Unien tulkinta

Unet ja unien näkeminen on kiehtonut ihmiskuntaa jo muinaisina aikoina. Mitä ihmettä meille tapahtuu nukkuessamme? Mikä on se ihmeellinen maa, johon mielemme matkustaa ja missä se seikkailee nukkuessamme? Ihmetystämme syventää tuo unien maailman arvoituksellisuus. Samanaikainen tuttuus ja outous, ja unien epäloogisuus, joka kuitenkin noudattaa omia lakejaan, jotka uneksijan on vain hyväksyttävä. Meitä voi ihmetyttää myös unien tunnevoimaisuus, ahdistavuus ja pelottavuus. Ja joskus niissä on myös toiveikkuus ja ilo. 

Unia on pidetty enteinä ja ennustuksina, ohjeina ja varoituksina. Ne ovat viestejä henkien ja jumalten maailmasta, ja tulevien tapahtumien sanansaattajia. Ei siis mikään ihme, että unien tulkintaa on harjoitettu kautta aikojen, sekä ammattimaisesti että kansanomaisena pohdiskeluna. Mahtavilla hallitsijoilla on jopa ollut palveluksessaan unenselittäjiä. Mytologiat, kronikat, tarut ja uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät kuvauksia unista ja siitä, miten uniin on reagoitu. Vielä nykyaikanakin julkaistaan unien selitysoppaita, unikirjoja.  

Mutta mitä unet oikeasti tarkoittavat ja pitääkö ne ottaa vakavasti? Koetan vastata tähän kysymykseen tieteellisestä näkökulmasta. Kirjoitus perustuu asialähteisiin, sen tietopohja ei ole omaa keksintöäni. Lopussa annan kuitenkin myös jossain määrin spekulatiivisia vastauksia kysymykseen: mitä unet merkitsevät?  

Katsotaan siis, miten vakavat yritykset ymmärtää unia ovat kehittyneet. Koulussa psykologian opettajani selitti, että unet edustavat joko toiveita tai pelkoja. Tämähän kuulosti jo varsin järkevältä: siis ei mitään yliluonnollista elementtiä. Oli vain yksi ongelma: selitys ei vastannut omia kokemuksiani. Myönnän, että argumentti on hieman heikko, saatanhan olla epätyypillinen uniennäkijä. Joka tapauksessa, en ollut aivan vakuuttunut. Jäin etsimään parempia selityksiä. 

Pian kuulinkin sellaisesta. 1900-luvulla psykoanalyyttinen koulukunta suorastaan riehaantui unien selittämisestä. Sigmund Freud nimittäin esitti, että suurinta osaa ihmisen mielen sisällöstä ei voi tavoittaa tietoisen ajattelun kautta. Sen sijaan juuri unet näyttivät olevan portti tiedostamattomiin muistoihin. Freud julkaisikin vuonna 1899 teoksen Die Traumdeutung, eli ”Unien tulkinta” . Freud oli varsin innostunut aiheesta, ja hän työstikin siitä uusia versioita 30 vuoden ajan. Kirja otettiin alussa vastaan varovasti, mutta sen maine kasvoi vähitellen. Siitä muodostui jopa eräänlainen psykoanalyysin menetelmien ohjekirja, ja se nousi klassikon asemaan.  

Mitä tästä voisi ajatella nykytiedon valossa? Ensinnä, Freudin havainto, että voimme muistaa vai mitättömän osan kokemuksistamme, on oikea ja tavattoman tärkeä. Freud myös näytti uskovan, että muistimme on tarkka, kunhan muisto vain saadaan kaivettua esiin. Näin ei enää ajatella. Sen sijaan muistimme näyttääkin olevan kovin hatara ja epäluotettava. Jopa täysin todentuntuiset muistomme voivat olla pahasti virheellisiä. Entä mikä merkitys on Freudin kuvaamalla unien tulkinnan tekniikalla? Siinä ei nähdä enää tieteellistä arvoa. On jopa sanottu, että teos pitäisi lukea pikemminkin kaunokirjallisuuteen. 

