Mitä orkesterissa oikein tapahtuu?

Silloin tällöin törmää keskusteluun, missä ihmetellään sitä, mitä orkesterin johtaja tekee. Miten on mahdollista, että soittajat nappaavat tarkan tempon tahtipuikon heiluttelusta. Hiljattain eräässä keskusteluss pohdittiin, mitä suuressa orkesterissa tapahtuu, kun etäisyys kapellimestarin ja kauimmaisten soittajien välillä voi olla yli kymmenen metriä. Kun siis kapellimestari näyttää kriittisen kohdan, takarivin soittaja näkee kyllä viittauksen välittömästi, mutta kapellimestari kuulee hänen reaktionsa jopa yli 50 ms myöhässä. Ja musiikissa se on jo paljon. Joissain tempoissa se voi olla kuudestoistaosanuotin kesto – ja samaan aikaan nuotinnnoksessa voi olla sävelkulkuja, joissa on 1/16, 1/32 ja jopa 1/64-osanuotteja. Eli jos tuota huolta hieman täsmentää: miten on mahdollista soittaa musiikkia, jossa eri soittajien kuulemat sävelten kulkuaikaerot ovat suurempia kuin yksittäisten nuottien kestot. Tai toisella tapaa ilmaisten, muusikot kommunikoivat sävelin, mutta kommunikaatiomediassa esiintyvät häiriöt eli soittajien sijainneista määräytyvät äänen kulkuaikaerot eri soittajien välillä ovat suurempia kun välitetty ”koodi” eli musiikin sisältävät äänen vaihtelun ajat.

Naiivin fysiikan mukaan orkesterisoitto on siis mahdotonta. Toki fysiikka antaa työkalut laskea vaikka kynällä ja paperilla täsmällisesti, miten äänet etenevät ja mihin aikaan ne kuullaan eri puolilla orkesteria, mutta käytännössä tällainen laskenta on mutkikasta, ja ajatus että muusikot tekisivät tällaisia laskelmia aivoissaan reaaliajassa on outo. Ja pahempiakin ongelmia on: laskennalliset kulkuaikaerot johtavat periaatteellisiin ristiriitoihin, kun eri puolilla soittavat muusikot koettavat reagoida ääniin, joita tulee eri puolilta eri soitiryhmistä.

En tiedä osasinko ollenkaan kuvailla ongelmaa, joka tietenkään ei ole ongelma ollenkaan. Kokemuksesta tiedetään, että orkesterisoitto sujuu oikein hyvin, eivätkä muusikot koe tätä ongelmana. Niin, eivät he oikeasti edes ajattele sitä.

Aihepiiri on nykyisin minulle tuttu, sillä minulla on ollut joitakin vuosia ilo soittaa orkesterissa, Tervakaupungin puhaltajissa. Se on aika suuri soittokunta, parhaimmillaan viitisenkymmentä soittajaa. Niin että aivan kuin klassisessa sinfoniaorkesterissa, käytännöt on samat. On eri soitinryhmiä jotka soittavat omia stemmojaan, ja useimmat soitinryhmät jakautuvat vielä alastemmoihin. Ja ehdottomasti tarvitsemme kapellimestarin. Toki voimme periaatteessa soittaa itseksemme ilman kapuakin, mutta se ei olisi ollenkaan sama asia. Joten mihin kapua oikein tarvitaan? Eikö hänet voitaisi korvata suurella mekaanisella metronomilla?

Miten siis voidaan selittää, että orkesterisoitto onnistu niin hyvin? Fysiikka ei näytä tarjoavan helppoja selityksiä, pikeminkin se nostaa esiin jopa uusia periaatteellisia ongelmia, vaikka ne eivät ilmene käytännön tasolla. Parempi selitys löytyy aivotutkimuksesta eli neuropsykologiasta. Ja nyt pitää heti sanoa, että aivotutkimus ei tarjoa samalla tavalla laskentaan ja matematiikkaan nojaavia malleja. Tosin yksittäisen neuronin toiminta ymmärretään varsin hyvin, mutta siitä ei pystytä johtamaan neuroneista koostuvien suurempien järjestelmien toimintaa – nuo järjestelmät ovat jo aivan liian monimutkaisella tavalla kytkeytyneitä. Joten joudumme turvautumaan laadullisiin toiminnan kuvauksiin. Toki noita kuvauksia pyritään todentamaan ihmisen toiminnasta tehtyjen havaintojen ja erilaisten kokeiden avulla.

