Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee.

Joskus 1960-70 luvun vaihteessa Tichy oli kesäteekkarina Nokian Kaapelitehtaalla Salmisaaressa. Työnä oli kaapelin valmistus - tietenkin. Kun teekkarit ilmestyivät tehtaalle ensimmäinen kesäkuuta, vuorossa olleet työnjohtajat tuntuivat unohtaneen koko jutun. Mihinkä nämä nyt laitetaan? Seisoskelimme hallin päädyssä ja odottelimme, että kohtalomme ratkaistaisiin. Lopulta minulle osoitettiin tehtäväni. Minusta tuli hanttimiehen apulainen. Se lienee työurani eräitä huipentumia.

Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.

Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.

Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.

Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.

Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.