Apex-panttivankina

Aikanaan lentolippujen ehtoihin liittyi usein sana Apex. Tuo sana näyttää edelleen kummittelevan matkatoimistojen sivuilla, mutta en oikein saanut selvää, mitä se nykyään tarkoittaa. Mutta ne, jotka matkustelivat paljon 1980- ja 90- luvuilla, saivat siihen tutustua. Se tarkoitti ulkomaanliikenteessä erityishinnoiteltua lippua, jonka käytössä oli rajoituksia. Tärkein rajoitus oli se, että matkakohteessa piti oleskella viikonlopun yli. Työmatkalaisille se saattoi olla ikävää, mutta toisaalta lentoliput olivat aikanaan todella kalliita. Apex-alennus oli niin merkittävä, että se kannatti, vaikka matkakuluihin saattoi tulla pari ylimääräistä hotelliyötä. Ymmärrän kyllä tämän hinnoittelun logiikan. Tarkoitus oli saada työmatkalaiset viipymään matkakohteessa, sehän toisi lisää rahaa pakkakunnalle. Sitä en ole saanut selville, mitä reittejä rahat kiersivät hyvitykseksi lentoyhtiöille.  

Matkustajan kannalta tilanne oli kahtalainen. Toisaalta Apex tarkoitti ”pakollista” oleskelua, puhuttiin jopa Apex-panttivangeista. Mutta asialla oli toinenkin puoli: oleskelu saattoi myös tuoda mukanaan erilaisia kulttuurillisia tai kulinaarisia elämyksiä. Matkakohteesta jäi siis muutakin mieleen kuin neuvotteluhuone, taksi ja hotelli. 

Joten kävin miettimään näitä Apex-elämyksiä, joiden aiheuttajana tuo oudolta tuntuva lippupolitiikka. Viivytyksen aiheuttama harmi on jo ajat sitten uohtunut, ja siksi jäljelle jää jotain hauskaa ja kiinnostavaa.  

Yleensä työmatkat ajoittuivat lomakauden ulkopuolella, joten matkakohteissa oli vain vähän varsinaisia turisteja. Eräs matka toi ensikosketuksen ikuiseen Roomaan. Matkan syynä oli kokous Euroopan avaruusjärjestön ESAn datakeskuksessa Frascati-nimisessä pikkukaupungissa lähellä Roomaa. Kosketus Roomaan jäi todella mieleen: valtava kaoottinen liikenne tuotti kapeilla kaikuvilla kaduilla melkoisen meluelämyksen. 

Vahingossa törmäsin keskeisiin nähtävyyksiin: espanjalaisiin portaisiin ja Fontana Trevin suihkulähteeseen. Jostain syystä Colosseum ja Forum eivät tuntuneet kiinnostavilta. Sitten sanoin matkatoverilleni, että käydäänkö Vatikaanissa. Olihan se nähtävyys. Pietarinkirkko on musertavan massiivinen. Sen jokaiseen sivulaivaan mahtuisi tavallinen suomalainen kirkko. Ei voinut olla ajattelematta, miten käsittämättömiä rikkauksia ja resursseja kirkko pystyi haalimaan ja keskittämään itselleen senaikaisessa, kuitenkin varsin köyhässä ja maatalousvaltaisessa Euroopassa. Tällaisiahan nähtävyydet yleensä ovat. Niissä on jotain ylenpalttista ja liioiteltua. Sitä kysyy itsekseen, ”miten tähän on voinut olla varaa?”  

Sitten huomasimme, että myös itse Vatikaaniin pääsi sisälle. Kymmenkunta ihmistä odotteli kaikessa rauhassa ovien avautumista. Nykyisenä turistitulvien aikakautena on vaikea kuvitella, että Vatikaani ei näyttänyt silloin, vuosikymmeniä sitten, kiinnostavan juuri ketään. Vierailijat päästettiin kirjastoon ja Sikstiiniläiskappeliin. Kirjastossa oli hiljaisia saleja toinen toisensa perään. Hyllyjä ei ollut, vaan kirjoja säilytettiin valkoisiksi maalatuissa kaapeissa. Eräässä vitriinissä näin käsin kirjoitetun kopion Klaudios Ptolemaioksen Almagest-teoksesta, joka määritteli vuosisadoiksi sen, mitä universumistamme voi ja saa ajatella. Nummisuutarin Eskon tavoin, ”tunsinpa päässäni pientä huimausta”. 

