Muistoissani: kullanmuru ja sydänkäpy

Muisti on kummallinen kapistus. Olen varma, että olen lukenut Anton Tšehovin novellin ”Dušetška” käännettynä nimellä ”Sydänkäpy”, mutta useammassakin novellikokoelmassa sen nimi on ”Kullanmuru”. Samasta novellista on kuitenkin kyse. Muistikuvani tuntuu täysin oikealta, mutta ehkä se ei olekaan sitä. Olen kirjoittanutkin aiemmin muistikuvien luonteesta. On myös mahdollista, että olen lukenut jonkun kolmannen osapuolen kuvauksen novellista, ja ehkä siinä on tuo käännös ollutkin ”Sydänkäpy”. Tai sitten ei.
 
Usein kuulee harmiteltavan ihmisen muistin epätarkkuutta. On jopa haaveiltu, että ihmisen aivoihin voitaisiin joskus tulevaisuudessa liittää eräänlainen lisälaite, tietokoneentarkasti toimiva apumuisti. Eikö silloin ihmisen suorituskyky parantuisi merkittävästi? Pääsisimmehän eroon tästä vajavuudesta.

Ei, en usko, että se on hyvä ajatus, ei edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että tällaisen bioteknisen liitännän tekniset ongelmat osattaisiin ratkaista. Mielikuvamme ihmisen muistista on liian tekninen. Tekniikassa muistiin liittyy kaksi päätoimintaa. Erotamme muistin sisällön säilyttämisen ja muistista hakemisen erillisiksi toiminnoiksi. Tietokone toimii juuri näin. Se hakee tietoa joko tietämällä etukäteen, missä tallennettu tieto on. Tai jos se ei ole mahdollista, se selaa koko muistin läpi. Joskus sekään ei ole mahdollista (esimerkiksi koko internetin sisältö on liian laaja selattavaksi). Silloin muistin mahdollisista hakusanoista ja niiden sisällön osoitteista on etukäteen laadittu järjestetty luettelo, joka voidaan tutkia hyvin nopeasti. Hakukoneet kuten Google toimivat tällä periaatteella.

Aivot toimivat eri tavalla. Hakumekanismia ja tallennusta ei ole erotettu toisistaan, eikä dataa myöskään ole koottu valmiiksi muistoiksi. Aivot koostavat muiston sekalaisista osista vasta silloin, kun yritämme muistaa jotain.

Ja on toinenkin syy, miksi ajatus apumuistista on huono, se on parhaimmillaankin vain rajattu apuväline. Olen vakuuttunut, että ihmisen henkiset kyvyt, kuten luovuus ja persoonallisuus, selittyvät nimenomaan muistimme epätäydellisyyden kautta. Tätä on useimpien ihmisten vaikea hyväksyä. Otan esimerkin tästä vaikeudesta. Oikeusistuin ei hyväksy polygrafin eli valheenpaljastuskoneen käyttöä ratkaisevana todisteena, koska sen luotettavuus on vain 90 % luokkaa. Ihmistodistajan lausunto kyllä kelpaa – vaikka sekä psykologisten testien että oikeushistorian perusteella sen luotettavuus on todella heikko.

Mutta palataanpa ”Kullanmuruun”. Tšehovin novelli kuvaa naista, jolla on voimakas kyky rakastaa syvästi. Novellissa nainen rakastuu tarjolla olevaan mieheen, sitten tämän kuollessa tai matkustaessa pois seuraavaan, kunnes lopuksi rakastamisen kohteena on viimeisen miehen pieni poika. Novellin särmää lisää, että lukijan silmissä rakkauden kohteet eivät juurikaan vaikuta rakastamisen arvoisilta.

Leo Tolstoi ihastui tähän novelliin, ja piti sen naiskuvaa universaalina. Ja aivan oikein, voimme hyvin nähdä Tolstoin suurten naishahmojen toteuttavan tätä ihannetta. Anna Karenina ja Nataša Rostova ("Sodan ja rauhan" unohtumaton naispäähenkilö) ovat omalla tavallaan ”kullanmuruja”. Tolstoin ihmiskuva on rajoittunut ja konservatiivinen, ja on selittämätöntä, miten hänen suuret romaaninsa ovat siitä huolimatta niin rikkaita ja vaikuttavia.

Sen sijaan Tšehov on jopa nykyajan näkökulmasta moderni kirjailija. Tapaamme hänen novelleissaan lukemattomia ja hyvin erilaisia naiskuvia. Ja tietenkin vielä enemmän mieskuvia, miehen elämän pohdiskelua. Olihan Tšehov hyvin selkeästi juuri mies, lääkäri, ja älymystön edustaja. Ja tietenkin novelleissa on terävää aikalaiskuvaa murrosaikaa elävästä venäläisestä yhteiskunnasta.

