Nuoriso! Muistakaa lukea Mika Waltarin teoksia

…jos ette ole lukeneet. Hän on klassikko, joita on vain muutama kirjallisuudessamme (Kivi ja Linna nyt lähinnä tulevat mieleen). Panu Rajalan massiivinen elämänkerta ”Unio Mystica” valottaa hyvin taustoja – kunhan ei piittaa kirjan ”rajalamaisuuksista”.

Waltarin kirjailijakuva ei ole aivan tahraton. Siihen on syynä osin hänen suunnaton tuotteliaisuutensa, joka herätti kauhua ja kateutta joissakin kollegoissa. Waltari oli tupakansavua suitsuttava ihmiskone, joka takoi valmista tekstiä 20-30 liuskaa päivässä. Mutta on myös Waltarin omaa syytä. Kirjan ”Palava nuoruus” saama murskakritiikki harhautti kirjailijan julkiseen puolustautumiseen. Se laukaisi vuoden 1936 kirjallisuussodan, joka politisoitui pahasti ja leimasi Waltarin – hänen tahtomattaan – oikeistolaiseksi ja konservatiiviksi. Samalla todelliset konservatiivit tuomitsivat hänet säädyttömänä. Asia paheni, kun Waltari värvättiin sodan aikana propagandatoimintaan - ja tapansa mukaan hän oli siinäkin hyvin tehokas. Vihollisten parjaaminen näyttää olevan pahempi synti kuin vihollisten tappaminen.

Waltarista ei kuitenkaan oikein ole aatteiden ajajaksi. Monia hänen nuoruuden teoksiaan leimaa uskonnollis-porvarillinen ohjelma, jossa tendenssimäisyys pistää väkisin lukijan silmään. Rajalan sanoin, siinä sielua ensin ryvetetään synnin loassa, jonka jälkeen kadutaan ja nostetaan se moraalin pyykkinarulle kuivumaan. Tämä herännäisliikkeiden toimintakaava syöpyi hänen sieluunsa liiankin syvälle kirkollisessa lapsuudessa. Yhtä lailla Waltari epäonnistuu propagoidessaan erityisesti Sinuhessa kukkivaa historiallista konservatismia: ”näin on aina ollut ja näin on oleva, eikä ole mitään uutta auringon alla”. Tämäkö on todella se viesti, joka on saanut miljoonat lukijat ihastuksen valtaan?

Ei tietenkään ole. Päälle liimattu uskonnollinen tai yhteiskunnallinen filosofeeraus on vain suitsukkeen savua kirjailijan oman sielun tyynnytykseksi. Kirjojen todellinen imu on rakennettu rivien väliin. Se on eläväksi tulevaa tunnetta, kiihkoa ja seikkailun imua ja ihmettelyä elämän arvoituksen äärellä. Vain viimeisissä, uskontoaiheisissa suurromaaneissa suitsutuksen pyhä savu alkaa jo lukijaa yskittää.

Oma suosikkilistani: Sinuhe, Turms, Karvajalka, Suuri illuusio, Koiranheisipuu. Ja tietysti ne kolme komisario Palmua.