Sikstiiniläiskappeli on osa rakennuskompleksia, se oli minusta yllättävän pieni ja aika korkea. Ja sen kattoholveissa, huikaisevassa taivaan sinessä leijuu Michelangelon maalaamia alastomia ruskeaihoisia ihmishahmoja. Vaikuttavinta taisi olla, että minä ja seuralaiseni katselimme niitä lähes kahdestaan, muut vierailijat olivat jo kiirehtineet eteenpäin. Juuri tähän saliin kokoontuu silloin tällöin kardinaalien konklaavi (con clavus= avaimen takana). Nuo kirkkaan punaisiin kaapuihin pukeutuneet miehet (tietysti) lukitaan sisään, ulos pääsee vasta, kun uusi paavi on valittu. 

Venetsian Apex-kokemus oli sillä tavoin samanlainen, että oli syksy, ja mitään tungeksivia turistilaumoja ei ollut. Kuljeskelin hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ole lainkaan autoja, se oli ihanaa. Käynnin syynä oli tieteellinen konferenssi, ensimmäisiä kansainvälisiä, joissa kävin. Kaupungissa kulkiessa oli jotenkin järkyttävää nähdä, miten monet rakennukset olivat hiljalleen uppoamassa veteen, toiset nopeammin, niin että vettyvillä pihoilla näkyi jälkeenpäin rakennettuja kulkureittejä.  

Sattumalta osuin paikkaan nimetä Arsenal. Se on telakka, jossa rakennetaan ja huolletaan gondoleja. Ilmeisesti tuon aluksen malli on pysynyt vuosisatoja samana. Tosin aikanaan niitä on ollut pajon enemmän ja hyvinkin erilaisia. Mustasta rungosta kohoaa keulassa korkea sakarainen piikki, ”ferrum”, jonka sakarat kuulemma kuvaavat Venetsian kaupunginosia eli saaria. Telakalla työ on käsityötä, ja siellä tuoksui tutun oloisesti terva. 

Toisella puolella kaupunkia oli suurehko puisto. Ja osoittautui, että puistossa ja sen rakennuksissa oli käynnissä kuuluisa taidetapahtuma, Venetsian biennaali. Aivan sattumalta sinne eksyin, näinkin voi joskus käydä. Aika vähän väkeä oli paikalla, ja suomalaistakin taidetta löytyi. 

USAssa, Washington DC:ssä tuli käytyä useamman kerran. Syyllinen oli kaupungin laidalla sijaitseva NASA:n laboratorio, Goddard Spaceflight Center. Apex-turistin iloksi kaupungissa oli useita hyviä museoita. Modernin taiteen museo esitteli erityisesti eurooppalaista taidetta. Avaruus- ja ilmailumuseossa oli paljon aitoja avaruuslaitteita, erityisen kiinnostava oli käyttämättä jäänyt kuualus. Ja Smithsonian instituutin teollisuushistorian museo on erinomainen.  

Oli varsin erikoista, että muistaakseni myös entisessä Neuvostoliitossa oli käytössä Apexin kaltainen järjestely – tai sitten oli kyseessä joku muu lentoliikenteeseen liittyvä rajoitus. Joka tapauksessa 1980-luvulla jouduin viettämään viikonlopun Frunze-nimisessä kaupungissa. Kyseinen kaupunki on ottanut takaisin vanhan nimensä Biškek, ja on nykyään Kirgisian tasavallan pääkaupunki. Se oli Gorbatšovin aikaa, ja Venäjä availi jopa suljetuimpia oviaan maailmalle. Tuolloin kaupungissa sijaitsi avaruustutkimuskeskuksen (IKI) teknologialaboratorio, ja sen isännöimänä pidettiin kansainvälinen avaruusteknologiakonferenssi. Se oli todella varsin ihmeellistä, ja sekä isännät että vieraat olivat aivan innoissaan. 