Palataan siis takaisin lähtöruutuun. Unet kiehtovat edelleen vahvasti sekä tutkijoita että tavallisia ihmisiä, mutta mikä on niiden merkitys? Sen ymmärtämiseksi tarvitaan laajempi kuva aivotutkimuksesta. Yleisesti mielletään, että aivotutkimus pyrkii ymmärtämään, miten aivot toimivat, eli miten ne käsittelevät tietoa ja ohjaavat käytöstämme. Entä millainen on se koneisto, joka tätä toimintaa ylläpitää? Fysiologian tasolla aivot on mutkikkaalla tavalla rakentunut neuronien eli hermosolujen kokonaisuus. Ja jotta nuo neuronit voisivat toimia, tarvitaan paljon muutakin. Neuronien aktiivinen toiminta perustuu niiden aineenvaihduntaan, eli solujensisäisiin biokemiallisiin reaktioihin. Solut saavat verenkierron kautta ravintoa ja happea. Lisäksi aivoissa on valtava määrä neuroneja pienempiä tukisoluja eli gliasoluja, jotka neuronien ja verisuoniston ohella muodostavat aivojen fyysisen rakenteen.  

Ja on hyvä muistaa, että aivot toimivat muuhun elimistöön verrattuna todella suurella teholla. Aivot ovat vain kaksi prosenttia muun kehon massasta, mutta ne kuluttavat 20 prosenttia energiasta. Niiden aineenvaihdunta on siin hyvin intensiivistä - ja sillä on seurauksensa. 

Eräs tärkeimpiä ja tuoreimpia aivotutkimuksen löytöjä on aivojen lymfaattinen järjestelmä, se onnistuttiin kuvailemaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012. Koetan selittää asiaa lyhyesti. Kaikkialla elimistössämme toimii ns. lymfaattinen järjestelmä, ja muualla kehossamme se muodostuu imusuonistosta. Sen tehtävä on kerätä solujemme aineenvaihdossa syntyneet haitalliset sivutuotteet. Imuneste tihkuu veriplasmasta solujen välitilaan, ja huuhtelee nuo ainekset mennessään. Imusuonisto syöttää imunesteen takaisin verenkiertoon, joka kuljettaa haitalliset aineet hajotettavaksi. 

Aivoissamme ei ole varsinaista imusuonistoa. Aivokammioissa erittyy selkäydinnestettä, joka kulkeutuu myös solujen välitilaan ja huuhtelee mennessään neuronien haitalliset aineenvaihduntatuotteet. Imusuoniston asemasta nestettä kuljettavat gliasolujen muodostamat mikrorakenteet. Siksi tätä järjestelmää nimitetään joskus glymfaattiseksi systeemiksi. 

Glymfaattisen systeemin löytäminen on tärkeä edistysaskel. Eräät vaikeat aivosairaudet, kuten Alzheimerin tai Parkinsonin tauti, aiheutuvat ilmeisesti glymfaattisen systeemin häiriöistä. Jos aineenvaihduntatuotteita ei poisteta riittävän tehokkaasti, ne alkavat muodostaa aivoihin niiden toimintaa haittaavaa plakkia. Lääkärit koettavat kehittää keinoja glymfaattisen systeemin toiminnan tehostamiseksi. Puhutaan jopa ”aivopesukoneesta”, tässä se olisi siis poliittisesti neutraali hoitolaite, joka ei puuttuisi ajatteluumme. 

Entä miten tämä kaikki liittyy uniin? Selitys on mielenkiintoinen. Glymfaattisen systeemin toiminta aktivoituu unennäön aikana. Niin sanotun REM- unen aikana päivän myötä kasaantuneet plakit huuhtoutuvat selkäydinnesteen mukana verenkiertoon. Ilmeisesti on ollut tarkoituksenmukaista, että neuronit toimivat näillä kahdella perustavalla. Valveillaolon aikana pääpaino on mahdollisimman tehokkaassa tiedonkäsittelyssä, ja unen aikana pääpaino on aivojen puhdistuksessa. 

