Tom Dickson ja hullu tiede

YouTubessa esiintyy Tom Dicksoniksi esitelty hullu tiedemies, joka jatkaa pitkää, mutta myös hyvin pitkälle erikoistunutta tutkimussarjaansa. Yhä uudelleen hän esittää tutkimushypoteesin: "Will it blend"? Eli voiko esimerkiksi energiansäätölamppuja tai kännyköitä jauhaa tehosekoittimella. Ja hän suorittaa tutkimuksensa hyvin metodisesti. Hän työntää tutkittavan kapineen sekoittimeen ja käynnistää sen.

Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.

Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.

Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".

Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.

Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.