Aivan liikaa rahaa

Rahaa voi olla liikaa, ihan totta! Sitä voi olla liikaa yksittäisillä ihmisillä, ja sitä voi olla ylipäätään liikaa, helposti siepattavaksi omaan käyttöön, jos vain viitsii ojentaa kätensä. Kun rahaa on liikaa, tapahtuu jotain erikoista. Sekä yksittäisille ihmisille että ihmisten yhteisöille. Ehkä siitä on jotain opittavissa.

Lähihistoriassa on aika, jonka muistan hyvin. Tuota aikaa sanottiin juppiajaksi. Nimi tuli Amerikan maasta ja amerikan kielestä. Young, urban, professional. Ihmisen korkein kehitysaste, johon monet uskoivat ja jota monet tavoittelivat. Suomessa tuo ilmiö kuitenkin karkasi pahasti käsistä. Ihmiset saivat todella aivan yllättäen aivan liikaa rahaa. Se johtui onnettomista yhteensattumista ja ymmärtämättömästä politiikasta. Kokoomuspuolue pääsi hallitukseen ja alkoi toteuttaa ideologista unelmaansa. Se halusi lopettaa pankkien toiminnan säätelyn (se kun haiskahti kovasti sosialismilta) ja vapauttaa rahoitusmarkkinat (kukapa ei haluaisi toimia vapauden airueena). Se, mitä siitä seurasi, onkin historiaa, vaikka se alkaa olla jo unohdettu. Seurasi nimittäin sotia lukuun ottamatta itsenäisen Suomen suurin taloudellinen ja inhimillinen katastrofi. Tapahtumat on dokumentoitu monissa kirjoissa jo 1990-luvulla, enkä aio nyt ruotia asiaa enempää.

Tuo tapahtuma valottaa mainiosti sitä, mitä tapahtuu kun on liikaa rahaa. Tavallisen ihmisen pään raha näyttää sekoittavan, ellei hän lukeudu siihen harvalukuiseen aristokratiaan, joka on tottunut rahan jatkuvaan läsnäoloon sukupolvien ajan ja osaa suhtautua siihen rauhallisesti. Useimmille raha on, jos ei niukka hyödyke, niin kuitenkin varoen käsiteltävää tavaraa. Äkillinen runsaan rahan aika saattaa tuottaa harkitsemattomia ostoksia tai investointeja, mutta kuitenkin jonkinlaisen kohtuuden rajoissa. Jos ihminen taas on seikkailunhaluinen ja samalla tottunut rahan käsittelyyn, hän näkee rahassa mahdollisuuden. On tartuttava nopeasti tilaisuuteen, koska se voi mennä ohi. Ohjenuora on tuttu sekä katurosvojen maailmasta että bisnesmaailmasta: ”ota rahat ja juokse”. 

Useimmille ihmisille raha on kuitenkin välttämätön resurssi oman talouden tai liikeyrityksen pyörittämiseen. Kun säännöt äkkiä muuttuvat, he ovat niiden ihmisten armolla, joiden neuvoihin he ovat tottuneet luottamaan. Siis näiden pankki- ja rahoituspuolen asiantuntijoiden, joiden asiantuntemus tosi paikan tullen osoittautuu kevyeksi. Suomen pankkikriisi jätti jälkeensä suuren määrän inhimillistä kärsimystä ja tuhoa.

Rahaa koskevissa asioissa kyse ei ole vain käytännön toimenpiteistä. Se näyttää muuttavan ihmisen maailmankuvan ja sitä myöten myös käsityksen omasta itsestä. Juppiajan ikoninen hahmo, toimittaja Jukka Keitele ryhtyi kutsumaan itseään pankkiiriksi ja alkoi pukeutua kuin jonkinlainen ihmishahmon ottanut Roope Ankka. Ja olihan hänellä rahaakin, sitä sai pankista. Pentti Kouri, jota talousneroksi luultiin, keksi että kansakunnan vauraus syntyy finanssioperaatioista ja hämmensi itse omilla oudoilla operaatioillaan. Entä mitähän mahtoi miettiä se näytelmäkirjailija, joka otti lainaa pankista – koska sitä suorastaan tyrkytettiin – ja osti kerrostalon Brysselistä. Ehkä rahan taianomainen kosketus sai draaman käänteet muuttumaan lihaksi, vaikka ne eivät enää totelleetkaan luojansa mielikuvitusta. 

