Luin juuri tietofinlandialla kruunatun Iida Turpeinen kirjan Elolliset (2023). Pidin siitä, se oli elävästi kirjoitettu ja aiheeltaan tärkeä. Kirja kuvaa saksalaista luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleriä, joka osallistui kapteeni Vitus Beringin johtamaan kohtalokkaaseen tutkimusretkeen Siperian ja Alaskan väliselle merialueelle vuosina 1740-42. Retkikunnan alus haaksirikkoutui autioksi osoittautuneelle saarelle. Bering kuoli saarella, mutta sinnikäs miehistö onnistui rakentamaan haaksirikkoutuneen aluksen hylyn osista veneen, jolla eloonjääneet retkikunnan jäsenet pelastautuivat. Steller itse kuoli kuumetautiin muutaman vuoden kuluttua.
Kirjan keskeinen hahmo, jos niin voi sanoa, on merilehmä-niminen merinisäkäs, jonka retkikunta löysi saarelta, ja josta Steller laati seikkaperäisen kuvauksen. Tuo eläin on valtava, se on hylkeitä paljon suurempi, jopa kymmenen tonnin painoinen, ja kuuluu outoon ja vähälajiseen sireenieläinten lahkoon. Ikävä kyllä, tuo merileviä ravinnokseen käyttävä eläin oli luonteeltaan säyseä ja ilmeisen tyhmä ja avuton, niin että se tapettiin sukupuuttoon alle 30 vuodessa. Varsinaista taloudellista hyötyä siitä ei saatu, mutta koska sen liha ja rasva olivat hyvänmakuisia, turkismetsästäjät ja tutkimusmatkailijat söivät sen pois maailmasta. Monelle sukupuuttoon kuolleelle eläinlajille on käynyt samoin. Mikä vain vahvistaa, että ihminen on planeettamme vaarallisin eläin.
Sitten sain käsiini vuosia aikaisemmin ilmestyneen Aura Koivisto kirjan Mies ja merilehmä (2019). Tämäkin kirja kertoo Stellerin ja merilehmän tarinan, mutta paljon perusteellisemmin. Pidin tästä kirjasta vielä menemän, sekin oli hyvin kirjoitettu ja tärkeä. Jostain syystä Koiviston kirja ei aikanaan herättänyt minkäänlaista huomiota. Sitä se kuitenkin olisi todella ansainnut.
Muitakin asioita tuli mieleen. Turpeisen kirja on tietokirjaksi siinä mielessä hankala, että siinä ei mainita käytettyjä lähteitä, eikä siinä ole viitteitä. Ehkä se voisi kulkea nimellä ”tietofiktio”. Ainakin itse toivon, että tietokirjailijat mainitsevat käytetyt lähteet, ja noudatan periaatetta omissa kirjoissani.
Voisin kuvitella, että kun joku intoutuu tutkimaan Stelleriä tai merilehmää, hän väistämättä törmää heti Koiviston kirjaan, ja varmaan inspiroituu siitä. Kirjaa ei kuitenkaan mainita esipuheessa eikä kiitoksissa. Koiviston kirjassa on mukana vaikuttavan runsas lähdeluettelo. Stellerin tapauksesta, merilehmästä, Siperian historiasta ja vaikkapa kapteeni Vitus Beringistä kiinnostuneiden kannattaakin hankkia Koiviston kirja.
Turpeisen kirja ei missään tapauksessa ole plagiaatti. Se on itsenäinen ja hyvin omalla äänellä kirjoitettu viehättävä kirja. Se on suppeampi, mutta toisaalta siinä kuvataan myös muita kiinnostavia henkilöitä. Suomalainen Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lahjoittaa hyvin harvinaisen merilehmän luurangon ystävälleen, se on nyt nähtävissä Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Kirjassa vilahtaa myös Siperiassa piipahtanut ”tanssiva pappi” Uno Cygnaeus ja tieteellisenä kuvittaja toiminut Hilda Olson (ennen valokuvauksen vakiintumista taiteilijat olivat olennainen osa luonnontiedettä).
Ja sitten toinen hieman vastaava tapaus. Saksa oli 1800-luvulla hajaantunut suureen määrään enemmän tai vähemmän sopuisia pikkuvaltioita. Saksan yhdistämisestä kuitenkin haaveiltiin, ja juuri kieli on vahva yhdistävä tekijä. Niinpä päätettiin laatia kattava saksankielen sanakirja, Deutsches Wörterbuch. Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet mainetta ja vaurautta kansanperinteen kerääjinä, tunnemmehan mekin Grimmin sadut. He saivat tehtäväkseen laatia saksankielen sanakirjan. Hanke käynnistyi vuonna 1838. Teoksen ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta 1960.
Sattumalta luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen kirjan Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus (2015). Kirja kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti, hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja politiikan saralla: omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä hajaannusta kylmän sodan aikana.
Ja sitten yöpöydälleni päätyi toinen kirja: Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja (2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa kattavan sanakirja luomisprosessia, joka vietiin läpi suunnilleen samaan aikaan kuin saksankielen hanke. Kirja syntyi vastaavasta tarpeesta kehittää englannin kieltä. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan, Oxford English Dictionary, viimeinen osa ”V-Z”.
Tämäkin kirja on sekä kiinnostava että viehättävä. Se etenee Grassin kirjan tapaan hieman sanakirjamaisesti, kirjain kirjaimelta. Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta, että Willams oli inspiroitunut Grassin kirjasta, joka oli ilmestynyt kymmenisen vuotta aiemmin. Ei hän kuitenkaan Grassia millään lailla mainitse.
Muuten, Grimmin veljekset eivät hyväksyneet saksankielen tapaa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella. Ilmeisesti sanakirjan kustantaja oli kuitenkin eri mieltä.
