Vietin Juhannusta Hailuodossa, ja majapaikkamme varustuksin kuului pieni kirjasto. Ja toisin kun yleensä tällaisissa tapauksissa, kirjasto oli hämmästyttävän korkeatasoinen. Poimin iltalukemisekseni George Orwellin (Eric Blair, 1903-1950) suomennetun esseekokoelman kun ammuin norsun (WSOY, 1984). Orwellista olenkin jo kirjoittanut (elämmekö unohdetun klassikon aikaa). Hän eli hyvin vaihtelevan elämän joka jätti syvät jälkensä eurooppalaiseen kulttuuriin. Valitettavasti tuo elämä katkesi kesken.
Orwellin esseekokoelma osoittaa aivan uudella tavalla, kuinka tavattoman terävä ja monipuolinen kirjoittaja hän oli. Toki eräät esseet, jotka käsittelivät englantilaista kirjallisuutta ja älymystöä olivat kovin pitkiä ja perusteellisia, omat tietoni eivät oikein riittäneet niiden omaksumiseen – mutta ne olikin suunnattu brittiläiselle lukijakunnalle.
Eräs essee teki erityisen vaikutuksen: miten köyhät kuolevat. Se perustui nimittäin hänen omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1929 Orwell joutui hoitoon pariisilaiseen sairaalaan. Koska hän oli varaton, hän joutui hakeutumaan maksuttomaan, ja kuten osoittautui, laadultaan perin surkeaan hoitolaitokseen. Esseen alussa kuvataan sitä pitkällistä, piinaavaa ja nöyryyttävää kuulustelua, jonka hän joutui läpikäymään tullakseen hyväksytyksi sairaalaan.
Sitten seurasi kuumeen mittaus, vaatteiden luovutus, kylpy haaleassa ja niukassa vedessä, pukeutuminen potilaiden yöpaitaan ja pitkä vaellus ilman tohveleita (jotka kuulemma oli lopussa) kylmän pihan poikki vuodeosastolle. Se oli suuri sali, riveittäin vuoteita, jotka olivat niin tiheässä, että potilas ulottuisi koskettamaan viereisessä vuoteessa lepäävää. Osastolle päästyään Orwell joutui vielä jonkinlaisen hoidon kohteeksi: hänet kupattiin, eli imettiin selkään lyödyistä haavoista verta. Kuppaus oli vakiotoimenpide kaikille uusille potilaille. Kun kupparit siirtyivät seuraava potilaan luo, he eivät mitenkään steriloineet tai edes puhdistaneet välineitään.
Elämä sairaalassa oli lievästikin sanoen ankeaa. Ruokana tarjottiin yleensä vähemmän houkuttelevaa keittoa. Minkäänlaista yksityisyyttä ei potilailla ollut. Suuressa salissa saatettiin suorittaa brutaaleja ja vastenmielisiä toimenpiteitä. Potilailla oli hyvinkin erilaisia ja myös puistattavia vammoja ja sairauksia. Lääkärit tekivät päivittäin joitakin kierroksia salissa, vailla mitään näkyvää logiikkaa tai suunnitelmaa. Osa potilaista yritti huutamalla kutsua lääkäreitä luokseen, mutta heihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Monien potilaiden luona lääkärit eivät käyneet kertaakaan. Salissa vallitsi levoton ja meluisa tunnelma, ja kaikkialla leijaili kauhea löyhkä. Nähtävästi joillekin potilaille tehtiin myös epämääräisiä lääketieteellisiä kokeita.
Potilaita kuoli toistuvasti, ja eräs potilas oli ottanut tavakseen viheltää kovalla äänellä ja huutaa kuolleen potilaan numero – kaikki nimittäin tunnettiin vain numeroina. Eräänä aamuna hän vihelsi kovaa ja huusi numeron 57. Tuo potilas oli lähellä, ja Orwell kurottautui uteliaana istumaan nähdäkseen paremmin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta eurooppalaista. Entisenä siirtomaaviranomaisena hän oli nähnyt vain kuolleita aasialaisia, ja häntä järkytti kuolleen täysin valkeat kasvot.
Vähitellen sairaalan luonne alkoi paljasta Orwellille. Tarkoitus ei ollut kovinkaan vakavasti saada potilaita paranemaan. Pikemminkin tällaiset sairaalat olivat paikkoja, joihin köyhät kerättiin kuolemaan. Tällainen hidas ja vastenmieliseltä näyttävä kuoleminen ei ollut mitään miellyttävää seurattavaa. Orwell myös toteaa ironisesti, että juuri tällaista kuolemaa uskovaiset toivovat omaksi osakseen. Tavallinen rukouskaava kun kuuluu: ”varjele meitä pahalta äkkikuolemalta”.
Varakkaammat kuolevat toki hieman miellyttävämmin. Heille kun suodaan kotona kuolemisen edut: yksityisyyttä, puhtautta, ja parhaassa tapauksessa jopa lievittävää hoitoa. Tosin hoito saattoi tuohon aikaan olla myös suoneniskua, peräruiskeita tai oksettamista. Se tuskin paransi oloa, puhumattakaan parantamisesta.
Orwell oli onnekas, vähitellen hän tunsi voimiensa palautuvan, hän selvästi alkoi parantua. Hän päätti karata sairaalasta välttääkseen mahdolliset hoitoyritykset.
Tällaista oli siis meno köyhien sairaalassa Euroopassa ja 1900-luvun alussa. Epäilemättä olot ovat parantuneet, rikkaissa maissa emme enää tapaa tällaisia sairaaloita. Mutta toisaalta, monissa köyhissä maissa köyhien osana voi edelleen olla kuolla juuri edellä kuvatulla tavalla.
Tästä kertomuksesta avautuu itselleni myös laajempia näkymiä. Miten eläimet kuolevat, jos ne eivät joudu ihmisen tai jonkun pedon tappamiksi? Emme ajattele tätä asiaa, sillä yleensä näemme vain terveitä eläimiä. Entä jos luonnossa elävä eläin vahingoittuu tapaturmaisesti tai sairastuu. Sen voimat vähenevät, eikä se pysty enää huolehtimaan itsestään tai puolustautumaan. Lopulta se tulee nokituksi, jyrsityksi tai revityksi. Se on kuitenkin nopeampaa kuin köyhän kuolema.