Itse olin hämmästynyt, kun entinen työtoverini, hieman hampuusin oloinen koodaaja, käveli vastaani lentokentällä ja selitti olevansa Nokian johdon neuvonantaja. Miehen olemus oli tuttu, mutta hän oli pukeutunut ainakin kaksi numeroa liian suureen pukuun ja jättimäiseen kravattiin. Hän oli ymmärtänyt, että oli nyt aiheellista hankkia ammattiin kuuluva bisnespuku, ja myös korostaa hieman vaikutelmaa – se olikin todella hätkähdyttävä.

On varsin ymmärrettävää, että raha saa pienen ihmisen pään pyörälle. Se näyttää tekevän pienelle ihmiselle saman kuin mitä valta tekee diktaattorille. Mutta diktaattorin korruptoituminen kestää vuosikymmeniä, jos lähtötaso on tavallisen ihmisen maailma. Tiedämme sen, kun olemme seuranneet Venäjän johtajan hidasta kehitystä varovaisesta ja järkevästä byrokraatista joksikin aivan muuksi. Raha sen sijaan iskee ihmiseen nopeasti ja voimalla kuin miljoona volttia. Ensin tulee shokki, joka tuntuu ilmeisen miellyttävältä. Sitten seuraa tottuminen uuteen rooliin, tai järkiintyminen – tai sekoaminen. Eikä aikaa tarvita kuin muutamasta viikosta muutamaan vuoteen. 

Edellä mainitsin, että pankkikatastrofi on dokumentoitu tietokirjoissa ja tutkimuksissa. Ehkä enemmän kadunihmisen tunteita luotaa kuitenkin populaarikulttuuri. 1990- luvun alun Pahkasika-lehdissä juppiaika ja pankkien toiminta ovat suorastaan ehtymättömiä aiheita. Esimerkiksi vanha Turmiolan Tommi- sarjakuva vuodelta 1858 (!) saa siinä uuden tulkinnan. Aluksi Tommi viettää seesteistä elämää vaimonsa ja pienten lastensa kanssa. Mutta sitten hän onnettomuudekseen sattuu kulkemaan pankin ohi, ja sieltä huudellaan: ”Eikös Tommikin tulisi tänne ystävien seuraan”. Ja pian Tommi jo uhoaa: ”Pois alta risut ja männynkävyt, nyt tämä poika kuluttaa, ja luotolla!”

Rahan ihmisessä aiheuttama metamorfoosi on jonkinlainen etenevä prosessi, ja saman tapaista, organisaatioissa etenevää prosessia ole kuvannut kirjoituksessa "Parhaasta pohjalle”. Kiinnostavinta on, että organisaatiot joutuvat helposti samanlaisen hybriksen (ylimielisyyden aiheuttama harkinnan katoaminen; latojan huomautus) valtaan kuin yksittäiset ihmiset. Äkillisen ja ylenmääräisen rahan vaikutuksia on tavattu esimerkiksi kaupunkien ja kuntien ”toiminnan kehittämisessä”. Talousoppineiden mukaan rahan ylimäärää ei pidä kanavoida kansalaisille, koska se turmelisi heidän moraalinsa. Sen sijaan se pitää sijoittaa ”innovatiivisiin kehityshankkeisiin”, jotka tuottaisivat sitten lisää rahaa. Eli näin raha alkaakin turmella poliittisten päättäjien moraalia.

