Joskus vain haluaa panna aivot narikkaan. Kun on väsynyt, ei millään viitsi kirjoittaa eikä harrastaa jotain kehittävää eikä tehdä jotain hyödyllistä jne. Joten on niin syntisen mukavaa vain katsoa televisiosta jotain ihan roskaa. Ja nauttia siitä tunteesta, että tekee jotain aivan älytöntä. Niinpä eräänä iltana huomasin että televisiosta tulee agenttiparodia Johnny English, jota tähdittää ”nolojen tilanteiden mies” Rowan Atkinson. Sehän on varmaan sekä hauskaa että roskaa. Mutta erehdyin karkeasti. Elokuva ei olut tippaakaan hauska, suorastaan päin vastoin. Tuntui, kuin filmiraidasta olisi pesty pois voimakkailla liuottimilla kaikki vähänkin hauskaan vivahtava, ja lopulta voimakkaalla imurilla imaistu viimeinenkin huumorin atomi. Elokuva oli kuolettavan tylsä ja synnytti ajoittain myös voimakasta myötähäpeää. En millään jaksanut katsoa edes puoleen väliin.
Missä oikein on vika? Ehkä minulla ei vain ole huumorintajua. Näin minulle on joskus sanottu jopa ammattini perusteella: insinööri ja tutkija ei kai voi ymmärtää huumoria. Mutta onko näin? Olen testannut huumorintajuani erilaisilla elokuvilla. Testi on yksinkertainen, kuka vain voi sen tehdä. Katson hauskana pidetyn elokuvan, ja jos se on myös omasta mielestäni hauska, minulla on ehkä toivoa. Elokuva Hei, me lennetään (Airplane, 1980) on kuulemma saanut eniten ääniä, kun on etsitty maailman hauskinta elokuvaa. Oliko se minusta hauska? Kyllä vain, se on oikein hauska. Lisää elokuvia, joiden mukaan läpäisen huumorintajutestin, ovat esimerkiksi Mies ja alaston ase (1988), Poliisiopisto (1984), Haamujengi (Ghostbusters, 1984) ja Miehet mustissa (Men in black, 1997). Myös jatko-osat ovat hauskoja, tosin tunnetun ankaran luonnonlain mukaan ne eivät koskaan ole yhtä hauskoja. Ja jos mennään hivenen älyllisempään suuntaan, Blues Brothers (1980), Brianin elämä (1979) ja muut Monty Python- elokuvat, Down by law (1986), Picasson seikkailut (1978) ja Burn after reading (2008) ovat hauskoja. Ehkä riittää jo? Kai minulla sitten on huumorintajua.
Mutta mitä huumori oikein on? Asiaa on tutkittu vakavasti, jopa Sigmund Freud on kirjoittanut huumorista. Sen ytimessä on yleensä tapahtuma, joka muuttuu hauskaksi, koska se tapahtuukin jollain yllättävällä tavalla. Huumoriin tuntuu aina liittyvän jonkinlainen väärinymmärrys tai väärä tulkinta. Mukana on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen ja arkisen ja pyhän sekoittaminen. Ja huumorissa on myös pimeitä puolia, kuten solvaus, kateus ja vahingonilo. Tietääkseni akateeminen huumorin tutkimus ei ole auttanut tuottamaan parempaa huumoria. Eikä akateeminen huumorin tutkimus ole koskaan hauskaa. Pelkään pahoin, että akateemiset huumorin tutkijat ovat myös huumorintajuttomia. Ainakin mitä huumoriin tulee.
Onko huumori kansainvälistä, kulttuurirajat ylittävää? Se näyttää sitä olevan. Huumoriin kuuluva auktoriteettien halventaminen on tosin hankalaa tavaraa. Autoritääriset hallinnot eivät pidä tästä huumorin piirteestä, huumori voi olla vaarallinen ammatti. Neuvostoliitossa Radio Jerevan- vitsit saattoivat tietää linnareissua. Puhumattakaan oman aikamme profeetan pilakuvista. Huumori ei aina mene perille, tai sitten huumoria nähdään väärissä paikoissa. Suomalaisen kulttuurin puolestapuhujat ovet joskus näyttäneet Tuntematon sotilas- elokuvaa ulkomailla, ja tulos on voinut olla yllättävä. Elokuvan nähneet muistavat varmaan kohtauksen, jossa Hietanen menettää näkönsä, ja häntä kuljettava ambulanssi syttyy tuleen. Joskus tämä kohtaus voidaan tulkita hauskana. Ehkä näin käy, jos elokuvaa katsotaan poliittisen linssin läpi. Silloin kun katsoja tietää, että sodassa Suomi taisteli Natsi-Saksan rinnalla. Tuossa kohtauksessahan natsille käy hullusti.
Entä mikä menee vikaan Johnny English- elokuvassa? Siinähän pääosaa esittää todella hauskasta hahmosta tunnettu mies. Lisäksi elokuvassa irvaillaan James Bond- elokuvien kliseille melkein jokaisessa kohtauksessa. Ja aivan todella, elokuvan käsikirjoittajat ovat kirjoittaneet myös Bond- elokuvia, tuloksen pitäisi siis olla pomminvarmasti äärettömän hauska. Minusta elokuvassa epäonnistuvat sen molemmat keskeiset elementit: päähenkilön roolihahmo ja pilkan kohde.
