”Näin sinkoilee täällä miehen ajatus”. Sitaatti on Aleksis Kiveltä. Hän on tärkeä kirjailija, uskokaa pois, ja olen hänestä muutamaan kertaan kirjoittanutkin tällä palstalla. Ken etsii, hän löytää. No, luulen, että tästäkin tulee aika sinkoileva kirjoitus
Olin juuri hetki sitten laittamassa itselleni ruokaa pariksi päiväksi, vain itselleni, vaimo on matkoilla, lapset maailmalla. Samalla kuuntelin radiota, ja usein sen seurauksena syntyy mutkikkaita mietteitä. Haastateltavana oli professori Eero Tarasti. Mielenkiintoinen hahmo ja mielenkiintoista musiikkia. Hyvänen aika, mitä kaikkea hän oli ehtinyt touhuta. Hän on likimain ikätoverini, mutta ehtinyt kyllä joka paikkaan ja opiskellut ties missä ties kenen johdolla. Muusikko, musiikkitieteilijä, taiteentutkija, kirjailija, semiootikko. Ehkä jonkinlainen ylivilkas tapaus, puhuikin tosi nopeasti. Aivan ihmeissäni ja miksei myös ihaillen kuuntelin hänen juttujaan. Tosin insinöörin hommia hän ei ollut kokeillut, mistä pienenpieni miinus. Sen sijaan vaikkapa filosofi Ludwig Wittgenstein, joka jollain lailla ainakin omassa mielessäni myös liittyy semiotiikkaan (siitä myöhemmin lisää) opiskeli muun muassa myös lentokoneinsinööriksi, ja on jopa suunnitellut talon.
Siinä se aasinsilta. Olin nimittäin törmännyt semiotiikkaan ja samassa yhteydessä Eero Tarastin kirjoituksiin. 1990-luvun alussa olin valmistelemassa väitöskirjaani, ja minua kiinnosti muiden asioiden ohella myös yleinen suunnittelumetodiikka. Keskustelin asiasta joskus työtoverieni kanssa, he kehittelivät dynaamisesti toimivien järjestelmien määrittelykieliä. Eräs työtoverini keskusteli jopa Roger Penrosen kanssa (kuuluisa englantilainen fyysikko ja matemaatikko) näiden kielien kuvausvoimasta ja niiden kyvystä luoda kompleksisuutta. En tiedä asiasta enempää, ei kai siitä sen kummempaa seurannut.
Minä halusin päästä pidemmälle, sillä toimintojen kuvauskielet tuottavat vain aikaan asetettuja tilanvaihdosten ohjauksia (tätäkään en selitä, koska eksyisin liikaa väärään suuntaan). Minua kiinnosti päästä pidemmälle: mikä olisi tehokas metodi kuvailla suunniteltavien kohteiden merkityksiä. Niinpä olin aivan innoissani, kun törmäsin semiotiikkaan eli merkitysoppiin, ja Tarastin kirjoituksiin, joita juuri tuohon aikaan julkaistiin.
No, loppujen lopuksi petyin semiotiikkaan. En saanut siitä irti sitä, mitä halusin. Enkä se lukeutuu loppujen lopuksi humanistisiin tieteisiin, eikä se ollut riittävän täsmällistä minun tarkoituksiini. Tuossa radio-ohjelmassa Tarastin haastattelija totesi, että semiotiikka on taas kiinnostavaa, koska nykyään on alettu puhua paljon merkityksistä. Näinkö todella? En ole itse huomannut, mutta voihan olla, liikun varmaan eri piireissä. Joka tapauksessa tästä pääsee taas uudelle aasinsillalle, sillä minäkin olen – edelleen – kiinnostunut merkityksistä. Olen nimittäin tehnyt mielestäni tärkeän keksinnön tai oivalluksen, ja olen asiasta varsin innoissani
Nyt pitää mainita, että minua kiinnostavat, paitsi tietokoneet, myös aivotutkimus. Aivoilla ja tietokoneilla ei tosin ole juuri muuta tekemistä toistensa kanssa kuin että kummatkin käsittelevät tietoa. Vaikka toiaalta, onhan se todella iso asia! Olen lähes 40 vuoden ajan seurannut innokkaasti aivotutkimusta. Jonkinlaisen yhteenvedon ideoistani olen koonnut kirjaani ”Robottipuisto”. Seuraavassa on lyhyesti tärkein, vaikka ei esitys voi olla tyhjentävä kertomus, hyvä jos edes ymmärrettävä.
