Onko tohtori Faust enää katu-uskottava

Monet asiat muuttuvat reilussa sadassa vuodessa. Tämä tuli mieleeni nähtyäni kansallisoopperassa Gounod'n oopperan Faust. Vaikka esitys oli tavattoman hieno ja vaikuttava, Faustin kertomus moraalidraamana on muuttunut perin pohjin. Sen merkitys siirtyy tavalla, jota aikanaan ei osattu ennakoida.

Faustin pohjalla oleva tarina on vanha, ja sitä on hyödynnetty taiteessa moneen kertaan. Goethen Faust on tunnetuin, mutta viime aikaisista teoksista tulee mieleen Istvan Szabón elokuva Mefisto, joka perustuu Klaus Mannin samannimiseen romaaniin.

Teoksen keskiössä on tiedemies (tai muu mainetta janoava ihnminen), joka myy sielunsa paholaiselle saadakseen haaveensa toteutettua. Jo perusasetelma on laimentunut. Maallistuneessa yhteiskunnassamme sielun myyminen ei säväytä. Voisipa jopa olla, että kuka tahansa nuori bisnesleijona myisi sielunsa silmää räpäyttämättä. Oman aikamme arvomaailmassa Mefiston tarjoama diili tuntuu todella edulliselta.

Mutta Faustin täysjärkisyyttä sopii myös todella epäillä. Goethen ja Gonoud'n tiedemies Faust on alkemisti. Kun diili on tehty, hän olisi hyvin nopeasti saanut tentattua Mefistolta, että alkemia on joutavaa puuhaa. Suuret tieteen läpimurrot olivat tuohon aikaan juuri lähtemäisillään liikkeelle. Mefisto olisi voinut opettaa Faustille hieman fysiikkaa. Faust olisi jäänyt historiaan yhtenä tieteen suurmiehistä. Hän olisi voinut kehittää modernin termodynamiikan tai luoda sähköteollisuuden ennen aikojaan. Tai ehkä puhuisimme nyt Faustin yhtälöistä Maxwellin yhtälöiden asemasta.

Mutta mitä tekee Faust? Hän tekee itsestään narrin. Goethen Faust hankkii kasoittain kultaa ja käyttäytyy arvottomasti naissuhteissaan. Tosiasiassa monet kauppiaat tienasivat häntä paremmmin, ja naisasioihin hän olisi varmaan löytänyt paremmankin mentorin. Gonoud'n Faust on vielä sitäkin typerämpi. Hän ei tavoittele edes tiedemiehen kunniaa, vaan saavuttaa arvokkaalla sijoituksellaan vain alhaisen naissankarin aseman!

Jotain särähtää tässä muutenkin. Ihana ja ihanteellinen Margareta antaa ostaa itsensä korurasialla kuin katuhuoran. Minä en kyllä ymmärrä libreton logiikkaa. Vai onko moraali vain miesten yksinoikeus? Vai demonstroiko Mefisto Faustille kaikkien naisten arvotonta luonnetta? Jotenkin entistä moraalittomammalta tuntuu tämä moraliteetti.  (tästä kohtaukseta on muuten peräisin Tintin lukijoiden tuntema, Bianca Castafioren laulama koruaaria).

Mutta ehkä oman aikamme näkökulmasta Faustin moraalinen terä on jossain mielessä myös purevampi. Se korostaa vieläkin selvemmin sankarin haaveiden onttoutta, typeryyttä ja viiltävää turhuutta. Ainostaan ihanan naisen rakkaus on arvokasta, mutta sekään ei ole kaupan. Sen saavuttaa rakastamalla itse ja ilman vaatimuksia.

Mannin ja Szabón Faust on uskottavampi. Se nostaa esiin vaatimuksen kunnioittaa omia vakaumuksiaan. Helvetti ei tule Mefiston valtakunnassa, vaan tarkoittaa loppuelämää tahriutuneen itsetunnon kanssa.

Kaikesta huolimatta todellinen sankari on Mefisto. Sehän nähdään jo siitä, että oopperassa hän on basso, kun taas Faust on hieman reppana sukkahousutenori. Mefistolla on hyvä itsetunto, ja hän raataa rehellisesti ja johdonmukaisesti omien tavoitteidensa eteen. Samalla hän yrittää auttaa sähläävää asiakastaan saamaan edes jotain etua kaupastaan. Pidämme Mefistosta myös siksi, että juuri hän on mestari ja opettaja, joka näyttää meille maailman kataluuden ja ihmisen erehtyvyyden. Ottakaamme opiksi.