Ja nyt on aika vastata kysymykseen: mikä on unien sisällön merkitys. Ilmeisesti neuronien puhdistustoiminta on poikkeavaa neuronien aktiivista toimintaa, ja kaikki neuronien aktiivisuus tarvitsee dataa. Koska ihmisen nukkuessa aistien toiminta on estynyt, data pitää hakea muistista. Neuronit siis prosessoivat muistidataa, ja tuo prosessointi ilmenee meille erityisenä kokemuksena. Koemme näkevämme unta.  

Vielä pari huomautusta. Kysymys unien sisällön merkityksestä on ilmeisen mieletön. Neuronit käyttävät sellaista muistisisältöä, joka on helpoimmin saatavissa. Syystä tai toisesta. Unien sisällöllä ei ole sen syvempää merkitystä, sisältö valikoituu sen mukaan, miten vahvoja tai runsaasti linkitettyjä muistijälkiä on tarjolla.  

Tämä selitys vastaa myös siihen, miksi unien sisältöä on yleensä vaikea muistaa. Prosessoinnin tuloksia ei ole tarkoituskaan tallentaa muistiin, uni säilyy lyhytkestoisessa muistissamme hetken, ja unohtuu muutamassa minuutissa. Toki joskus saatamme nähdä niin voimakkaan unen, ettei se millään unohdu. Yleensä on kysymys unen herättämistä voimakkaista tunteista, jotka saavat meidät toistamaan unta lyhytkestoisessa muistissamme niin kauan, että se synnyttää tallentumisessa tarvittavia muistijälkiä.

Eräs johtopäätös on joko lohduton – tai sitten uusia uria aukova. Unet eivät ole psykoanalyytikkojen toivoma runsauden sarvi ja tehokas työväline, vaan lähes sattumalta poimittua aivojen puhdistusainetta. Minkäänlainen mutkikas teoria ei auta toista ihmistä avaamaan aivojemme synkkiä salaisuuksia. Ehkä on lohdullista ajatella, että noita salaisuuksia ei edes ole – tai että ne ovat ainakin turvassa.

Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Käsikirjoittajat Freudin sohvalla

Millainen aarreaitta Freudilainen psykoanalyysi onkaan Hollywood- elokuvien käsikirjoittajille! Se tarjoaa suuren kehyskertomuksen, joko on helppo koristella juonen lokalisaatiolisukkeilla. Valitaan maa ja kaupunki. Valitaan aika, joka voi olla antiikkia, ritariaikaa, maailmansotaa, nykyaikaa tai tulevaisuutta. Sitten sopivat henkilöt, ja lopuksi suuri psykoanalyyttinen kertomus. Se kertomus on hyvin koukuttava. Siihen liittyy lapsuudessa tai nuoruudessa koettu tapaus, "torjuttu muisto", joka saa päähenkilön käyttäytymään arveluttavasti ja tekemään outoja, katsojaa hätkähdyttäviä tekoja. Jossain vaiheessa mukaan saattaa tulla analyytikon tapaan vaikuttava henkilö. Joka tapauksessa draama tihentyy kohti ratkaisua, jossa terapian käsikirjoituksen mukaan menneisyyden torjuttu kuva "nostetaan tietoisuuteen", mistä seuraa loppujohtopäätös: analyysin eheyttämän yksilön onnellinen tulevaisuus. Ratkaisu voi olla myös onneton: terapia tulee liian myöhään, tai se epäonnistuu.

Oma lukunsa on elokuvat, joiden tärkeässä roolissa on psykoanalyytikko. Se antaa katsojalle luvan olla tirkistelijä, analyytikko kun saa ammattinsa vuoksi tietoa skandaalimaisista ihmissuhteista. Myöhemmissä amerikkalaisissa elokuvissa on harvemmin suoria freudilaisia potilaskertomuksia. Psykoanalyysistä tulee osa monimutkaisempaa viiterakennetta. Itse analyytikotkin ovat menettäneet osan pyhyyttään, ja heistä käytetään tuttavallista nimitystä "shrink". Joku Woody Allen saattaa kyllästää kaikki repliikkinsä psykoanalyyttisellä hölynpölyllä.