No niin, minulla oli siis aikaa myös tutkia itsekseni paikkoja. Ostin lehtikioskista kaupungin kartan, sellaisen kanssa on aina mukavampaa tehdä tutkimusmatkoja. Pian huomasin jotain outoa. En löytänyt kartasta katua, jonka varrella laboratorio sijaitsi – paikan löysin kyllä. Ilmeisesti laitos oli ollut niin salainen, että koko katu oli poistettu kartasta, ja muita katuja oli siirretty, ettei temppua huomaisi. 

Eräs kaupungin erikoisuus oli tori, jolle oli pystytetty jurttia – siis noita huopakankaasta tehtyjä suuria pyöreitä telttoja. Jurtissa maalaiset myivät suurista astioista kumissia. En maistanut, koska minua oli varoitettu jurttakumissista. Myöhemmin, hotellin baarissa, uskaltauduin maistamaan tuota juomaa, sitä myytiin asiallisen näköisissä pulloissa, joiden etiketissä oli hevosen pää. No, juoma maistui juuri siltä miltä voisi kuvitella, sehän on hevosenmaidosta tehtyä kiljua – vai pitäisikö sanoa viiniä. 

Koska aikaa vielä oli, kävelin muutaman kilometrin matkan läheiseen kylään, jossa sijaitsi VDNH, eli ”kansantalouden saavutusten näyttely”. Näyttely oli tavanomainen, ei siitä sen enempää, paitsi että vierailijoita ei juuri ollut. Mutta minua viehätti nähdä, miten kylässä kirgiisit ratsastelivat sinne tänne pienillä hevosillaan, päässä tyypillinen pyöreä lakki, ja kippurakärkiset saappaat jalassa.

Dyynit

 Otsikko on monikossa. Koska kyseessä on ajatusketju, ja sen sysäsi liikkeelle Denis Villeneuven ohjaama elokuva Dyyni (2021). Mutta ajatus ei tietenkään siihen pysähtynyt, ajatus ei koskaan pysähdy. Jokin heräte nostaa esiin kaukaisia muistikuvia, muisti on ajattelumme tärkein elin. Olen kuvannut ihmisen ajattelun mekanismeja modernin neuropsykologian valossa kirjassani Robottipuisto, joten ei siitä sen enempää. 

Mutta mennään ketjun alkuun, eli tuohon elokuvaan. Jostain, varmaan lehdestä, huomasin että televisio esittää Villeneuven Dyynin (osa 1). Minulla ei ollut aikaa katsoa, joten laitoin sen tallennukseen odottamaan sopivampaa aikaa. Joka muutama päivä sitten tuli. 

Kauan sitten aloin lukea myös elokuvan pohjana olevaa Frank Herbertin monumentaalista romaania Dyyni. Jossain vaiheessa, ehkä puolivälissä, se uuvutti minut. Laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa hetkeä. Sitä ei koskaan tullut. Aivan samoin kävi, kun aloin katsoa, taas television tarjoamaa kulttielokuvaa, David Lynchin versiota Dyynistä (1984). Lynchin tyylille uskollisesti elokuva oli nyrjähtäneellä tavalla uuvuttava. Sekin jäi kesken, kyllästyin kaapupukuisten näyttelijöiden loputtomaan seisoskeluun hiekkatöyrään reunalla. Joitakin Lynchin elokuvia olen kyllä ilokseni katsonut, vaikka en koskaan uppoutunut Twin Peaks- mytologiaan. Joka tapauksessa lämmin kiitos julkisen palvelun kulttuuritelevisiolle, joka tarjoaa demokraattisesti mitä erilaisimpia onnen hetkiä. Eikä sen ohjelmien sisältöä valita sen mukaan, miten paljon se houkuttelee kanahampurilaisten mainostajia. 

Mutta nyt Villeneuven elokuvaan, koska fanaattiset lukijani varmaan jo odottavat tähän kohtaan jonkinlaista elokuva-arvostelua, joka nyt seuraa. Ja ohitan nyt heti alkuun kaupallisen kanavan mainostauoilla näkemäni viitisenkymmentä hampurilais- ja muuta syöntimainosta.

