Vaikeatajuista kirjallisuutta

Helsingin kirjamessujen 2010 kunniaksi paikallisissa lehdissä on kirjallisuusaiheisia juttuja. Se on luonnollinen tapa saada aikaan sivuntäytettä, jota lehdet ovat aina vailla. Hesarin Fingerporissa oli tiivistettynä Joycen Odysseus, johon vihjattiin vaikeatajuisena kirjallisuutena. Sellaisen tavaran lukeminen tuo luonnollisesti lukijalle statusta. Kuulut arvostettuun eliittiin, jos sanot lukevasi vaikeatajuista kirjallisuutta. Mutta onko se oma lajinsa? Ehkä kaikkien vaikeatajuinen kirjallisuus ei ole vaikeatajuista kaikille. Tai ehkä on vain erilaisia syitä, miksi jotkut kirjat tökkivät.

Osittain on kysymys kontrastista ja tottumuksesta. Muutama vuosi sitten olin lukemassa Volter Kilven kirjaa "Alastalon salissa" (se on vaikeatajuisen kirjallisuuden suomalainen klassikko). Se ei oikein edennyt, juutuin piipunvalintakohtaukseen, niin kuin niin moni muu. Jostain syystä tartuin Joycen Odysseukseen, joka oli jäänyt kesken niin perusteellisesti, että en edes tiennyt miten pitkälle olin päässyt. Nyt Odysseus sujui kuin siivillä, ja oli tosi kiehtova. Menestyksestäni innostuneena tartuin uudelleen Alastaloon, ja nyt sekin alkoi edetä - ja oli hieno lukukokemus. Olisiko niin, että olin nyt virittynyt lukemaan "vaikeatajuista kirjallisuutta"? Näyttää siltä, että eräät kirjat panevat lukijan ponnistelemaan, ja ilmeisesti se on enemmän tai vähemmän tarkoituksellista. Vähän sama asia, kuin sanaristikoissa: tekstin viehätys lähteekin pitkälle siitä että sen avaamiseksi pitää tehdä työtä.

Minua kuitenkin kiusaa kirjallisuudessa unijaksot ja kirjat, jotka voidaan tulkita uniksi. Monet kirjailijat luovat univaikutelman kirjoittamalla epäselvästi. Lukijan kannalta se ei ole palkitsevaa. Tekstin selitykseksi kun ei kelpaa, että sehän oli unta. Unikirjailijan prototyypiksi on nimetty Franz Kafka, mutta hänen tekstinsä oli kristallinkirkasta ja kauttaaltaan ymmärrettävää. Ei siinä unista ole kysymys, vaan jostain aivan muusta. Kaikki, mistä Kafka kirjoittaa, on totta! Kun olin lukenut ensimmäisen Kafkani, minun oli pakko hankkia kaikki hänen kirjansa ja lukea ne ahmimalla. Myöskään Joycen Odysseus ei ole unta, vaan aivan konkreettinen kertomus, päivä Leopold Bloomin elämästä.

Usein klassikkoja pidetään vaikeatajuisina. Tämä on väärä rinnastus, ja saattaa johtua siitä, että väitteen esittäjä ei ole oikeasti lukenut yhtään klassikkoa. Tosisiassa klassikot on kirjoitettu viettelevästi, eivät ne muuten olisi jääneet elämään. Miten nautinnollista oli lukea Petronius Arbiterin "Trimalkion pidot", klassikko noin kahden tuhannen vuoden takaa. Niin hauska, ilkeä, ja samalla jotenkin ajankohtainen. Pitojen ruokalista toi jotenkin mieleen nykyajan television kokkiohjelmat.

Toisaalta olen kuitenkin aika varma siitä, että jotkut kirjalliset tekstit todella voivat olla vaikeatajuisia, ja että se voi olla kirjailijan enemmän tai vähemmän tiedostettu tarkoitus. Samoin on selvää, että monella lukijalla se lisää lukemisen nautintoa. Mutta lukijan pitää olla oikeasti motivoitunut ponnistelemaan. Joycen ja Kilven lukijaa varmaan motivoi kirjan maine: se on kuin Mount Everest, jolle on kiivettävä. Mutta minua ei motivoinut Mikko Rimmisen Pölkky. Aihe ei ollut minusta tippaakaan kiinnostava, eikä myöskään kirjailija. Ehkä Mount-Everest-efekti selittää, miksi luin Thomas Pynchonin kirjat "V" ja "Gravity's Rainbow", ja vielä englanniksi. Selvisin joten kuten näistä kryptografisista järkäleistä. Pynchonin kirjoilla on hurja maine, ja hurjia nuo kirjat olivatkin. Thomas Pynchon lienee elävistä kirjailijoista arvoituksellisimpia, hänestä ei taida olla olemassa edes virallista valokuvaa. Voin suositella juuri näitä hänen teoksiaan niille, jotka haluavat todella koetella voimiaan. (suomennettu on vain "Huuto 49", joka on niiden rinnalla selkokieltä, hyvä kirja kumminkin).