Psykoanalyysi istui loistavasti Hollywoodin kultakauden amerikkalaisen yhteiskunnan tiukkaan moralismiin ja tekopyhyyteen. Se antaa oikeutuksen käsitellä seksiä ja väkivaltaa, kaiken viihteen perusenergiaa, ikäänkuin tieteen varjolla. Psykoanalyysi kätkee seksin ja "vietti-impulssit" nerokkaisiin ja kekseliäisiin vertauskuviin. Ja psykoanalyysissä kaikki johdetaan seksistä - asia, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä johtui Freudin omasta ahdistavasta seksielämästä.

Elokuvia katsoessa kannattaa muistaa, että amerikanenglannissa on aika vähään ns. tuhmia sanoja. Sen sijaan on näennäisen viattomia sanoja ja sanontoja, joilla on kaksoismerkitys. Varsin psykoanalyyttisen Citizen Kane- elokuvan toistuva myyttinen ilmaus on "rosebud", ruusunnuppu, joka elokuvan lopussa saa viattoman selityksen. Mutta miksi se oli niin keskeinen koko elokuvassa? Kuulin, että sana tarkoittaa "pillu". Se ei tässä merkityksessä ole välttämättä yleinen, mutta psykoanalyysin kyllästämässä kulttuurissa katsoja osaa muodostaa yhteyden. Suomalaisilta se näyttää menneen ohi. Tämä on tyypillistä psykoanalyyttistä maailman väritystä. Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää, vaan kaikkialla vaanii piileviä viittauksia seksuaalisuuteen.

Psykoanalyyttisen elokuvan huippu on Hitchcockin "Noiduttu". Siinä päähenkilöt ovat molemmat psykoanalyytikkoja. Trauman uhri, murhasta epäilty miespäähenkilö, saa ahdistuskohtauksia nähdessään juovakuvioita. Analyytikkojen uskottavuutta parannetaan esittämällä, että he ovat oikeita lääkäreitä - näinhän asia ei välttämättä todellisuudessa ole. Niinpä he vetäisevät reippaasti kirurgin vetimet päälleen ja rientävät leikkaussaliin pelastamaan itseään vahingoittanutta potilasta. Elokuvaan ilmaantuu myös vanha kokenut analyytikko - ulkomuotoa myöten pappa Freud - jonka asiantuntemus käynnistää terapian, ja samalla myös ratkaisee rikosmysteerin. Torjuttu muisto paljastetaan, paha saa palkkansa, ja pari saa toisensa. Elokuvan tekijöitä näin suora kopiointi Freudilta suorastaan nolotti, ja he vähättelivät sitä. No, minusta elokuvan psykoanalyysi ei kuitenkaan ole yhtään sen nolompaa kuin niin monen muun samaa metodia soveltaneen.

Elokuvan kuuluisan unikohtauksen oli suunnitellut itse Salvador Dali. Tietenkin Dali, Bunuel, ja muut surrealistit on myös yritetty survoa psykoanalyysin muottiin. Itse he eivät siitä pitäneet.

Jopa niin myöhäinen elokuva kuin "American beauty" noudattaa psykoanalyyttistä käsikirjoitusta. Siinä varakkaaseen keskiluokkaan lukeutuva päähenkilö vapauttaa itsensä nautintojen maailmaan - Freudin keskeinen teema - huumeita kiskomalla. Mukana on tietysti myös eroottinen unikohtaus ruusunlehtineen, traumaattinen isä-poikasuhde ja torjuttu homous.