Kirja ja elokuva kertovat karusta ja hiekan peittämästä Arrakis-planeetasta, jolla vallitsee äärimmäinen kuivuus. Planeetta ei kuitenkaan ole asumaton. Sen alkuperäisasukkaat, fremenit elävät suojassa, syvällä sijaitsevissa luolastoissa. Planeetan hiekka-aavikoilla elävät valtavat ja vaaralliset hiekkamadot. Planeetan hiekan pinnalle rikastuu ainutlaatuista rohtoa: se on eräänlainen psykohuume, joka antaa nauttijalleen salaperäisiä kykyjä, ja mahdollistaa siten avaruusalusten navigoinnin universumin vaarallisilla alueilla. Siksi rohto on planeetan tavoiteltu aarre.

Dyynin maailma on omasta historiastamme tuttu kolonialismin maailma, vaikka elokuva vie katsojat 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Tunnettua universumia hallitsee imperiumi ja sen keisari. Yhteiskuntajärjestys on feodalistinen, ja vallasta ja keisarin suosiosta kilpailevat aateliset mahtisuvut. Dyyniä eli Arrakis-planeettaa on hallinnut Harkonnien suku, joka on vaurastunut keräämällä sen pinnalta rohtoa. Nyt keisari on läänittänyt planeetan Atreides-suvulle. Elokuvan dynamiikka muodostuu sukujen kamppailusta ja juonittelusta, puitteena planeetan äärimmäiset olosuhteet. Ja paljon muutakin on kasattu mukaan: alkuasukkaat fremenit odottavat vapauttajaa, messiasta. Mystiikkaa ja salatieteitä harrastava Benegesseritojen luostarin sisarkunta juonittelee Arteides-suvun kanssa, ja pyrkii tekemään suvun  päämieheksi nousevasta Paulista planeetan messiaan. Ehkä. 

Elokuvan ylenpalttisen täyteen ahdettu maailma on siis fantasian ja scifin sekoitusta, siihen kuuluu yliluonnollisia voimia, mystiikkaa ja hirviöitä, ja ennen kaikkea valtataistelua. Se on eräänlainen new-age cocktail, tämä suuntaus näyttää muutenkin pesiytyvän viihdeteollisuuteen. Esimerkiksi taisteluissa mätkitään miekoilla; ei suihkita lasereilla, ruutiaseista puhumattakaan. Teknologiaa on toki hillitysti mukana, kuten taistelijoita ja tukikohtia suojaavat energiakentät. Mutta robotteja ja tekoälyä ei näy, ja lentoaluksia (mainiot vaikka ilmeisen epäkäytännölliset sudenkorennot) ohjataan manuaalisesti.

Mitähän elokuvasta voisi sanoa. Ainakin siitä on lähdetty tekemään ns suurelokuvaa, jo sen kestokin on kaksi ja puoli tuntia. Ja selvästi Villeneuvella on ansiot ja taito siihen. Ja kun isot kustannukset ja tuotto-odotukset on mukana, pelataan todella varma päälle. Lavasteisiin ja efekteihin satsataan, tämä on nimenomaan suurten teatterien elokuva. Esimerkiksi elokuva on kuvattu digikameroilla, sitten materiaali printattiin 35 mm filmille, josta taas tehtiin digitaaliset esityskopiot. Näin elokuva tuntuu aidommalta, siitä puuttuu nykyinen mainosfilmien keinotekoinen säihke. Kaikkiaan elokuva on tavattoman verkkainen, ei siinä paljoa tapahdu, paitsi aika lopussa – näin myös raivataan pohjaa jatko-osille. 

Visuaalisen vaikuttavuuden rinnalla juoni ja näyttelijät ovat jossain määrin tylsiä ja jopa epäuskottavia. Mikään älykäs elokuva tämä ei ole. Esimerkiksi sinänsä kiinnostavat alkuperäiset planeetan asukkaat fremenit jätetään hyödyntämättä. Sen sijaan heistä on tehty kolonialismin hengen mukaisesti barbaarista ukka-pukka- alkuasukasporukkaa. Ehkä pitää vielä kertoa anekdootti, jonka monet varmaan jo tuntevat. Pahissuku Harkonnen on suomalaistaustaisia Härkösiä. Kirjailija Frank Herbert poimi sukunimen puhelinluettelosta.