Oli tavattoman virkistävää lukea pitkästä aikaa Tšehovin novelleja. Joku on sanonut, että Tšehovin novellit ovat parasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Ne vaihtelevat tunnelmaltaan suuresti, ja niissä on tuo selittämätön ja levottomuutta herättävä tšehovilaisuus. Emme aina oikein tiedä, ovatko ne keveitä vai traagisia, totisia vai ironisia. Siksi ne ovat tosia kuin elämä. Lukija ei varmasti pidä kaikista novelleista, kuinka voisikaan. Mutta seuraava on taas Jotain Ihan Muuta...

Tämä kirjoitus on oikeastaan jatkoa aiempaan kirjoitukseen.

Käsikirjoittajat Freudin sohvalla

Millainen aarreaitta Freudilainen psykoanalyysi onkaan Hollywood- elokuvien käsikirjoittajille! Se tarjoaa suuren kehyskertomuksen, joko on helppo koristella juonen lokalisaatiolisukkeilla. Valitaan maa ja kaupunki. Valitaan aika, joka voi olla antiikkia, ritariaikaa, maailmansotaa, nykyaikaa tai tulevaisuutta. Sitten sopivat henkilöt, ja lopuksi suuri psykoanalyyttinen kertomus. Se kertomus on hyvin koukuttava. Siihen liittyy lapsuudessa tai nuoruudessa koettu tapaus, "torjuttu muisto", joka saa päähenkilön käyttäytymään arveluttavasti ja tekemään outoja, katsojaa hätkähdyttäviä tekoja. Jossain vaiheessa mukaan saattaa tulla analyytikon tapaan vaikuttava henkilö. Joka tapauksessa draama tihentyy kohti ratkaisua, jossa terapian käsikirjoituksen mukaan menneisyyden torjuttu kuva "nostetaan tietoisuuteen", mistä seuraa loppujohtopäätös: analyysin eheyttämän yksilön onnellinen tulevaisuus. Ratkaisu voi olla myös onneton: terapia tulee liian myöhään, tai se epäonnistuu.

Oma lukunsa on elokuvat, joiden tärkeässä roolissa on psykoanalyytikko. Se antaa katsojalle luvan olla tirkistelijä, analyytikko kun saa ammattinsa vuoksi tietoa skandaalimaisista ihmissuhteista. Myöhemmissä amerikkalaisissa elokuvissa on harvemmin suoria freudilaisia potilaskertomuksia. Psykoanalyysistä tulee osa monimutkaisempaa viiterakennetta. Itse analyytikotkin ovat menettäneet osan pyhyyttään, ja heistä käytetään tuttavallista nimitystä "shrink". Joku Woody Allen saattaa kyllästää kaikki repliikkinsä psykoanalyyttisellä hölynpölyllä.

Psykoanalyysi istui loistavasti Hollywoodin kultakauden amerikkalaisen yhteiskunnan tiukkaan moralismiin ja tekopyhyyteen. Se antaa oikeutuksen käsitellä seksiä ja väkivaltaa, kaiken viihteen perusenergiaa, ikäänkuin tieteen varjolla. Psykoanalyysi kätkee seksin ja "vietti-impulssit" nerokkaisiin ja kekseliäisiin vertauskuviin. Ja psykoanalyysissä kaikki johdetaan seksistä - asia, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä johtui Freudin omasta ahdistavasta seksielämästä.

Elokuvia katsoessa kannattaa muistaa, että amerikanenglannissa on aika vähään ns. tuhmia sanoja. Sen sijaan on näennäisen viattomia sanoja ja sanontoja, joilla on kaksoismerkitys. Varsin psykoanalyyttisen Citizen Kane- elokuvan toistuva myyttinen ilmaus on "rosebud", ruusunnuppu, joka elokuvan lopussa saa viattoman selityksen. Mutta miksi se oli niin keskeinen koko elokuvassa? Kuulin, että sana tarkoittaa "pillu". Se ei tässä merkityksessä ole välttämättä yleinen, mutta psykoanalyysin kyllästämässä kulttuurissa katsoja osaa muodostaa yhteyden. Suomalaisilta se näyttää menneen ohi. Tämä on tyypillistä psykoanalyyttistä maailman väritystä. Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää, vaan kaikkialla vaanii piileviä viittauksia seksuaalisuuteen.

