keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Käsikirjoittajat Freudin sohvalla

Millainen aarreaitta Freudilainen psykoanalyysi onkaan Hollywood- elokuvien käsikirjoittajille! Se tarjoaa suuren kehyskertomuksen, joko on helppo koristella juonen lokalisaatiolisukkeilla. Valitaan maa ja kaupunki. Valitaan aika, joka voi olla antiikkia, ritariaikaa, maailmansotaa, nykyaikaa tai tulevaisuutta. Sitten sopivat henkilöt, ja lopuksi suuri psykoanalyyttinen kertomus. Se kertomus on hyvin koukuttava. Siihen liittyy lapsuudessa tai nuoruudessa koettu tapaus, "torjuttu muisto", joka saa päähenkilön käyttäytymään arveluttavasti ja tekemään outoja, katsojaa hätkähdyttäviä tekoja. Jossain vaiheessa mukaan saattaa tulla analyytikon tapaan vaikuttava henkilö. Joka tapauksessa draama tihentyy kohti ratkaisua, jossa terapian käsikirjoituksen mukaan menneisyyden torjuttu kuva "nostetaan tietoisuuteen", mistä seuraa loppujohtopäätös: analyysin eheyttämän yksilön onnellinen tulevaisuus. Ratkaisu voi olla myös onneton: terapia tulee liian myöhään, tai se epäonnistuu.

Oma lukunsa on elokuvat, joiden tärkeässä roolissa on psykoanalyytikko. Se antaa katsojalle luvan olla tirkistelijä, analyytikko kun saa ammattinsa vuoksi tietoa skandaalimaisista ihmissuhteista. Myöhemmissä amerikkalaisissa elokuvissa on harvemmin suoria freudilaisia potilaskertomuksia. Psykoanalyysistä tulee osa monimutkaisempaa viiterakennetta. Itse analyytikotkin ovat menettäneet osan pyhyyttään, ja heistä käytetään tuttavallista nimitystä "shrink". Joku Woody Allen saattaa kyllästää kaikki repliikkinsä psykoanalyyttisellä hölynpölyllä.

Psykoanalyysi istui loistavasti Hollywoodin kultakauden amerikkalaisen yhteiskunnan tiukkaan moralismiin ja tekopyhyyteen. Se antaa oikeutuksen käsitellä seksiä ja väkivaltaa, kaiken viihteen perusenergiaa, ikäänkuin tieteen varjolla. Psykoanalyysi kätkee seksin ja "vietti-impulssit" nerokkaisiin ja kekseliäisiin vertauskuviin. Ja psykoanalyysissä kaikki johdetaan seksistä - asia, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä johtui Freudin omasta ahdistavasta seksielämästä.

Elokuvia katsoessa kannattaa muistaa, että amerikanenglannissa on aika vähään ns. tuhmia sanoja. Sen sijaan on näennäisen viattomia sanoja ja sanontoja, joilla on kaksoismerkitys. Varsin psykoanalyyttisen Citizen Kane- elokuvan toistuva myyttinen ilmaus on "rosebud", ruusunnuppu, joka elokuvan lopussa saa viattoman selityksen. Mutta miksi se oli niin keskeinen koko elokuvassa? Kuulin, että sana tarkoittaa "pillu". Se ei tässä merkityksessä ole välttämättä yleinen, mutta psykoanalyysin kyllästämässä kulttuurissa katsoja osaa muodostaa yhteyden. Suomalaisilta se näyttää menneen ohi. Tämä on tyypillistä psykoanalyyttistä maailman väritystä. Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää, vaan kaikkialla vaanii piileviä viittauksia seksuaalisuuteen.

Psykoanalyyttisen elokuvan huippu on Hitchcockin "Noiduttu". Siinä päähenkilöt ovat molemmat psykoanalyytikkoja. Trauman uhri, murhasta epäilty miespäähenkilö, saa ahdistuskohtauksia nähdessään juovakuvioita. Analyytikkojen uskottavuutta parannetaan esittämällä, että he ovat oikeita lääkäreitä - näinhän asia ei välttämättä todellisuudessa ole. Niinpä he vetäisevät reippaasti kirurgin vetimet päälleen ja rientävät leikkaussaliin pelastamaan itseään vahingoittanutta potilasta. Elokuvaan ilmaantuu myös vanha kokenut analyytikko - ulkomuotoa myöten pappa Freud - jonka asiantuntemus käynnistää terapian, ja samalla myös ratkaisee rikosmysteerin. Torjuttu muisto paljastetaan, paha saa palkkansa, ja pari saa toisensa. Elokuvan tekijöitä näin suora kopiointi Freudilta suorastaan nolotti, ja he vähättelivät sitä. No, minusta elokuvan psykoanalyysi ei kuitenkaan ole yhtään sen nolompaa kuin niin monen muun samaa metodia soveltaneen.

Elokuvan kuuluisan unikohtauksen oli suunnitellut itse Salvador Dali. Tietenkin Dali, Bunuel, ja muut surrealistit on myös yritetty survoa psykoanalyysin muottiin. Itse he eivät siitä pitäneet.

Jopa niin myöhäinen elokuva kuin "American beauty" noudattaa psykoanalyyttistä käsikirjoitusta. Siinä varakkaaseen keskiluokkaan lukeutuva päähenkilö vapauttaa itsensä nautintojen maailmaan - Freudin keskeinen teema - huumeita kiskomalla. Mukana on tietysti myös eroottinen unikohtaus ruusunlehtineen, traumaattinen isä-poikasuhde ja torjuttu homous.

Luin psykoanalyysia puolustavan kirjoituksen, jossa selitettiin, kuinka psykoanalyysi on keskeisesti vaikuttanut moderniin käsitykseen ihmisenä olemisesta. Niinpä, mutta eikö se toisaalta ole raskauttava syytös? Sillä eikö modernin ihmisen ihmiskäsitys - sellaisena kun se on populaarikulttuurissa havaittavissa - ole rakennettu juuri elokuvia katsomalla! Olkoonkin että tekijät niistä jälkikäteen sanoutuvat irti. Psykoanalyysi kun näyttää olevan yllättävän monen Hollywood-elokuvan innoittaja aina 1980-luvulle asti. Psykoanalyysi löytyy jopa Star Trek - sarjoista, ja se on ilman muuta Star Wars - spektaakkelin johtomotiivi (Darth Wader ja oidipuskompleksi). Eikä selitys varmaankaan ole sen tieteellinen vetovoima, vaan suurten studioiden käytännöt ja manuaalit, joiden avulla käsikirjoitukset tuotettiin.

Tutkin hiukan taustoja tätä blogia varten, ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Psykoanalyysi on "tieteellisen" elokuvatutkimuksen ja syvällisen kritiikin tavattoman suosittu viitekehys. Löysin verkosta myös useita elokuvaa koskevia tuoreita opinnäytetöitä - joiden käsittelytapa oli psykoanalyyttinen. Ei aina freudilainen, vaan myös jungilainen tai lacanilainen (virallisen psykoanalyysin kiroamia kerettiläisiä).

Joten tilanne on seuraava: vaikka psykoanalyysi on menettänyt tieteen statuksen (katso toinen bloggaus), siitä on tullut kulttuurihistoriallinen tosiasia. Ehkä juuri elokuvan takia. Emme voi lukea vakavaa (vaikka ei välttämättä vakavasti otettavaa) elokuvatutkimusta, jos emme ymmärrä psykoanalyyttistä käsitteistöä ainakin pintapuolisesti.