Villeneuve on aikaisemminkin ohjannut ihan mukavia, ja näyttäviä elokuvia, vaikka ei suorastaan mestariteoksia. Olen kirjoittanut arvioinnit Blade Runner 2049 ja Arrival- elokuvista. Ne voi etsiä blogistani. Lyhyt tiivistys: Blade Runner on näyttävä mutta turha, ja Arrival on hyvä, loppua lukuun ottamatta

Nyt ajatus lentää jo kohti seuraavia dyynejä. Dyyneistä tuli mieleeni Euroopan avaruusjärjestön ESA:n tutkimuskeskus ESTEC. Sehän sopiikin hyvin tähän scifi-teemaan. ESTEC sijaitsee Hollannissa, pienessä Noordwijkin kaupungissa. Kaupunki, ja myös ESTEC, on Pohjanmeren rannalla, korkeiden hiekkadyynien suojassa. Dyynien meren puolella on myös yli kymmenen kilometrin pituinen hiekkaranta. Nuo dyynit ovat suojelualuetta, koska niiden arka kasvillisuus pitää aloillaan herkästi liikkuvaa rantahiekkaa. Siksi niillä ei saa kulkea, paitsi viitoitettua polkua pitkin. Olenkin joskus kävellyt tuota polkua pitkin naapurikaupunkiin Katwijkiin. 

Kerran ollessani kaupungissa, yöllä puhalsi Pohjanmerellä reipas myrsky. Se ei ole siellä ollenkaan harvinaista, pohjoinen Atlantti on tuulinen paikka. Aamulla kaupungin kadut olivat sitten hiekkakinosten peitossa. Aivan niin kuin meillä kaduille kertyy lumikinoksia. Päivän mittaan harjakoneet ja kuorma-autot siivosivat hiekan pois, varmaan se vietiin takaisin rannalle. Ymmärsin aivan konkreettisesti, miksi kaupungin dyynejä vaalitaan.

Euroopan avaruusjärjestö koordinoi suuria avaruushankkeita, olin mukana muutamassa. ESTECissä pidettiin suunnittelu- ja projektikokouksia. Tyypillisen avaruushankkeen kehityksen aikakaari on kymmenisen vuotta, sen aikana alkuperäinen idea konkretisoituu, sen tieteelliset tavoitteet tarkennetaan, ja lopulta rakennetaan avaruusalukset ja niiden tutkimuslaitteet. Nuo kokoukset olivat tavattoman kiehtovia. Ne olivat hyvin kansanvälisiä ja avoimia. Osallistujia saattoi olla jopa pari sataa ihmistä, insinöörejä ja tiedemiehiä eri maista. Tunnelma oli intensiivinen. Oltiin tekemässä jotain hyvin vaikeaa, jotain mitä ei oltu ennen tehty. Joten erilaisiin ongelmiin törmättiin, mutta ne myös ratkaistiin.

Kävin ESTECissä ehkä kymmenen kertaa. Viimeinen käynti oli Galileo-navigointijärjestelmän suunnittelun käynnistyskokous. Euroopassa oli havahduttu siihen, että satelliittipaikannus oli muodostumassa suorastaan elintärkeäksi, ja samalla oltiin täysin amerikkalaisten kontrolloiman GPS-järjestelmän varassa. Kokous pyrki herättämään kiinnostusta osallistua uuden järjestelmän rakennustyöhön, ja samalla kerättiin ideoita: millainen järjestelmästä pitäisi tulla ja millaisia teknisiä kysymyksiä asiaan liittyy ja millaisia ratkaisuja tarvittaisiin. Tuo kokous pidettiin 1990-luvun lopulla. Virallinen päätös Galileon rakentamisesta tehtiin vuonna 2002, ensimmäiset satelliitit laukaistiin vuonna 2010, ja noin 30 satelliitin järjestelmä oli valmis vuonna 2024. Maailmassa toimii myös venäläinen GLONASS- ja kiinalainen Baidou- järjestelmä. Galileo on ainoa siviilien hallinnoima paikannussatelliittijärjestelmä.