Sivumennen sanoen, tuskin koskaan ovat poliitikot olleet niin huolissaan kansalaisten moraalista, kun silloin kun pitäisi kohdistaa heihin sosiaalisia tukia. Moraaliin varjelemiseksi on vastustettu milloin mitäkin: terveyspalveluja, koulutusta, köyhäinapua, työajan lyhentämistä, rokotuksia ja niin edelleen. Jostain syystä raha ja hyvinvointi eivät kuitenkaan turmele niiden moraalia joilla sitä jo on.

Entä millaisia ovat olleet nuo innovatiiviset ja rahaa tuottavat kehityshankkeet? Koska julkinen valta ei voi harjoittaa suoraan teollista tai kaupallista toimintaa (se olisi sosialismia) nuo toimet pyrkivät lisäämään kunnan vetovoimaa, jotta paikalle saataisiin turisteja, jotka sitten toisivat rahapussinsa. Juppiajan iskusanoja oli elämysteollisuus, jolle pitäisi siis luoda rahaa pumppaamalla edellytyksiä. Vaasaan perustettiin Wasalandia, jonkinlainen huvipuisto. Samaa ideaa toisti Tervakosken Puuhamaa, Visulahden vahakabinetti ja Dinosauruspuisto, Pulkkilan univormunäyttely Militaria ja Kemin Jalokivigalleria. Monet näistä elämystehtaista ovat menestyneetkin, tai ainakin sinnitelleet vuosia niiden vuosien jälkeen jolloin oli liikaa rahaa. Oulussa silmäätekevät iskivät silmänsä Hietasaareen, tuohin lupaavaan aarresaareen, johon suunniteltiin köysirataa gondoleineen. Sitä ei tullut. Sen sijaan tiedekeskus Tietomaa menestyi ja selvisi talouskriisistä, vaikka se käynnistettiin pahimpaan juppiaikaan 1988. Helsingin seudun tiedekeskus Heureka seuraavalta vuodelta oli ja on myös menestys.

Mutta miksi kaivella nyt esiin mielikuvia ja esimerkkejä rahan turmelevasta vaikutuksesta? Tähän pitäisi nyt saada jonkinlainen aasinsilta, kaikkien bloggaajien rakastama laite. Ja aasinsilta tulee tässä. Elämme nyt eräänlaisen ekologisen juppiajan kulminaatiopistettä. Olemme tottuneet luonnonvarojen yltäkylläisyyteen. Ruokaa, energiaa, mineraaleja ja tyhjää tilaa toiminnan laajentumiseen riittää ympärillämme, ja kahmimme niitä itsellemme yhä lisää. Luonnonvaroja riittää niin kuin juppiaikana riitti rahaa ja pankkien valuuttalainaa.

Sitten kun se loppuu, tapahtuu todella ikäviä asioita. Ensimmäinen varoitusmerkki on hiilitase. Se antaa samanlaisen ehdottoman ja armottomin numeroin ilmaistun varoituksen kun juppiajan päättänyt korkotason nousu. Ja se merkki on nyt annettu.

Mitä voisi sanoa autoilijoille ja Ranskan keltaliiveille jotka protestoivat muutaman sentin polttoaineen hinnan nousua vastaan? Vaikka tämän: ”luulitteko todella, että maapallon turmeleminen on ilmaista huvia?”

Tommi on saanut viinaa ...
ei kun siis rahaa.

 

Moraalikato on arkipäivän tuttu - sen nimi on osaamiskato

Julkisessa keskustelussa on puhuttu aina silloin tällöin moraalikadosta. Se on ollut erityisen suosittu selitys, kun on uutisoitu pankkien rahanpesusta tai yritysten innosta välttää veroja. Mutta siihen on myös viitattu, kun yksityisten hoivapalvelujen laiminlyönnit ovat tulleet julkisuuteen. Moraalikadosta taidettiin puhua myös jokunen vuosi sitten, kun puolueiden vaalirahasotkut lipsahtivat yleiseen tietoon. Taisi tulla turhan korrekti ilmaus, Keskustapuoluehan siinä taisi olla se iso pukari. 