Joten yritän jotenkin hahmotella selitystä sille, miksi orkesterisoitto onnistuu, vaikka se näyttää yksinkertaisen fysiikan tasolla mahdottomalta. Aloitetaan helpoimmasta, eli orkesteri soittaa nuoteista. Esitettävä musiikki on siis kuvattu täsmällisesti, jokaisella soittajalla on oman stemmansa nuotit. Lisäksi kapulla on edessään partituuri, johon on koottu kaikki soitinstemmat. Kuulostaa hurjalta, koska noita stemmoja voi olla kymmenkunta.

Eli näin se sujuu. Kun soittajat ovat edes kertaalleen soittaneet kappaleen läpi, heillä on muistissaan musiikin kokonaishahmo, ja muistia tukemassa nuotit. Ei se sen kummempaa ole, kuuluisa kapellimestariguru Jorma Panula ohjeisti kerran orkesteriaan eräässä TV- dokumentissa: soittakaa vain, mitä lapuissa lukee.

Mutta onhan se soittaminen paljon enemmän. Jostain syntyy se musiikin taika, jossa nuottien läpitankkaamisen asemasta syntyy se maaginen oikea musiikki, joka saa mielemme sulautumaan siihen ja liikuttaa tunteitamme syvästi. Joten otetaan avuksi hieman neuropsykologiaa. Sen mukaan aivoissamme on erilaisia toiminnllisia kokonaisuuksia. Eräs niistä on itse: oma minuutemme, joka ohjaa toimintaamme, ja jonka kautta koemme kaiken mitä teemme ja mitä ympärillämme tapahtuu. Itsessämme on tunteita, toivoa, halua, tahtoa, aikomuksia. Se on meitä lähinnä, ja kuitenkin ja ehkä sen takia tiedämme siitä niin vähän. Tiedämme että sen tärkeimmät osat ovat muisti, jota on laajasti aivoissamme, talamus, joka käsittelee aistimuksemme ja päättää mikä on huomioitavaa, ja mantelitumake joka liittää aistimuksiimme tunteita. Itseä ohjaa etuaivolohko. Emme tiedä miten se sen tekee, mutta jos vamma tai sairaus vahingoittaa sitä, seuraukset ovat rajuja.

Tämä oli vaikea rasti, koetetaan helpompia. Kokemuksemme maailmasta järjestäytyy tuntemiseksi. Meitä ympäröi aistimusten maailma, ja aivoissamme se toimii maailman mallina. Aivoissamme on siis jatkuvasti aktiivinen maailman pienoismalli. Sen tehtävä on selittää ja ennakoida, mitä ympärillämme tapahtuu, ja ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tärkeä osa näitä malleja on peilisolut. Maailman malliin kuuluu neuroneja, jotka kuvaavat, tai oikeastaam  jäljittelevät maailman tapahtumia. Kun vaikka tapaamme jonkun ihmisen, aivoissamme aktivoituu peilisolujen muodostamana tuon ihmisen malli. Nämä ihmisten mallit ovat kytkeytyneitä niihin neuronirakenteisiin, jotka edustavat omaa itseämme. Siksi koemme toisen ihmisen ikäänkuin omana itsenämme. Siksi ymmärrämme toista ihmistä ja hänen tekojaan niin hyvin. Olemme sympatiaolentoja.

No niin, jokohan riitti. Syntyykö näistä osasista mitään järkevää orkesterisoiton selitystä. Aloitamme kapellimestarista. Hänen tehtävänään on tietenkin luoda musiikin tulkinta, eli se tapa jolla soitetaan. Se on hänen ammattitaitoaan, ja konserteissa käyvät ihmiset tietävät hyvin, kuinka ihmeen erilaisia nuo musiikin maailmat voivat olla. Ja sitten se enemmän tekninen osa. Kun kapellimestari astuu orkesterin eteen, soittajien aivoissa aktivoituu kapellimestaria kuvaava neuronimalli. Soittajan ei todellakaan tarvitse nähdä jokaista tahtipuikon lyöntiä tai käden nostoa tai muuta elettä. Hän tuntee ne itsessään, ikäänkuin osana omaa minää.

Hieman samalla tavalla soittajat kuulevat toisten soittajin soiton, ja osaavat liittää oman soittonsa sen elimelliseksi osaksi – tietenkin omien taitojen rajoissa. Kokemus on kahdensuuntainen. Jokainen soittaja tietää, kuinka valtavan paljon enemmän kokemista tarjoaa yhdessä soittaminen, verrattuna yksin soittamiseen. Ehkä yhteissoittoa luonnehtii myös näky, jonka useimmat ovat näheeet akvaariossa tai luontodokumentissa. Kuinka kalaparvi ui yhtenäisenä ja muuttelee suuntaansa hämmästyttävällä tarkkuudella, ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama olento. Nyt ymmärrämme, että jokaisen kalan aivojen peilisolut tuottavat tuon ilmiön. 

