Kaipuu jonnekin

Katoin juuri ruokapöytää, ja minulla oli ilo laittaa esille Arabian siniseen sarjaan kuuluvia astioita. Muistan ne elävästi jo varhaisesta lapsuudesta 1950- luvulta. Ja mieleeni palautui heti, kuinka jo silloin rakastin Arabian astioiden ihmeellisiä maisemia. Kuinka voimakkaasti kaipasin tuota eksoottisia maailmaa, joissa oli tuulimyllyjä, vesimyllyjä, linnoja, vehreitä puita, kalastajia ongella, purjeveneitä. Kaihosin noita kummallisia ja epätodellisia maisemia, joiden esikuvia ei varmaankaan missään edes ole. Niiden kaukaiset mallit saattavat olla Keski-Euroopasta, mutta niissä on outo vierauden tunne, joten ne saattaisivat olla myös vaikkapa jostain Aasiasta. Joka tapauksessa ne esittävät lauhkean ja kostean ilmaston paikkoja. Niiden kuvioiden syvän sininen väri valkoisella pohjalla on perinteinen tietynlaisen lasitetun posliinin, fajanssin tyyli, ja se viittaa vahvasti vaikkapa Hollantiin - mutta maisemat eivät ole sikäläisiä. 

Mistä tuo astioiden kuvitus mahtaa olla peräisin? Suomessa niitä ei missään tapauksessa ole taiteiltu. Koska tietynlaisissa lautaisissa ja kupeissa oli aina sama kuvio, ne perustuvat painettuihin siirtokuviin, jotka on asetettu paikoilleen ennen lasitusta. Teollista piensarjatyötä, mikä ei lankaan vähennä niiden arvoa silmissäni. Ja tiedän, että monet muutkin suomalaiset rakastavat väkevästi tätä astiastoa. Vaikka se ei olekaan ns. "suomalaista disainia" isolla D- kirjaimella. Designmuseon tietokannasta sain ongittua, että taiteilijan nimi on Reinhard Richter, ja mallit on tehty 1930- luvulla. Tämä rakastettu astiasto on siis eurooppalaista teollista käyttötavaraperinnettä, ja sitä on ilmeisesti valmistettu vuosikymmeniä, aina 1960- luvulle asti. 

Mutta mikä on tämä kummallinen nostalgian laji, joka saa lapsen kaipaamaan paikkoihin, joista hänellä ei ole mitään tietoa? Se ei siis olekaan vanhan ihmisen nostalgiaa menetetyn lapsuuden paikkoihin, eikä myöskään suomalaisille tuttua Karjala-nostalgiaa kerran olleeseen, vaikka luultavasti muistoissa muuntuneeseen maailmaan. Sillä mikään muisto ei saa lasta kaipaamaan paikkoja ja maisemia, joita hän ei ole ikinä nähnyt ja joita ei edes ole. 

Jotta asia olisi mutkikkaampi, muistan toisenkin lapsuuden kaukokaipuun kohteen: minussa herättää nostalgisia tunteita Carl Barksin piirtämän Ankkalinnan maisemat. Mutta ei Don Rosan, niitä maisemia kohtaan olen kylmä. Syyn voin ehkä arvata. En kaipaa Don Rosan maailmaan, koska en pidä siitä muutenkaan.

Omaa luokkaansa ovat suomalaiset maisemamaalaukset 1800- luvun alkupuolelta. Nuo maisemat ovat outoja, ne eivät missään tapauksessa ole todellisia. Ja kuitenkin monet maalausten kohteet on nimetty jopa paikkakunnan tarkkuudella. Taiteilijat olivat saaneet eurooppalaisen koulutuksen, ja maalasivat niiden ihanteiden mukaan. Varmaan he sisimmässään tiesivät, että suomalainen maisema ei näytä sellaiselta. Mutta tiedostamattaan he toivoivat, että masemat olisivat samanlaisia kuin Etelä-Euroopassa, tai että niistä ajan myötä voisi tulla sellaisia.

Ehkä pitääkin määritellä sanaa "nostalgia" uudelleen. Kyseessä saattaakin olla kaipuu paikkaan, jota ei ole olemassa, mutta jonka toivoisi olevan. Kaipuu kohti utopiaa. Tarkkaan ottaen meillä on siis kahdenlaista nostalgiaa: kadonneen maailman ikävöinti ja toiveiden maailman ikävöinti. Nämä asiat tuntuvat samalta. Ne nostavat esiin samanlaisen tunnetilan, mutta tuon tunteen lähde on erilainen. On todella jännittävää, että lapsi, jolla ei ole takanaan pitkää koettua historiaa pystyy kuitenkin kokemaan vahvoja nostalgisia tunteita. 

Asia voidaan nähdä myös kirjallisessa perspektiivissä. Historiasta kertovat kirjat ovat erittäin suosittuja. Ehkä ihmisiä todella kiinnostaa menneiden aikojen ihmiset ja tapahtumat. Mutta suosion takana saattaa olla myös tällaisen kirjallisuuden herättämät nostalgiset tunteet. Vastaavasti kirjallisuudessa on myös tulevaisuutta luotaavia utooppisia elementtejä. Erityisen vahvoja ne ovat tieteiskirjallisuudessa, millä on omat vahvat kannattajakuntansa. 

Asia on merkittävämpi kuin saattaisi ajatella. Ihmisen henkisen toiminnan voi jaotella menneisyyden tutkimiseen ja tulevaisuuden kuvitteluun. Ja välissä on nykyisyys, missä nämä kuvitelmat vedetään yhteen ja missä tapahtuvat kaikki tärkeät ratkaisut. Eihän tässä tieteenkään mitään uutta ole sinänsä. Mutta minusta tässä on jännittävä näkökulma kulttuurin ja vaikkapa kirjallisuuden jäsentelyyn. 

Oma oivallukseni on seuraava. On olemassa kadonneeseen kohdistuvaa nostalgiaa ja tulevaan suuntautuvaa nostalgiaa. Ne tuntuvat aika lailla samalta, mutta ne ovat aivan eri asioita. Luonto vain on säästäväinen ja käyttää samaa tunnemekanismia. Voisimme antaa tunteelle oman nimensä. Jotain, joka on samalla kertaa kiehtovaa, kaihoisaa ja houkuttelevaa.

Maailma, jota ei ole. Reinhard Richterin maisema Arabian lautasessa.