3D ja kuvan lumo

Avatar-elokuva on kaivanut naftaliinista ns. kolmiulotteisen (3D) elokuvan. Mitään uuttahan tämä tekniikka ei ole. Tällaisia elokuvia tehtiin jo elokuvan alkuaikoina, ja tehdään edelleen silloin tällöin. Elokuvissa on yleensä mukana jotain, josta toivotaan 3D teknologialla lisää huomioarvoa: usein autolla kaahaamista, vuorstoratoja, syvätarkkoja maisemia ja lentämistä. Ja tietenkin on tehty myös 3D pornoa.

Kaikille näille elokuville on yhteistä, että ne eivät oikeasti esitä kolmiulotteista kuvaa. Kyseessä on stereoskopia. Sen vanhimmassa muodossa kuvaa tai elokuvaa katsellaan erityisellä kiikarilla. Tällaisia katselulaitteita oli sirkuksissa ja muissa huvipaikoissa jo 1800- luvulla. Kun suurempi joukko katsoo kuvaa valkokankaalta, katsojien pitää käyttää silmälaseja. Ne ovat puna-vihreät, tai niissä on polarisaatiosuodatin tai elektroniset LCD-sulkimet.

Todellinen 3D kuva voidaan tuottaa hologrammeilla, mutta niille on ominaista huono värintoisto ja kapea katsomiskulma – eikä niitä osata projisoida elektronisesti. Muitakin järjestelmiä on kokeiltu, mutta teknologia on hyvin vaikeaa ja vasta kehitysasteella. Stereoskooppisessa elokuvassa kuvan esittämiseen tarvitaan sama (punavihreät lasit) tai kaksinkertainen informaatiomäärä kuin normaaliin elokuvaan, mutta aito 3D kuva vaatisi vähintäänkin monikymmenkertaisen informaatiomäärän (riippuu katselukulmasta ja kuvan yksityiskohtien määrästä).

Mutta kannattaako 3D elokuva? Sillä saavutetaan hyvä huomioarvo – niin kauan kun se ei ole jokapäiväistä. Ainakaan tähän asti siitä ei ole tullut merkittävää lisäominaisuutta. Avatarin kaltaisessa elokuvassa, joka tuotetaan pitkälle digitaalisena animaationa, stereoskooppinen kuva syntyy oikeastaan sivutuotteena. Tällaisessa elokuvassa lavasteet tehdään osin 3D tietokonemalleina. Näyttelijöistä otetaan erityistä videokuvaa, joka muutetaan niin ikään 3D tietokonemalliksi. Sitten mallit yhdistetään ja animoidaan. Lopuksi mallista renderoidaan tavallinen videokuva. Tekniikka on suunnattoman vaivalloista, ja kuvan renderointi samalla kertaa stereoskooppiseksi videokuvaksi on vain pieni lisä kaikkeen muuhun verrattuna.

Stereoskooppisella kuvalla on maaginen vaikutus – joissakin olosuhteissa. Stereomikroskooppi on huima laite elektroniikan laadunvalvonnassa. Ehkä puhtaimmillaan stereoskopia toimii amerikkalaisessa View Master katselulaitteessa, jota pidetään lasten leluna. Sen avulla voi myös tutkia, minkälainen materiaali toimii ja minkälainen ei. Laitetta saa edelleen lelukaupoista – se on ollut kestohitti yli puoli vuosisataa, ja monissa lapsiperheissä löytyy laitteita ja kuvakiekkoja. Mutta muistan myös, millainen valtava pettymys oli katsella laitteella sarjakuvasankareita, kuten Aku Ankkoja. Nehän ovat kolmiulotteisina vain typerän näköisiä nukkeja. Jostain syystä piirretty ja paperille painettu sarjakuva tuottaa hyvin voimakkaan illuusion. Se on kokonaan oma maailmansa, joka tuhoutuu ja latistuu täysin stereoskoopissa. Tämä on mysteeri, jota on vaikea selittää. Jätän sen selittämisen yrittämisen toiseen kertaan. En ole käynyt Disneyworldissa mutta kuvien perusteella vaikutelma on kuin menisi suuren View Master laitteen sisään: lattea ja typerä. Ehkä siinä on sen paikan viehätys.

Harrastin myös itse aikoinaan stereoskooppista diakuvausta. Otin jalustalla kaksi perättäistä kuvaa hieman eri paikoista, eli siirsin kuvien välillä kameraa sivusuunnassa ns. stereokannan verran, noin 7-8 senttiä. Kuvia katselin rakentamallani kiikarilla. Kokeilin erilaisia kohteita ja eri suuruisia kantoja. Parhaiten toimi lähikuvaus ja suhteellisen normaali kanta. Olen ymmärtänyt, että myös Avatar- elokuvassa käytetään suurimmaksi osaksi pientä stereokantaa, jopa nollaa. Ymmärrän sen, sillä jatkuva stereokuvan tiiraus on vain rasittavaa.