 

Tarvitaanko kapellimestaria?

Klassisen musiikin konsertti on ristiriitaisia tunteita herättävä elämys - erityisesti konserttisalista katsoen. Soittajia on valtava määrä. Partituuria eli nuottikirjoitusta sovelletaan kuin pyhää kirjaa: joka nuotti on soitettava samanlaisena, ja tulkinnoista kiistellään.

Koko hommasta vastaa kapellimestari, tosin tuntuu ihmeelliseltä, miten se onnistuu. Soittajat kun eivät osaa musiikkiaan ulkoa, vaan soittavat nenät papereissa. Olisiko koko juttu bluffia? TV:ssä on tosi-tv sarja, jossa taviksista tehdään kapellimestareita. Hienoa. Seuraavassa sarjassa niistä tehdään varmaan aivokirurgeja. Sitä en ainakaan aio katsoa.

Mikä oikein on kapellimestari?

Aikanaan orkesterin johtaja on varmaan ollut arkinen puurtaja, joka on harjoittanut orkesterin - eli pitänyt sille kuria - johtanut sitä seremoniallisesti, ja jopa säveltänyt sen esittämän musiikin. Romantiikan ajasta lähtien johtajasta on sitten tullut yhä vain suurempi ja myyttisempi hahmo. Silloin myös SUURET säveltäjät (niitähän ei enää ole) olivat myös SUURIA kapellimestareita (mahdollinen yhteys Segerstamiin on lukijan vastuulla).

Tähän hiukan sisäpiiritietoa. Erityisesti vierailevan kapun näkökulmasta homma vaikuttaa aika karulta. Ensinnäkin Suomessa voidaan yleensä lähteä siitä, että soittajat ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia. Eli kuin lyödään oudotkin nuotit eteen, kappale vedetään siitä suoraan (parhaat soittajat pystyvät siihen, ja mm Wienin filharmonikkojen sanotaan soittavat mitä vain "prima vista". Suomessa sitä ei vaadita, vaan muusikot saavat vähintäänkin yhden illan aikaa tutustua outoihin nuotteihin ennen ensimmäistä yhteissoittoa.

Vieraileva kapu ei yleensä valitse soitettavaa ohjelmaa (paitsi jos hänellä on joku spesialiteetti). Oletetaan myös, että ammattitaitoinen kapu tuntee jokseenkin hyvin klassisen nuottikirjallisuuden. Niinpä kapu saattaa ottaa nuotit eteensä vasta saapuessaan paikkakunnalle päivän pari ennen konserttia. Yleensä konserttimestari (kapua tuuraava huippumuusikko, yleensä ykkösviulun äänenjohtaja) on harjoittanut orkesterilla tulevan ohjelman, ja jos se on vaikea, siihen saatetaan uhrata useampi päivä. Kapu menee sitten harjoituksiin, keskustelee konserttimestarin kanssa, selittää orkesterille tulkintaansa, ja soitattaa olennaisia kohtia. Sitten vedetään konsertti läpi, ja tehdään ehkä vielä muutama viilaus. Ja sitten se varsinainen konsertti. Sen jälkeen kapu ehkä nukkuu yönsä hotellissa - ellei pakottava kiire vie iltajunaan/koneeseen. Kapun matkavarustukseen kuuluu tahtipuikko, frakki, ja ehkä partituuri.

Edellä olevasta käy selväksi että orkesteri kyllä soittaisi ohjelman läpi ilman kapuakin. Joskus olen nähnyt kapun, joka lyö niin epäselvästi ja kaoottisesti että orkesteri tuntuu suorastaan hämääntyvän. Olen jutellut soittajien kanssa, ja he vahvistavat havainnon: on kapuja, jotka enemmänkin häiritsevät soittoa. Ja sitten on niitä jotka ottavat orkesterin haltuunsa ja saavat sen soimaan, kuin soittaisivat jotain isoa instrumenttia. Niiden (suhteellisen harvinaisten) hetkien takia konsertissa kannattaa ehkä käydä.

Hyvästä omasta kapusta on orkesterille hyötyä. Seurasin itse, kuinka Arvo Volmer nosti muutamassa vuodessa Oulun kaupunginorkesterin maakuntasarjasta yhdeksi valtakunnan ykkösorkesteriksi. Eikä hän ollut edes karismaattinen, vaan pikemmin kuin pikkutarkka kelpo virkamies. Mutta hänellä oli tinkimätön musiikillinen vainu, ja hän voitti orkesterinsa luottamuksen. He tiesivät, että heidän pikku kapellimestarinsa osaa johdattaa orkesterinsa musiikillisen Mount Everestin huipulle, silloin kun se on tarpeen.