Niin, moraalikato on todella selitys, ja se näyttää pesivän erityisesti pankeissa. Vähän niin kuin tarttuva tauti. Ei sille oikein voi mitään, sillä kun puuhataan jatkuvasti rahan kanssa, ihmisen elimistö voi herkistyä moraalikadolle. Sitten virus vain lennähtää jostain ja tartuttaa ne joiden vastustuskyky on alentunut. Ehkä tauti tulee tuuletusventtiilistä tai juomavedestä. Tai sitten täysin satunnainen (tietysti) vierailija tuo sen vahingossa mukanaan.  Sillä roistojahan on olemassa. Usein tämä
asia unohdetaan julkisessa keskustelussa. 

Mutta minulla on myös toinen selitys. Siinä voikin olla takana hitaammin hiipivä prosessi. Oivalsin asian, kun katselin Lentoturmatutkinta- ohjelmaa. Se on varsin opettavaista. Usein onnettomuus sattuu juuri kaikkein kokeneimmille, heille joihin on luotettu ilman muuta. Miten näin pääsee tapahtumaan? 

Olen nähnyt sarjassa useita toisiaan muistuttavia tapauksia, joiden taustalla on niin sanottu "inhimillinen tekijä". Jollain lailla tapaukset muistuttavat toisiaan. Olen tunnistanut hieman vastaavia asioita myös omasta kokemushistoriastani, vaikka onnettomuuksia en onneksi ole nähnyt. Ilmiön nimi voisi olla osaamiskato, mutta se tuntuu olevan sukua moraalikadolle. 

Analysoidaan tyypillinen tapaus. Sen takana on valitettavan usein yksittäinen henkilö - tai enintään muutama henkilö. Mutta hän ei ole yksin, palaan asiaan kohta. Tapahtuu siis onnettomuus, jonka osatekijänä on lentäjien tekemä virhe. Asia tuntuu mystiseltä, sillä lentäjät ovat erittäin kokeneita ja arvostettuja. Heillä on usein takanaan tuhansien lentotuntien kokemus ja virheetön työhistoria. Tutkintalautakunta on ymmällään, sillä onnettomuuden takana näyttää olevan aivan käsittämätön toimenpide tai toimenpiteiden sarja. Kommentit ovat paljon puhuvia. "Miten he saattoivat tehdä näin"? "Mitä ihmettä he oikein ajattelivat"? 

Onnettomuus ei kuitenkaan synny itsestään. Sen sysää liikkeelle jokin yllättävää tilanne. Olosuhteiden äkillinen muuttuminen tai tekninen vika. Tämä alkusyy ei sinänsä ole katastrofaalinen, mutta se käynnistää tapahtumaketjun, joka päättyy tuhoon. 

Selvitettyään tapausten kulun tutkijalautakunta penkoo tarkemmin lentäjien taustaa. Huolellisempi tarkastelu paljastaa, että työhistoria ei olekaan aivan niin virheetön kuin miltä se ensin näytti. Vuosien ja vuosikymmenten ajalta paljastuu pieniä virheitä, poikkeamia tai epätavallisia merkintöjä. Ne eivät ole niin vakavia, että ne olisivat vaikuttaneet lentäjien urakehitykseen. Mutta ne kiinnittävät kuitenkin tutkijoiden huomion. 

Yleensä viimeiseksi tutkitaan toimintaympäristön laatu. Tutkitaan lennonjohtajien työkäytännöt. Tutkitaan lentokonetta huoltaneiden yhtiöiden toimintatavat. Tutkitaan lentokonetyypin vikahistoria ja sen lentokäsikirjojen ja hallintalaitteiden asianmukaisuus. Tutkitaan lentoyhtiön johtamiskäytännöt ja yhtiöiden turvallisuuskulttuuri. 