Luin psykoanalyysia puolustavan kirjoituksen, jossa selitettiin, kuinka psykoanalyysi on keskeisesti vaikuttanut moderniin käsitykseen ihmisenä olemisesta. Niinpä, mutta eikö se toisaalta ole raskauttava syytös? Sillä eikö modernin ihmisen ihmiskäsitys - sellaisena kun se on populaarikulttuurissa havaittavissa - ole rakennettu juuri elokuvia katsomalla! Olkoonkin että tekijät niistä jälkikäteen sanoutuvat irti. Psykoanalyysi kun näyttää olevan yllättävän monen Hollywood-elokuvan innoittaja aina 1980-luvulle asti. Psykoanalyysi löytyy jopa Star Trek - sarjoista, ja se on ilman muuta Star Wars - spektaakkelin johtomotiivi (Darth Wader ja oidipuskompleksi). Eikä selitys varmaankaan ole sen tieteellinen vetovoima, vaan suurten studioiden käytännöt ja manuaalit, joiden avulla käsikirjoitukset tuotettiin.

Tutkin hiukan taustoja tätä blogia varten, ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Psykoanalyysi on "tieteellisen" elokuvatutkimuksen ja syvällisen kritiikin tavattoman suosittu viitekehys. Löysin verkosta myös useita elokuvaa koskevia tuoreita opinnäytetöitä - joiden käsittelytapa oli psykoanalyyttinen. Ei aina freudilainen, vaan myös jungilainen tai lacanilainen (virallisen psykoanalyysin kiroamia kerettiläisiä).

Joten tilanne on seuraava: vaikka psykoanalyysi on menettänyt tieteen statuksen (katso toinen bloggaus), siitä on tullut kulttuurihistoriallinen tosiasia. Ehkä juuri elokuvan takia. Emme voi lukea vakavaa (vaikka ei välttämättä vakavasti otettavaa) elokuvatutkimusta, jos emme ymmärrä psykoanalyyttistä käsitteistöä ainakin pintapuolisesti.

Eräs huijari, Sigmund Freud ?

Olin ajatellut kirjoittaa psykoanalyysin morbidista vaikutuksesta sekä korkeakulttuuriin että populaarikulttuuriin. Huomasin aiheen kuitenkin hankalaksi. Ongelmana ei ole tällaisen vaikutuksen demonstrointi, itse asiassa se on liiankin helppoa. Ongelma on se, että viittaus psykoanalyysiin tällaisen tarkastelun yhteydessä antaa psykoanalyysistä aivan liian hyvän kuvan. Yleisesti luullaan, että psykoanalyysi olisi jonkinlainen lääketieteen suunta, sielunhoidon ja terapian hyväksytty menetelmä, tai jopa filosofinen aatesuunta. Siis jotain käytännössä toimivaa, hyväksyttyä ja hyväksyttävää.

Se ei ole sitä. Psykoanalyysi on uskomaton ja outo ihmismielen harharetki ja joukkohysterian muoto, ja eräs häpeällinen jakso tieteen historiassa. Freudin rinnalla jopa Lysenko kalpenee, hän kun oli vain tavallinen moukka.

Tarkoitus on edelleenkin kirjoittaa psykoanalyysin ja kulttuurin suhteesta (katso kirjoitus). Mutta ennen kuin voin sen tehdä, on tarpeellista ja suorastaan moraalinen velvollisuus kertoa jotain psykoanalyysistä. Se on tämän kirjoituksen tarkoitus. Tällaista kriittistä aineistoa kyllä löytyy muualtakin runsaasti. Joten lähinnä siteeraan aineistoa lyhyesti.

Aloitetaanpa alusta. Aikanaan Sigmund Freud ja hänen aikalaisensa tekivät joukon tavattoman teräviä ja sattuvia huomioita ihmismielestä. Näitä havainnoista tärkeimpiä on se, että tajuinen minämme on vain pieni osa mielemme toimintaa. Suurin osa siitä aivotoiminnasta, joka tekee meistä tuntevia ja ajattelevia olentoja, on meille saavuttamatonta, emme voi tajuta siitä välittömästi mitään. Freud oivalsi myös muistin epätarkkuuden ja häilyvyyden. Tosin Freud ajatteli, että muistitieto tallentuu uskollisesti, vaikka kaikkea ei voi palauttaa mieleen. Hänelle muisti oli kuin arkeologien kaivaus, totuus löytyisi penkomalla tunkioita. Tosiasiassa muisti on joustava.  Muistikuva ei ole  pysyvänä hahmo, vaan se rakennetaan sekalaisista aineksista tarvittaessa ja tarkoituksenmukaisesti.  Freud myös aavisti, pikemminkin kuin tiesi tunteiden keskeisen roolin mielen mekanismissa.