Jos kapu on asiallinen ammattimies, hän tienaa kuin virkamies, eli hiukan paremmin kun orkesterinsa parhaat soittajat. Jos hän on hyvä, ja harva on, hän tienaa kuin ministeri. Ja jos hän on superjulkkis, hän tienaa kuin menestyvän pörssifirman johtaja. Näihin meillä ei Suomessa ole varaa (paitsi niihin pörssifirmojen johtajiin meillä kyllä näyttää olevan varaa).

Mutta palataanpa vielä tuohon tekniseen suoritukseen.

Kapellimestari alkoi esiintyä tahdinnäyttäjänä, kun partituurit vakiintuivat ja muusikoiden oma improvisointi jäi pois. Muutos alkoi renessanssiajalla.
Vieniläisklassikoiden aikaan johtajalla oli iso sauva (sellaisia näkee edelleen marssibändeissä), jota liikuteltiin ylös-alas. Tunnetusti Ludvig XIV:n hovikapellimestari Lully iski sauvalla varpaaseensa ja kuoli sitten verenmyrkytykseen.

Nykyinen tyyli synty, varmaan 1700-1800 luvun taitteessa tai hiukan myöhemmin. Konserteissa olen oppinut miten johtaja viittoo. Ei suinkaan lyömällä ylhäältä alas, niinkuin monet musiikin oppikirjatkin antavat ymmärtää. Tosiasiassa viittaus menee pienen alas suuntautuneen mutkan jälkeen ylös. Johdetaan siis ikään kuin nostelemalla kättä / tahtipuikkoa.  Monet hyvät johtajat viittovat hyvin niukasti, hiukan sormia kohotellen, mikä jättää tilaa ilmaisun laajentamiselle dramaattisissa kohdissa.  Samoin johtaja johtaa katseella, katsomalla tiukasti siihen soitinryhmään jolle hän kulloinkin antaa ohjeita. Arvo Volmerilla oli tapana esim. herättää lyömäsoittajat. joilla usein  on pitkää taukoa, kohottamalla vasemman käden kämmentä sormet harallan ja katsomalla tiukasti kohti, muutama tahti ennen kriittistä rummun paukausta tai lautasten rämähdystä, jotka hän sitten taitavasti ajoitti.

Ehkä monenkin verkkokalvoon syöpyi aikanaan TV- uutispätkä, jossa umpihumalainen Boris Jeltsin johti saksalaista torvisoittokuntaa, lyömällä tahtipuikolla ylhäältä alas kuin halonhakkaaja. Luonnollisesti hän ei "johtanut" mitään, ei kai edes Venäjää, vaan orkesteri soitti parhaansa mukaan, ja Boris yritti hoksata paikat missä piti lyödä.

Mutta kuten sanoin, tosiasiassa lyödäänkin kevyesti alhaalta ylös. Luulen että juuri tuo nouseva liike vaikuttaa voimallisesti soittajien hermostoon. Se on ns."arousal reflex", huomion ja jopa vaaran mertkki. Ylhäältä alas suuntautuva liike ei puolestaan herätä mitään tunnetta. Tämän oivallukseni jälkeen on ollut ilo seurata kapellimestareiden työtä.

Tietysti on kysymys myös orkesterin koosta. Kamarimusiikkiyhtyeitä ei johdeta, paitsi yleensä yksi soittajista ottaa johtajan roolin, antaen tempon ennen alkua, ja ehkä myös rytmittäen aloituksia. Samoin jazzyhtyettä ei johdeta jos soittajia on selvästi alle kymmenen. Rumpali ja basisti pitävät homman näpeissään, ja rockyhtyeet näyttävät usein seuraavan rumpalin paukutusta. Big bändejä jo johdetaan, mutta periaatteessa pienessä yhtyeessä pelataan soittajien suoralla ele- ja ilmekommunikaatiolla.

Ja sitten loppukevennys. Luin 1900- luvun alun orkesterielämästä, jolloin moni kapellimestari kypsyi siihen että soittajat tulivat soittamaan humalassa, ja saattoivat aiheuttaa häiriötä harjoituksissa tai konsertissa. Saattoipa joku puhaltaja tai lyömäsoittaja jopa nukahtaa suoritustaan odotellessaan. Jotkut asiat on parantuneet, mutta samalla tulleet ikäviksi. Jotenkin kaipaa aikaa, jolloin jopa suuri tähtikapellimestari saattoi johtaa umpihumalassa. Sibeliuskin on niin tehnyt.