Ja sitten kohti vielä lähempiä dyynejä. Pohjanlahden rannikoilla on upeita hiekkarantoja ja niillä löytyy myös hiekkadyynejä. Näitä voi etsiä Yyteristä, Kalajoelta ja Hailuodosta. Aivan ylittämättömät dyynit löytyy vielä pohjoisemmasta, Haaparannan edustalta, Seskarön saaresta etelään sijaitsevalla saarella. Sen nimi on Sandskär, ja suomenkieliset tuntevat sen nimellä Sanskeri. Saari on nelisen kilometriä pitkä, ja likimain pohjois-eteläsuuntaisen suorakaiteen muotoinen. Sen pohjoisreunalta työntyy pohjoista kohti hyvin kapea ja  yli kilometrin mittainen soraharjun muodostama niemi. 

Vuosikymmeniä sitten kävin veneelläni saarella. Siihen aikaan siellä ei juuri matkailijoita käynyt. Veneen sai kiinnitettyä lähes autioituneen kalastajakylän laituriin. Nykyisin on toisin. Paikalla näkyy olevan suuri vierasvenesatama, täynnä komeita veneitä. Toisaalta saari on myös suojeltua ja vartioitua kansallispuistoa. Sen ainutlaatuista luontoa vaalitaan.

Niin, hiekka ja dyynit ovat tuota ainutlaatuista luontoa. Vierailijoiden halutaan liikkuvan pitkin pitkospuita, jotta saaren arka kasvillisuus ei vahingoittuisi. Dyynit ovat saaren erityinen nähtävyys, ja erityisesti kaksi ”stadionia”. Ne ovat todella suuria, urheilustadionin kokoisia ja korkeiden dyynien ympäröimiä hiekkakenttiä. Vaikea on uskoa niitä luonnon muodostelmiksi.

Saaresta kerrotaan kirjailija Matti Hällin romaanissa Isä Jumalan ilveilijä (1961). Tuo osin Hailuotoon sijoittuva kirja kertoo, kuinka Hailuodon kalastajat joka kesä purjehtivat ja soutivat rohkeasti pikku veneillään suoraan pohjoiseen, se oli 100 kilometrin avomeritaival Perämeren yli Sanskeriin. Nimittäin, sikäläiset silakka-apajat olivat paljon runsaammat kuin kotisaarella. Siellä he kalastivat ja suolasivat tynnyrit täyteen silakkaa. Saalis myytiin sitten pitkin syksyä Oulussa. Ja Hälli kertoi myös, kuinka nuoremmat kalastajat laskettelivat huimapäisesti hiekkaa pitkin alas korkeiden dyynien rinteitä. Hän ei kertonut, olivatko he tuoneet sukset tai pulkat mukanaan.

Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Näin voidaan osksi selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin aivan erityisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.

Aurinkopurjehdus tieteessä ja kirjallisuudessa

Pieni tiedeuutinen. Planetary Society- niminen järjestö on kehittänyt pienen aurinkopurjetta testaavan satelliitin Lightsail 2, joka vietiin avaruuteen SpaceX - yhtiön raketilla. 

Aurinkopurje tai avaruuspurje ei tietenkään ole uusi keksintö, ja siitä tunnetaan eri versioita, kuten monipuolisempi sähköllä varattuihin lankoihin perustuva laite, jota Ilmatieteen laitos on kehittänyt. Itse asiassa uutinen herätti kokonaisen sarjan muistoja. 

Neuvostoliiton avaruustutkimuslaitos IKI esitti 1990- luvulla suurta kansainvälistä avaruushanketta nimeltä Regatta. Siihen kuului kokonainen laivue erilaisia aurinkopurjein varustettuja tutkimusaluksia. Niiden tarkoitus oli risteillä ympäri aurinkokuntaa, kukin suorittaen erilaisia tutkimusohjelmia. Aurinkopurjeen tuottama työntövoima on pieni, mutta koska se on jatkuvasti käytettävissä, aluksilla on loppujen lopuksi merkittävä kyky liikkua aurinkokunnassa. Aivan kuten purjelaivoilla oli aikanaan kyky purjehtia minne tahansa maailman merille. 