Juuri tiedostamattoman mielensisällön keksiminen on Freudin suuri ansio. Hän oli todella aikanssa etevimpiä psykologeja, ja hänen monet arvelunsa muistin toiminnasta on vahvistettu myöhemmässä aivotutkimuksessa.  Mutta sitten tapahtui jotain valitettavaa. Hän rakastui liikaa omiin teorioihinsa. Psykoanalyysistä kehittyi vähitellen uskonlahkoa muistuttava yhteisö. Se oli harjoittajilleen taloudellisesti erittäin kannattava, mutta sen hoitotulokset olivat heikkoja ja jopa sepitettyjä. Ja psykoanalyysillä oli myös pimeä puolensa. Freudin terapia keskittyi torjuttujen muistojen esiin kaivamiseen.

Nykyisin katsotaan, että torjunnan käsite on kiistanalainen. Kaikkea emme voi muistaa, mutta siihen on omat ja varsin arkiset syynsä. Trauman aiheuttama ns. psykogeeninen muistinmenetys kyllä tunnetaan, mutta se on äärimmäisen harvinainen tila. Freud kuitenkin uskoi siihen. Ensin hän käytti apuna hypnoosia, mutta huomasi sitten sen epäluotettavaksi. Hypnoosissa potilaat ovat johdateltavia, ja tuottavat mielellään terapeuttia miellyttäviä muistoja. Freud myös uskoi potilaidensa kertomuksiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Myöhemmin hän muutti mielensä, ja ajatteli että ne ovat pääasiassa sepitettyjä. Hyväksikäyttö oli pikemminkin terapeuttien päähänpinttymä. Analyysin kautta etenkin yhdysvalloissa tuotettiin suuri määrä valemuistoja. Julkaistiin jopa kirjoja, joiden avulla ihmiset opetettiin kaivamaan muistoistaan merkkejä "hyväksikäytöstä".  Kupla puhkesi vasta 1980- ja 1990 luvuilla. Siihen asti ja sen jälkeenkin väärät muistikuvat johtivat kohuttuihin oikeudenkäynteihin, jotka tuhosivat monen ihmisen elämän.

Toinen psykoanalyysin lankeemus on usko sen kaikkivoipaisuuteen. Psykoanalyysillä ei kuitenkaan pitäisi hoitaa potilaita, joilla on skitsofrenian tyyppisiä oireita. Anaalyysi saattaa silloin vahvistaa potilaiden uskoa omiin harhoihinsa, ja viedä heidät entistä kauemmas todellisuudesta.

Tuntuuko kritiikki hieman tiukalta? Jos tuntuu, niin jatketaan siteeraamalla niitä, jotka ovat perehtyneet asiaan itseäni paremmin. Näin kirjoittaa henkilö, joka alkoi tutkia Freudin perinnettä avoimesti ja hyvin tarkoituksin:

”Toisin kuin kirjaa aloittaessani kuvittelin, psykoanalyysin takaa ei löytynyt lainkaan tieteellisiä perusteita. Sekä alkulähteille palaaminen että nykypsykoanalyysiin perehtyminen olivat suuria pettymyksiä.” Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla. Terra Cognita, 2007.

”Yleensä psykoanalyysin puolustajat eivät ole luonnontieteilijöitä ... Psykoanalyysi on pikemminkin vetäytynyt humanistisille aloille, esimerkiksi kirjallisuuteen, naistutkimukseen tai taide- ja psykohistoriaan”. (sama)

Puolustaessaan psykoanalyysia sen kannattajat korostavat aiheen syvällisyyttä ja vaikeaselkoisuutta seuraavasti: ”Psykoanalyyttisiä tulkintoja ei voi todentaa menetelmillä, jotka ovat riippumattomia psykoanalyyttisistä teorioista”. Siis tosiasiassa koko aihe on hermeettisesti suljettu. Se on itseensä sulkeutuva mysteeri. Yritettyään turhaan avata tätä mysteeriä Tammisalo joutui vetämään johtopäätöksensä: ”Mutta mikä on se psykoanalyyttinen teoreettinen tieto, jonka soveltaminen onnistuu vasta vuosien analyysin jälkeen? Vastaus ... voidaan tiivistää seuraavasti: kukaan ei tiedä.”