Rowan Atkinson on luonut mainion koomisen roolin, herra Beanin, eli nolojen tilanteiden miehen. Hahmo on klassinen, sillä monen klovnihahmon tapaan Mr. Bean ei koskaan puhu. Hän esittää vahvaa ilmeilevää pantomiimiä. Mr. Bean joutuu erilaisiin pulmatilanteisiin, mutta yleensä hän selviää niistä, ja usein yllättävällä tavalla. Mr. Bean ei ole tosikko, vaikka onkin joskus yksinkertainen, ja hänessä on myös itseironiaa. Bean on kaikkiaan sympaattinen hahmo. Mutta Johnny Englishinä Bean ei ole toimiva hahmo. Ensinnäkin hän puhuu, ja siten hukkaa jo yhden vahvan tehokeinon. Hän on myös ilmeetön kivikasvo, yksioikoisen tunteeton, jopa lähes psykopaatti. Hän ei ole sympaattinen hahmo. English kyllä sählää ja törmäilee ja kulkee vääristä ovista ja sekoittaa henkilöitä toisiinsa, mutta se ei oikein riitä pitkän elokuvan tarpeisiin.
Elokuvan toinen teema on pilkata Bond- elokuvista tuttuja salaisten agenttien toimintatapoja, kuten salaisia kulkureittejä, valepukuja, salaisia kontaktihenkilöitä ja erityisesti lukuisia teknisiä härpäkkeitä. Pilkka kuitenkin menee hukkaan, sillä jo Bond-elokuvissa erilaiset agenttitemput menevät camp-huumorin puolelle, ja suuri yleisökin alkoi huomata sen. Joten Bond-maneerien pilkkaaminen on kuin piiskaisi kuollutta hevosta. Ei sekään jaksa kiskoa pystyyn kuollutta elokuvaa lopputeksteihin asti.
Emotionaalinen taso on huumorin vaikeimmin hallittavia elementtejä. Elokuvan hahmojen täytyy olla jollain tavoin sympaattisia. Johnny Englishistä on vaikea pitää. Elokuvan eräänlainen vastakohta on lähes unohtunut sarja Agentti 86 (Get Smart, 1965-1970). Sen konsepti on täsmälleen sama eli agenttielokuville irvaileminen. Elokuva pyörii kolmen hahmon ympärillä: agentti 86 alias Maxwell Smart, hänen naispuolinen kollegansa agentti 99, ja pomo, joka yrittää saada asioita hoidettua näiden sähläävien agenttien avulla. Sarjan hahmot ovat erittäin sympaattisia, näyttelijöistä näkyy, kuinka hauskaa heistä on tehdä sarjaa, ja he tuntuvat suorastaan rakastavan toisiaan. Tosielämässä agentteja esittäneet näyttelijät Don Adams ja Barbara Feldon myös avioituivat tuotannon aikana. Agenttien teknisistä härpäkkeistä irtosi jatkuvaa huumoria. Äänieriö turvasi luottamukselliset keskustelut estämällä puhujia kuulemasta toisiaan – kaikki muut kyllä kuulivat. Ja Maxwell Smartin nykyään niin nostalginen kenkäpuhelin aiheutti ongelmia soimalla aina väärässä paikassa – tuntuuko tutulta?
Sarja oli erittäin suosittu, ja poiki myös muutaman saman aiheisen elokuvan. Se oli hauska, koska se oli sympaattinen ja emotionaalisesti tasapainossa. Agenttielokuvien ja niiden parodioiden ongelma tuntuu olevan niiden maailman perimmäinen luonne. Mitä hauskaa muka on vakoilussa ja murhissa? Voisiko sen ratkaista pyhiä arvoja häpäisemällä? Johnny English ei saanut tätä yhtälöä toimimaan. Maxwell Smart kollegoineen teki siitä hauskaa ajanvietettä liioittelemalla tolkuttomasti ja hyväntuulisesti. Samalla näkyi häivähdys siitä, mistä kaikki on lähtenyt: poliitikkojen ja ”isojen poikien” tosikkomaisista ja turhista leikeistä.
Agenttien härpäkkeistä päästään vielä yhteen huumorin elementtiin, eli erilaisiin esineisiin. Esineiden pilkkaaminen ja jopa niiden tuhoaminen on edellä mainittujen agenttiparodioiden perustavaraa, ja tapaamme sitä lukemattomissa muissakin komediaelokuvissa. Airplane pilkkaa sekä lentokoneita että koko lentoliikennejärjestelmää. Esineet eivät aina ole pääosassa, mutta ne esittävät toistuvia sivurooleja. Teeman sukulainen on amerikkalaisten elokuvien autonhajoitusvimma. Entä muistaako joku kovia kokevan puhelimen Pedro Almodovarin elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)? (Elokuva on muuten hillittömän hauska). Miksi poloista puhelinta paiskotaan toistuvasti alas parvekkeelta? Selitys on ohjaajan henkilöhistoriassa: hän oli nuorena työskennellyt puhelinyhtiössä huoltomiehenä. Aivan selvästi esineiden pilkkaaminen ja tuhoaminen saa kaikupohjaa teollisen ajan ihmisten turhautumisesta erilaisiin laitteisiin. Sen voimanlähde on vahingonilo, hyvä että se ei nyt kohdistu ihmisiin.