Näin onnettomuuden syy yleensä vähitellen kirkastuu: lentäjien toiminnan ja huonojen käytäntöjen yhteisvaikutus. Lentäjien tilanne on täysin ymmärrettävä. He ovat vain ihmisiä, vajavaisia ja erehtyväisiä, mutta täyttävät kuitenkin vaaditun normin. Kun he joutuvat pulmatilanteeseen, onnettomuus syntyy todennäköisimmin silloin, kun lentäjät eivät ole aivan parasta luokkaa. 

Lentäjän virhe on vain ketjun viimeinen lenkki. Vastuu tapahtuneesta leviää laajemmalle alueelle. On tapahtunut salakavala ja hiipivä osaamisen katoaminen. Lentäjän kohdalla osaaminen on voinut olla alun perin heikko. Mutta on paljon luultavampaa, että osaamisvajaus kehittyy uran aikana. Nuori lentäjä ei tietenkään ole heti täysi ammattilainen. Aluksi hän toimii kokeneiden lentäjien ohjauksessa. Hän oppii ja pätevöityy, ylenee vähitellen perämieheksi ja ehkä myöhemmin myös kapteeniksi. Jos hänellä on riittävät edellytykset, ja jos lentoyhtiön käytännöt ja kollegojen toimita on asianmukaista. 

Ja tässä kohdassa tulee mukaan moraali. Hyvien käytäntöjen jatkuva ylläpitäminen ja kehittäminen onnistuvat vain, jos yhteisössä on jatkuvasti hyvä työmoraali, lähtien lentäjistä ja ulottuen heidän esimiehiinsä ja johtajiin. Ja myös lentoyhtiön omistajiin, vaikka oikeasti epäilen, että raha on sillä tasolla jo huomattavasti laimentanut moraalisia tunteita. Myös lentäjillä itsellään on vastuu oman osaamisensa tason tarkkailemisesta, kehittämisestä ja ylläpidosta. 

Sama asia mikä todettiin lentäjistä ja lentoyhtiöistä pätee myös lentämisen arvoketjun muihin toimijoihin. Lennonjohtoon, lentokentän operoijiin ja lentoliikenteen hallinnan ylläpitäjiin. Tekniseen huoltoon. Ja lentokonetehtaisiin. Osaaminen hankitaan tietoisella toiminnalla, mutta sen säilyttämien edellyttää jatkuvaa moraalista asennetta. 

Hankittu osaaminen voi jopa kadota lentäjän työuran aikana tai lentotoimintaan osallistuvan työyhteisön elinkaaren aikana. Osaamiskadon takana on inhimillisiä tekijöitä. Rutinoituminen, mukavuudenhalu ja kiire. Ja myös se, että ala on dynaaminen. Vanhat käytännöt eivät ole riittäviä liikenteen kasvaessa ja tekniikan kehittyessä. Tämä on selvää. Mutta osaamiskadon takana on myös moraalikato. Tämäkin on helppo ymmärtää, vaikeampaa on huomata, miten moraalikato saa alkunsa ja mitkä tekijät sitä ruokkivat. 

Osaamiskato ilmenee teknistyneessä yhteiskunnassa monilla tavoin. Arkipäiväisessä mutta turhauttavassa muodossaan se näyttäytyy palvelujen ja infrastruktuurin rappeutumisena. Dramaattisemmin se ilmenee erilaisissa onnettomuuksissa - kunhan emme lue mukaan luonnonkatastrofeja ja sotia. Estonian uppoaminen oli äärimmäinen esimerkki. Osaamiskato oli ilmeinen, ja sen taustalla lymyävää moraalikatoa on helppo aavistella. 

Siirrytään nyt osaamiskadon tuottamista materiaalisista onnettomuuksista aineettomaan maailmaan. Viime vuosikymmeninä ovat yleistyneet taloudelliset katastrofit, joiden lähteenä on ollut pankki- ja finanssiala. Näiden katastrofien seurauksena on syntynyt valtavaa inhimillistä kärsimystä, mutta ei pelkästään sitä. Epäsuoriin vaikutuksiin pitää myös lukea myös sairastumiset ja ihmishenkien menetykset. 

