Tarvitaanko kapellimestaria?

Klassisen musiikin konsertti on ristiriitaisia tunteita herättävä elämys - erityisesti konserttisalista katsoen. Soittajia on valtava määrä. Partituuria eli nuottikirjoitusta sovelletaan kuin pyhää kirjaa: joka nuotti on soitettava samanlaisena, ja tulkinnoista kiistellään.

Koko hommasta vastaa kapellimestari, tosin tuntuu ihmeelliseltä, miten se onnistuu. Soittajat kun eivät osaa musiikkiaan ulkoa, vaan soittavat nenät papereissa. Olisiko koko juttu bluffia? TV:ssä on tosi-tv sarja, jossa taviksista tehdään kapellimestareita. Hienoa. Seuraavassa sarjassa niistä tehdään varmaan aivokirurgeja. Sitä en ainakaan aio katsoa.

Mikä oikein on kapellimestari?

Aikanaan orkesterin johtaja on varmaan ollut arkinen puurtaja, joka on harjoittanut orkesterin - eli pitänyt sille kuria - johtanut sitä seremoniallisesti, ja jopa säveltänyt sen esittämän musiikin. Romantiikan ajasta lähtien johtajasta on sitten tullut yhä vain suurempi ja myyttisempi hahmo. Silloin myös SUURET säveltäjät (niitähän ei enää ole) olivat myös SUURIA kapellimestareita (mahdollinen yhteys Segerstamiin on lukijan vastuulla).

Tähän hiukan sisäpiiritietoa. Erityisesti vierailevan kapun näkökulmasta homma vaikuttaa aika karulta. Ensinnäkin Suomessa voidaan yleensä lähteä siitä, että soittajat ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia. Eli kuin lyödään oudotkin nuotit eteen, kappale vedetään siitä suoraan (parhaat soittajat pystyvät siihen, ja mm Wienin filharmonikkojen sanotaan soittavat mitä vain "prima vista". Suomessa sitä ei vaadita, vaan muusikot saavat vähintäänkin yhden illan aikaa tutustua outoihin nuotteihin ennen ensimmäistä yhteissoittoa.

Vieraileva kapu ei yleensä valitse soitettavaa ohjelmaa (paitsi jos hänellä on joku spesialiteetti). Oletetaan myös, että ammattitaitoinen kapu tuntee jokseenkin hyvin klassisen nuottikirjallisuuden. Niinpä kapu saattaa ottaa nuotit eteensä vasta saapuessaan paikkakunnalle päivän pari ennen konserttia. Yleensä konserttimestari (kapua tuuraava huippumuusikko, yleensä ykkösviulun äänenjohtaja) on harjoittanut orkesterilla tulevan ohjelman, ja jos se on vaikea, siihen saatetaan uhrata useampi päivä. Kapu menee sitten harjoituksiin, keskustelee konserttimestarin kanssa, selittää orkesterille tulkintaansa, ja soitattaa olennaisia kohtia. Sitten vedetään konsertti läpi, ja tehdään ehkä vielä muutama viilaus. Ja sitten se varsinainen konsertti. Sen jälkeen kapu ehkä nukkuu yönsä hotellissa - ellei pakottava kiire vie iltajunaan/koneeseen. Kapun matkavarustukseen kuuluu tahtipuikko, frakki, ja ehkä partituuri.

Edellä olevasta käy selväksi että orkesteri kyllä soittaisi ohjelman läpi ilman kapuakin. Joskus olen nähnyt kapun, joka lyö niin epäselvästi ja kaoottisesti että orkesteri tuntuu suorastaan hämääntyvän. Olen jutellut soittajien kanssa, ja he vahvistavat havainnon: on kapuja, jotka enemmänkin häiritsevät soittoa. Ja sitten on niitä jotka ottavat orkesterin haltuunsa ja saavat sen soimaan, kuin soittaisivat jotain isoa instrumenttia. Niiden (suhteellisen harvinaisten) hetkien takia konsertissa kannattaa ehkä käydä.

Hyvästä omasta kapusta on orkesterille hyötyä. Seurasin itse, kuinka Arvo Volmer nosti muutamassa vuodessa Oulun kaupunginorkesterin maakuntasarjasta yhdeksi valtakunnan ykkösorkesteriksi. Eikä hän ollut edes karismaattinen, vaan pikemmin kuin pikkutarkka kelpo virkamies. Mutta hänellä oli tinkimätön musiikillinen vainu, ja hän voitti orkesterinsa luottamuksen. He tiesivät, että heidän pikku kapellimestarinsa osaa johdattaa orkesterinsa musiikillisen Mount Everestin huipulle, silloin kun se on tarpeen.

