Perfect vacuum

Stanislaw Lem, tuo tieteiskirjallisuuden klassikko ja velmu, kirjoitti satiirisen kirjan "Perfect vacuum", eli täydellinen tyhjiö. Kirjassa irvaillaan tieteellisille teksteille. Siinä esitellään joukko uusia tieteellisiä saavutuksia ja tutkimussuuntia, täysin vakuuttavasti, asiallisin viittein varustettuna, ja tunnettuihin auktoriteetteihin viitaten. Tosiasiassa koko juttu on täydellistä hölynpölyä, kokonaan sepitettyä, viitteitä ja alan uranuurtajia myöten.

Ehkäpä tämä metodi on hyvinkin yleistettävissä kirjallisuuteen laajemminkin. Muutama vuosi sitten lumouduin täysin luettuani Michel de Montaignen (1533-1592) esseitä. Montaignea pidetään oikeastaan nykyisin tuntemamme esseemuodon keksijänä. Hänen esseidensä aiheet vaihtelevat, ja monet niistä ovat - jo kirjoitusajankohdankin takiakin - melko yhdentekeviä. Ja ehkä juuri sen takia nuo esseet ovat niin nautittavia. Tyhjiöstä puristettuja, kauniin retorisia rakenteita, joista nauttimista ei häiritse lukijan oma suhde aiheeseen.

Tulin ajatelleeksi asiaa luettuani Antti Nylénin taidokkaita esseitä, joiden aiheet olivat myös - etenkin käsittelyyn käytettyyn energiaan suhteutettuna - jokseenkin yhdentekeviä. Tai varmaankin ne olivat kirjoittajalle tärkeitä, mutta lukija voi olla hieman ihmeissään vaikkapa paavin kehuskelusta. Hieman pohdittuani huomasin saman ilmiön muidenkin erinomaisten esseistien kohdalla, vaikkapa Leif Salménin.

Ja samalla muistin koulun ja ylioppilaskirjoitusten ainekirjoitustilanteet. Minä yksinkertainen sielu kun näin paljon vaivaa keksiäkseni aiheen joka olisi kyllin mielenkiintoinen esseen kohteeksi! Paljon parempi lopputulos ja arvosana olisi tullut, jos olisin nopeasti napannut mahdollisimman mitättömän aiheen, käsitelläkseni sitä ilman paineita lopputuloksen vaikuttavuudesta, vain taidokkaaseen ilmaisuun keskittyen.

Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin romaanin, vailla tarkoitusta ja jopa juonta. Idea tuossa kirjassa tulee olemaan, mutta vakuutan kätkeväni sen todella huolellisesti.