Aikanaan lentolippujen ehtoihin liittyi usein sana Apex. Tuo sana näyttää edelleen kummittelevan matkatoimistojen sivuilla, mutta en oikein saanut selvää, mitä se nykyään tarkoittaa. Mutta ne, jotka matkustelivat paljon 1980- ja 90- luvuilla, saivat siihen tutustua. Se tarkoitti ulkomaanliikenteessä erityishinnoiteltua lippua, jonka käytössä oli rajoituksia. Tärkein rajoitus oli se, että matkakohteessa piti oleskella viikonlopun yli. Työmatkalaisille se saattoi olla ikävää, mutta toisaalta lentoliput olivat aikanaan todella kalliita. Apex-alennus oli niin merkittävä, että se kannatti, vaikka matkakuluihin saattoi tulla pari ylimääräistä hotelliyötä. Ymmärrän kyllä tämän hinnoittelun logiikan. Tarkoitus oli saada työmatkalaiset viipymään matkakohteessa, sehän toisi lisää rahaa pakkakunnalle. Sitä en ole saanut selville, mitä reittejä rahat kiersivät hyvitykseksi lentoyhtiöille.
Matkustajan kannalta tilanne oli kahtalainen. Toisaalta Apex tarkoitti ”pakollista” oleskelua, puhuttiin jopa Apex-panttivangeista. Mutta asialla oli toinenkin puoli: oleskelu saattoi myös tuoda mukanaan erilaisia kulttuurillisia tai kulinaarisia elämyksiä. Matkakohteesta jäi siis muutakin mieleen kuin neuvotteluhuone, taksi ja hotelli.
Joten kävin miettimään näitä Apex-elämyksiä, joiden aiheuttajana tuo oudolta tuntuva lippupolitiikka. Viivytyksen aiheuttama harmi on jo ajat sitten uohtunut, ja siksi jäljelle jää jotain kauskaa ja kinnostavaa.
Yleensä työmatkat ajoittuivat lomakauden ulkopuolella, joten matkakohteissa oli vain vähän varsinaisia turisteja. Eräs matka toi ensikosketuksen ikuiseen Roomaan. Matkan syynä oli kokous Euroopan avaruusjärjestön ESAn datakeskuksessa Frascati-nimisessä pikkukaupungissa lähellä Roomaa. Kosketus Roomaan jäi todella mieleen: valtava kaoottinen liikenne tuotti kapeilla kaikuvilla kaduilla melkoisen meluelämyksen.
Vahingossa törmäsin keskeisiin nähtävyyksiin: espanjalaisiin portaisiin ja Fontana Trevin suihkulähteeseen. Jostain syystä Colosseum ja Forum eivät tuntuneet kiinnostavilta. Sitten sanoin matkatoverilleni, että käydäänkö Vatikaanissa. Olihan se nähtävyys. Pietarinkirkko on musertavan massiivinen. Sen jokaiseen sivulaivaan mahtuisi tavallinen suomalainen kirkko. Ei voinut olla ajattelematta, miten käsittämättömiä rikkauksia ja resursseja kirkko pystyi haalimaan ja keskittämään itselleen senaikaisessa, kuitenkin varsin köyhässä ja maatalousvaltaisessa Euroopassa. Tällaisiahan nähtävyydet yleensä ovat. Niissä on jotain ylenpalttista ja liioiteltua. Sitä kysyy itsekseen, ”miten tähän on voinut olla varaa?”
Sitten huomasimme, että myös itse Vatikaaniin pääsi sisälle. Kymmenkunta ihmistä odotteli kaikessa rauhassa ovien avautumista. Nykyisenä turistitulvien aikakautena on vaikea kuvitella, että Vatikaani ei näyttänyt silloin, vuosikymmeniä sitten, kiinnostavan juuri ketään. Vierailijat päästettiin kirjastoon ja Sikstiiniläiskappeliin. Kirjastossa oli hiljaisia saleja toinen toisensa perään. Hyllyjä ei ollut, vaan kirjoja säilytettiin valkoisiksi maalatuissa kaapeissa. Eräässä vitriinissä näin käsin kirjoitetun kopion Klaudios Ptolemaioksen Almagest-teoksesta, joka määritteli vuosisadoiksi sen, mitä universumistamme voi ja saa ajatella. Nummisuutarin Eskon tavoin, ”tunsinpa päässäni pientä huimausta”.
Sikstiiniläiskappeli on osa rakennuskompleksia, se oli minusta yllättävän pieni ja aika korkea. Ja sen kattoholveissa, huikaisevassa taivaan sinessä leijuu Michelangelon maalaamia alastomia ruskeaihoisia ihmishahmoja. Vaikuttavinta taisi olla, että minä ja seuralaiseni katselimme niitä lähes kahdestaan, muut vierailijat olivat jo kiirehtineet eteenpäin. Juuri tähän saliin kokoontuu silloin tällöin kardinaalien konklaavi (con clavus= avaimen takana). Nuo kirkkaan punaisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lukitaan sisään, ulos pääsee vasta, kun uusi paavi on valittu.
