Uskon, että ihminen ei ole paha. Tai oikeastaan hyvin harva on. Onhan meitä ihmisiä toki paljon, ja joukkoon mahtuu paatuneita konnia ja julmia psykopaatteja. Heitä kyllä voisi hyvällä syyllä sanoakin pahoiksi. Mutta heitä on pieni vähemmistö. Maailma toimii ja paketti pysyy kasassa, niinkuin sanotaan, koska oikeasti me olemme ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Jopa nekin jotka eivät sitä ole, ovat sitä omasta mielestään.
Vai eikö tämä muka ole uskottavaa? Miksi kaikki sitten menee päin helvettiä, vaikka kaikki tahtovat vain hyvää? Tämä vaatii selityksen, ja sellainen löytyy. Se on pieni sana ”mutta”. Joten yritetään uudelleen. Me ihmiset olemme hyväntahtoisia ja ystävällisiä, MUTTA olemme myös itsekkäitä, ymmärtämättömiä ja huolimattomia.
Kerron nyt esimerkin siitä, kuinka ymmärtämättömyys johtaa pieniin ongelmiin, ja kun emme ymmärrä mitä tapahtuu, emme osaa puuttua asiaan. Ja kun ymmärryksen puute vain jatkuu, pienet ongelmat kasvavat ja kasaantuvat ja vahvistavat toisiaan kunnes kaikki johtaa isoon katastrofiin.
Esimerkkinä on Suomen luonnonvarat, ja oikeastaan niiden hyödyntäminen. Aloitetaan kaukaa: ihmisiä saapui maahamme varmaankin heti jääkauden jälkeen. Ilmasto oli lämmin ja kostea, kasvillisuus rehotti, ja suuret kasveja syövät eläimet kuten jopa mammutti (ihan totta, maamme kamarasta löytyy mammutin luita) hyödynsivät tätä yltäkylläisyyttä. Ja suurten eläinten rinnalla kukoistivat kasvissyöjiä syövät pedot, ja sekä kasvissyöjiä että petoja metsästävät ihmiset. Oletettavasti tänne tuli siis kalastajia ja metsästäjiä ja jopa mammutinmetsästäjiä. Emme me ollenkaan tiedä mitä väkeä he olivat tai mitä kieltä he puhuivat, emmekä tiedä edes sitä, olivatko he esi-isiämme. Happamassa maaperässämme ei heidän luitaan ole säilynyt. Niin tai näin, liikkuminen paikasta toiseen on aina ollut ihmisten tapana.
Vähitellen ilmasto viileni ja suurriista katosi. Eläinkunta köyhtyi, olot tulivat ihmisen kannalta ankarammiksi. Tämä kaikki tapahtui hitaasti, useiden vuosituhansien kuluessa. Maamme oli vähitellen viileiden metsien peitossa. Kekseliäs ihminen metsästeli ja kalasteli. Ihmisillä oli myös viljan siemeniä, he viljelivät maata niukkaa elantoaan parantaakseen. Kylmää kestävää ruista se enimmäkseen oli, ja ohraakin jonkin verran. Nuo kasvit olivat peräisin tuhansien kilometrien päästä, Välimeren itä- ja eteläpuolelta, ja tuhansien vuosien takaa. Täällä kylmässä pohjolassa viljan kasvattaminen ei ollut helppoa. Kaskeaminen eri muodoissaan oli kuitenkin toimiva viljelytapa, ja kaski tuotti onnistuessaan erityisen suuria satoja. Haittana oli, että joidenkin vuosien kuluttua piti raivata uusi kaski. Karjanhoidon yleistyessä kaskeamisen rinnalla alettiin harjoittaa peltoviljelyä. Kaskeaminen kulutti metsiä, joten sen kilpailijaksi tuli vähitellen metsien käyttö tervan ja sahatavaran tuottamiseen. 1700-luvulta alkaen sivistyneistö oli huolissaan metsien loppumisesta. Huoli ei ehkä perustunut suorastaan metsien inventointiin vaan pikemmin omiin havaintoihin ja tunteeseen. Sillä kylien ja kaupunkien ympäristössä tiheä asutus ja karja olivat kuluttaneet luonnon niin, että lähimaillakaan ei näkynyt puita eikä edes ruohoa kasvanut, maisema oli vain paljasta maata ja kiviä. Metsien käytön eri muodot ja maanviljelyn tarpeet kilpailivat rauhallisesti, ongelmat eivät kasaantuneet. Esiteollisessa Suomessa metsää riitti kaikille.
Pahan kierre alkoi jokseenkin huomaamatta ja ilmeisesti se alkoi 1700-luvun Ruotsista. Elettiin niin sanottua hyödyn aikakautta, talous uudistui vapaampaan suuntaan ja kuristava merkantilismi hellitti. Hyötyä ei tosin osattu mitata, vaan toimittiin tuntemusten perusteella. Hyödyn aika todella tuotti hyödyllisiä asioita: kansan koulutusta ja terveyttä pyrittiin parantamaan, maataloudessa toteutettiin isojako ja kaupankäyntiä vapautettiin. Jonkinlaisena sivujuonteena oppineiden piirissä levisi ajatus veden haitallisuudesta. Vesistöjä kylä arvostettiin ja kehitettiin kulkureitteinä, mutta ihmisten toimille se koettiin haittana. Ehkä ajatuksen takana on joku ikivanha alkemistinen periaate.