Psykoanalyyttisen elokuvan huippu on Hitchcockin "Noiduttu". Siinä päähenkilöt ovat molemmat psykoanalyytikkoja. Trauman uhri, murhasta epäilty miespäähenkilö, saa ahdistuskohtauksia nähdessään juovakuvioita. Analyytikkojen uskottavuutta parannetaan esittämällä, että he ovat oikeita lääkäreitä - näinhän asia ei välttämättä todellisuudessa ole. Niinpä he vetäisevät reippaasti kirurgin vetimet päälleen ja rientävät leikkaussaliin pelastamaan itseään vahingoittanutta potilasta. Elokuvaan ilmaantuu myös vanha kokenut analyytikko - ulkomuotoa myöten pappa Freud - jonka asiantuntemus käynnistää terapian, ja samalla myös ratkaisee rikosmysteerin. Torjuttu muisto paljastetaan, paha saa palkkansa, ja pari saa toisensa. Elokuvan tekijöitä näin suora kopiointi Freudilta suorastaan nolotti, ja he vähättelivät sitä. No, minusta elokuvan psykoanalyysi ei kuitenkaan ole yhtään sen nolompaa kuin niin monen muun samaa metodia soveltaneen.

Elokuvan kuuluisan unikohtauksen oli suunnitellut itse Salvador Dali. Tietenkin Dali, Bunuel, ja muut surrealistit on myös yritetty survoa psykoanalyysin muottiin. Itse he eivät siitä pitäneet.

Jopa niin myöhäinen elokuva kuin "American beauty" noudattaa psykoanalyyttistä käsikirjoitusta. Siinä varakkaaseen keskiluokkaan lukeutuva päähenkilö vapauttaa itsensä nautintojen maailmaan - Freudin keskeinen teema - huumeita kiskomalla. Mukana on tietysti myös eroottinen unikohtaus ruusunlehtineen, traumaattinen isä-poikasuhde ja torjuttu homous.

Luin psykoanalyysia puolustavan kirjoituksen, jossa selitettiin, kuinka psykoanalyysi on keskeisesti vaikuttanut moderniin käsitykseen ihmisenä olemisesta. Niinpä, mutta eikö se toisaalta ole raskauttava syytös? Sillä eikö modernin ihmisen ihmiskäsitys - sellaisena kun se on populaarikulttuurissa havaittavissa - ole rakennettu juuri elokuvia katsomalla! Olkoonkin että tekijät niistä jälkikäteen sanoutuvat irti. Psykoanalyysi kun näyttää olevan yllättävän monen Hollywood-elokuvan innoittaja aina 1980-luvulle asti. Psykoanalyysi löytyy jopa Star Trek - sarjoista, ja se on ilman muuta Star Wars - spektaakkelin johtomotiivi (Darth Wader ja oidipuskompleksi). Eikä selitys varmaankaan ole sen tieteellinen vetovoima, vaan suurten studioiden käytännöt ja manuaalit, joiden avulla käsikirjoitukset tuotettiin.

Tutkin hiukan taustoja tätä blogia varten, ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Psykoanalyysi on "tieteellisen" elokuvatutkimuksen ja syvällisen kritiikin tavattoman suosittu viitekehys. Löysin verkosta myös useita elokuvaa koskevia tuoreita opinnäytetöitä - joiden käsittelytapa oli psykoanalyyttinen. Ei aina freudilainen, vaan myös jungilainen tai lacanilainen (virallisen psykoanalyysin kiroamia kerettiläisiä).

Joten tilanne on seuraava: vaikka psykoanalyysi on menettänyt tieteen statuksen (katso toinen bloggaus), siitä on tullut kulttuurihistoriallinen tosiasia. Ehkä juuri elokuvan takia. Emme voi lukea vakavaa (vaikka ei välttämättä vakavasti otettavaa) elokuvatutkimusta, jos emme ymmärrä psykoanalyyttistä käsitteistöä ainakin pintapuolisesti.

Muisti on mielikuvituksen käyttöä

Luin Siri Hustvedtin kirjan "Vapiseva nainen" (Otava 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta edellyttää lukijalta taustatietoja psykiatriasta ja neurologiasta. Kirjan eräs sivuteema on muisti. Hustvedt kuvaa erästä väärää muistoa. Hän tietää, että se on väärä - asia on täysin kiistaton. Mutta samalla sitä on lähes mahdoton uskoa, koska tuo muisto on niin selkeä, kirkas ja yksityiskohtainen. Mitä ihmisen päässä oikein tapahtuu?

Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.

Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.

Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.

Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.

Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.

Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.

Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?

Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.

Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".