Venetsian Apex-kokemus oli sillä tavoin samanlainen, että oli syksy, ja mitään tungeksivia turistilaumoja ei ollut. Kuljeskelin hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ole lainkaan autoja, se oli ihanaa. Käynnin syynä oli tieteellinen konferenssi, ensimmäisiä kansainvälisiä, joissa kävin. Kaupungissa kulkiessa oli jotenkin järkyttävää nähdä, miten monet rakennukset olivat hiljalleen uppoamassa veteen, toiset nopeammin, niin että vettyvillä pihoilla näkyi jälkeenpäin rakennettuja kulkureittejä.
Sattumalta osuin paikkaan nimetä Arsenal. Se on telakka, jossa rakennetaan ja huolletaan gondoleja. Ilmeisesti tuon aluksen malli on pysynyt vuosisatoja samana. Tosin aikanaan niitä on ollut pajon enemmän ja hyvinkin erilaisia. Mustasta rungosta kohoaa keulassa korkea sakarainen piikki, ”ferrum”, jonka sakarat kuulemma kuvaavat Venetsian kaupunginosia eli saaria. Telakalla työ on käsityötä, ja siellä tuoksui tutun oloisesti terva.
Toisella puolella kaupunkia oli suurehko puisto. Ja osoittautui, että puistossa ja sen rakennuksissa oli käynnissä kuuluisa taidetapahtuma, Venetsian biennaali. Aivan sattumalta sinne eksyin, näinkin voi joskus käydä. Aika vähän väkeä oli paikalla, ja suomalaistakin taidetta löytyi.
USAssa, Washington DC:ssä tuli käytyä useamman kerran. Syyllinen oli kaupungin laidalla sijaitseva NASA:n laboratorio, Goddard Spaceflight Center. Apex-turistin iloksi kaupungissa oli useita hyviä museoita. Modernin taiteen museo esitteli erityisesti eurooppalaista taidetta. Avaruus- ja ilmailumuseossa oli paljon aitoja avaruuslaitteita, erityisen kiinnostava oli käyttämättä jäänyt kuualus. Ja Smithsonian instituutin teollisuushistorian museo on erinomainen.
Oli varsin erikoista, että muistaakseni myös entisessä Neuvostoliitossa oli käytössä Apexin kaltainen järjestely – tai sitten oli kyseessä joku muu lentoliikenteeseen liittyvä rajoitus. Joka tapauksessa 1980-luvulla jouduin viettämään viikonlopun Frunze-nimisessä kaupungissa. Kyseinen kaupunki on ottanut takaisin vanhan nimensä Biškek, ja on nykyään Kirgisian tasavallan pääkaupunki. Se oli Gorbatšovin aikaa, ja Venäjä availi jopa suljetuimpia oviaan maailmalle. Tuolloin kaupungissa sijaitsi avaruustutkimuskeskuksen (IKI) teknologialaboratorio, ja sen isännöimänä pidettiin kansainvälinen avaruusteknologiakonferenssi. Se oli todella varsin ihmeellistä, ja sekä isännät että vieraat olivat aivan innoissaan.
No niin, minulla oli siis aikaa myös tutkia itsekseni paikkoja. Ostin lehtikioskista kaupungin kartan, sellaisen kanssa on aina mukavampaa tehdä tutkimusmatkoja. Pian huomasin jotain outoa. En löytänyt kartasta katua, jonka varrella laboratorio sijaitsi – paikan löysin kyllä. Ilmeisesti laitos oli ollut niin salainen, että koko katu oli poistettu kartasta, ja muita katuja oli siirretty, ettei temppua huomaisi.
Eräs kaupungin erikoisuus oli tori, jolle oli pystytetty jurttia – siis noita huopakankaasta tehtyjä suuria pyöreitä telttoja. Jurtissa maalaiset myivät suurista astioista kumissia. En maistanut, koska minua oli varoitettu jurttakumissista. Myöhemmin, hotellin baarissa, uskaltauduin maistamaan tuota juomaa, sitä myytiin asiallisen näköisissä pulloissa, joiden etiketissä oli hevosen pää. No, juoma maistui juuri siltä miltä voisi kuvitella, sehän on hevosenmaidosta tehtyä kiljua – vai pitäisikö sanoa viiniä.
Koska aikaa vielä oli, kävelin muutaman kilometrin matkan läheiseen kylään, jossa sijaitsi VDNH, eli ”kansantalouden saavutusten näyttely”. Näyttely oli tavanomainen, ei siitä sen enempää, paitsi että vierailijoita ei juuri ollut. Mutta minua viehätti nähdä, miten kylässä kirgiisit ratsastelivat sinne tänne pienillä hevosillaan, päässä tyypillinen pyöreä lakki, ja kippurakärkiset saattaat jalassa.
