lauantai 19. syyskuuta 2020

Psykolätinää

Aina välillä minulla on radio auki, ja aina välillä sieltä tulee toimitettua ohjelmaa, ja hyvä niin. Nykyisin ja satunnaisten kuulohavaintojeni mukaan tavattoman monissa ohjelmissa käsitellään niin sanottuja pehmeitä aiheita. Eipä siinä mitään huomauttamista sinänsä, mutta eräs asia on alkanut särähtää korvaan, nimittäin ohjelmien sisältö. Se on löysää ja empaatista puhetta, jossa kovasti koetetaan ymmärtää ”ihmistä”. Mutta mikä siinä oikein minua harmittaa? Ehkä se, että se on niin kovin helppohintainen tapa täyttää ohjelmistoa ”kiinnostavalla” ohjelmalla. Ja ehkä jokin muukin.

Käytän tästä formaatista mielessäni nimeä psykolätinä. En tiedä, pitäisikö minun kuvailla tätä ajattelutapaa ja ohjelmatyyppiä tarkemmin, vai onko se muillekin itsestään selvää. Luonnehdin sitä kumminkin jollain lailla. Radiossa on toimittajia, jotka ovat erikoistuneita psykolätinään, ja on ohjelmasarjoja, joiden sisältö on pelkästään sitä. Enimmäkseen psykolätinä yrittää kulkea asiaohjelmaksi naamioituneena. Radion ykköskanavalta tulee myös aika paljon hartausohjelmia. Niistä osa on teologisen ideologian mukaan rakennettua uskonnollista propagandaa, mutta ehkä suurin osa on kumminkin puhdasta psykolätinää.

Psykolätinän tarkoitus on olla jonkinlaista terapiaa, ja se selittää sen suurta suosiota. Ihmiset kokevat olevansa onnettomia, ainakin joskus, ja monet ovat lähes jatkuvasti onnettomia. Uskon, että he saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta. Ja olen myös varma, että ohjelmien tekijät aivan oikeasti haluavat auttaa ihmisiä. Radio on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena ja puhuttelevana. Televisiossa se ei suinkaan toimisi yhtä hyvin, eikä tällaisia ohjelmia siellä juuri olekaan. Sen sijaan kirjastossa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja, oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911 – 1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. McLuhan oli tunnettu nimi 1960- luvulla. Hänen keskeinen ideansa oli, että media on jopa olennaisempi tekijä yhteiskunnassa kuin median sisältö. ”Media is message”. Olisipa hän nähnyt internet-aikamme. Luultavasti se olisi vahvistanut hänen vakaumustaan.

Mutta nyt tulee kova paikka. Miksi ihmeessä hyökkään näin törkeästi hyvää tarkoittavia ja jopa ilmeisen hyödyllisiä ohjelma ja niiden tekijöitä vastaan? Mikä minua oikein nyppii? Tätä pitäisi selittää jotenkin!

Ehkä minua harmittaa lähestymistavan helppous ja sen pukeminen jonkinlaiseen tieteen kaapuun. Sillä minusta psykologia on, paitsi ihmisiä ymmärtävä käytäntö, myös tietopohjainen suhtautumistapa. Siinä pitäisi olla kova ydin: millainen olet, ihminen? Ja miten sinua voisi auttaa? Toisaalta, en tiedä sitä itsekään! Tai ainakaan en näe tällaista viisautta psykologian oletetussa tietopohjassa. Olen kiusaantunut tästä ristiriidasta. Minusta ihmistä auttaisi paremmin, jos hänelle kerrottaisiin rehellisesti, mikä maailmassa ja hänessä itsessään on vikana, eikä vain silitettäisi myötäkarvaan.

Joten mitä voin tehdä? Ehkä pitää luottaa sanojen voimaan, vaikka ne ovatkin epäselviä, ja vaikka mahdollinen merkitys vain hieman kuultaa jossain syvällä. Joten julistan: alas psykolätinä! Pitää olla tarkempi, rehellisempi ja ankarampi. Ja empaattisempi. Sillä suurinta on rakkaus. Kosmos ympärillämme on kylmä, ei ole muuta kuin toisemme.