Aivojemme tärkein resurssi on muistimme, ja se sisältää, jossain muodossa, voimakkaasti tiivistettynä, kaiken mitä olemme kokeneet. Tuota kapasiteetiltaan valtavan suurta muistia emme kuitenkaan pysty käyttämään tietoisesti tai suoraviivaisesti. Sen sijaan tietoisuutemme mekanismi, joka on eräänlainen aktiivinen neuronikone, vertailee jatkuvasti kokemuksiamme ja aikomuksiamme muistissa olevaan tietoon. Mutta miten se sen tekee? Aivojemme toiminta ei perustu numeroihin, vaan sellaisiin neuraalisiin hahmoihin, joita voisimme luonnehtia merkityksiksi. Aivomme siis ”laskevat” merkityksillä, ne ovat kuin lukujärjestelmä tai valuutta. "Laskennassa" eli vertailussa esille nousevat merkitykset eivät ole aistitietoa, kuten kuvia tai ääniä, mutta niistä rakentuu tajuntaamme sellaisia, ja sanomme niitä muistoiksi. Tämäkään ei vielä ole koko totuus meistä. Meitä ohjaa suuri joukko opittuja automaattisia toimintoja, joita voisimme sanoa vaistoiksi. Myös nämä toiminnot hyödyntävät muistimme resursseja.
No niin, siinä se idea oli, aika rankka juttu. Ei se heti aukea. Jos kiinnostaa, kannattaa tutkia ”Robottipuistoa”. Siinä on tosi paljon muutakin kiinnostavaa. Robottien kulttuurihistoria. Älyn ja koneälyn historia. Ihmisten ja koneiden yhteiselo nyt ja tulevaisuudessa. ”Suuret” kysymykset, jotka ehkä eivät olekaan suuria.
No niin, sitten jotain ihan muuta. Ajatus sinkoilee. Kun kuuntelin radiota, laitoin samalla ruokaa. Käytännön syistä päätin tehdä sen niistä aineksista, joita kaapissa oli. Keitin pastaa ja valmistin kastikkeen nimeltä ”puttanesca”. Nimi tarkoittaa ilotytön pastaa. Olennaisia aineita siinä ovat tomaatit tai tomaattisose, sipuli, valkosipuli, chili, oliivit ja ennen kaikkea tönkkösuolatut sardellit. Viimeksi mainittuja sattui kaapissa olemaan, ne ovatkin aika harvinaista herkkua, jota ostan aina, kun jossain kaupassa satun niitä näkemään.
Reseptikirjojen mukaan tähän pastaan voi panna kaikenlaista mitä kaapista löytyy. Jos ne sattuu yhteen sopimaan, minä en kyllä ainakaan ota siitä vastuuta. Pastan nimi, ilotytön pasta, johtuu kuulemma siitä, että napolilaisten ilotyttöjen oli kätevää ja nopeaa valmistaa sitä saatavilla olevista aineista. No, en ihan usko. On myös helpompia ja nopeampia pastoja, googlatkaa vaikka pasta Alfredo. Sen sijaan, voisiko olla, että sen tärkeimmät raaka-aineet, valkosipuli ja sardellit antavat sille tuoksun, joka tuo mieleen eroottisia mielleyhtymiä.
Ilotyttö, mikä hurja ja ristiriitainen ammatti, sellainen sekoitus rakkautta ja halveksuntaa. Paras lopettaa Juice Leskisen laulun jotenkin lohduttavilla sanoilla:
Minkälaisen kohtalon
saa hyvä mies ja hyvä nainen,
ihminen, joka on
rakkauden ammattilainen.
