Mutta
jatketaan pohtimalla sähkösoittimien evoluutiota. Ihminen on aina
ollut kiinnostunut soittimista, ja ollut yhtä valmis ottamaan
soittimissa käyttöön uusimman teknologian. Hienomekaniikka ja
valmistustekniikka ovat antaneet meille modernin viulun, modernin
pianon, Böhm- huilun (modernin huilun) ja saksofonin. Ja tokihan
sähkökin piti ottaa käyttöön. Ainutlaatuiset sähkökitara ja
Hammond- soitin perustuvat sähkön ja mekaniikan liittoon. Mutta
radioputken keksimisen myötä, 1900- luvun alussa, keksittiin myös
sähköiset värähtelypiirit. (Ne oli lähes pakko keksiä; jokainen
elektroniikan harrastaja tietää, kuinka vahvistinpiirit alkavat
värähdellä lähes itsekseen). Avautui täysin uusi maailma,
puhtaasti aineettoman, elektronisen musiikin maailma.
1950-
luvulta lähtien ns. vakavan elektronisen taidemusiikin säveltäjät
ovat tuottaneet musiikkia raskaalla laboratoriokalustolla ja
äärimmäisen työläästi. Olin itse varsin nuori, kun kuulin
radiosta Karlheinz Stockhausenin nauhasävellyksen ”Gesang der
Jünglinge.” (sävelletty Kölnin studiossa 1955). Ja tekihän se
vaikutuksen. Tuohon aikaan moderni taidemusiikki oli jokseenkin
täysin hylännyt esittävyyden ja kuunneltavuuden, ja sävellyksen
taustalla oli valtavasti monimutkaista teoriaa. Suomalaisia tämän
musiikin linjan pioneereja olivat mm. Erkki Salmenhaara, Pekka
Airaksinen ja Jukka Ruohomäki. Ja tärkeässä osassa oli
Yleisradion kokeilustudio.
Mutta
elektronimusiikki eteni myös toista reittiä. Theremin- soitin
tuotti puhdasta ja kaunista elektronista ääntä reaaliajassa. Soittaja käytti
äänen tuottamiseen kehonsa, lähinnä käsiensä liikkeitä
koskematta lainkaan soittimeen. Jo 1920- luvulla theremin-
taiteilijat, mukaanlukien itse Leon Theremin esiintyivät
sinfoniaorkesterien solisteina. Tämä oli thereminien kulta-aikaa.
Amerikkalainen
elektroniikkainsinööri ja fysiikan tohtori Robert Moog innostui theremineistä, ja
hänen yhtiönsä valmisti niitä. Pian hän alkoi kehittää omaa
elektronista soitinta, syntetisaattoria. Hänen yrityksensä alkoi
tuottaa elektronisia moduuleja, joilla saattoi tuottaa ja muokata
ääniä. Hieman samaan tapaan kuin elektronimusiikin pioneerit 1950-
luvun studioissaan. Ensimmäiset kompaktit syntetisaattorit, kuten
mini-Moog, pystyivät tuottamaan vain yhden äänen kerrallaan.
(Tässä
kohtaa on pakko mainita suomalainen keksijä, taiteilija ja muusikko
Erkki Kurenniemi. Samaan aikaan kuin Moog, hänkin kehitteli omia
musiikkikoneitaan ja sävelsi niille musiikkia; tunnetuin konesarja
kantoi nimeä Dimi (digital music instrument). Moogista poiketen Kurenniemi oli teknisesti aikaansa edellä, hän oivalsi, että musiikin tulevaisuus on digitaalinen. Valitettavasti Suomi on liian syrjäinen paikka, ja valtavat mahdollisuudet menivät sivu suun. Dimeistä eitullut maailmanluokan innovaatiota.
Moogin
ensimmäisiä asiakkaita oli Wendy Carlos (aiemmin Walter). Vuonna
1968 hän julkaisi LP- levyn ”Switched-on Bach”, jolla oli
Moogilla soitettuja suosittuja Bachin sävellyksiä. Moog ja Carlos
olivat nähneet valtavasti vaivaa rakentaessaan
syntetisaattorimodulien avulla Bachin musiikille ainutlaatuisen
äänimaailman. Levystä tuli jättimenestys, se myi platinaa
(ainoana klassisen musiikin levynä ikinä). Moogin ja Carlosin
ansiosta elektronisesta musiikista tuli kuunneltavaa, soitettavaa ja
suosittua. Kraftwerk, Vangelis, Emerson-Lake-Palmer, Chick Corea,
Herbie Hancock ja monet muut veivät sen ilosanomaa eteenpäin. 2000-
luvun digitaalinen vallankumous hävitti sitten viimeisetkin tekniset
esteet elektronisen musiikin (”konemusiikin”) tieltä.
Takaisin
asiaan. Muistin kyllä Carlosin levyn, mutta minulla ei ollut sitä.
Sain sen hankittua kirjastosta (CD versiota ei ole tehty erikseen,
vaan se on osa Carlosin laajempaa monen levyn CD-boksia). Huomasin,
että Carlos oli tehnyt myös uuden Bach- edition: ”Switched-on
Bach 2000”. Se olikin mielenkiintoinen vertauskohde.
Ensin se
alkuperäinen Bach-levy. Olin kuvitellut, että ajan hammas olisi
jyrsinyt sitä, ja se kuulostaisi jotenkin vanhentuneelta ja
lapselliselta. Ei sinne päinkään. Levy on uljasta, svengaavaa,
räväkkää ja häpeämätöntä musiikkia. Se ei yritäkään
jäljitellä mitään oikeita soittimia, vaan esittelee toinen
toistaan erikoisempia soundeja. Kaikki soitettuna kiihkeällä
innolla ja tyylitajulla. Aikanaan levy oli pyhäinhäväistys,
vakavat musiikkikriitikot olivat kauhuissaan (tosin mestarillinen
kanadalainen Bach-pianisti Glenn Gould piti siitä). En tiedä, mitä
itse Bach siitä ajattelisi. Jotenkin en usko että hän pyörisi
haudassaan, vaan saattaisi innostua itsekin sähkösoittimista.
Sitten se
uusi, 2000- luvun versio. Siinä oli myös nähty paljon vaivaa.
Soundit olivat mutkikkaasti rakennettuja, mutta jollain lailla
kesyjä. Virityksessä oli haettu tasavireisyyden sijaan Bachin ajan
ja Bachin mieltymysten mukaisia temperoituja asteikkoja. Mutta
kokonaisuus oli innoton, siitä puuttui ilkikurisuus ja ennen kaikkea
rohkeus. Valitettavasti levy ei sytyttänyt minua.
Omituista.