Aurinkopurjeteknologiaa testattiin jo 1990-luvulla. Siihen uskottiin. Sitten tapahtui kaikenlaista. Neuvostoliitto hajosi. Avaruustutkimus oli ollut kansainvälisen yhteistyön ja yhteisymmärryksen lippulaiva, mutta kansallinen politiikka ja kansalliset intohimot korvasivat tieteellisen kunnianhimon. Maailma taantui vuosikymmeniksi. Avaruusregatta lähes unohtui. Sitä muistelee enää pieni asianharrastajien seura. 

Ja siitä tuli tieteiskirjallisuutta. Alastair Reynolds on suurimittakaavaisen avaruusoopperan mestari. Hän hallitsee suuret visiot. Mies tuntee alansa. Hän on toiminut avaruustutkijana ja työskennellyt Euroopan avaruusjärjestössä ESA:ssa. Ilman muuta hän tuntee tuon vanhan Regatta- hankkeen. Niinpä hän on kääntänyt idean tieteiskirjallisuudeksi. Rosvot ja seikkailijat purjehtivat aurinkoaluksillaan ympäri vanhaa aurinkokuntaamme (ja jotta homma toimisi paremmin, koko aurinkokunta on siivottu uuteen uskoon). 

Avaruuden lakeuksilla purjehtimisesta voi lukea kirjoista Kostaja ja Varjokapteeni. Lukija voi vakuuttua varsin pitkälle, että purjehtimisen tekniikka todella toimii. Mutta jossain on raja. Tiede- ja tutkijataustainen lukija voi myös huvitella lukiessaan pohtimalla, mikä asia on oikein, ja missä kohtaa kirjailija panee överiksi.

Alkuperäinen Regatta- aurinkopurjeluoain.

Ei se ole mitään rakettitiedettä

Amerikan kielestä tunkee meille erilaisia sanontoja, usein vähemmän hyvin suomeen istuvia. Eräs sellainen sanonta kuuluu: ”ei se ole mitään rakettitiedettä” (alkukielinen ilmaisu: ”it's not rocket science”). Tarkoitus on varmaan sanoa ”ei se nyt niin vaikeaa ole”. Se herättää minussa usein huvittuneisuutta, jota sanonnan käyttäjä ei oikein ymmärrä.

Syy huvittuneisuuteen vaatii varmaan selityksen. Syynä on, että olen aikanaan joutunut ottamaan rakettitieteilijän roolin. Se tapahtui, kun Suomessa ryhdyttiin panostamaan avaruustekniikkaan. Suomi halusi liittyä Euroopan avaruusjärjestöön ESA:an. Ala oli suomessa aika outo, niinpä silloinen työnantajani VTT käynnisti avaruustekniikan tutkimusohjelman, ja minut pyydettiin sen johtoryhmään. Samaan aikaan aloiteltiin avaruusyhteistyötä Neuvostoliiton avaruusohjelman kanssa. Siihen aikaan Suomi harrasti tällaista blokkipoliittista tasapainoilua. ESA:an voitiin mennä vain, jos samalla oli vastaavaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ja se oli tullut mahdolliseksi, kiitos Mihail Gorbatšovin glasnost- politiikan. Avaruuspolitiikka se vasta olikin rakettitiedettä!

Eipä aikaakaan, kun jo rakentelimme tieteellisiä instrumentteja sekä Neuvostoliiton että ESA:n avaruusaluksiin. Suomi valitsi käytännöllisesti tämän teknisen rakentelun linjan, kaikista yhteistyön mahdollisista muodoista. Siinä kun voisi kehittää myös teknologista osaamista, josta ehkä koituisi muutakin hyvää. Toinen vaihtoehto, tieteenteko, olisi toki ollut mahdollista ilman ESA- jäsenyyttäkin, tiede kun on sen verran avoimempaa. Itse asiassa tiedettä jo tehtiinkin, ja olimmekin heti yhteistyössä suomalaisten avaruustutkijoiden kanssa. 