Jos kapu on asiallinen ammattimies, hän tienaa kuin virkamies, eli hiukan paremmin kun orkesterinsa parhaat soittajat. Jos hän on hyvä, ja harva on, hän tienaa kuin ministeri. Ja jos hän on superjulkkis, hän tienaa kuin menestyvän pörssifirman johtaja. Näihin meillä ei Suomessa ole varaa (paitsi niihin pörssifirmojen johtajiin meillä kyllä näyttää olevan varaa).

Mutta palataanpa vielä tuohon tekniseen suoritukseen.

Kapellimestari alkoi esiintyä tahdinnäyttäjänä, kun partituurit vakiintuivat ja muusikoiden oma improvisointi jäi pois. Muutos alkoi renessanssiajalla.
Vieniläisklassikoiden aikaan johtajalla oli iso sauva (sellaisia näkee edelleen marssibändeissä), jota liikuteltiin ylös-alas. Tunnetusti Ludvig XIV:n hovikapellimestari Lully iski sauvalla varpaaseensa ja kuoli sitten verenmyrkytykseen.

Nykyinen tyyli synty, varmaan 1700-1800 luvun taitteessa tai hiukan myöhemmin. Konserteissa olen oppinut miten johtaja viittoo. Ei suinkaan lyömällä ylhäältä alas, niinkuin monet musiikin oppikirjatkin antavat ymmärtää. Tosiasiassa viittaus menee pienen alas suuntautuneen mutkan jälkeen ylös. Johdetaan siis ikään kuin nostelemalla kättä / tahtipuikkoa.  Monet hyvät johtajat viittovat hyvin niukasti, hiukan sormia kohotellen, mikä jättää tilaa ilmaisun laajentamiselle dramaattisissa kohdissa.  Samoin johtaja johtaa katseella, katsomalla tiukasti siihen soitinryhmään jolle hän kulloinkin antaa ohjeita. Arvo Volmerilla oli tapana esim. herättää lyömäsoittajat. joilla usein  on pitkää taukoa, kohottamalla vasemman käden kämmentä sormet harallan ja katsomalla tiukasti kohti, muutama tahti ennen kriittistä rummun paukausta tai lautasten rämähdystä, jotka hän sitten taitavasti ajoitti.

Ehkä monenkin verkkokalvoon syöpyi aikanaan TV- uutispätkä, jossa umpihumalainen Boris Jeltsin johti saksalaista torvisoittokuntaa, lyömällä tahtipuikolla ylhäältä alas kuin halonhakkaaja. Luonnollisesti hän ei "johtanut" mitään, ei kai edes Venäjää, vaan orkesteri soitti parhaansa mukaan, ja Boris yritti hoksata paikat missä piti lyödä.

Mutta kuten sanoin, tosiasiassa lyödäänkin kevyesti alhaalta ylös. Luulen että juuri tuo nouseva liike vaikuttaa voimallisesti soittajien hermostoon. Se on ns."arousal reflex", huomion ja jopa vaaran mertkki. Ylhäältä alas suuntautuva liike ei puolestaan herätä mitään tunnetta. Tämän oivallukseni jälkeen on ollut ilo seurata kapellimestareiden työtä.

Tietysti on kysymys myös orkesterin koosta. Kamarimusiikkiyhtyeitä ei johdeta, paitsi yleensä yksi soittajista ottaa johtajan roolin, antaen tempon ennen alkua, ja ehkä myös rytmittäen aloituksia. Samoin jazzyhtyettä ei johdeta jos soittajia on selvästi alle kymmenen. Rumpali ja basisti pitävät homman näpeissään, ja rockyhtyeet näyttävät usein seuraavan rumpalin paukutusta. Big bändejä jo johdetaan, mutta periaatteessa pienessä yhtyeessä pelataan soittajien suoralla ele- ja ilmekommunikaatiolla.

Ja sitten loppukevennys. Luin 1900- luvun alun orkesterielämästä, jolloin moni kapellimestari kypsyi siihen että soittajat tulivat soittamaan humalassa, ja saattoivat aiheuttaa häiriötä harjoituksissa tai konsertissa. Saattoipa joku puhaltaja tai lyömäsoittaja jopa nukahtaa suoritustaan odotellessaan. Jotkut asiat on parantuneet, mutta samalla tulleet ikäviksi. Jotenkin kaipaa aikaa, jolloin jopa suuri tähtikapellimestari saattoi johtaa umpihumalassa. Sibeliuskin on niin tehnyt.