Talous on yhteiskunnassa niin suuri vaikuttaja, että talouteen liittyvien riskien hallinnan voisi olettaa kuukuvan finanssialan peruskäytäntöihin. Näin ei kuitenkaan tietääkseni menetellä. Asia on jopa aivan toisin. Talouden fokus on sen omassa kontekstissa, taloudellisessa tehokkuudessa ja tuoton maksimoinnissa. Talouden epäsuorat vaikutukset eivät ole finanssialan huolen kohteena, ja kriisit ja romahdukset ovat vain ikävä sivutuote, "collateral damage". Taloudesta siis puuttuu turvallisuusajattelu. Talous on yhteisöjen keskeinen resurssi, mutta turvallisuusajattelu on sille vierasta, se on jonkun muun murhe. Riskinoton katsotaan jopa olevan luontevaa joillekin talouden sektoreille. Lähtökohdat moraaliseen toimintaan ovat siis alusta alkaen huonot.   

Entä olisiko esimerkiksi pankkimaailma erityisen altis moraalikadolle? Rahan vaikutusta moraaliin on tutkittu lukuisissa psykologisissa testeissä. Tulokset ovat yhdensuuntaisia. Kun koehenkilöt altistetaan rahalle, heidän empaattisuutensa vähenee, ja erilaiset epärehellisyyden muodot tulevat näkyviin. Altistamista varten testeihin tuodaan mukaan rahakannustimia. Kuuluisa testi on "vangin ongelman" eri muunnokset, joissa palkkion tai tappion mahdollisuus saa koehenkilöt toimimaan sekä epäeettisesti että epärationaalisesti. Mutta sekin riittää, että koehenkilöillä teetetään ennen varsinaista testiä ylimääräisiä tehtäviä, jotka saavat heidät ajattelemaan rahaa. Yksistään rahan ajattelu ennen testiä vaikuttaa tuloksiin. 

Laboratoriokokeilla on rajoituksensa. Ne mittaavat käyttäytymistä lyhytkestoisen tilanteen aikana. Paljon vaikeampaa olisi selvittää pitkäaikaisen rahalle altistumisen vaikutuksia. Tällaisia kokeita ei ole tiedossani. Joutuu arvaamaan. Pitkäaikainen rahalle altistus joko immunisoi rahalle tai syventää rahan kielteistä moraalivaikutusta. Rahan parissa työskentelevät ihmiset eivät myöskään edusta väestön satunnaisotosta. On luultavaa, että pankkialalle hakeutuvat ihmiset, joiden elämässä korostuvat materiaaliset arvot.  

En osaa ihmetellä finanssimaailman moraalikatoa. Moraali näyttää olevan sellainen elementti, josta nykyään ei haluttaisi edes puhua. Otan esimerkin. Jo pitkään erilaiset organisaatiot ovat määritelleet itselleen arvoja, ja tuoneet niitä esille imagomarkkinoinnissa. En väitä, ettei sitä lainkaan esiintyisi pankkien kohdalla, ja arvopohjasta lähtevää imagomarkkinointiakin näkee. Mutta korkea moraali ja vastuun kantaminen ovat sanoina pannassa, niillä sanoilla tuntuu olevan liian paha kaiku. 

Ehkä kaikkien osapuolten (pankinjohtajien, poliitikkojen, tutkijoiden ja mielipidevaikuttajien) tulisi kaivaa kirjastoista esiin 1700- luvun keskeisten talousfilosofien kuten David Humen, Adam Smithin ja John Stuart Millin kirjoja ja lukea niitä. Aikanaan voimakkaasti etenevä teollistuminen ja talouden kasvu nähtiin moraalisina kysymyksinä. Tuon ajan johtavat taloustieteilijät katsoivat olevansa myös moraalifilosofeja. 