Eikö todellakaan edes Freudin oma elämänkertatieto tai potilasaineisto voi tarjota todisteita? Ei, sillä aineistoa ei oikeastaan edes ole. Esimerkiksi hyväksikäyttöaineiston hän itse myöhemmin selittää sepitetyiksi fantasioiksi. Freud myös tuhosi systemaattisesti omat muistiinpanonsa, ja vanhempia kirjoituksiaan hän muutteli mielin määrin uudelleen. Freud oli paitsi eksentrikko, myös väärentäjä ja  tieteellinen huijari. Ehkä häntä voi myös hieman ymmärtää, sillä tieteeseen kuuluu myös näkemyksellisten tutkijoiden harhapolut. Ja tutkimusetiikan standardit olivat Freudin aikana väljemmät.

Ja sitten valotetaan hieman psykoanalyysin kulttuurillista jalanjälkeä, vaikkapa uskonnon puolella. ”Psykouskonnollisuudessa ateismikin on muuttunut paheksuttavasta jumalattomuudesta diagnosoitavaksi sairaudeksi. Neuroosi ottaa helvetin paikan uskonnottomuuden palkkana”. Janne Kivivuori. Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja jää. Gaudeamus, 1999.

Ja Kivivuori jatkaa: "Psykoanalyysi ja monet muut vuosisadan vaihteen terapeuttiset liikkeet hyödynsivät käytäntöjä, jotka ovat peräisin uskonnollisesta perinteestä (tunnustus, rippi). ..omaksuessaan psykoanalyyttistä perinnettä kirkko ei siis lähestynyt tiedettä, vaan toista sosiaalista liikettä.”

Suhde oli siis molemmin puolin hyödyllinen. Psykoanalyysi omaksui kirkon perinteet: perisynnin, tunnustuksen ja ripin. Vastavuoroisesti kirkko tukeutui myöhemmin psykoanalyysiin modernisoidessaan oppiaan. Sen retoriikkaan kuulunut paheksunta, tuomitseminen ja vihapuhe ovat muuttuneet sielunhoidolliseksi terapiapuheeksi.

Paras esimerkki on homoseksuaalisuus. Se ei enää olekaan kuolemalla rangaistava pahe ja kauhistus, vaan sielun särö, johon kirkko yrittää myydä eheyttämistä. Eheytyksen käsite käy laajemminkin vastauksena modernin ihmisen oletettuun ahdistukseen ("sielun hätä"), ihmisen terapian kaipuun virittäjänä.

Psykoanalyysi osoittautuu suorastaan totalitaariseksi. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että se haluaisi hoitaa vain sairaita. Päinvastoin, psykoanalyysi näkee ihmisen käyttäytymisen ylipäätään ongelmallisena, kompleksien riivaamana, epäoptimaalisena. Se haluaa tarjota universaalia ja konfliktipohjaista selitystä ihmisenä olemiseen, ja samalla laajentaa terapian markkinoita rajattomasti.

Jos joku näkee tässä paralleeleja uskontojen kanssa, vika ei ehkä ole lukijan silmässä.

PS: Olen myöhemmin korjaillut kirjoitustani, ja osoittanut suurempaa arvostusta Freudia kohtaan.  Hänen etevyytensä ja näkemyksellisyytensä ovat kiistattomia. Valitettavasti psykoanalyysi muuttui lääketieteestä  kristillis-juutalaiseen traditioon nojaavaksi henkiseksi liikkeeksi, eikä Freud voi olla vastuussa myöhempien ja fanaattisimpien kannattajien ylilyönneistä.