Tieteellistekninen yhteistyö on sitten oma juttunsa ja siinä on omat mausteensa. Olen kirjoittanutkin yhteistyöstä Neuvostoliiton IKI:n ja Yhdysvaltain NASA:n kanssa.

Tämä kaikki alkoi vuonna 1985. Olihan se avaruustekniikka tosiaan meille uutta. Mutta suomalainen mentaliteetti tehosi tässä parhaimmalla tavalla. Jos ei jotain tiedetty, otettiin selvää ja opeteltiin asiat, eikä jääty ihmettelemään. Ja se toimi: jälkeenpäin kehtaan sanoa, että pärjäsimme jopa paremmin kuin monet kokeneiden avaruusvaltojen rakenteluporukat.

Mutta kun avaruusinnostus oli herännyt, yliopistot ja korkeakoulut halusivat kouluttaa avaruusinsinöörejä. Joten mistä opettajat? Koska avaruusfyysikot olivat harjaantuneita ihan muihin asioihin, löysin itseni pian luennoimasta avaruustekniikkaa innokkaille opiskelijoille. Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan. Millaista olisi sen ”rakettitieteen” sisältö, jota ryhtyisin opettamaan? Minun piti se itse koostaa sopivista paloista. Joten seuraavassa aion nyt paljastaa, mitä rakettitiede on.

Aloitin kurssin eräänlaisella avaruusmaantieteellä. Selitin, millainen on mittasuhteiltaan se lähiavaruus, jossa tulisimme operoimaan, ja miten sen eri osiin pääsisi ja paljonko se veisi aikaa. Siis sisältä ulos: aurinko, sisäplaneetat, ulkoplaneetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi, lähitähdet, Linnunrata. 

Seuraavaksi ”perusrakettitiede”. Rakettimoottorin periaate ja fysiikka (impulssiperiaate ja Newtonin reaktioperiaate); Tšiolkovskin yhtälö, käytännön raketit, yksi ja monivaiheiset; sähköiset raketit ja avaruuspurjeet.
 

Sitten taivaanmekaniikan ja avaruuslennon fysiikka (Newtonin liikelait, kiertoratojen laadulliset ominaisuudet). Ja sitä täydentämään erilaiset satelliitit ja avaruusalukset: niiden tyypit, resurssit ja vakautustavat.

Ja lopuksi se sokeri pohjalla: avaruusympäristö ja siihen sopeutuminen (sekä ihmiset että laitteet). Ankara tyhjiö, eri säteilylajit, laukaisun rasitukset. Lämpösuunnittelu, materiaalitekniikka, suojaustavat. Ja lopuksi: avaruusteknisen insinöörityön eteneminen vaihe vaiheelta, laadunvarmistus ja testaukset.

Sellaista oli siis minun rakettitieteeni. Onko se siis erityisen vaikeaa? Ei minusta, vaan pikemminkin hyvin monesta asioista koottua. Vaikeampiakin asioita varmaan on. Toisaalta kaikilla aloilla on vaikeita ongelmia. Kaikki riippuu siitä, mistä ihminen syystä tai toisesta kiinnostuu. Vakava tieteen tai matematiikan tai insinööritaidon harjoittaja löytää lopulta oman alansa vaikeat tai lähes mahdottomat ongelmat. Ja ehkä ainakin uneksii ratkaisevansa jotkut niistä. 

Se on todellista rakettitiedettä.

NASAn vieraana

Tichy osallistui suureen avaruusprojektiin, SOHO- aurinkosatelliitin tutkimuslaitteiden kehitykseen. Mukana oli sekä Euroopan avaruusjärjestö ESA ja yhdysvaltain avaruusvirasto NASA. Koska NASA oli lupautunut rakentamaan satelliitin kontrollikeskuksen ja operoimaan satelliittia, kokouksia pidettiin myös NASA:ssa, Washington DC:ssä, Goddard Spaceflight Centerissä (GSC) Sitä myötä sain kosketukseni Amerikkaan, ja yleensä se tarkoittaa erilaisia kulttuurisia törmäyksiä. Tapahtui siis joskus 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla.

Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.

Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.

Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.

NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.

Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.

Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.