoa, ja jokainen uittopaikka oli omanlaisensa. Usein jätkät
seurasivat uitettavia tukkeja jokea alavirtaan aina jokisuiston
sahoille ja tukkien lajittelupaikoille. Näin teki myös Pate Teikka,
Haanpään Noitaympyrän jätkä, uittojätkä ja kulkumies.
Sodan jälkeen puunkorjuu koneellistui. Tulivat
moottorisahat, metsätraktorit ja monitoimikoneet. Uitotkin
loppuivat, puut siirtyivät rauta- ja kumipyörille. Siinä rytäkässä
jätkän hieman kyseenalaiseltakin kuulostanut arvonimi katosi,
alettiin puhua metsureista.