Finanssialalla näkyy selvästi moraalikadon seuraava vaihe, osaamiskato. Kuten jo tuli selväksi, moraalikato ei ole ylhäältä johdettua, vaan se on hiipivä ja huomaamaton ilmiö, jonka uhriksi joutuvat operatiiviset toimijat. Ne, jotka tekevät päätöksiä ja laativat sopimuksia. Sitten iso vahinko tapahtuu, ja kommentit ovat samanlaisia kuin lento-onnettomuuksien tutkijoilla. "Miten he saattoivat toimia noin"? "Mitä he oikein ajattelivat"?  

Antiikin maailman terminologian mukaan moraalikadon taustalla on hybris. Jos ihminen nauttii pitkään menestyksestään, hän pitää asiantilaa luonnollisena, eikä enää ponnistele kehittyäkseen. Hybris on keskeinen antiikin tragedioiden aihe. 

Myös neuropsykologiasta löydämme ilmiölle selityksen. Kun yksilö joutuu ympäristöön, joka ei ole uhkaava eikä tarjoa haasteita, hän passivoituu. Se on luonnollista, sillä vakaassa ympäristössä elävän ei kannata tuhlata resurssejaan tarpeettomaan toimintaan. 

Vanhoissa sananlaskuissa ilmiö on tunnistettu. "Laiskuus on kaikkien paheiden alku". Katolinen teologia on myös hyvin selvillä asioista. Seitsemästä kuolemansynnistä ylpeys ja laiskuus tuottavat hiipivää moraalikatoa. 

Moraalikadon pohtiminen paljastaa maailmasta ikävän piirteen. Evoluutio on valmistanut meidät selviytymään ja ponnistelemaan sen eteen. Meitä ei ole tarkoitettu viihtymään.

Nokia saaga on kuin antiikin tragedia

Julkisessa keskustelussa Nokian saaga alkaa saada antiikin tragedian piirteitä. Tragedian peruskaava on hybris ja nemesis - eli ylpistyminen ja sitä seuraava rangaistus. Tulee mieleen myös sanonta: jumalat lyövät sokeudella sen, kenet he haluavat tuhota. Vertauskuvan mukaan Nokiaa on johdettu silmät sidottuna, kunnes uuden johtajan äkillinen käännös suistaa sen vaaralliseen luisuun. Keskustelun kiihkeys on ymmärrettävää, onhan Nokian painos talouselämässämme ja kansallisen teknologisen osaamisen luomisessa edelleen hyvin suuri. Mutta onko tällainen käsitys Nokian tilasta perusteltu? Tilanteen ymmärtämiseksi olisi ehkä syytä analysoida Nokia-ilmiön syntyyn vaikuttaneita syitä - vaikka se saattaakin tuntua jälkiviisaudelta.

Miten on mahdollista, että suomalainen yritys nousi lyhyessä ajassa suhteellisesta tuntemattomuudesta globaaliksi elektroniikkajättiläiseksi ja markkinajohtajaksi? On syytä jättää syrjään subjektiiviset ja kiistanalaiset väitteet suomalaisten poikkeuksellisesta teknisestä luovuudesta ja yrityksen viisaasta johtamisesta. Sen sijaan innovaatiodynamiikan tarkastelu tarjoaa luotettavan näkökulman. Ensimmäinen syy Nokian nousuun löytyykin tilaisuudesta: Nokia oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun matkapuhelininnovaation hyötyaalto alkoi vyöryä, Nokia tuli mukaan juuri sopivalla hetkellä. Pohjoismainen ja eurooppalainen regulaatio oli luonut innovaatiolle otollisen kasvuympäristön, jossa sen kehittyminen perustui yritysten ja tuotteiden melko vapaaseen kilpailuun. Itse asiassa tämä on varsin poikkeuksellinen tilanne.

Mutta Nokia oli myös oikeanlainen yritys. Se oli usean vuosikymmenen aikana hankkinut vankkaa osaamista ja kokemusta tietokoneista, elektroniikasta ja tietoliikenteestä. Se oli tarpeen, sillä matkapuhelin on teknisesti hyvin haastava tuote. On kuitenkin hyvä muistaa, että Nokian voimakas keskittyminen tietoliikennealaan oli seurausta monista onnettomista ja onnellisista sattumista.