Vettä alettiin suorastaan vihata. Useita järviä kuivatettiin, ja soita alettiin ojittaa, koska niiden ajateltiin aiheuttavan hallaa. Järvien kuivatus tuotti yleensä huonon tuloksen. Järvenpohjat eivät soveltuneet viljelykseen. Hallan torjunnan kohdalla kävi vielä huonommin. Toimenpiteiden tukena ei ollut tieteellistä tietoa siitä, että suot ovat todellisuudessa lämpövarastoja. Saarijärven Paavo teki siis turhaa ja jopa haitallista työtä, hallat vain pahenivat. Hyödyksi jäi kuitenkin, että parhaassa tapauksessa soiden kuivatus tuotti lisää peltoja tai lisäsi metsän kasvua.
Pahan kierre lähti näin liikkeelle ymmärryksen puutteesta. Suovihan synkkä saldo saatiin taseeseen vasta vuosisatojen kuluttua, kun paljastui, että ojitetut metsät ja pellot ovat pahoja kasvihuonekaasujen lähteitä. Tapahtui toinenkin oheisvahinko, vesien pilaantuminen sai alkunsa. Peltojen ja soiden ojat huuhtoivat ravinteita ja humusta jokiin, järviin ja mereen. Siellä ravinteet toimivat nimensä mukaisesti voimistaen vesistöissä sekä mikroskooppisten levien että kaikenlaisten vesikasvien elinvoimaa. Vedet samenivat, rannat kasvoivat täyteen kaislaa ja ruokoa ja matalat kulkuväylät tukkeutuivat, vesi alkoi jopa haista pahalle. Vielä 1800-luvulla Perämeren vesi oli niin kirkasta, että purjelaivat välttivät sen kavalat karikot tähystämällä. Nyt kirkasta vettä on vain Ruotsin puoleisella rannalla, joka on harvaan asuttua.
Seuraava ymmärtämättömyyden tuottama maankäytön vahinko sattui 1900-luvun puolivälissä. Keksittiin keinotekoiset lannoitteet, ja niitä alettiin levittää suuria määriä peltoihin ja jopa metsiin. Olihan sillä suuri merkitys maatalouden tuottavuudelle. Samalla karjatalous irtosi viljelystä, ja sen tuottamasta lannasta tuli ongelma. Vesien pilaantuminen kasvoi nyt aivan uusiin mittasuhteisiin.
Maatalous ei ole ainoa vesien pilaaja, vaikka se onkin pahin. Väestön kasvaessa syntyy taajamia ja kaupunkeja. Ikivanhan tavan mukaan asutuksen jätevedet kootaan viemäreihin, jotka johdetaan suorasukaisesti lähimpään vesistöön. Vesikäymälät yleistyivät kaupungeissa, se on keksintönä suoranainen ymmärtämättömyyden ja piittaamattomuuden monumentti. Kohtuudella on toki sanottava, että järjestely oli käytössä jo antiikin ajan suurkaupungeissa. Ei holtiton luonnon pilaaminen ole kovinkaan kaukaista menneisyyttä, muistan sen hyvin omasta lapsuudestani. Vain suurimmista viemäreistä kiinteää tavaraa poistettiin siivilöimällä. Leikin kaverieni kanssa usein Helsingin rannoilla, vaikka se oli kiellettyä, ja näimme vedessä kaiken sen, mitä ihmiset saavat päähänsä vessasta alas vetää. Wc-paperit, kondomit ja tamponit olivat yleisimmät kulttuurituotteet.
Teollisuuden roolista vesien pilaajana on vaikea puhua enää ymmärtämättömyytenä. Teollisuusprosessien ja tehtaiden suunnittelijat ovat pitkälle koulutettuja asiantuntijoita. Eivät he edes enää vihaa vettä, vaan se on joko yhdentekevä, tai hyödynnettävä resurssi. Kyllä he ymmärtävät pilaavansa vesiä, sillä tehtaan vedenottamo osataan aina sijoittaa jätevesiputkeen nähden ylävirran puolelle. On ehkä väärin ajatella, että nuo asiantuntijat eivät yksilöinä tiedä, mitä tekevät. Mutta vesistön pilaamisesta koituu selvää rahaksi muuttuvaa hyötyä. Siksi vesistöjen pilaaminen jatkuu edelleen. Teollisuus osoittaa havainnollisesti pahan kierteen erään perusominaisuuden. Kun paha on yleistä, siitä ei voi kieltäytyä. Pahan kierre konkretisoituu samalla tavalla kuin sodankäynnissä. Harva yksittäinen sotilas pitää sotaa hyvänä tai edes neutraalina, mutta siitä on mahdotonta kieltäytyä.
Olen kuvaillut Suomen elinkeinohistorian pahan kierrettä, jollain lailla se meillä liittyy läheisesti vesistöihin. Mutta eivätkö asiat nyt ole paremmin? Osittain näin on. Vesistöjen laatu asutuskeskusten lähellä on selvästi parantunut. Samaan aikaan vesistöjen ”kokonaiskuormitus”, niinkuin häveliäästi sanotaan, näyttää edelleen kasvavan. Jossain mielessä olemme rakentaneet kulisseja ja uskottelemme, että kaikki on hyvin, kun ongelma ei ole joka päivä silmiemme edessä.
Muutama kriittinen havainto voidaan tehdä. On uskomatonta, miten myöhään asioihin alettiin puuttua. Kun mennään yksi sukupolvi taaksepäin, täydellisen villi ja piittaamaton meno oli täydessä käynnissä. Näin lyhyt todella on vesiensuojelun – tai oikeammin pilaamisen historia. Pahuuden kierre on myös laajempi kun tulee ajatelleeksi. Juuri nyt se on muuttumassa globaaliksi ekokatastrofiksi.
Korostan vielä sitä, mistä aloitin. Ei ole olemassa pahuutta, vaan ymmärtämättömyyttä, piittaamattomuutta, mukavuudenhalua, ja ehkä hieman ahneutta. Ja huomatkaa, pahuuden kasvot katsovat meitä peilistä.