Toinen ilmeinen syy menestykseen oli Nokian perinteinen satsaus hyvin suunniteltuihin tuotteisiin ja kiinnostus muotoilua kohtaan, esimerkkinä vaikka MikroMikko tietokoneet, ja monien vielä muistamat Alkon kassapäätteet. Niinpä yhtiön 1990- luvun puolessa välissä markkinoille tuomat ylivoimaiset puhelimet lumosivat kuluttajat. Ne olivat pieniä ja kauniita, ja niitä oli helppo käyttää. Niistä tuli teollisia ikoneja ja esikuvia, joita kilpailijat yrittivät jäljitellä.

Tehtiin myös muita hyviä päätöksiä. Nokia oivalsi, että puhelimet eivät ole liikemiesten leluja, van tarkoitettu kaikille. Yhtiö ottikin nopeasti matkapuhelinten tuote- ja teknologiajohtajuuden. 2000- luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut myös aivan uusia, hämmästyttäviä konsepteja, ja yleensä ensimmäisenä maailmassa: älypuhelimen, internet-tabletin, musiikkipuhelimen, pelipuhelimen, kosketusnäyttöpuhelimen ja kamerapuhelimen.

2000- luvulla innovaatiokenttä alkoi muuttua. Tunnettu teknologian tutkija James Utterback kuvasi, kuinka innovaation alkuvaiheessa kilpailuetuna on hyvä tuote, mutta innovaation kypsyessä painopiste siirtyy tuotannon tehokkuuteen. Näin olikin vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvun globaalissa maailmassa elektroniikan valmistuksesta tuli vapaasti myytävä ja ostettava hyödyke. Valmistusteknologiaa ei enää kannattanut varjella salaisuutena, vaan se ulkoistettiin. Kun yritykset eivät enää saaneet yksityistä kilpailuetua valmistuksesta, kilpailun painopiste siirtyi uudelleen tuotteisiin.

Juuri tässä jäätiin jälkeen, ja ensimmäinen vaaran merkki oli tunnettu Nokian puhelinten läppävika. Yhtiö ei halunnut valmistaa kuluttajien toivomia simpukkapuhelimia. Samaan aikaan se kehitti ainutlaatuisen laajan tuotevalikoiman palvellakseen erilaisia kuluttajaryhmiä. Ikävä kyllä, tuo laaja valikoima oli jokseenkin kauttaaltaan konservatiivinen, ja mielikuvitukseton. Sen ylläpitoon tarvittiin suuri ja moniin maihin hajautettu insinöörikunta, ja jotta tuotekehitys olisi pysynyt hallinnassa, piti kehittää myös tiukka ja byrokraattinen suunnittelun kontrollijärjestelmä.

Kokonaisuutena ottaen yhtiö menetti innovatiivisuutensa. Viime aikojen puheenaihe konkretisoi ja todentaa tilanteen. Yhtiö, joka esitteli aikanaan ensimmäiset älypuhelimet, ei pystynyt vastaamaan Applen haasteeseen vaativilla Yhdysvaltain kalliiden mallien markkinoilla. Kun tuo tuote lopulta tuli, se oli yli kolme vuotta myöhässä - ja edelleen monilta osin puutteellinen.

Suomalaisia kiinnostaa erityisesti, voiko Nokia palauttaa johtoasemansa, vai voiko se peräti kaatua? Kannatta muistaa muutama tosiasia. Yhtiö ei välttämättä ole suurissa vaikeuksissa - ainakaan vielä. Se on edelleen globaali markkinajohtaja, hyvin resursoitu, ja taloudellisesti terve. On totta, että yhtiön ja sen tuotteiden imago on pahasti vahingoittunut, ja lähivuosina tämä tulee syventämään sen sukellusta. Mutta näin suuret reaalitaloudessa toimivat yhtiöt eivät yleensä romahda. Pikemminkin ne nousevat vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, uudistuneina, ja ehkä hieman viisaampina.